Päässä on mylläkkä. Olen aloittanut varmaan kymmenen kertaa blogitekstin ja sitten se on jäänyt kesken. Tämä viikko on minulla "asioiden valmistamisen viikko", joten tungen nyt yhteen kirjoitukseen koko ajatusteni sekametelisopan. Lapsena riisipuuron kanssa syötiin jouluna "sekametelisoppaa" eli sitä sekalaisista ruskeahkoista hedelmistä duunattua kiisseliä.
Viime viikko oli kökkö. Ei tule ikävä. Pahoitin mieleni oikein urakalla kaikesta.
Yritin olla mieltä facebookissa levinneestä kuvasta (eroakirkosta.fi on vienyt lapsilta, nuorilta ja vanhuksilta puoli miljardia - pysy sinä jäsenenä!), joka sai kirkon työntekijät ja alan opiskelijat pääosin raivoihinsa. Minusta kuva ja teksti käyttivät ihan samaa tehokeinoa kuin Vapaa-ajattelijat, joiden aiheuttaman kiehumisen tuotokseksi koko hässäkän alunperin ajattelin.
Tietysti kirkosta saa erota, jos sen oppia ja arvoja ei voi allekirjoittaa - enhän minäkään kuulu vasemmistonuoriin. Mutta. Toisen uskoa ja vakaumusta voi silti kunnioittaa eikä tarvitse olla koko ajan ampumassa sitä alas, pilkkaamassa ja levittelemässä negatiivisia mielikuvia. Uskonnonvapaus on kuitenkin vapautta uskoa/olla uskomatta, ei vapautta uskonnosta.
Kirkkoon kuulumisen, samoin kuin kuulumattomuuden, pitäisi mielestäni olla jonkinlainen harkittu ilmaus. Toivoisin, että tuollaiset tai toisenlaiset kuvat herättäisivät ihmisiä ajattelemaan, mihin he kuuluvat ja mitä he haluavat kannattaa. Minä kuulun kirkkoon, koska saan siltä rakennusaineita omalle uskolleni ja hengellisyydelleni. Haluan, että kirkko on mukana elämäni käännekohdissa. Toisaalta tuen mielelläni omalla kirkollisvero-osuudellani myös niitä työaloja, joiden asiakas itse en ole (perhetyö, diakonia).
Aiemmin olen kirjoittanut siitä, että (ev.lut.) kirkon vahvuus on siinä, että siitä voi erota ja sen luokse voi palata. Olen toki iloinen siitä, että meillä on aidosti avoimet ovet, eikä kenenkään jäsenyyttä suuremmin kysellä (paitsi toimitusten kohdalla). Harmittaa vain se riistomentaliteetti, joka nykyisin vallitsee: kaikki minulle nyt ilmaiseksi! Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eroavat kirkosta tavan vuoksi
tai "säästääkseen rahaa", mutta haluavat silti lokkeilla seurakunnan
tilaisuuksissa. "Seurakunnan perhekerho on tosi kiva, siellä on aina
ilmaiset kahvit. Ja jeesustelua voi välttää, jos menee myöhässä!" Kirkon
jäsenet maksavat näidenkin lauseiden taakse kätkeytyvien ihmisten
huvit.
Jos kiinnostaa, mihin ne kirkon rahat menee, tsekkaa tää: Mihin rahat menee?
UGH.
Lisäksi olen halunnut kertoa, että Gravity oli yllättävän hyvä elokuva! George Clooney on AINA vain sympaattinen ja ihana. Sandra Bullock ei ole minua miss koviksena juuri vakuuttanut, mutta tässä elokuvassa ei edes ärsyttänyt. Puolitoista tuntia avaruudessa lillumista on yllättävän jännittävää seurattavaa!
Luin loppuun kirjan Armon yö enkä pääse siitä irti. Haluan kertoa siitä enemmän, kun pääse irtautumaan sen maailmasta.
Olen laittanut vähän joulua. Äiti kävi pesemässä höyrypesurilla mattoni ja minä olen viritellyt joulukukkia ja -valoja ympäri kämppää. Lahjat on paketoitu ja joulunajan messuista kun vielä saan järkevän otteen, niin joulu saa tulla! Tänään söin ensimmäisen jouluruuan ja juttelin mukavien mummujen kanssa. Minä ihailen mummuja! (Paitsi niitä, jotka kiilaavat ehtoollisjonoissa ja kaupankassoilla.) Huomenna on työporukan joulujuhla ja -ruokailu. :)
Tein avokadopastaa ja nyt ymmärrän, miksi siitä on niin valtavasti kohkattu. Onhan se hyvää! Ja yksinkertaista! Kyllä se vain niin on, että hyvä ruoka - parempi mieli. Ja uni on ystävä.
keskiviikko 18. joulukuuta 2013
sunnuntai 8. joulukuuta 2013
Joulu on taas...
Joulukortit pitäisi kirjoittaa, kohta on joulu. En ole muistanut ostaa kirjekuoria. Enkä merkkejä. Joululahjat olen kyllä yhtä vaille ostanut tai tehnyt ja laittanut pakettiin.
Kalamies oli täällä viettämässä itsenäisyyspäivää. Laitoin sen mukana paketteja sen väelle - viimeisiä paketoin tänään ennen lähtöä keittiön lattialla. Jotenkin alkoi kiukuttaa koko joulu. Tänään on kyllä kiukuttanut vähän kaikki. Jotenkin omissa nahoissakin on inhottavaa olla.
Minä odotan Kalamiestä luokseni aina kovasti. Huomaan myös asettavani ajatuksissani yhteiselle ajalle jonkinlaisia tavoitteita. Ajatuksia siitä, mitä tehdään, miten ollaan ja mistä jutellaan. Ikään kuin yrittäisimme elää normaalia parisuhdearkea kolmessa päivässä. Yleensä homma menee paikkojen välillä suhaamiseksi ja jonkinlaiseksi möllöttämiseksi. Sitten onkin jo toisen aika lähteä ja jääkaapissa on liikaa ruokaa ja mieleen hiipii pettymys siitä, kuinka vähän taas ehdittiin tai jaksettiin tehdä ja jutella ja olla jotakin. Yhteinen aika vain katoaa, vaikka kuinka yrittää aikatauluttaa. Koti tuntuu hetken taas vähän tyhjältä.
Minä en oikein ole jouluihminen. Jouluvalot ovat kivoja ja jotenkin se joulun odottaminen ja makusteleminen on mukavaa. Inhoan kaikkia rallattavia joululauluja ja täysiä kauppakatuja. Lahjat ovat kivoja, jos niitä saisi antaa vain niille, joille keksii jotain kivaa. Kuitenkin lienee kohteliasta, että muistaa myös niitä, joille lahjan keksiminen on täyttä tuskaa. Lisää ahdistusta tuovat ne, joilta saa itse aina todella hienoja ja kivoja lahjoja - ja itse tuntee joka vuosi jotenkin alittaneensa riman. Vaikka olen yrittänyt paneutua ajatuksella jouluvalmisteluihin, ahdistaa.
Minua ei ahdista olla jouluna töissä. Ainakin saan olla joulun ydinsanoman äärellä. Muillehan minun työni on enemmän ongelma. Suuret perhejoulut ovat aikalailla utopiaa kuten myös rauhalliset yhteiset hetket. Tietysti minun perheeni on lähellä yhteistä ruokailua ja lahjahetkeä ajatellen. Kalamies on täällä eristettynä omistaan - tai sitten joulun poissa minun luotani. Tänä vuonna päädyimme viettämään joulut erillään. Siksi minä panikoin lahjoja jo marraskuussa, Kalamies aloitti miettimisen paluumatkalla.
Mitä minä sitten toivon joululta?
Yhtenä iltana tosi hyvän jouluruuan. (Inhottaa lämmittää kolmatta päivää laatikoita ja paisteja ja rääppiä joulua - vaikka on kai pyhäinhäväistys tehdä kanakeittoa joulupäivänä.) Pieni kierros hautausmaalla. Muutaman kivan paketin antaminen ja saaminen. Hämärä valaistus ja läheisiä ihmisiä. Hyvä elokuva (porukalla) tai kirja (yksin). Jouluna ei pitäisi olla kelloja ollenkaan.
Niin, minullahan ei ole työhuoneessani kelloa ollenkaan. Pidän sen ajattomana vyöhykkeenä. Myös vapaapäivät ja joulu pitäisi saada kellottomaksi vyöhykkeeksi, jossa tärkeintä on ihminen tässä ja nyt, eikä se mikä odottaa ulkopuolella.
Kalamies oli täällä viettämässä itsenäisyyspäivää. Laitoin sen mukana paketteja sen väelle - viimeisiä paketoin tänään ennen lähtöä keittiön lattialla. Jotenkin alkoi kiukuttaa koko joulu. Tänään on kyllä kiukuttanut vähän kaikki. Jotenkin omissa nahoissakin on inhottavaa olla.
Minä odotan Kalamiestä luokseni aina kovasti. Huomaan myös asettavani ajatuksissani yhteiselle ajalle jonkinlaisia tavoitteita. Ajatuksia siitä, mitä tehdään, miten ollaan ja mistä jutellaan. Ikään kuin yrittäisimme elää normaalia parisuhdearkea kolmessa päivässä. Yleensä homma menee paikkojen välillä suhaamiseksi ja jonkinlaiseksi möllöttämiseksi. Sitten onkin jo toisen aika lähteä ja jääkaapissa on liikaa ruokaa ja mieleen hiipii pettymys siitä, kuinka vähän taas ehdittiin tai jaksettiin tehdä ja jutella ja olla jotakin. Yhteinen aika vain katoaa, vaikka kuinka yrittää aikatauluttaa. Koti tuntuu hetken taas vähän tyhjältä.
Minä en oikein ole jouluihminen. Jouluvalot ovat kivoja ja jotenkin se joulun odottaminen ja makusteleminen on mukavaa. Inhoan kaikkia rallattavia joululauluja ja täysiä kauppakatuja. Lahjat ovat kivoja, jos niitä saisi antaa vain niille, joille keksii jotain kivaa. Kuitenkin lienee kohteliasta, että muistaa myös niitä, joille lahjan keksiminen on täyttä tuskaa. Lisää ahdistusta tuovat ne, joilta saa itse aina todella hienoja ja kivoja lahjoja - ja itse tuntee joka vuosi jotenkin alittaneensa riman. Vaikka olen yrittänyt paneutua ajatuksella jouluvalmisteluihin, ahdistaa.
Minua ei ahdista olla jouluna töissä. Ainakin saan olla joulun ydinsanoman äärellä. Muillehan minun työni on enemmän ongelma. Suuret perhejoulut ovat aikalailla utopiaa kuten myös rauhalliset yhteiset hetket. Tietysti minun perheeni on lähellä yhteistä ruokailua ja lahjahetkeä ajatellen. Kalamies on täällä eristettynä omistaan - tai sitten joulun poissa minun luotani. Tänä vuonna päädyimme viettämään joulut erillään. Siksi minä panikoin lahjoja jo marraskuussa, Kalamies aloitti miettimisen paluumatkalla.
Mitä minä sitten toivon joululta?
Yhtenä iltana tosi hyvän jouluruuan. (Inhottaa lämmittää kolmatta päivää laatikoita ja paisteja ja rääppiä joulua - vaikka on kai pyhäinhäväistys tehdä kanakeittoa joulupäivänä.) Pieni kierros hautausmaalla. Muutaman kivan paketin antaminen ja saaminen. Hämärä valaistus ja läheisiä ihmisiä. Hyvä elokuva (porukalla) tai kirja (yksin). Jouluna ei pitäisi olla kelloja ollenkaan.
Niin, minullahan ei ole työhuoneessani kelloa ollenkaan. Pidän sen ajattomana vyöhykkeenä. Myös vapaapäivät ja joulu pitäisi saada kellottomaksi vyöhykkeeksi, jossa tärkeintä on ihminen tässä ja nyt, eikä se mikä odottaa ulkopuolella.
tiistai 26. marraskuuta 2013
The Hunger Games - Catching Fire
Kävin yksin elokuvissa. Täällä se on jotenkin turvallista - Joensuussa se tuntui surulliselta. Eikä siellä nyt yksin tarvinnut olla - tuttuja teinejä siellä takarivissä istui. Piti sitten perustella, miksi täti lähti katsomaan teinityttöjen leffaa Nälkäpeli - Vihan liekit.
Luin kirjat yhtenä leirikesänä ja pidin niistä tosi paljon! Tarina oli kiinnostava, hahmot eivät olleet ärsyttäviä ja päähenkilökin osasi ajatella. Toisin kuin vaikkapa Twilighteissa, jossa Bella lähinnä flegmaattisesti vinisee vampyyrien ja ihmissusien tehdessä kaikkensa, ettei se nyt ainakaan vahingossa kuole. Ja lopulta kaikki selviytyvät ja ovat ystäviä ja... (en jaksanut lukea sitä viimeistä osaa edes loppuun). Pidin Nälkäpeleissä myös siitä, että hyviksen ja pahiksen rajaa osattiin vähän rikkoa. Aina päähenkilökään ei toimi oikein tai fiksusti. Jo peli-idean takia hyvien ja kiinnostavienkin hahmojen selviytymistä sai jännittää.
Olen katsonut Kalamiehen kanssa Battle Royalin ja tiedän, että The Hunger Games on idealtaan lähes identtinen ko. teoksen kanssa. Kirjasarjan ja elokuvien koukuttavuutta se ei silti tuhoa. Onhan Nälkäpelissä käytetty paljon enemmän aikaa hahmojen kuvaamiseen ja "rakentamiseen". BR:n katsoi lahtauselokuvana, Nälkäpelissä taika oli hahmojen tuttuudessa. Kohtalo kiinnosti.
Vihan liekit oli kestonsa verran kiinnostava elokuva. Kirjat lukeneena huomasi, että paikoitellen oikaistiin (pahastikin) ja joidenkin toimijoiden motiivit jäivät hämäriksi. Myös ekan leffan kanssa minua vaivasi ajatus, että kirjassa ja elokuvassa tiettyjen hahmojen motiiveja tai "puolueellisuutta" kuvattiin hyvinkin erilailla. Roolitus toimii hyvin ja uskollisuus kirjalle on kokonaisuudessaan hyvää. Annoin itselleni luvan heittäytyä ja sain ihan hyvän leffakokemuksen. Haymitch on vaan huippu!
Teiniraati oli paljon kriittisempi. Täti ei enää jaksa.
ps. huomasin tämän kirjoitettuani, että lähes samat jutut olen lätissyt jo aiemmin kertoessani Lukukokemuksia kesältä... Mutta olkoon. Tulle ainakin selväksi, että Twilight ei napannut, mutta Hunger Games napsutteli kovaa (myös leffana!). :D
Luin kirjat yhtenä leirikesänä ja pidin niistä tosi paljon! Tarina oli kiinnostava, hahmot eivät olleet ärsyttäviä ja päähenkilökin osasi ajatella. Toisin kuin vaikkapa Twilighteissa, jossa Bella lähinnä flegmaattisesti vinisee vampyyrien ja ihmissusien tehdessä kaikkensa, ettei se nyt ainakaan vahingossa kuole. Ja lopulta kaikki selviytyvät ja ovat ystäviä ja... (en jaksanut lukea sitä viimeistä osaa edes loppuun). Pidin Nälkäpeleissä myös siitä, että hyviksen ja pahiksen rajaa osattiin vähän rikkoa. Aina päähenkilökään ei toimi oikein tai fiksusti. Jo peli-idean takia hyvien ja kiinnostavienkin hahmojen selviytymistä sai jännittää.
Olen katsonut Kalamiehen kanssa Battle Royalin ja tiedän, että The Hunger Games on idealtaan lähes identtinen ko. teoksen kanssa. Kirjasarjan ja elokuvien koukuttavuutta se ei silti tuhoa. Onhan Nälkäpelissä käytetty paljon enemmän aikaa hahmojen kuvaamiseen ja "rakentamiseen". BR:n katsoi lahtauselokuvana, Nälkäpelissä taika oli hahmojen tuttuudessa. Kohtalo kiinnosti.
Vihan liekit oli kestonsa verran kiinnostava elokuva. Kirjat lukeneena huomasi, että paikoitellen oikaistiin (pahastikin) ja joidenkin toimijoiden motiivit jäivät hämäriksi. Myös ekan leffan kanssa minua vaivasi ajatus, että kirjassa ja elokuvassa tiettyjen hahmojen motiiveja tai "puolueellisuutta" kuvattiin hyvinkin erilailla. Roolitus toimii hyvin ja uskollisuus kirjalle on kokonaisuudessaan hyvää. Annoin itselleni luvan heittäytyä ja sain ihan hyvän leffakokemuksen. Haymitch on vaan huippu!
Teiniraati oli paljon kriittisempi. Täti ei enää jaksa.
ps. huomasin tämän kirjoitettuani, että lähes samat jutut olen lätissyt jo aiemmin kertoessani Lukukokemuksia kesältä... Mutta olkoon. Tulle ainakin selväksi, että Twilight ei napannut, mutta Hunger Games napsutteli kovaa (myös leffana!). :D
keskiviikko 13. marraskuuta 2013
Karu totuus.
Totuus 1: Kolme surukeskustelua yhdessä päivässä on liikaa.
Totuus 2: Uusien pappien päivässä on mukavinta hyvä ruoka ja pappiskamujen tapaaminen.
Totuus 3: Vaikka bloggaan äänikirjoista ja ostan Iiro Rantalan levyjä alesta, tilaisuuden tullen käännän autoradion volat täysille Sannin ja Stigin (ja Haloo Helsingin) kohdalla.
Totuus 4: Pidän erobiiseistä kuten hautajaisista.
Totuus 2: Uusien pappien päivässä on mukavinta hyvä ruoka ja pappiskamujen tapaaminen.
Totuus 3: Vaikka bloggaan äänikirjoista ja ostan Iiro Rantalan levyjä alesta, tilaisuuden tullen käännän autoradion volat täysille Sannin ja Stigin (ja Haloo Helsingin) kohdalla.
Totuus 4: Pidän erobiiseistä kuten hautajaisista.
maanantai 4. marraskuuta 2013
Myrskyluodon kissa.
tiistai 29. lokakuuta 2013
Vähänks noloo!?
Ala-asteella olin ihastunut. Mutta minä ymmärsin, että ihastukseni oli nolo. Ei sellainen poika, johon oli sopivaa ihastua. En tiedä näkivätkö ne toiset tytöt ihastukseni ja leimasivat sen noloksi, vai oliko pojassa jo valmiiksi jonkinlainen nolon tyypin -leima. Joka tapauksessa, aloin hävetä tunnetta.Tämän ihastuksen tunnustin ääneen asiaan kuuluvalla arvokkuudella Kaimalleni tänä kesänä pikkurannan keinuissa. Jotenkin hetki oli minulle merkittävä: tässä 27 vuoden kypsässä iässä sain tunnustaa vanhan ihastuksen jollekin, joka tunsi tuon pojan. Silloin 11-12 -vuotiaana en asiaa kenellekään voinut tunnustaa - enkä suin surminkaan olisi tunnustanut.
Enää se poika ei ole nolo. Me olimme ystäviä koko peruskoulun ja vielä lukiossakin. Luulen, että hänkin oli joskus ihastunut minuun. Ehkä tajusinkin sen silloin, mutta en tehnyt asialle mitään. En uskaltanut. Se olisi voinut olla noloa.
Olen huono puhumaan suhteistani. Usein minusta tuntuu, ettei ihmisiä edes kiinnosta. Tai he ajattelevat minun, ajatusteni ja suhteeni olevan jotenkin noloja. Rakkauden tunnustaminen on aina ollut minulle todellista confessiota - synnintunnustusta. Parisuhteen julkistaminen on ollut tunnustamista. Ikään kuin siinä hetkessä asettuisi tuomiolle.
En ymmärrä, mistä tämä rakkauden nolous on minuun tarttunut. Ehkä se jotenkin murentaa pärjäämiskuortani, koettelee kontrolliani. Koen, että minua arvostellaan myös kumppanivalintani kautta. Ajattelen liikaa sitä, miltä mieheni ja suhteemme näyttää muille. Haluaisin markkinoida mieheni läheisilleni - ja siinä samalla mainostaa omaa hyvää valintaani. Siihenhän se alakoulun nolouskin perustui. Sai ja piti ihastua vain komeisiin ja koppaviin (ihan kuin alakoulussa nyt kukaan niin komea olisi). Niin kai nytkin pitäisi ihastua komeisiin, pärjääviin, hyvätuloisiin, aikuisiin miehiin.
Taustalla vaikuttaa ajatus mies- tai naistyyppi. Joku tykkää tietynlaisista. Ja ehkä jonkinlaisena oletuksenakin on, että puheliaat pariutuvat puheliaiden kanssa ja vetäytyvät ihmiset vetäytyvät keskenään. Akateemikot löytävät akateemikon ja amikset ammarin. Eihän Kalamies ole sellainen, joka minulle kuvitellaan kylkeen. Ei hän ole sellainen kuin ne edellisetkin: puhelias, korkeakoulutettu, tumma ja kookas. Ei Kalamiehellä ole paperilla markkina-arvoa kuten sillä seurakuntakaverilla, joka tuli jokaiseen tilanteeseen kuin kotiinsa ja perusti lopulta oman firman lähes pelkällä puhetaidolla. Mutta minä en vaihtaisi Kalamiestäni yhteenkään noista. Enkä minä häpeä häntä, hänen kanssaan kulkemista ja elämistä.
Ja silti. Rakkaus nolottaa. Minua nolottaa puhua poikaystävästä kahvipöydässä. En halua "tuhlata muiden aikaa" tai aiheuttaa kateutta kertomalla hänestä. Ja kuitenkin haluaisin puhua hänestä. Haluaisin, että muidenkin silmissä olisimme totta.
Minua inhottavat lauseet "mitä minä sanoin" ja "kyllähän me se tiedettiin". Usein nämä sanotaan vähän vinosti hymyillen. Oli sitten kyse ihastuksen tunnustamisesta, parisuhteen alkamisesta tai päättämisestä. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, kuinka ennalta-arvattavaa kaikki oli. Jotenkin se vie oikeutuksen tunteilta, tekee tyhmäksi.
Ehkä avain kaikkeen on vuosien takana. Kun joskus yritti ihastuksestaan kertoa, sai osakseen naurua tai ivailua. Kun yritti rakentaa niitä ensimmäisiä suhteitaan, sai osakseen vähättelyä: tuollaista heilastelua. Sitä oppi sitten peittelemään omaa haavoittuvuuttaan, omia tunteitaan. Ehkä muut lopulta luulivat, ettei se edes halua puhua tunteistaan ja suhteistaan, eikä sitten enää kyselty. Olankohautusten ja mitäminäsanoin-sanojen pelossa jäivät sitten loputkin sanomatta.
Onhan toki myös niitä, joille avaudun. Niitä, jotka kysyvät myös suhteestamme. Niitä, jotka intoilivat meistä jo ennen kuin minä uskalsin aavistellakaan. Enkä osaa oikein suhtautua siihenkään. Ei tämä kaikki useinkaan ole lopulta kavereiden kiinnostuksesta kiinni. Suurin osa tästä kaikesta on vain minun päässäni. Huonommuuden tunnetta, josta en saa kiinni. Sekavaa kohinaa.
Enää se poika ei ole nolo. Me olimme ystäviä koko peruskoulun ja vielä lukiossakin. Luulen, että hänkin oli joskus ihastunut minuun. Ehkä tajusinkin sen silloin, mutta en tehnyt asialle mitään. En uskaltanut. Se olisi voinut olla noloa.
Olen huono puhumaan suhteistani. Usein minusta tuntuu, ettei ihmisiä edes kiinnosta. Tai he ajattelevat minun, ajatusteni ja suhteeni olevan jotenkin noloja. Rakkauden tunnustaminen on aina ollut minulle todellista confessiota - synnintunnustusta. Parisuhteen julkistaminen on ollut tunnustamista. Ikään kuin siinä hetkessä asettuisi tuomiolle.
En ymmärrä, mistä tämä rakkauden nolous on minuun tarttunut. Ehkä se jotenkin murentaa pärjäämiskuortani, koettelee kontrolliani. Koen, että minua arvostellaan myös kumppanivalintani kautta. Ajattelen liikaa sitä, miltä mieheni ja suhteemme näyttää muille. Haluaisin markkinoida mieheni läheisilleni - ja siinä samalla mainostaa omaa hyvää valintaani. Siihenhän se alakoulun nolouskin perustui. Sai ja piti ihastua vain komeisiin ja koppaviin (ihan kuin alakoulussa nyt kukaan niin komea olisi). Niin kai nytkin pitäisi ihastua komeisiin, pärjääviin, hyvätuloisiin, aikuisiin miehiin.
Taustalla vaikuttaa ajatus mies- tai naistyyppi. Joku tykkää tietynlaisista. Ja ehkä jonkinlaisena oletuksenakin on, että puheliaat pariutuvat puheliaiden kanssa ja vetäytyvät ihmiset vetäytyvät keskenään. Akateemikot löytävät akateemikon ja amikset ammarin. Eihän Kalamies ole sellainen, joka minulle kuvitellaan kylkeen. Ei hän ole sellainen kuin ne edellisetkin: puhelias, korkeakoulutettu, tumma ja kookas. Ei Kalamiehellä ole paperilla markkina-arvoa kuten sillä seurakuntakaverilla, joka tuli jokaiseen tilanteeseen kuin kotiinsa ja perusti lopulta oman firman lähes pelkällä puhetaidolla. Mutta minä en vaihtaisi Kalamiestäni yhteenkään noista. Enkä minä häpeä häntä, hänen kanssaan kulkemista ja elämistä.
Ja silti. Rakkaus nolottaa. Minua nolottaa puhua poikaystävästä kahvipöydässä. En halua "tuhlata muiden aikaa" tai aiheuttaa kateutta kertomalla hänestä. Ja kuitenkin haluaisin puhua hänestä. Haluaisin, että muidenkin silmissä olisimme totta.
Minua inhottavat lauseet "mitä minä sanoin" ja "kyllähän me se tiedettiin". Usein nämä sanotaan vähän vinosti hymyillen. Oli sitten kyse ihastuksen tunnustamisesta, parisuhteen alkamisesta tai päättämisestä. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, kuinka ennalta-arvattavaa kaikki oli. Jotenkin se vie oikeutuksen tunteilta, tekee tyhmäksi.
Ehkä avain kaikkeen on vuosien takana. Kun joskus yritti ihastuksestaan kertoa, sai osakseen naurua tai ivailua. Kun yritti rakentaa niitä ensimmäisiä suhteitaan, sai osakseen vähättelyä: tuollaista heilastelua. Sitä oppi sitten peittelemään omaa haavoittuvuuttaan, omia tunteitaan. Ehkä muut lopulta luulivat, ettei se edes halua puhua tunteistaan ja suhteistaan, eikä sitten enää kyselty. Olankohautusten ja mitäminäsanoin-sanojen pelossa jäivät sitten loputkin sanomatta.
Onhan toki myös niitä, joille avaudun. Niitä, jotka kysyvät myös suhteestamme. Niitä, jotka intoilivat meistä jo ennen kuin minä uskalsin aavistellakaan. Enkä osaa oikein suhtautua siihenkään. Ei tämä kaikki useinkaan ole lopulta kavereiden kiinnostuksesta kiinni. Suurin osa tästä kaikesta on vain minun päässäni. Huonommuuden tunnetta, josta en saa kiinni. Sekavaa kohinaa.
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
!?!
VÄLIMERKIT! Ihmiset! VÄLIMERKIT!
Vaikka elämme nopean reagoinnin some-kulttuurissa ja pikaviesteissä sallitaan luistaminen kielioppisäännöistä, voisiko silti edes vähän yrittää?!
Kun on melko turhauttavaa yrittää lukea tekstiä jossa ei ole ollenkaan pisteitä tai pilkkuja erottamassa lauseita ja virkkeitä ja ajatuksia toisistaan kun sitten siihen samaan lauseeseen pitää tunkea koko ajatusvirta joka päässä jyllää ja nyt alkaa jo tuntua pahalta kun ei laita mitään välimerkkejä. Onneksi pisteen jälkeen ihan puhelinkin osaa laittaa ison alkukirjaimen mutta nimiähän se ei aina tunnista jota ne voi kirjoittaa pienellä ja sitten kaikki korostettavat Asiat isolla ja yhdys sanat ne vasta vaikeita ovatkin.
Ja hei, en edes ole mikään kielipoliisi! Vähän muuten vaan olen natsi. Ja kiukkupylly, kuten rakkaani tapaa sanoa. Myönnetään, että vietän liikaa aikaa facebookissa ja otan helposti kierroksia turhanpäiväisistä asioista.
Rauhaa, jengi!
Vaikka elämme nopean reagoinnin some-kulttuurissa ja pikaviesteissä sallitaan luistaminen kielioppisäännöistä, voisiko silti edes vähän yrittää?!
Kun on melko turhauttavaa yrittää lukea tekstiä jossa ei ole ollenkaan pisteitä tai pilkkuja erottamassa lauseita ja virkkeitä ja ajatuksia toisistaan kun sitten siihen samaan lauseeseen pitää tunkea koko ajatusvirta joka päässä jyllää ja nyt alkaa jo tuntua pahalta kun ei laita mitään välimerkkejä. Onneksi pisteen jälkeen ihan puhelinkin osaa laittaa ison alkukirjaimen mutta nimiähän se ei aina tunnista jota ne voi kirjoittaa pienellä ja sitten kaikki korostettavat Asiat isolla ja yhdys sanat ne vasta vaikeita ovatkin.
Ja hei, en edes ole mikään kielipoliisi! Vähän muuten vaan olen natsi. Ja kiukkupylly, kuten rakkaani tapaa sanoa. Myönnetään, että vietän liikaa aikaa facebookissa ja otan helposti kierroksia turhanpäiväisistä asioista.
Rauhaa, jengi!
maanantai 14. lokakuuta 2013
Onko pakko, jos ei tahdo?
Joskus tämä pappihomma ei tunnu ollenkaan hyvältä. Haukkuu omat ja haukkuu vieraat. Ei jaksa enää nauraa sarjakuville, joissa vuoroin irvitään kirkon liberaaliutta vuoroin konservatiivisuutta. Ihan vain siksi, että olen nuori nainen, minun pitäisi olla jotenkin uudistusmielinen. Ihan vain siksi, että SLEY on minun uskoni äidinkieli, pitäisi olla jotenkin enemmän raamatullinen. Lopulta ei vain ole enää mitään sanottavaa joulusta ja Jeesuksesta, joka syntyy aina uudelleen. Tai olisi, mutta se on latteaa, kulunutta, väsynyttä.
Haluan tunkea seimiasetelmaan myös muovisen dinosauruksen, ysärilapsen lelun. Kaikki tietää, ettei se seimiastelmaan kuulu, koska seimen luo kuuluvat vain lampaat ja enkelit ja paimenet ja hymyilevät Maria ja Jeesus-lapsi, vaikka ei vastasyntyneet kai osaa hymyillä.
Pastoraalitehtävään kirjoitin, että papin on joskus pakko vaikka ei tahdo. Koska papin virka on erityinen virka ja siihen leikkiin kun lähtee, ei voi vauhdista hypätä pois. Vaikka joskus minä tahtoisin. Vois joskus olla ihan vaan normaali, ei aina se dinasaurus seimiasetelmassa.
Väsytin itseni odottamiseen ja työhön. Ja nyt ei huvita yhtään.
Haluan tunkea seimiasetelmaan myös muovisen dinosauruksen, ysärilapsen lelun. Kaikki tietää, ettei se seimiastelmaan kuulu, koska seimen luo kuuluvat vain lampaat ja enkelit ja paimenet ja hymyilevät Maria ja Jeesus-lapsi, vaikka ei vastasyntyneet kai osaa hymyillä.
Pastoraalitehtävään kirjoitin, että papin on joskus pakko vaikka ei tahdo. Koska papin virka on erityinen virka ja siihen leikkiin kun lähtee, ei voi vauhdista hypätä pois. Vaikka joskus minä tahtoisin. Vois joskus olla ihan vaan normaali, ei aina se dinasaurus seimiasetelmassa.
Väsytin itseni odottamiseen ja työhön. Ja nyt ei huvita yhtään.
maanantai 7. lokakuuta 2013
Pysäytetty hetki.
Uskomattoman upea syyspäivä.
Kirjasto on auki taas. Haluaisin mennä sinne, lainata suoraan hyllystä hyvän kirjan ja lukea sen yhdeltä istumalta kerällä sohvalla. Vaikka ei minulla ole aikaa lukea. Tai oikeammin, en saa aikaiseksi. Haluaisin hypätä tarinaan, joka vie mukanaan kuin tämän päivän kauneus. Pelkään, että tulisin pettymään. Ajattelin, että Totta pitäisi lukea uudelleen. Olisiko se vielä yhtä kaunis kertomus? Vai latistuiko sekin Vieraan myötä? Joidenkin mielestä on typerää omistaa kirjoja - koska tarinoita ovat kirjastot pullollaan. Mutta tällaisten aikojen takia minä tarvitsen laajennusosan kirjahyllyyni. Haluan, että käden ulottuvilla on juuri se maailma, johon on turvallista sukeltaa, tarina, joka vie mukanaan. Ja vaikka en koskaan niihin tarttuisi, ne odottavat minua.
Viime viikolla oli aika tiivistä. Kirjoitin paljon. Olin viikonlopun leirillä ja toimittamassa. Nyt ei oikein ideoita säteile. Ehkä siksikin kaipaan lukemista, muita maailmoja. Niistä voi ottaa mukaansa jotain tähän hetkeen ja jalostaa jonkinlaiseksi ajatukseksi ja puheeksi. Työpöydän edessä on kirjahylly täynnä monia kutsuvia otsikkoja. Milloin antaisin itselleni luvan tarttua niihin tällaisina päivinä ihan työajalla? Ei mitään voi tuottaa, jos raaka-aineet ovat loppu. Oikeastaan tarvitsisin työhuoneeseenkin sohvan tai pehmeän nojatuolin. Studeeraamispaikan.
Pitäisi oppia enemmän kuuntelemaan itseään. Kun on vapautta, tekisi omaan tahtiin. Tunnustaisi sen, että nyt on päivä, jolloin tuijotan keltaisia lehtiä ja mietin kirjastoa. Yöllä näin unia entisistä. Sellaiset unet jäävät joskus minuun kiinni ja raahautuvat mukana koko päivän. Eikä sellaisina päivinä ole paljon sanoja.
Perjantaina hän saapuu.
Tähän väliin olisi mahtunut monta kirjaa.
ps. Jos joku koskaan sattumalta törmää myytävään kappaleeseen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, niin vinkatkoon! Sen maailman haluaisin hyllyyni. Niin kamala kuin se onkin.
Kirjasto on auki taas. Haluaisin mennä sinne, lainata suoraan hyllystä hyvän kirjan ja lukea sen yhdeltä istumalta kerällä sohvalla. Vaikka ei minulla ole aikaa lukea. Tai oikeammin, en saa aikaiseksi. Haluaisin hypätä tarinaan, joka vie mukanaan kuin tämän päivän kauneus. Pelkään, että tulisin pettymään. Ajattelin, että Totta pitäisi lukea uudelleen. Olisiko se vielä yhtä kaunis kertomus? Vai latistuiko sekin Vieraan myötä? Joidenkin mielestä on typerää omistaa kirjoja - koska tarinoita ovat kirjastot pullollaan. Mutta tällaisten aikojen takia minä tarvitsen laajennusosan kirjahyllyyni. Haluan, että käden ulottuvilla on juuri se maailma, johon on turvallista sukeltaa, tarina, joka vie mukanaan. Ja vaikka en koskaan niihin tarttuisi, ne odottavat minua.
Viime viikolla oli aika tiivistä. Kirjoitin paljon. Olin viikonlopun leirillä ja toimittamassa. Nyt ei oikein ideoita säteile. Ehkä siksikin kaipaan lukemista, muita maailmoja. Niistä voi ottaa mukaansa jotain tähän hetkeen ja jalostaa jonkinlaiseksi ajatukseksi ja puheeksi. Työpöydän edessä on kirjahylly täynnä monia kutsuvia otsikkoja. Milloin antaisin itselleni luvan tarttua niihin tällaisina päivinä ihan työajalla? Ei mitään voi tuottaa, jos raaka-aineet ovat loppu. Oikeastaan tarvitsisin työhuoneeseenkin sohvan tai pehmeän nojatuolin. Studeeraamispaikan.
Pitäisi oppia enemmän kuuntelemaan itseään. Kun on vapautta, tekisi omaan tahtiin. Tunnustaisi sen, että nyt on päivä, jolloin tuijotan keltaisia lehtiä ja mietin kirjastoa. Yöllä näin unia entisistä. Sellaiset unet jäävät joskus minuun kiinni ja raahautuvat mukana koko päivän. Eikä sellaisina päivinä ole paljon sanoja.
Perjantaina hän saapuu.
Tähän väliin olisi mahtunut monta kirjaa.
ps. Jos joku koskaan sattumalta törmää myytävään kappaleeseen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, niin vinkatkoon! Sen maailman haluaisin hyllyyni. Niin kamala kuin se onkin.
sunnuntai 29. syyskuuta 2013
Tämä on syksy ja nyt...
Nyt on syksy. Lämpimät päivät vaihtuivat yhdessä yössä hämärään ja kosteaan. Syksy on hyvä. Syksy on hyvä, vaikka olin vähän kipeä. Tämä on hyvä, vaikka jouduin jännittävään tehtävään piispantarkastusnotaariksi. Tämä on hyvä, vaikka aikataulut kiristyvät, ja Kalamiehen kanssa joudumme olemaan 31 päivää erossa. Kaikkeen tottuu paitsi tapaamisten välisiin viikkoihin.
Tässä syksyssä kaunista ja hyvää on:
Kalmarin pelloilla joutsenet
lehtisade
hunajatee
sattumalta kohtaamiset
sohvalle käpertyminen
Surkeiden sattumusten sarjan katsominen ehkä kymmenettä kertaa
(jos minä olisin elokuva, olisin Surkeiden sattumusten sarja)
Hyvät ja huonot uutiset palaa ruutuun
naapuritalon seinää pitkin juokseva orava
Hilkka Olkinuoran kirja Elä ihmeessä!
vieressä nukkuvat kissat
Kissa on parhaimmillaan aikuisena. Söpöimmillään toki pentuna, ihanana pallerona. Seuralaisena aikuinen kissa on kuitenkin paras. Riehumista on paljon vähemmän, mutta persoona tulee esiin. Urho ja Ylermi ovat varsin erilaisia yksilöitä, joiden tapaa olla on mukava seurata. Kyllä voi nukkuvaa kissaa katsella vaikka kuinka kauan. Kyllä ne ymmärtävät, mitä niille sanoo.
Olen miettinyt omaa olemistani. Minussa on paljon vetäytyvää ihmistä. Yleisesti olen avoin ja ulospäinsuuntautunut ja reipas, mutta minussa on paljon hiljaisuutta ja epävarmuutta. Toisaalta joissain ihmisissä tunnun herättävän yllättävää luottamusta. Välillä pitääkin pysähtyä makustelemaan itseään. Mikä on minulle totta? Ja onko se sama muille?
Aikanaan ihastuin Kalamiehessä siihen, että hän ei pelännyt minun pappeuttani. Eikä hän käynyt päälle kysymyksillään tai käsillään. Intorvertti-ihminen, ei ollenkaan sellainen, joka deittiohjelmasta olisi minulle valittu. Ehkä siksi olen oppinut häneltä paljon. Maailma ei ole vain ekstrovertteja jokapaikan säätäjiä varten. Ei edes minun maailmani. Siellä on tilaa lempeäkasvoiselle miehelle, joka istui illan käsiinsä nojaten ja katsoi.
Tämä on syksy, ja tässä on paljon hyvää.
Tässä syksyssä kaunista ja hyvää on:
Kalmarin pelloilla joutsenet
lehtisade
hunajatee
sattumalta kohtaamiset
sohvalle käpertyminen
Surkeiden sattumusten sarjan katsominen ehkä kymmenettä kertaa
(jos minä olisin elokuva, olisin Surkeiden sattumusten sarja)
Hyvät ja huonot uutiset palaa ruutuun
naapuritalon seinää pitkin juokseva orava
Hilkka Olkinuoran kirja Elä ihmeessä!
vieressä nukkuvat kissat
Kissa on parhaimmillaan aikuisena. Söpöimmillään toki pentuna, ihanana pallerona. Seuralaisena aikuinen kissa on kuitenkin paras. Riehumista on paljon vähemmän, mutta persoona tulee esiin. Urho ja Ylermi ovat varsin erilaisia yksilöitä, joiden tapaa olla on mukava seurata. Kyllä voi nukkuvaa kissaa katsella vaikka kuinka kauan. Kyllä ne ymmärtävät, mitä niille sanoo.
Olen miettinyt omaa olemistani. Minussa on paljon vetäytyvää ihmistä. Yleisesti olen avoin ja ulospäinsuuntautunut ja reipas, mutta minussa on paljon hiljaisuutta ja epävarmuutta. Toisaalta joissain ihmisissä tunnun herättävän yllättävää luottamusta. Välillä pitääkin pysähtyä makustelemaan itseään. Mikä on minulle totta? Ja onko se sama muille?
Aikanaan ihastuin Kalamiehessä siihen, että hän ei pelännyt minun pappeuttani. Eikä hän käynyt päälle kysymyksillään tai käsillään. Intorvertti-ihminen, ei ollenkaan sellainen, joka deittiohjelmasta olisi minulle valittu. Ehkä siksi olen oppinut häneltä paljon. Maailma ei ole vain ekstrovertteja jokapaikan säätäjiä varten. Ei edes minun maailmani. Siellä on tilaa lempeäkasvoiselle miehelle, joka istui illan käsiinsä nojaten ja katsoi.
Tämä on syksy, ja tässä on paljon hyvää.
perjantai 20. syyskuuta 2013
The Fox.
Ihmiset, minä olen hämmentynyt. Hyvin hämmentynyt. Kuuntelen tämän vielä kerran.
What the fox say?
No entäpä SIILI?!?
ps. tämä oli sitten mun 200. postaus. Laadulla mennään :D
maanantai 16. syyskuuta 2013
Jäähyväisten aika.
Minulla oli monenkirjava viikonloppu. Muistotilaisuudessa kuulin kauniin tulkinnan Tuure Kilpeläisen kappaleesta Jäähyväiset.
Mielessä on ollut monenlaista. Toisinaan tämä työ saa sukeltamaan myös oman elämänhistoriansa kertomuksiin. Muistelemaan. Tänä viikonloppuna palasin sinne reilun viiden vuoden taakse, kun hyvästelimme Ristinkappelissa opiskelijatoverin ikuisuuteen. Kesällä kävin haudalla. On hassua, että Kalamieskin melkein tuntee sen ihmisen. Kerron silti toisinaan Kalamiehelle lyhyttä tarinaamme. Minulle oli tärkeää olla silloin mukana saattamassa. Jotain sanoimmekin muistotilaisuudessa, yksi meistä lauloi kuin enkeli. Tuntui, että vanhemmille oli tärkeää, että ystäviäkin oli paikalla. Oli niitä, jotka tunsivat myös sen hieman erilaisen puolen tyttärestä.
Valmistautuessani nyt työtehtävään, muistelin, mitä itse olisin halunnut kuulla. Millaisen tunnelman olisin toivonut välittyvän. Ehkä jotain edes hetken lohdullista tavoitinkin. Ja mietin taas kuinka tärkeää sekä tuon vainajan ystäville että perheelle oli se hetki, kun arkun äärelle kerääntyi koko ystäväporukka. Oli vaikuttava hetki, kun lähes kymmenen nuorta naista nousee seisomaan, kulkee kirkkosalin poikki ja kerääntyy arkun ympärille. Sinä olet aina yksi meistä.
Näissä hetkissä muistaa, kuinka elämä on lyhyt. Aika kuluu nopeasti.
Mielessä on ollut monenlaista. Toisinaan tämä työ saa sukeltamaan myös oman elämänhistoriansa kertomuksiin. Muistelemaan. Tänä viikonloppuna palasin sinne reilun viiden vuoden taakse, kun hyvästelimme Ristinkappelissa opiskelijatoverin ikuisuuteen. Kesällä kävin haudalla. On hassua, että Kalamieskin melkein tuntee sen ihmisen. Kerron silti toisinaan Kalamiehelle lyhyttä tarinaamme. Minulle oli tärkeää olla silloin mukana saattamassa. Jotain sanoimmekin muistotilaisuudessa, yksi meistä lauloi kuin enkeli. Tuntui, että vanhemmille oli tärkeää, että ystäviäkin oli paikalla. Oli niitä, jotka tunsivat myös sen hieman erilaisen puolen tyttärestä.
Valmistautuessani nyt työtehtävään, muistelin, mitä itse olisin halunnut kuulla. Millaisen tunnelman olisin toivonut välittyvän. Ehkä jotain edes hetken lohdullista tavoitinkin. Ja mietin taas kuinka tärkeää sekä tuon vainajan ystäville että perheelle oli se hetki, kun arkun äärelle kerääntyi koko ystäväporukka. Oli vaikuttava hetki, kun lähes kymmenen nuorta naista nousee seisomaan, kulkee kirkkosalin poikki ja kerääntyy arkun ympärille. Sinä olet aina yksi meistä.
Näissä hetkissä muistaa, kuinka elämä on lyhyt. Aika kuluu nopeasti.
tiistai 10. syyskuuta 2013
Rimpsalla!
Viime viikolla minä vanhenin. Olen nyt 27-vuotias. Tässä iässä olisi hyvä julkaista ensisingle, nousta julkeaksi rokkariksi ja tehdä itsemurha (tai kuolla hämäräperäisissä olosuhteissa).
En ole Kurt Cobain (tai Janis Joplin, Jimi Hendrix tai Amy Winehouse), joten ajattelin, että 27 on varsin hyvä ikä. Alkuviikosta juhlin kahvikupin ääressä ja loppuviikosta suuntasin kulkuni kohti Joensuuta.Tänään Eilen Humpalla istuessa totesin "tuhlaavani aikaa menneisyydessä" (nopeasti katsoen porukka oli melko sama myös vuonna 2009, joten aikamatkan mahdollisuutta ei pidä hätiköiden sulkea pois).
Kävin rimpsalla. Siitä on kuulkaas pojat ja tytöt aikaa, kun tämä täti kävi yöelämässä ihan oikein ja kunnolla. Ja kivaa oli! Ja aurajuustoranskalaisetkin sain! Jaksan yhä ihmetellä ja ihastella ihmisiä, jotka olen elämääni saanut. Heihin voi luottaa, että paikalle saapuvat ja seuraa pitävät. He neulovat lahjaksi villasukkia, kirjoittavat korttiin voimasanoja tai osaavat valita juuri The Muumimukin tai sujauttavat pakettiin mummon leipomaa pullaa :D. He lähettävät ystävien mukana omintakeisia lahjakortteja, jos eivät itse pääse paikalle. On sydäntä ja on ajatusta. Ihmisiä, joiden kanssa on vähän enemmän oma itsensä taas.
Ja minulla on poikaystävä. Ihan oikea! Sellainen, joka lähtee kanssani juhlimaan, vaikka teologikaverini vähän jänniä ovatkin. Hänen kanssaan käyvät askeleet yhteen. Hänen antamassaan kortissa luki Yhdessä on hyvä. Niinhän meidän on.
Vaikeinta on lähteminen.
(Ja huono omatunto ainaisesta lähtemisestä.)
En ole Kurt Cobain (tai Janis Joplin, Jimi Hendrix tai Amy Winehouse), joten ajattelin, että 27 on varsin hyvä ikä. Alkuviikosta juhlin kahvikupin ääressä ja loppuviikosta suuntasin kulkuni kohti Joensuuta.
Kävin rimpsalla. Siitä on kuulkaas pojat ja tytöt aikaa, kun tämä täti kävi yöelämässä ihan oikein ja kunnolla. Ja kivaa oli! Ja aurajuustoranskalaisetkin sain! Jaksan yhä ihmetellä ja ihastella ihmisiä, jotka olen elämääni saanut. Heihin voi luottaa, että paikalle saapuvat ja seuraa pitävät. He neulovat lahjaksi villasukkia, kirjoittavat korttiin voimasanoja tai osaavat valita juuri The Muumimukin tai sujauttavat pakettiin mummon leipomaa pullaa :D. He lähettävät ystävien mukana omintakeisia lahjakortteja, jos eivät itse pääse paikalle. On sydäntä ja on ajatusta. Ihmisiä, joiden kanssa on vähän enemmän oma itsensä taas.
Ja minulla on poikaystävä. Ihan oikea! Sellainen, joka lähtee kanssani juhlimaan, vaikka teologikaverini vähän jänniä ovatkin. Hänen kanssaan käyvät askeleet yhteen. Hänen antamassaan kortissa luki Yhdessä on hyvä. Niinhän meidän on.
Vaikeinta on lähteminen.
(Ja huono omatunto ainaisesta lähtemisestä.)
maanantai 2. syyskuuta 2013
Lukukokemuksia kesältä.
Kirjaston on kuukauden kiinni, joten on hyvä aika kertoa hieman kirjoista.
Tänä kesänä en löytänyt yhtä hyvää leirikirjaa* kuin viime vuonna. Vuosi sitten kesällä ahmin Nälkäpelejä. Pidin kirjasarjasta paljon - jopa siitä viimeisestä osasta, jonka suurin osa on ilmeisesti jättänyt kesken. Pidin päähenkilöstä, joka ei ollut ruikuttava ja/tai yltiörakastunut misukka (vertaa Twilightien Bella). Henkilöt olivat muutenkin enemmän kiinnostavia kuin ärsyttäviä. Lisäksi koko asetelma "vain yksi voi selviytyä" toi kertomukseen erilaisen jännityksen kuin vaikka siihen vampyyri-ihmissusi-keitokseen, jossa oli alusta asti selvää, että hyvikset voittaa pahikset ja se siitä. Hunger Games vain vei mukanaan. Ehkä ensi kesänä taas otan ne mukaani leirille. (Ja kyllä, olen nähtyn leffan Battle Royale ja onhan se idea molemmissa "peleissä" ihan sama.)
Tänä kesänä lukulistalla olivat Piin elämän lisäksi J.K.Rowlingin Paikka vapaana sekä Ulla-Lena Lundbergin Jää.
Jään olisi varmaankin pitänyt upota minuun kuin kuuma veitsi voihin, mutta niin ei käynyt. Kaikesta hehkutuksesta ja pappissäädyn elämänkuvauksesta huolimatta Jää jäi vähän valjuksi kokemukseksi. Ehkä kirja puhutteli enemmän sellaisia, jotka ovat eläneet heti sotien jälkeistä aikaa tai asuneet saaristossa. Muutama henkilöhahmo oli kiinnostava, etenkin postimies Anton, joka seurasi laivamatkoillaan jonkinlaisia henkiä. Valitettavasti monen hahmon kuvaus jäi pinnalliseksi ,ja itse pappispariskunta oli aika epäkiinnostava. Tämä oli kuin suomifilmi, mutta kirjana. Jotenkin odotin vain enemmän.
Paikka vapaana on saanut todella ristiriitaisia tuomioita. Sitä on moitittu tylsäksi ja raadolliseksi. On valitettu, ettei se ole yhtään niin kuin Harry Potter ja että siinä on liikaa epäkiinnostavia hahmoja. Olen eri mieltä! Kirjassa toki on paljon henkilöhahmoja ja etenkin alussa vaatii keskittymistä, että pysyy perässä siitä, kuka on kuka. Tylsiä he eivät kuitenkaan ole. Jokaisen tarina kiinnosti minua ja pienen kyläyhteisön suhdeverkoston hahmottaminen pala palalta oli todella kutkuttavaa. Olihan tarina toki raadollinen - realistinen. Kirjaan tarttuessa pitää muistaa, että sen ei ole tarkoituskaan olla mitään harrypotteria. Mutta Rowlingin vahvuus on tallella. Hän osaa rakentaa mielenkiintoisia hahmoja, jotka eivät ole mustavalkoisia tai liian suoraviivaisia, vaan juuri niin särmikkäitä kuin oikeat ihmiset ovat.
Molemmat kesäkirjat vaativat mielestäni keskittymistä ja kohtalaisen pitkiä lukusessioita. Jää on kirjastojen varauslistojen kärjessä varmaan edelleen, mutta ainakin täällä meillä Paikka vapaana löytyi jo ihan vastapalautetuista. Kimppuun vain!
*leirikirja = ihanteellinen leirikirja on viihdyttävä, nopealukuinen ja helppo jättää kesken, jos/kun leirielämä sitä vaatii. Nuorten romaanit ja kevyt kirjallisuus toimivat yleensä parhaiten, koska luvut ovat lyhyitä ja juoni selkeä (tai vähäpätöinen). Kirjan pitää kuitenkin olla myös mielenkiintoinen, jotta siihen viitsii vähällä vapaa-ajallaan tarttua.
Tänä kesänä en löytänyt yhtä hyvää leirikirjaa* kuin viime vuonna. Vuosi sitten kesällä ahmin Nälkäpelejä. Pidin kirjasarjasta paljon - jopa siitä viimeisestä osasta, jonka suurin osa on ilmeisesti jättänyt kesken. Pidin päähenkilöstä, joka ei ollut ruikuttava ja/tai yltiörakastunut misukka (vertaa Twilightien Bella). Henkilöt olivat muutenkin enemmän kiinnostavia kuin ärsyttäviä. Lisäksi koko asetelma "vain yksi voi selviytyä" toi kertomukseen erilaisen jännityksen kuin vaikka siihen vampyyri-ihmissusi-keitokseen, jossa oli alusta asti selvää, että hyvikset voittaa pahikset ja se siitä. Hunger Games vain vei mukanaan. Ehkä ensi kesänä taas otan ne mukaani leirille. (Ja kyllä, olen nähtyn leffan Battle Royale ja onhan se idea molemmissa "peleissä" ihan sama.)
Tänä kesänä lukulistalla olivat Piin elämän lisäksi J.K.Rowlingin Paikka vapaana sekä Ulla-Lena Lundbergin Jää.
Jään olisi varmaankin pitänyt upota minuun kuin kuuma veitsi voihin, mutta niin ei käynyt. Kaikesta hehkutuksesta ja pappissäädyn elämänkuvauksesta huolimatta Jää jäi vähän valjuksi kokemukseksi. Ehkä kirja puhutteli enemmän sellaisia, jotka ovat eläneet heti sotien jälkeistä aikaa tai asuneet saaristossa. Muutama henkilöhahmo oli kiinnostava, etenkin postimies Anton, joka seurasi laivamatkoillaan jonkinlaisia henkiä. Valitettavasti monen hahmon kuvaus jäi pinnalliseksi ,ja itse pappispariskunta oli aika epäkiinnostava. Tämä oli kuin suomifilmi, mutta kirjana. Jotenkin odotin vain enemmän.
Paikka vapaana on saanut todella ristiriitaisia tuomioita. Sitä on moitittu tylsäksi ja raadolliseksi. On valitettu, ettei se ole yhtään niin kuin Harry Potter ja että siinä on liikaa epäkiinnostavia hahmoja. Olen eri mieltä! Kirjassa toki on paljon henkilöhahmoja ja etenkin alussa vaatii keskittymistä, että pysyy perässä siitä, kuka on kuka. Tylsiä he eivät kuitenkaan ole. Jokaisen tarina kiinnosti minua ja pienen kyläyhteisön suhdeverkoston hahmottaminen pala palalta oli todella kutkuttavaa. Olihan tarina toki raadollinen - realistinen. Kirjaan tarttuessa pitää muistaa, että sen ei ole tarkoituskaan olla mitään harrypotteria. Mutta Rowlingin vahvuus on tallella. Hän osaa rakentaa mielenkiintoisia hahmoja, jotka eivät ole mustavalkoisia tai liian suoraviivaisia, vaan juuri niin särmikkäitä kuin oikeat ihmiset ovat.
Molemmat kesäkirjat vaativat mielestäni keskittymistä ja kohtalaisen pitkiä lukusessioita. Jää on kirjastojen varauslistojen kärjessä varmaan edelleen, mutta ainakin täällä meillä Paikka vapaana löytyi jo ihan vastapalautetuista. Kimppuun vain!
*leirikirja = ihanteellinen leirikirja on viihdyttävä, nopealukuinen ja helppo jättää kesken, jos/kun leirielämä sitä vaatii. Nuorten romaanit ja kevyt kirjallisuus toimivat yleensä parhaiten, koska luvut ovat lyhyitä ja juoni selkeä (tai vähäpätöinen). Kirjan pitää kuitenkin olla myös mielenkiintoinen, jotta siihen viitsii vähällä vapaa-ajallaan tarttua.
lauantai 31. elokuuta 2013
Kokeileva keittiö.
En ole mikään himokokkaaja. Arvostan nopeaa, helppoa ja tuttua ruokaa. Vähäisenkin innon kokeilla jotain uutta tappaa usein vaikeat ohjeet tai tuntemattomat raaka-aineet. Minulla on luotto-ohjeet illanistujaisia ja muita kekkereitä varten ja omaan arkeen riittää usein sekoitus kanasuikaleita ja kasviksia.
Tänäsyksynä loppukesänä olen kuitenkin kokenut pienen keittiöheräämisen. Ensin eteen sattui riittävän helppo ohje Kauhaa ja rakkautta -blogista. Kaikki vain hakkeluksesi, sekaisin kasarissa ja pöytään. Selleri oli uusi tuttavuus keittiössäni, mutta hyvin toimi. Ihan varma en vieläkään ole, millä välineellä tätä hässäkkää pitäisi syödä. :D
Tästä löydöstä innostuneena tartuin villisti toiseenkin haasteeseen, johon törmäsin sattumalta netissä. Kasviksia ja kanaa uunivuokaan ja juusto päälle. HYVÄÄ tuli. Joskin se, että unohtaa kasvisosastolla pitikö ostaa kesäkurpitsaa vai munakoisoa (ja päätyy kausikasviksena kesäkurpitsaan, vaikka ohje oli munakoisolle), osoittaa ettei tässä nyt huippuja olla. Lisäksi kasvisten kanssa soveltaminen ja paistoksen uuniin unohtaminen saivat aikaan kohtalaisen kostean lopputuloksen. Kyseessä tässä tapauksessa olikin lopulta kanakeitto, joka valmistettiin uunissa.
Toisella kokkausviikolla jo rauhoituin ja tein tuttua ja turvallista kaalilaatikkoa sulatejuustolla höystettynä. Mutta sitten olikin ihan pakko kokeilla niitä paljon mainostettuja banaanilettuja. Lettuja tuli, mutta vaativat ehkä vielä toisen kokeilukerran päästäkseen vakiokalustoon.
Kaiken innon keskellä ostin jopa punaisia linssejä. Niitä sitten tutun porkkana-perunasosekeiton sekaan ja hyvää tuli siitäkin. Ei ole enää edes vakioruokani ennallaan. Huhhuh.
Ehkä suurin syy tähän kokeilevaan keittiöön on kuitenkin suuri herääminen ajatukseen: minullahan on pakastin - ja pakasterasioita. Yksinkertaisesti tajusin siis sen, että jos tekee uunivuoallisen ruokaa, kaikkea ei tarvitse syödä kuluvan viikon aikana vaan sen voi pakastaa. Ja kuinka ihanaa onkaan jonain päivänä töistä tullessa (tai illalla eväitä miettiessä) kun voi vain ottaa pakastimesta valmiin annoksen! Nyt on pakkasessa kaalilaatikkoa, kasvishässäkkää ja sosekeittoa.
Varasto on valmiina, vaikka kokkausinnostukseni lopahtaisi yhtä äkkiä kuin alkoikin. Ainakin tämä kokeilu on tuonut keittiööni paljon (uusiakin) kasviksia ja onnistumisen iloa.
ps. Minusta on varmaankin tullut nyt leipäpappi. Sain melkein tutulta kasteperheen mummolta lahjaksi tuoreen rieskan. Oli todella, todella hyvää, pehmeää ja ihanaa.
Tänä
Tästä löydöstä innostuneena tartuin villisti toiseenkin haasteeseen, johon törmäsin sattumalta netissä. Kasviksia ja kanaa uunivuokaan ja juusto päälle. HYVÄÄ tuli. Joskin se, että unohtaa kasvisosastolla pitikö ostaa kesäkurpitsaa vai munakoisoa (ja päätyy kausikasviksena kesäkurpitsaan, vaikka ohje oli munakoisolle), osoittaa ettei tässä nyt huippuja olla. Lisäksi kasvisten kanssa soveltaminen ja paistoksen uuniin unohtaminen saivat aikaan kohtalaisen kostean lopputuloksen. Kyseessä tässä tapauksessa olikin lopulta kanakeitto, joka valmistettiin uunissa.
Toisella kokkausviikolla jo rauhoituin ja tein tuttua ja turvallista kaalilaatikkoa sulatejuustolla höystettynä. Mutta sitten olikin ihan pakko kokeilla niitä paljon mainostettuja banaanilettuja. Lettuja tuli, mutta vaativat ehkä vielä toisen kokeilukerran päästäkseen vakiokalustoon.
Kaiken innon keskellä ostin jopa punaisia linssejä. Niitä sitten tutun porkkana-perunasosekeiton sekaan ja hyvää tuli siitäkin. Ei ole enää edes vakioruokani ennallaan. Huhhuh.
Ehkä suurin syy tähän kokeilevaan keittiöön on kuitenkin suuri herääminen ajatukseen: minullahan on pakastin - ja pakasterasioita. Yksinkertaisesti tajusin siis sen, että jos tekee uunivuoallisen ruokaa, kaikkea ei tarvitse syödä kuluvan viikon aikana vaan sen voi pakastaa. Ja kuinka ihanaa onkaan jonain päivänä töistä tullessa (tai illalla eväitä miettiessä) kun voi vain ottaa pakastimesta valmiin annoksen! Nyt on pakkasessa kaalilaatikkoa, kasvishässäkkää ja sosekeittoa.
Varasto on valmiina, vaikka kokkausinnostukseni lopahtaisi yhtä äkkiä kuin alkoikin. Ainakin tämä kokeilu on tuonut keittiööni paljon (uusiakin) kasviksia ja onnistumisen iloa.
ps. Minusta on varmaankin tullut nyt leipäpappi. Sain melkein tutulta kasteperheen mummolta lahjaksi tuoreen rieskan. Oli todella, todella hyvää, pehmeää ja ihanaa.
tiistai 20. elokuuta 2013
keskiviikko 14. elokuuta 2013
Kokemuksia äänikirjasta.
Kesän seikkailuihin kuului myös villiksi heittäytyminen kirjastossa. Lainasin äänikirjan.
Olen ollut etäisesti tietoinen äänikirjojen olemassaolosta, mutta en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi sellaisen hankkimista. Nyt kuitenkin edessä oli jälleen kerran se sama 300 kilometriä pitkä reitti, joten ajattelin kokeilla josko keskittymiskyky riittäisi.
Kirjastossa piti ensimmäisenä kysyä ihan apua, että mistä sellaisia ihmeellisyyksiä löytyy ja hyllyn luona ihmetystä herätti valikoiman laajuus. Äkkiseltään en löytänyt mitään mielettömän puhuttelevaa (olisi ollut hauska kuunnella vaikka joku jo tuttu kirja), joten päätin tutustua kahteen ihmeeseen kerralla.
Rosa Liksom: Hytti nro 6. Muistan, että kirja oli ilmestyttyään pinnalla ja itseään kultturelleina pitävien ihmisten "pakko lukea" -listoilla. (Tarkistin asian nyt, ja ihan siis Finlandia-palkinnon on voittanut tämä.) Takakansi ei napannut yhtään, mutta olen jo aikaa sitten lakannut valitsemasta kirjoja takakansitekstien perusteella. Tosin tässä tapauksessa takakansi piti lupauksensa: Suomalainen opiskelijatyttö ja venäläinen mies joutuvat sattumalta samaan junahyttiin ja matkustavat Siperian junan hytissä nro 6 halki Neuvostoliiton. Samalla tyttö tekee matkaa itseensä.
Tavallisena kirjana Hytti nro 6 olisi jäänyt minulta varmasti kesken. Se toi mieleeni lukiossa lukemani Mika Waltarin kirjan, jossa nuori mies matkasi junalla. En muista kirjasta mitään muuta kuin puuduttavuuden ja junan. Onko olemassa oikeasti innostavaa matkakuvausta? Liksomin kirjan pelasti minun kohdallani se, että joku toinen luki sen minulle.
Pidin Hytti nro 6:n kielestä ja kuvauksista. Mielenkiintoisinta antia olivat tytön muistot Moskovasta ja sinne jääneistä ihmisistä.Miehen rasvaiset jutut ärsyttivät samalla tavalla kuin kadun miesten vihjailut - humalainen mies on aina humalainen mies sekä Suomen kadulla että Siperian junassa. Analyyttiselle ihmiselle kirja tarjoaisi paljon. Moni viittaus meni minulta varmasti ohi, sillä en juurikaan tunne Neuvostoliiton historiaa (tai 1980-luvun todellisia elinolosuhteita) saati venäläistä kirjallisuutta. Pakko tunnustaa, ettei ihan hirveästi kiinnostakaan. :P
Lukija oli todella hyvä. Pertti Sveholmin ääni sopi loistavasti juuri tähän teokseen. Kirja kun oli lähinnä miehen yksinpuhelua tai maisemakuvausta. Yllätyin iloisesti siitä, miten vähän mitään kikkoja lukija käytti. Ehkä hienonhieno äänenpainon muutos siellä täällä, mutta ei edes mitään yritystä kuvata henkilöitä tai tunnetiloja liiallisella eläytymisellä.
Kokemus äänikirjasta: Positiivinen. Voisin lainata toistekin etenkin pitemmälle automatkalle. Tässä kirjassa oli 6 levyä, joista jaksoin putkeen tai pienellä tauolla kuunnella kaksi peräkkäin (noin 2,5 tuntia) ennen kuin keskittyminen herpaantui. Ajoa onneksi tuli kahteen viikkoon useampaankin suuntaan, joten aika ja kirja kuluivat nopeasti.
Kokemus Rosa Liksomin Hytti nro 6:stä: Epämääräinen.
Ja niin jää taakse talvinen Moskova, teräksensininen kaupunki jota ilta-aurinko lämmittää. Taakse jää Moskova, kaupungin valot ja kovaääninen liikenne, kirkkojen piiritanssi, teini-ikäinen poika ja kaunis tummahiuksinen nainen jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa. Taakse jäävät pikimustaa, kärttyistä taivasta vasten loistavat harvat neonvalomainokset, rubiinitähdet Kremlin torneissa, hyvän Leninin ja pahan Stalinin vahatut ruumiit ja Mitka, taakse jää Punainen tori ja Leninin mausoleumi, Gum-tavaratalon kierreportaiden rautapitsikaiteet, kansainvälinen Intourist-hotelli valuuttabaareineen, hotellin siivouskomeroista asuinpinta-alaa salaa valtaavat, länsimeikeistä, parfyymeistä ja parranajokoneista kiinnostuneet, synkeät kerrospäivystäjät. - - -
(Hytti nro 6 s. 8)
Olen ollut etäisesti tietoinen äänikirjojen olemassaolosta, mutta en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi sellaisen hankkimista. Nyt kuitenkin edessä oli jälleen kerran se sama 300 kilometriä pitkä reitti, joten ajattelin kokeilla josko keskittymiskyky riittäisi.
Kirjastossa piti ensimmäisenä kysyä ihan apua, että mistä sellaisia ihmeellisyyksiä löytyy ja hyllyn luona ihmetystä herätti valikoiman laajuus. Äkkiseltään en löytänyt mitään mielettömän puhuttelevaa (olisi ollut hauska kuunnella vaikka joku jo tuttu kirja), joten päätin tutustua kahteen ihmeeseen kerralla.
Rosa Liksom: Hytti nro 6. Muistan, että kirja oli ilmestyttyään pinnalla ja itseään kultturelleina pitävien ihmisten "pakko lukea" -listoilla. (Tarkistin asian nyt, ja ihan siis Finlandia-palkinnon on voittanut tämä.) Takakansi ei napannut yhtään, mutta olen jo aikaa sitten lakannut valitsemasta kirjoja takakansitekstien perusteella. Tosin tässä tapauksessa takakansi piti lupauksensa: Suomalainen opiskelijatyttö ja venäläinen mies joutuvat sattumalta samaan junahyttiin ja matkustavat Siperian junan hytissä nro 6 halki Neuvostoliiton. Samalla tyttö tekee matkaa itseensä.
Tavallisena kirjana Hytti nro 6 olisi jäänyt minulta varmasti kesken. Se toi mieleeni lukiossa lukemani Mika Waltarin kirjan, jossa nuori mies matkasi junalla. En muista kirjasta mitään muuta kuin puuduttavuuden ja junan. Onko olemassa oikeasti innostavaa matkakuvausta? Liksomin kirjan pelasti minun kohdallani se, että joku toinen luki sen minulle.
Pidin Hytti nro 6:n kielestä ja kuvauksista. Mielenkiintoisinta antia olivat tytön muistot Moskovasta ja sinne jääneistä ihmisistä.Miehen rasvaiset jutut ärsyttivät samalla tavalla kuin kadun miesten vihjailut - humalainen mies on aina humalainen mies sekä Suomen kadulla että Siperian junassa. Analyyttiselle ihmiselle kirja tarjoaisi paljon. Moni viittaus meni minulta varmasti ohi, sillä en juurikaan tunne Neuvostoliiton historiaa (tai 1980-luvun todellisia elinolosuhteita) saati venäläistä kirjallisuutta. Pakko tunnustaa, ettei ihan hirveästi kiinnostakaan. :P
Lukija oli todella hyvä. Pertti Sveholmin ääni sopi loistavasti juuri tähän teokseen. Kirja kun oli lähinnä miehen yksinpuhelua tai maisemakuvausta. Yllätyin iloisesti siitä, miten vähän mitään kikkoja lukija käytti. Ehkä hienonhieno äänenpainon muutos siellä täällä, mutta ei edes mitään yritystä kuvata henkilöitä tai tunnetiloja liiallisella eläytymisellä.
Kokemus äänikirjasta: Positiivinen. Voisin lainata toistekin etenkin pitemmälle automatkalle. Tässä kirjassa oli 6 levyä, joista jaksoin putkeen tai pienellä tauolla kuunnella kaksi peräkkäin (noin 2,5 tuntia) ennen kuin keskittyminen herpaantui. Ajoa onneksi tuli kahteen viikkoon useampaankin suuntaan, joten aika ja kirja kuluivat nopeasti.
Kokemus Rosa Liksomin Hytti nro 6:stä: Epämääräinen.
Ja niin jää taakse talvinen Moskova, teräksensininen kaupunki jota ilta-aurinko lämmittää. Taakse jää Moskova, kaupungin valot ja kovaääninen liikenne, kirkkojen piiritanssi, teini-ikäinen poika ja kaunis tummahiuksinen nainen jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa. Taakse jäävät pikimustaa, kärttyistä taivasta vasten loistavat harvat neonvalomainokset, rubiinitähdet Kremlin torneissa, hyvän Leninin ja pahan Stalinin vahatut ruumiit ja Mitka, taakse jää Punainen tori ja Leninin mausoleumi, Gum-tavaratalon kierreportaiden rautapitsikaiteet, kansainvälinen Intourist-hotelli valuuttabaareineen, hotellin siivouskomeroista asuinpinta-alaa salaa valtaavat, länsimeikeistä, parfyymeistä ja parranajokoneista kiinnostuneet, synkeät kerrospäivystäjät. - - -
(Hytti nro 6 s. 8)
maanantai 12. elokuuta 2013
Se tunne.
Tiedättekö sen tunteen, kun on niin väsynyt, ettei jaksa mennä nukkumaan?
Minulla on se nyt.
Reissut on reissattu ja oli aivan ihanaamahtavaa! Ihan vaan höpöteltiin ja käytiin katsomassa Heurekassa Body Worlds -näyttely, joka herätti ajatuksia ja ihmetyksiä ja pieniä kriisejä elämän katoavaisuudesta. Ja lisääntymisosastolta opittiin jännää nippelitietoa.
Näin mualaiselle Helsinki lähiliikenteineen ja trendikkäine ihmisineen on aina yhtä jännä. Ja ihan siinä kaupungin sykkeen tuntumassa lentokoneiden alla pitää tyypit Pajutallia ja Peikkometsää.
Kissat eivät villiintyneet vaan palasivat kotiin. Ylermi nukahti parvekkeelle ja Urho nojatuoliin. Kotiutumisaika noin puoli tuntia. Niiden kun ei tarvitse edes vaatekasseja purkaa.
Tiedätteko sen tunteen, kun reissussa oli tosi kivaa ja kotona on kiva olla, mutta tuntuu, että sielu on ehkä vasta jossain Nastolan kohdalla tulossa?
Minulla on se nyt.
Minulla on se nyt.
Reissut on reissattu ja oli aivan ihanaamahtavaa! Ihan vaan höpöteltiin ja käytiin katsomassa Heurekassa Body Worlds -näyttely, joka herätti ajatuksia ja ihmetyksiä ja pieniä kriisejä elämän katoavaisuudesta. Ja lisääntymisosastolta opittiin jännää nippelitietoa.
Näin mualaiselle Helsinki lähiliikenteineen ja trendikkäine ihmisineen on aina yhtä jännä. Ja ihan siinä kaupungin sykkeen tuntumassa lentokoneiden alla pitää tyypit Pajutallia ja Peikkometsää.
Kissat eivät villiintyneet vaan palasivat kotiin. Ylermi nukahti parvekkeelle ja Urho nojatuoliin. Kotiutumisaika noin puoli tuntia. Niiden kun ei tarvitse edes vaatekasseja purkaa.
Tiedätteko sen tunteen, kun reissussa oli tosi kivaa ja kotona on kiva olla, mutta tuntuu, että sielu on ehkä vasta jossain Nastolan kohdalla tulossa?
Minulla on se nyt.
tiistai 6. elokuuta 2013
Kohta on taas kaikki irrallaan.
Moi.
En ole kuollut. Olen lomalla. Olen seikkailulla. Siihen on tähän mennessä kuulunut Pohjois-Karjalan hassunnimiset paikat ja pienet käpykylät, kissanpennut, hauet, Carcassonne-ottelut ja yölliset keskustelut miesten ja naisten eroista.
Olen miettinyt vapautta, jotenkin tunnustellut sitä. Mitä on vapaus? Mihin vapaus katosi? Vai onko se sittenkin vain asennekysymys?
Kissat ovat maalla ja sumeilematta väärinkäyttävät vapauttaan. Ne roikaleet eivät suostu enää tulemaan yöksi kotiin vaan jatkavat seikkailujaan ja aiheuttavat valvottuja öitä ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä meille ihmisille. Ehdin jo tipan tirauttaa, kun olin ihan varma, että nyt se Ylermi on mennyttä kissaa. (Ja sitten katti löytyy aitan vintiltä sohvalta nukkumassa puolentoista vuorokauden etsinnän jälkeen!)
Tämä seikkailu jatkuu vielä hetken. Päässä soi vanha Maija Vilkkumaa ja Haloo Helsinki. Autossa kuuntelen äänikirjaa ja välillä mietin hassuja asioita. Kuten tunnetta vapaudesta - tai muistojen väriä.
En ole kuollut. Olen lomalla. Olen seikkailulla. Siihen on tähän mennessä kuulunut Pohjois-Karjalan hassunnimiset paikat ja pienet käpykylät, kissanpennut, hauet, Carcassonne-ottelut ja yölliset keskustelut miesten ja naisten eroista.
Olen miettinyt vapautta, jotenkin tunnustellut sitä. Mitä on vapaus? Mihin vapaus katosi? Vai onko se sittenkin vain asennekysymys?
Kissat ovat maalla ja sumeilematta väärinkäyttävät vapauttaan. Ne roikaleet eivät suostu enää tulemaan yöksi kotiin vaan jatkavat seikkailujaan ja aiheuttavat valvottuja öitä ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä meille ihmisille. Ehdin jo tipan tirauttaa, kun olin ihan varma, että nyt se Ylermi on mennyttä kissaa. (Ja sitten katti löytyy aitan vintiltä sohvalta nukkumassa puolentoista vuorokauden etsinnän jälkeen!)
Tämä seikkailu jatkuu vielä hetken. Päässä soi vanha Maija Vilkkumaa ja Haloo Helsinki. Autossa kuuntelen äänikirjaa ja välillä mietin hassuja asioita. Kuten tunnetta vapaudesta - tai muistojen väriä.
maanantai 22. heinäkuuta 2013
Sometimes, I need to talk too.
Minä kerron teille Jeesuksesta.
Julistan Jumalan sanaa.
Etsin rakkauden ja lohdun sanoja.
Rukoilen puolestanne.
Kun puhutaan,
puhutaan kylmistä asioista
Sairaudesta, rahasta, työstä.
Muut puhuvat, arvottavat.
Minä olen ymmärtäjä.
Nykökkäilen ja kuuntelen
oikeissa kohdissa.
Otan sanoja vastaan.
Tuntuu, että olen kadottanut ääneni.
En enää muista, miten kuvataan tunne.
Sometimes I need to talk too.
Julistan Jumalan sanaa.
Etsin rakkauden ja lohdun sanoja.
Rukoilen puolestanne.
Kun puhutaan,
puhutaan kylmistä asioista
Sairaudesta, rahasta, työstä.
Muut puhuvat, arvottavat.
Minä olen ymmärtäjä.
Nykökkäilen ja kuuntelen
oikeissa kohdissa.
Otan sanoja vastaan.
Tuntuu, että olen kadottanut ääneni.
En enää muista, miten kuvataan tunne.
Sometimes I need to talk too.
perjantai 5. heinäkuuta 2013
Hei-hei-heinäkuu.
Miten voi olla jo heinäkuu?
Naapuritalon katolla varikset opettelee lentämään.
Urhon ja Ylermin kesäloma mummolassa loppui.
Riparit on osaltani ohi.
Vihkimisviikonloput alkaa.
Kesälomaan on kaksi viikkoa.
Löysin itselleni julkkiskaksosen.
Oikeastaan sen vinkkasi jo kaveri aiemmin
ja nyt riparilaiset innostuivat.
Lucy Punch.
Etsikää kuva punatukkaisena
ja ymmärrätte.
Vähän on saattanut kertyä univelkaa.
Ensi viikolla otan vähän vapaata.
Kalamies tulee kotiin.
kuva täältä
Naapuritalon katolla varikset opettelee lentämään.
Urhon ja Ylermin kesäloma mummolassa loppui.
Riparit on osaltani ohi.
Vihkimisviikonloput alkaa.
Kesälomaan on kaksi viikkoa.
Löysin itselleni julkkiskaksosen.
Oikeastaan sen vinkkasi jo kaveri aiemmin
ja nyt riparilaiset innostuivat.
Lucy Punch.
Etsikää kuva punatukkaisena
ja ymmärrätte.
Vähän on saattanut kertyä univelkaa.
Ensi viikolla otan vähän vapaata.
Kalamies tulee kotiin.
kuva täältä
keskiviikko 5. kesäkuuta 2013
Young and beautiful.
Joensuu oli hyvä. Lepohetki tuli todella tarpeeseen ja oli iloista juhlia ystävän valmistumista. Kamala, mihin ne vuodet vieriikään!
Vietimme myös Kalamiehen kanssa vähän myöhässä vuosipäivää. Kävimme elokuvissa: The Great Gatsby - Kultahattu. Sen päälle kävimme vielä syömässä ja lopun aikaa vietimmekin mökkeillen. Kun mukavuusaste on riittävä, löytyy minustakin mökki-ihminen. Olimme vain (ja minä kävin uimassa). Siinä leffateatterin hämärään asettuessa tuli olo, että osaanhan minäkin tehdä ihan normaaleja parisuhdejuttuja. :D
The Great Gatsby oli viihdyttävä. Kalamieskin viihtyi, vaikka "sitä sotaa oli aika vähän". DiCapriosta on tullut ihan oikea näyttelijä (tiesin tämän jo aiemmin, mutta heräsin taas ajatukseen). Tobey Maguire taas ei vakuuttanut yhtään. Ei siksi, että hän on Hämähäkkimies, vaan siksi, että onnistui näyttämään koko elokuvan ajan tylsämieliseltä. Yksi tyhmä ilme naamallaan Tobey luotsasi Nick Carrawayn hahmon läpi elokuvan. En tiedä, oliko hahmo tarkoituksella niin kujalla koko ajan - minusta se oli vain ärsyttävää.
Musiikki oli hienoa. Moulin Rouge on saman ohjaajan käsialaa - ja sen huomaa. Itselle se oli vain plussaa, koska Moulin Rougesta tykkäsin kovin. Kävimme katsomassa Gatsbyn normaaliversiona. Siinä häiritsivät kohtaukset, jotka oli selkeästi tehty vain 3D-fiilistelyä varten. En ymmärrä, miksi tästä elokuvasta piti tehdä myös 3D-versio, koska en usko sen tuovan elokuvaelämykseen sinänsä mitään lisää.
Viikonloppu oli iloa, valoa ja kesää. Paljon vuosia ja rakkautta - niin valkokankaalla kuin reaalimaailmassakin.
Vietimme myös Kalamiehen kanssa vähän myöhässä vuosipäivää. Kävimme elokuvissa: The Great Gatsby - Kultahattu. Sen päälle kävimme vielä syömässä ja lopun aikaa vietimmekin mökkeillen. Kun mukavuusaste on riittävä, löytyy minustakin mökki-ihminen. Olimme vain (ja minä kävin uimassa). Siinä leffateatterin hämärään asettuessa tuli olo, että osaanhan minäkin tehdä ihan normaaleja parisuhdejuttuja. :D
The Great Gatsby oli viihdyttävä. Kalamieskin viihtyi, vaikka "sitä sotaa oli aika vähän". DiCapriosta on tullut ihan oikea näyttelijä (tiesin tämän jo aiemmin, mutta heräsin taas ajatukseen). Tobey Maguire taas ei vakuuttanut yhtään. Ei siksi, että hän on Hämähäkkimies, vaan siksi, että onnistui näyttämään koko elokuvan ajan tylsämieliseltä. Yksi tyhmä ilme naamallaan Tobey luotsasi Nick Carrawayn hahmon läpi elokuvan. En tiedä, oliko hahmo tarkoituksella niin kujalla koko ajan - minusta se oli vain ärsyttävää.
Musiikki oli hienoa. Moulin Rouge on saman ohjaajan käsialaa - ja sen huomaa. Itselle se oli vain plussaa, koska Moulin Rougesta tykkäsin kovin. Kävimme katsomassa Gatsbyn normaaliversiona. Siinä häiritsivät kohtaukset, jotka oli selkeästi tehty vain 3D-fiilistelyä varten. En ymmärrä, miksi tästä elokuvasta piti tehdä myös 3D-versio, koska en usko sen tuovan elokuvaelämykseen sinänsä mitään lisää.
Viikonloppu oli iloa, valoa ja kesää. Paljon vuosia ja rakkautta - niin valkokankaalla kuin reaalimaailmassakin.
Will you still love me when I'm no longer young and beautiful
Will you still love me when I got nothing but my aching soul
I know you will,
I know you will
I know that you will
perjantai 31. toukokuuta 2013
Just. Tired.
Tänään olen väsynyt.
Olin väsynyt myös eilen.
Ja oikeastaan toissapäivänäkin.
Minä olen liian pieni tähän.
Näihin saappaisiin.
Tällainen tirppana.
Helluntailainen evankelista
olis halunnut sanoa
mitäs tirppana?
Näin sen silmistä.
Kysyikin jotenkin toisin
hyväntahtoisesti,
vanhemman oikeudella.
Tuntuu hyvältä levätä rukouksessa.
Sinä tunnet myös meidän sydämemme.
Se kattaa kaiken.
Minä rukoilen hiljaa, muut puhuvat kielillä.
Anna meille rauhasi.
Työkaverit ovat puolellani.
Rohkaisevia hymyjä.
Kun elää päivän aamusämpylällä.
Nuoret toivat minulle jäätelöä.
Juuri sellaista kuin pyysin.
Ihmettelimme Ilmestyskirjaa.
He ovat minun omimmat seurakuntalaiseni.
Minä lähden Itään.
Siitepölyn peittämä pappa-toyota odottaa.
Minä haluan sukeltaa kuplaan.
Asetun Kalamiehen kylkeen.
Siihen olen oikean kokoinen.
Minä lepään hetken.
Olin väsynyt myös eilen.
Ja oikeastaan toissapäivänäkin.
Minä olen liian pieni tähän.
Näihin saappaisiin.
Tällainen tirppana.
Helluntailainen evankelista
olis halunnut sanoa
mitäs tirppana?
Näin sen silmistä.
Kysyikin jotenkin toisin
hyväntahtoisesti,
vanhemman oikeudella.
Tuntuu hyvältä levätä rukouksessa.
Sinä tunnet myös meidän sydämemme.
Se kattaa kaiken.
Minä rukoilen hiljaa, muut puhuvat kielillä.
Anna meille rauhasi.
Työkaverit ovat puolellani.
Rohkaisevia hymyjä.
Kun elää päivän aamusämpylällä.
Nuoret toivat minulle jäätelöä.
Juuri sellaista kuin pyysin.
Ihmettelimme Ilmestyskirjaa.
He ovat minun omimmat seurakuntalaiseni.
Minä lähden Itään.
Siitepölyn peittämä pappa-toyota odottaa.
Minä haluan sukeltaa kuplaan.
Asetun Kalamiehen kylkeen.
Siihen olen oikean kokoinen.
Minä lepään hetken.
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Piin elämä.
Löysin oivallisen leirikirjan. Yann Martel: Piin elämä (Tammi 2001). Kevyt, viihdyttävä, uskomaton - juuri sopiva rannalle, leirille tai matkalle (paitsi ehkä laivamatkalle).
Tämä kirja oli kuin minulle tehty. Ensinnäkin päähenkilö on uskonnollinen. Tarkemmin, hän on kolmen eri uskontokunnan hyvin sitoutunut jäsen. Vaikka eihän niin tietenkään voisi olla, mutta hän on! Innostuin Piin tavasta ajatella uskonnosta ja uskosta. Pii on myös eläintarhanpitäjän poika. Ehkä riemastuttavin minusta olivat kirjan värikkäät kuvaukset eläimistä ja niiden elämästä eläintarhassa. Laiskiainen, mikä mainio olento!
Joskus minä sekoitin pääaineeni keskenään. Monet uskontotieteen opiskelutoverini - sekavat agnostikot, jotka eivät osanneet katsoa ylöspäin koska olivat järjen, tuon fiksujen katinkullan orjia - muistuttivat minusta kolmivarvaslaiskiaista, ja kolmivarvaslaiskiainen, kaunis esimerkki elämän ihmeestä, toi mieleeni Jumalan. (Piin elämä s. 19)
Tai bengalintiikeri, jonka kanssa Pii vietti tarinansa mukaan 277 päivää samassa pelastusveneessä keskellä merta. Tarina on uskomaton - vaikka se pohjimmiltaan onkin klassinen "haaksirikkoutuneet autiolla saarella" -kertomus. Nyt vain saari on pelastusvene ja haaksirikkoutuneet ovat mies ja bangalintiikeri. Silti haluaisin ajatella sen olevan totta. Ainakin minä pidin enemmän tiikeritarinasta.
Maailma ei pelkästään ole sellainen kuin se on. Se on sellainen joksi me sen ymmärrämme, eikö totta? Ja kun ymmärrämme jotakin, liitämme siihen aina jotakin itsestämme, eikö totta? Eikö elämästä sillä tavoin tule tarina?
- Pii Patel (Piin elämä, s.374)
Ja millainen tarina se onkaan!
Tämä kirja oli kuin minulle tehty. Ensinnäkin päähenkilö on uskonnollinen. Tarkemmin, hän on kolmen eri uskontokunnan hyvin sitoutunut jäsen. Vaikka eihän niin tietenkään voisi olla, mutta hän on! Innostuin Piin tavasta ajatella uskonnosta ja uskosta. Pii on myös eläintarhanpitäjän poika. Ehkä riemastuttavin minusta olivat kirjan värikkäät kuvaukset eläimistä ja niiden elämästä eläintarhassa. Laiskiainen, mikä mainio olento!
Joskus minä sekoitin pääaineeni keskenään. Monet uskontotieteen opiskelutoverini - sekavat agnostikot, jotka eivät osanneet katsoa ylöspäin koska olivat järjen, tuon fiksujen katinkullan orjia - muistuttivat minusta kolmivarvaslaiskiaista, ja kolmivarvaslaiskiainen, kaunis esimerkki elämän ihmeestä, toi mieleeni Jumalan. (Piin elämä s. 19)
Tai bengalintiikeri, jonka kanssa Pii vietti tarinansa mukaan 277 päivää samassa pelastusveneessä keskellä merta. Tarina on uskomaton - vaikka se pohjimmiltaan onkin klassinen "haaksirikkoutuneet autiolla saarella" -kertomus. Nyt vain saari on pelastusvene ja haaksirikkoutuneet ovat mies ja bangalintiikeri. Silti haluaisin ajatella sen olevan totta. Ainakin minä pidin enemmän tiikeritarinasta.
Maailma ei pelkästään ole sellainen kuin se on. Se on sellainen joksi me sen ymmärrämme, eikö totta? Ja kun ymmärrämme jotakin, liitämme siihen aina jotakin itsestämme, eikö totta? Eikö elämästä sillä tavoin tule tarina?
- Pii Patel (Piin elämä, s.374)
Ja millainen tarina se onkaan!
tiistai 28. toukokuuta 2013
Yösydännä.
Minussa on paljon surumielisyyttä. Jos pitäisi olla pohjimmiltaan jotain, olisin enemmän surku kuin riemu. Viime aikoina surumielisyys on ollut sivuosassa. Jos olen surullinen, olen enemmän väsynyt tai kiukkuinen. Olen surullinen en surumielinen. Tai sitten olen ollut pettynyt, toivoton.
Olen yrittänyt keskittyä siihen, mikä on kivaa. Ystävä valmistuu. Tulevana kesänä olen osana useampaa hääjuhlaa, se on kivaa. Rippikoululeirit alkavat pian, sekin on kivaa. Keskityn kivaan, vaikka välillä stressi puskee pintaan ja puren kynsinauhoja.Olen pirtsakka yhdessä kesän kanssa.
Välillä, yösydännä, etsin surumielisyyttä. Koskettavia kappaleita täynnä kaipausta ja sitä jotakin. Luen haikeita lauseita ja tunnustelen hetken surumielisyyttä. Mietin sen totuudellisuutta.
Olen yrittänyt keskittyä siihen, mikä on kivaa. Ystävä valmistuu. Tulevana kesänä olen osana useampaa hääjuhlaa, se on kivaa. Rippikoululeirit alkavat pian, sekin on kivaa. Keskityn kivaan, vaikka välillä stressi puskee pintaan ja puren kynsinauhoja.Olen pirtsakka yhdessä kesän kanssa.
Välillä, yösydännä, etsin surumielisyyttä. Koskettavia kappaleita täynnä kaipausta ja sitä jotakin. Luen haikeita lauseita ja tunnustelen hetken surumielisyyttä. Mietin sen totuudellisuutta.
We are all full of ghosts,
people and cities we no longer visit
but within whom we felt incredibly alive,
and there is no reason to pretend
they never existed.
- Chelsea Fagan
torstai 23. toukokuuta 2013
Postikortti II
On ihanaa saada postikortti. Vielä ihanampaa saada ihana ja hauska postikortti kaukaisesta kaupungista. Tässä tapauksessa kaukainen kaupunki on Riika. Jo postikortin matka voisi olla tarina. Se on vähän nuhjuinen lopulta kolahtaessaan eteiseni lattialle. Ja sen takana on pieni viesti, joka hymyilyttää. Sen on kirjoittanut ihminen, jonka kanssa joskus vietin (paljonkin?) aikaa. Joka joskus majoittui Joensuun kodissani ja joskus paljon aikaisemmin kysyi minulta silmät avaavan kysymyksen: vieläkö Tuo seurustelee Sen Uuden kanssa? Ihminen voi olla tuttu ja vieras yhtä aikaa. Niin kuin vanha kotikaupunki. Sen kaupungin ihmisetkin ovat yhtä aikaa vieraita ja tuttuja. Me tunsimme joskus - oletko sinä sama enää? Hän on sellainen, joka minä halusin olla. Mutta minä kasvoin sileäkarvaiseksi ja pantakaulaiseksi, erilaiseksi minuksi. Mutta minun keittiössäni soi Heli Kajo ja minä tanssin vähän ja leikkaan salaattia lautaselle suolipiirakan oheen. Mietin kaikkia hassahtaneita kavereitani, menneitä, olevia ja tulevia. He saavat minut iloiseksi. Iloiseksi kuten postikortti kaukaisesta kaupungista.
tiistai 14. toukokuuta 2013
Poljetaan silti vaan...
Jatkona aiemman postaukseni ytimeen "rakkaus on silti, ei siksi".
Sama koskee myös ystäviä. Juuri ne rakkaimmat ystävät osaavat välillä olla ihan kökköjä, kompleksisia ja vaikeita. Ja vanhemmat. Urpoja mielipiteitä, joita lauotaan väärään aikaan. Silti. Rakkaita ovat. Tää on kaikille mun ystäville! t: kiukkupylly
Yksi lempiyhtyeistäni PMMP lopettaa toistaiseksi. Huipulla on hyvä lopettaa, kun lopettamista voi sanoa todella lopettamiseksi eikä unohtumiseksi. Pidän PMMP:n rouheudesta ja kummallisistakin sanoituksista. Kohkaaminen on hyvästä. Kiitos Paulalle ja Miralle!
Sama koskee myös ystäviä. Juuri ne rakkaimmat ystävät osaavat välillä olla ihan kökköjä, kompleksisia ja vaikeita. Ja vanhemmat. Urpoja mielipiteitä, joita lauotaan väärään aikaan. Silti. Rakkaita ovat. Tää on kaikille mun ystäville! t: kiukkupylly
Yksi lempiyhtyeistäni PMMP lopettaa toistaiseksi. Huipulla on hyvä lopettaa, kun lopettamista voi sanoa todella lopettamiseksi eikä unohtumiseksi. Pidän PMMP:n rouheudesta ja kummallisistakin sanoituksista. Kohkaaminen on hyvästä. Kiitos Paulalle ja Miralle!
Kun olet itsekäs ja kakaramainen
ja heikkohermoinen, typerä nainen
Kun seinää kaksin käsin päällä hakkaat
Hei vatipää: sul on sisäinen trauma
märiset enemmän kuin kakaralauma
ja hengittämästä vihaisena lakkaat
ja heikkohermoinen, typerä nainen
Kun seinää kaksin käsin päällä hakkaat
Hei vatipää: sul on sisäinen trauma
märiset enemmän kuin kakaralauma
ja hengittämästä vihaisena lakkaat
Silloin olet minun kuva
minä olen sinun kuvasi
Silloin sinä olet
minun paskapäinen paras kaveri
minä olen sinun kuvasi
Silloin sinä olet
minun paskapäinen paras kaveri
pmmp: mummola
sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Siunauksesta osattomat?
Välillä oma parisuhde ottaa todella rankasti päähän. Ahdistaa. Milloin me taas nähdään? Minulla on tuossa vapaata, mutta siinä on myös asiat X ja Y. Jos tuohon iltaan ei tule mitään, voin lähteä ajamaan ja olla luonasi 48 tuntia. Onko sen takia järkevää ajaa? Seuraava mahdollisuus tapaamiseen on sitten kuukauden päästä - kolme päivää.
Nämä ovat meidän arkikeskustelujamme. Yhteisiä todellisia vapaapäiviä meillä on yleensä 2 kerran kuukaudessa (kuukausivapaa). Muina aikoina tapaamisiamme rytmittävät opiskelu tai työ. Tosi kiva, kun tulit, mutta mun pitää nyt mennä töihin. Sillä aikaa kun sinä teet puutarhakalusteita minä voin käydä tapaamassa paria kaveria. Illalla mennään sitten...
Seuranani on jatkuva huono omatunto. Ja ikävä. Yhteiselle ajalle lataa valtavat odotukset, mutta lopulta yhteinen aika menee kiukkuamiseen, matkaväsymykseen ja muun elämän pyörittämiseen.
Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua "saako uskovainen seurustella uskosta osattoman kanssa". Yleinen mielipide (uskovaisissa piireissä) on, että jokaisella on tässä valinnan vapaus, mutta hyväksi se ei uskovaiselle ole. Ennen pitkää uskosta osaton vetää uskovaisen mukaansa maalliseen menoon ja sitten helvetin lieskat polttelee molempien takapuolia. Yleisiä perusteita, ja sinänsä ihan tosia, ovat erilaiset arvot, joista voi tulla suhteessa kinaa (etenkin lasten kasvatuksessa) sekä suhtautuminen eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin (alkoholi, seksi, avoliitto).
Minua järkytti keskustelun kovuus. Uskosta osattomia pidettiin lähes "saastaisina" eikä kukaan oikea uskovainen koskaan ryhtyisi tällaisen elämänkumppaniksi. Vilauteltiin jopa ajatusta, että Jumalan siunaus koskee vain uskovaisia pareja - vain uskovien suhde on Jumalan mielen mukainen. Mielenkiintoista vain olisi tietää, millä uskovaisuutta mitataan.
Itselle uskovaisuus ei ole koskaan ollut ehdoton kriteeri suhteessa, enkä Kalamiestäkään uskovaiseksi kutsuisi. Tärkeämpää on keskusteluyhteys - uskosta saa puhua. Meillä on yhteiset arvot ja ajattelemme monista "isoista kysymyksistä" samoin. Minulle usko on hyvin yksityistä. En kaipaa parisuhdeiltaa, jossa luetaan Raamattua ja rukoillaan yhdessä. Yhteistä kirkkohetkeä toivon kyllä toisinaan. Emme me riitele uskosta, minä kiukkuan persoonaeroista ja arkisista asioista. Niistä kai ne uskovaiset paritkin kiukuttelee? Vai eivätkö Jumalan siunaamat tappele ollenkaan?
Olen aina ollut herkkä ympäristön mielipiteelle. Mitä muut tästä ajattelee? Aikuisenakin tarkkailen ympäristöni viestejä - kelpaanko minä, kelpaako minun mieheni, kelpaako minun parisuhteeni? Koen valtavaa riittämättömyyttä. Minun suhteenin on vääränlainen, hajanainen ja siunauksesta osaton. Mieskin niin erilainen kuin mitä minulle Napakympistä lähdettäisiin etsimään. Ja minä valitsen väärin. Tuolla ulkona on rivissä ihmisiä odottamassa valmiina sanomaan taikasanat "mitä minä sanoin, kyllä tämän osasi arvata".
Välillä tuntuu, että jos vain minä valitsisin toisin maa täyttyisi yksisarvisista, jotka kakkaavat sateenkaaria, ja maailmassa olisi rauha ja kaikki ihanan pastellia. Kukaan ei vain vielä ole kertonut sitä oikeaa vastausta.
Kompleksieni ja itkunpuuskieni keskellä silmäni sattuivat blogiotsikkoon Mielipiteeni rakkaudesta. Löysin lohdun sanat:
Hän ajaa vuokseni 300 kilometriä. Hän valvoo kanssani saunaosaston lattialla, kun minulla on oksennustauti. Hän siivoaa keittiön, kun minä olen töissä. Hän kestää kiukkuamiseni ja hankalat työaikani. Hän käpertyy minnua vasten, kun vähiten sen ansaitsisin.
Näillä mennään, mitä on Herralta saatu.
Nämä ovat meidän arkikeskustelujamme. Yhteisiä todellisia vapaapäiviä meillä on yleensä 2 kerran kuukaudessa (kuukausivapaa). Muina aikoina tapaamisiamme rytmittävät opiskelu tai työ. Tosi kiva, kun tulit, mutta mun pitää nyt mennä töihin. Sillä aikaa kun sinä teet puutarhakalusteita minä voin käydä tapaamassa paria kaveria. Illalla mennään sitten...
Seuranani on jatkuva huono omatunto. Ja ikävä. Yhteiselle ajalle lataa valtavat odotukset, mutta lopulta yhteinen aika menee kiukkuamiseen, matkaväsymykseen ja muun elämän pyörittämiseen.
Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua "saako uskovainen seurustella uskosta osattoman kanssa". Yleinen mielipide (uskovaisissa piireissä) on, että jokaisella on tässä valinnan vapaus, mutta hyväksi se ei uskovaiselle ole. Ennen pitkää uskosta osaton vetää uskovaisen mukaansa maalliseen menoon ja sitten helvetin lieskat polttelee molempien takapuolia. Yleisiä perusteita, ja sinänsä ihan tosia, ovat erilaiset arvot, joista voi tulla suhteessa kinaa (etenkin lasten kasvatuksessa) sekä suhtautuminen eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin (alkoholi, seksi, avoliitto).
Minua järkytti keskustelun kovuus. Uskosta osattomia pidettiin lähes "saastaisina" eikä kukaan oikea uskovainen koskaan ryhtyisi tällaisen elämänkumppaniksi. Vilauteltiin jopa ajatusta, että Jumalan siunaus koskee vain uskovaisia pareja - vain uskovien suhde on Jumalan mielen mukainen. Mielenkiintoista vain olisi tietää, millä uskovaisuutta mitataan.
Itselle uskovaisuus ei ole koskaan ollut ehdoton kriteeri suhteessa, enkä Kalamiestäkään uskovaiseksi kutsuisi. Tärkeämpää on keskusteluyhteys - uskosta saa puhua. Meillä on yhteiset arvot ja ajattelemme monista "isoista kysymyksistä" samoin. Minulle usko on hyvin yksityistä. En kaipaa parisuhdeiltaa, jossa luetaan Raamattua ja rukoillaan yhdessä. Yhteistä kirkkohetkeä toivon kyllä toisinaan. Emme me riitele uskosta, minä kiukkuan persoonaeroista ja arkisista asioista. Niistä kai ne uskovaiset paritkin kiukuttelee? Vai eivätkö Jumalan siunaamat tappele ollenkaan?
Olen aina ollut herkkä ympäristön mielipiteelle. Mitä muut tästä ajattelee? Aikuisenakin tarkkailen ympäristöni viestejä - kelpaanko minä, kelpaako minun mieheni, kelpaako minun parisuhteeni? Koen valtavaa riittämättömyyttä. Minun suhteenin on vääränlainen, hajanainen ja siunauksesta osaton. Mieskin niin erilainen kuin mitä minulle Napakympistä lähdettäisiin etsimään. Ja minä valitsen väärin. Tuolla ulkona on rivissä ihmisiä odottamassa valmiina sanomaan taikasanat "mitä minä sanoin, kyllä tämän osasi arvata".
Välillä tuntuu, että jos vain minä valitsisin toisin maa täyttyisi yksisarvisista, jotka kakkaavat sateenkaaria, ja maailmassa olisi rauha ja kaikki ihanan pastellia. Kukaan ei vain vielä ole kertonut sitä oikeaa vastausta.
Kompleksieni ja itkunpuuskieni keskellä silmäni sattuivat blogiotsikkoon Mielipiteeni rakkaudesta. Löysin lohdun sanat:
Rakkaus on silti, ei siksi.
Välillä riepoo, kun toinen on hidas ja jahkaa eikä ole intopiukeena lähtemässä joka paikkaan mukaan. Riepoo, kun pitää puolustaa ja selittää ja kuitenkin lopulta kaikilla on paha mieli. Vuosi tätä on menty.
Silti.
Näillä mennään, mitä on Herralta saatu.
maanantai 29. huhtikuuta 2013
Aikuiset ystäväni.
Erityistaitoni: Osaan istuttaa orvokkeja
Seuraavassa elämässäni olen: Opintotuen hakulomake
Mottoni: "Hajota saa, mutta pitää koota itsensä"
Kaikki olisi hyvin jos vain... Olisi tarpeeksi punaviiniä ja ydinaseita
Kerään: Roskia ja pölyä
Jos saisin olla päivän nainen/mies... Näkisin tissit aina kun haluaisin
Toteemieläimeni: Ginitiainen
Harrastukseni: ninjailu, angsti
Hävettää tunnustaa, mutta... Rakastan meheviä juoruja. Olenhan vanha haukka
(Niin muuten minäkin!!)
Jos olisin säätila... Taifuuni
Elämäni tähtihetki: Naimisiin meno
Inhokki-ilmaukseni: "Herran terve"
Syntymäpäiväni: aprillia
Lempituoksuni: Puhdas pyykki
Jos olisin rakennus... Aitta
Lempileluni... Mersu
Maailmankatsomukseni: silmien läpi
Suhteeni tämän kirjan omistajaan... On pelkkää kateellisten spekulaatiota
Hämäräpräiset otteet ovat nimettömäksi jäävien ystävien vastauksia Aikuiset ystäväni -kirjan kysymyksiin. Piinaavia kysymyksiä kirjan täyttäjälle, hymyjen aiheita minulle. :)
Ja ei, tässäkään postauksessa ei ollut juurikaan järkeä. Hauskaa vappua kuitenkin!
perjantai 26. huhtikuuta 2013
Uskovaisia.
Tiesin jo ennen liittymistäni, ettei se ole minun paikkani. Epäraamatullinen kun jo ammatinvalintani (ja kutsumukseni) puolesta olen - ryhmän ylläpidon linjauksen mukaan. Mutta kävinpä katselemassa ja voimassa vähän pahoin, sekä yleisestä ilmapiiristä, mykistämisestä, että ihmisten tarpeesta provosoida ja provosoitua.
Ryhmässä on hyvä ylistää, pyytää ja saada rukousapua, mutta keskustelua se ei edes halua edistää. Ryhmä tukee tietynlaista valmista hengellisyyttä, mutta voi romuttaa epäilevän ja kyselevän uskon. Huomaan ryhmän herättävän minussa vanhat traumat siitä, kun Paavalilla päähän hakattiin.
Onneksi traumojen voittaminen sai tänään sysäyksen eteenpäin, kun sain arvosanan raamattupastoraali I:stä (1,5/2). Jei!
Ja bongasin minä somesta jotain muutakin:
Niinpä.
tiistai 9. huhtikuuta 2013
Ei pidä aliarvioida hyvää salaattia.
Ystävä kävi kylässä. Teimme salaattia. Ihan sellaista perus salaatti-kurkku-paprika-tomaatti-feta-leipäpala-settiä. Söin sitä iltapalaksi pastoraalikurssille valmistautumisen lomassa. Oli vieläkin hyvää.
On hauskaa, kun naiset tapaavat. Keskustelussa on kymmenen asiaa päällekkäin ja sujuvasti sukkuloidaan aiheiden välillä. Sivussa syödään hyvin - vaikka vain sitä salaattia.
Aamulla alkaa matka elämäni ensimmäiselle pastoraalikurssille. Minä ihan jännitän. Osaanko minä? Olenko minä riittävän hyvä? Voiko sen reputtaa? Jos minä en muistakaan, missä kerrotaan pellon myynnissä kavalletuista rahoista, kun sitä kysytään? Kuka muuttui suolapatsaaksi katsottuaan taakseen?
Pastoroitumisesta jatkan suorilla ISKO-leirille. Koulutettavasta kouluttajaksi.Laukkuun on pakattu taisteluvarustus kaikkiin olosuhteisiin.
Legendan mukaan istuin viisi vuotta Humpan kahvilassa ja valmistuin. Tartuin ajatukseen tänään. Ajattelin, etten olekaan niin huono. Jos katson, missä olen nyt, en ole elänyt elämääni niin väärin - vaikka se muiden silmissä näyttäisi vain kahvilassa istumiselta.Väkisin tässä on jotain saanut aikaan, valmiiksi, hyvin.
Ei pidä aliarvioida hyvää salaattia. Eikä varsinkaan hyvää kahvipöytäkeskustelua.
Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme.
On hauskaa, kun naiset tapaavat. Keskustelussa on kymmenen asiaa päällekkäin ja sujuvasti sukkuloidaan aiheiden välillä. Sivussa syödään hyvin - vaikka vain sitä salaattia.
Aamulla alkaa matka elämäni ensimmäiselle pastoraalikurssille. Minä ihan jännitän. Osaanko minä? Olenko minä riittävän hyvä? Voiko sen reputtaa? Jos minä en muistakaan, missä kerrotaan pellon myynnissä kavalletuista rahoista, kun sitä kysytään? Kuka muuttui suolapatsaaksi katsottuaan taakseen?
Pastoroitumisesta jatkan suorilla ISKO-leirille. Koulutettavasta kouluttajaksi.Laukkuun on pakattu taisteluvarustus kaikkiin olosuhteisiin.
Legendan mukaan istuin viisi vuotta Humpan kahvilassa ja valmistuin. Tartuin ajatukseen tänään. Ajattelin, etten olekaan niin huono. Jos katson, missä olen nyt, en ole elänyt elämääni niin väärin - vaikka se muiden silmissä näyttäisi vain kahvilassa istumiselta.Väkisin tässä on jotain saanut aikaan, valmiiksi, hyvin.
Ei pidä aliarvioida hyvää salaattia. Eikä varsinkaan hyvää kahvipöytäkeskustelua.
Näin on myös meidän hengellisessä elämässämme.
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Can we dance upon the tables again?
Joskus jään jumiin biiseihin. Sellaisiin kuin Somebody that I Used to Know tai One Day. En pääse irti Bat For Lashes'n Laurasta. Hyräilin sitä tänään kaupan hyllyjen välissä, kun vastaan tuli tuttuja seurakuntalaisia kuin pyhiinvaeltajia Pietarin kirkolla. Olen jumissa Lauran tunnelmassa. Ajatukset ovat muhjua. Tuntuu valomerkiltä.
You say that they've all left you behind
Your heart broke when the party died
Your heart broke when the party died
Puin tänään päälle ensimmäistä kertaa kesätakin, kirkuvan punaisen. Tien toinen laita oli kuiva. Olisi voinut tuntua keväältä. Minun mieleni on harmaa, muhjuinen. Monta päivää kaikki asiat ovat vain ärsyttäneet. Pään sisällä on liikaa ajatuksia, asettumattomia asioita.
When your smile is so wide and your heels are so high
You can't cry
Minä teen työni ja valmistaudun pastoraaleihin. Teen listoja paperipaloille. Minä tiedän, missä ammattihymy syntyy. Silti tunnen huonommuutta. Ehkä en vain yritä tarpeeksi.
And in this old horror show
I've got to let you know
Ooh Laura, you're more than a superstar
I've got to let you know
Ooh Laura, you're more than a superstar
Onneksi minulla on ystäviä, jotka ovat ammattiauttajien tasoa. Soittavat kysyäkseen mitä kuuluu ja siinä voi mennä tuntikin. Oman elämän sekasorron keskeltä he jaksavat avata korvansa ja sydämensä. Eikä tämä kevään raskaus synny siitä, että asioita on paljon. Olen aina ollut tehokas, kun kalenteri on täynnä. Raskaus syntyy muhjusta, mielenpohjan painosta. Se katkoo siivet.
tiistai 26. maaliskuuta 2013
Merta edemmäs.
Toisinaan kannattaa lähteä merta edemmäs kalaan. Kanttoriystävä laittoi Facebookissa kutsun Halssilan kirkkoon Gospel Covertajien keikalle. Kannatti lähteä ja kannatti lähteä vielä iltateellekin. Sielu hoitui.
Hiljainen viikko ei aina ole kirkon työntekijälle hiljainen, mutta tänä vuonna oma pääsiäinen on rauhaisampi kuin viime vuonna. Ehdin tavata myös ystäviä, jotka saapuvat kaupunkiin lomailemaan. Kalamies saapuu luokseni kiirastorstaina! Viimeksi näimme kolme viikkoa sitten.
Ostin narsisseja ja suklaamunia. Pääsiäishartauskiertue on huomenna puolivälissä. Ja GC on aika hyvä.
Hiljainen viikko ei aina ole kirkon työntekijälle hiljainen, mutta tänä vuonna oma pääsiäinen on rauhaisampi kuin viime vuonna. Ehdin tavata myös ystäviä, jotka saapuvat kaupunkiin lomailemaan. Kalamies saapuu luokseni kiirastorstaina! Viimeksi näimme kolme viikkoa sitten.
Ostin narsisseja ja suklaamunia. Pääsiäishartauskiertue on huomenna puolivälissä. Ja GC on aika hyvä.
tiistai 19. maaliskuuta 2013
Kissat eivät maista makeaa.
Minä keksin tänään, että haluan häämatkalle Australiaan. Ihan vain siksi, että siellä on hassuja eläimiä. Tai ehkä se johtuu tästä biisistä.
Ystävä vinkkasit minulle tämän. Ihana kamalaa ysärikasaria ja vieläpä Anssi Kelalta. Silti tämä tarttui kuin sulasuklaa juhlahameeseen. Sanat ovat hauskat, ovatkohan ne totta?
Tänään olen tehnyt taas vähän töitä vapaa-ajalla, tuutoroinut tulevaa pappia, naputellut oppimispäiväkirjaa ja ollut puolestavihainen Kalamiehen auton kohtalosta.
Huomenna alkaa työarki, joka kestää yli pääsiäisen. Kohti uusiapettymyksiä seikkailuja siis!
ps. ihan vaan nyt tiedoksi, että ei olla menossa naimisiin ihan hetkeen ja että voisi sen Australian nähdä muutenkin ja että suomalaiset kuulemma unohtivat Anssi Kelan, joten vähän säälipisteitä hei. Ja on muuten harvinaisen pahan karman mese se Kalamiehen johtotähti.
Ystävä vinkkasit minulle tämän. Ihana kamalaa ysärikasaria ja vieläpä Anssi Kelalta. Silti tämä tarttui kuin sulasuklaa juhlahameeseen. Sanat ovat hauskat, ovatkohan ne totta?
Tänään olen tehnyt taas vähän töitä vapaa-ajalla, tuutoroinut tulevaa pappia, naputellut oppimispäiväkirjaa ja ollut puolestavihainen Kalamiehen auton kohtalosta.
Huomenna alkaa työarki, joka kestää yli pääsiäisen. Kohti uusia
ps. ihan vaan nyt tiedoksi, että ei olla menossa naimisiin ihan hetkeen ja että voisi sen Australian nähdä muutenkin ja että suomalaiset kuulemma unohtivat Anssi Kelan, joten vähän säälipisteitä hei. Ja on muuten harvinaisen pahan karman mese se Kalamiehen johtotähti.
maanantai 18. maaliskuuta 2013
Keväthöpinää.
Minun kotini on jännä. Tänne näkyy kirkko heijastuksena naapurin ikkunasta. Vanhaan kotiin kirkon kupoli näkyi järven yli. Täällä katselen olohuoneen ikkunasta vastakkaisen talon ikkunaa, joka heijastaa minulle kotikirkon kupolin.
Jumala löytää keinot olla läsnä.
Teimme äidin kanssa verhovaihtarit. Olen kaipaillut olohuoneeseen uusia verhoja, mutta mieleisiä ei oikein löydy - kuten ei sitä kangasta sisustustauluunkaan. Äiti keksi, että ottaa minulta verhot itselleen ja minä keksin, että voisinkin sovittaa äidin talviverhoja itselleni kesäverhoiksi. Ja hyvin sopii! Edullista ja ekologista ja ennen kaikkea helppoa.
Kävimme tänään myös kirpputorilla ja teimme hyviä löytöjä. Nyt minulla on kappa keittiöön ja siihen sopiva kaitaliina. Kirjahyllyn päällä patsastelee uljaana Pentikin Poro (pienenpi seuralainen minulla olikin jo valmistujaislahjasi saatuna).
Kevään valo tulee kotiini kauniisti, ei liian suoraan, ei liian kirkkaasti.
Tänään on vapaapäivä ja olen hoitanut iltapäivän työasioita. Tyhmää. Tiedän. Nyt voinkin seurustella syyllisyyteni kanssa lopun päivää ja miettiä kauhuskenaarioita ensi kesästä.
Minulla on ikävä Kalamiestä. Että olisi tässä ja sanoisi
älä ole hölmö, ei tuommoiset ole itkun aiheita.
Jumala löytää keinot olla läsnä.
Teimme äidin kanssa verhovaihtarit. Olen kaipaillut olohuoneeseen uusia verhoja, mutta mieleisiä ei oikein löydy - kuten ei sitä kangasta sisustustauluunkaan. Äiti keksi, että ottaa minulta verhot itselleen ja minä keksin, että voisinkin sovittaa äidin talviverhoja itselleni kesäverhoiksi. Ja hyvin sopii! Edullista ja ekologista ja ennen kaikkea helppoa.
Kävimme tänään myös kirpputorilla ja teimme hyviä löytöjä. Nyt minulla on kappa keittiöön ja siihen sopiva kaitaliina. Kirjahyllyn päällä patsastelee uljaana Pentikin Poro (pienenpi seuralainen minulla olikin jo valmistujaislahjasi saatuna).
Kevään valo tulee kotiini kauniisti, ei liian suoraan, ei liian kirkkaasti.
Tänään on vapaapäivä ja olen hoitanut iltapäivän työasioita. Tyhmää. Tiedän. Nyt voinkin seurustella syyllisyyteni kanssa lopun päivää ja miettiä kauhuskenaarioita ensi kesästä.
Minulla on ikävä Kalamiestä. Että olisi tässä ja sanoisi
älä ole hölmö, ei tuommoiset ole itkun aiheita.
keskiviikko 13. maaliskuuta 2013
Bx3
Ajankohtaisuuden aallonharjalta iltaa!
(Eli lätinää vanhoista sedistä ja elokuvista, jotka muut ovat nähneet jo aikoja sitten.)
Pääsin vasta näin helmi-maaliskuulla katselemaan kahta lempparisankarimiestäni. Ensin katsoimme neiti P:n kanssa uusimman Batmanin. Dark Knight Rises. Oli hyvä. Etenkin tykkäsin siitä pahiksen syntytarinasta, joka tarjosi myös aidosti yllättävän loppukoukun. Hieman häiritsi se, että kaikki tuntuivat tietävän, kuka Batman oikeasti on, mutta silti piti pelata jotain naamiopeliä. Kissanainen oli aika kivasti toteutettu kaikessa epäluotettavuudessaan.
Kalamiehen kanssa vuokrasimme sitten uusimman Bondin. Skyfall. Ehkä paras Daniel Craig -Bondi. Minua ihastutti etenkin vanhenemisen "teema" ja lopputaistelun kuljettaminen nummille. :) Minuun upposi Bondin lisääntynyt inhimillisyys - enkä osannut jäädä kaipaamaan näkyvämpää Bond-tyttöäkään. On muuten komea mies tuo Craig, etenkin vähän vanhentuneena!
Molemmat B-miehet siis vanhenevat ja muuttuvat samalla mielenkiintoisemmiksi.
Miksi muuten kovin usein sankarit ovat orpoja tai ainakin puoliorpoja? Bond, Batman, Harry Potter..
Jos et jostain syystä ole näitä paloja nähnyt, suosittelen kuluttamaan niiden parissa elämästä pari 2,5 tunnin hetkeä - viihdyttää kyllä. Voisin katsoa uudelleenkin.
*
On vielä kolmas vanha B: Benedictus XVI. (Tein graduni Ratzingerista ja siksi paavi(us) kiinnostaa edelleen.) Paavin erosta ja sen syistä voidaan olla monta mieltä (ja näin luterilaisessa maassa se kiinnostaa tuskin ketään), mutta minun silmissäni Benedictus XVI kasvoi vieläkin viisaammaaksi mieheksi. "Juhlista kannattaa poistua, kun poistumista voi vielä kutsua poistumiseksi ja juhlia juhliksi."
Benkullekin saatiin nyt seuraaja. Olipa nopeaa toimintaa. Ja yllättävän nimen otti hän, Francis I. Kaikkea hyvää hänelle - ei tule olemaan helppo paikka.
(Eli lätinää vanhoista sedistä ja elokuvista, jotka muut ovat nähneet jo aikoja sitten.)
Pääsin vasta näin helmi-maaliskuulla katselemaan kahta lempparisankarimiestäni. Ensin katsoimme neiti P:n kanssa uusimman Batmanin. Dark Knight Rises. Oli hyvä. Etenkin tykkäsin siitä pahiksen syntytarinasta, joka tarjosi myös aidosti yllättävän loppukoukun. Hieman häiritsi se, että kaikki tuntuivat tietävän, kuka Batman oikeasti on, mutta silti piti pelata jotain naamiopeliä. Kissanainen oli aika kivasti toteutettu kaikessa epäluotettavuudessaan.
Kalamiehen kanssa vuokrasimme sitten uusimman Bondin. Skyfall. Ehkä paras Daniel Craig -Bondi. Minua ihastutti etenkin vanhenemisen "teema" ja lopputaistelun kuljettaminen nummille. :) Minuun upposi Bondin lisääntynyt inhimillisyys - enkä osannut jäädä kaipaamaan näkyvämpää Bond-tyttöäkään. On muuten komea mies tuo Craig, etenkin vähän vanhentuneena!
Molemmat B-miehet siis vanhenevat ja muuttuvat samalla mielenkiintoisemmiksi.
Miksi muuten kovin usein sankarit ovat orpoja tai ainakin puoliorpoja? Bond, Batman, Harry Potter..
Jos et jostain syystä ole näitä paloja nähnyt, suosittelen kuluttamaan niiden parissa elämästä pari 2,5 tunnin hetkeä - viihdyttää kyllä. Voisin katsoa uudelleenkin.
*
On vielä kolmas vanha B: Benedictus XVI. (Tein graduni Ratzingerista ja siksi paavi(us) kiinnostaa edelleen.) Paavin erosta ja sen syistä voidaan olla monta mieltä (ja näin luterilaisessa maassa se kiinnostaa tuskin ketään), mutta minun silmissäni Benedictus XVI kasvoi vieläkin viisaammaaksi mieheksi. "Juhlista kannattaa poistua, kun poistumista voi vielä kutsua poistumiseksi ja juhlia juhliksi."
Benkullekin saatiin nyt seuraaja. Olipa nopeaa toimintaa. Ja yllättävän nimen otti hän, Francis I. Kaikkea hyvää hänelle - ei tule olemaan helppo paikka.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Iholla.
Minä olen oikea ammattisyyllistyjä. Syyllistyn, jos olen hidas kassajonossa tai unohtanut kangaskassin. Syyllistyn siitä, että omistan, että minulla on rahaa, vaikka kaiken omistamani eteen teen töitä, olen vakituisessa työssä ja säästän. Syyllistyn poikaystävästä ja siitä, että haluan viettää hänen kanssaan aikaa - ja että se aika on jostain muusta pois. Syyllistyn siitä, että nukun pitkään vapaapäivänä enkä herää suorittamaan elämääni. Syyllistyn lähtemisestä - ja sitä on paljon. Syyllistyn kissojeni kuskaamiesta hoitoon "mummolaan".
Elämäni onnien varjona on aina kulkenut se kuristava tunne rintalastan alla: ei minulla ole tähän oikeutta. Syyllisen elämä on toisaalta hirveän itsekeskeistä. Aivan kuin minun valintani muka voisivat kaataa koko maailman, aivan kuin minä voisin kantaa kaiken vastuun. Mutta kannankin vain kaiken syyllisyyden. Kannan epäilyn siitä, että elän elämääni ratkaisevasti väärin, vastoin odotuksia, huonosti.
Voiko elämänsä edes elää huonosti? Sen voi elää muiden odotusten, jopa omien odotusten, vastaisesti. Elämä voi viedä jonnekin, minne ei koskaan halunnut - en minäkään halunnut poikaystävää 300 kilometrin päästä. En halunnut palata tänne. Jollain toisella valinnalla olisin ehkä nyt erilaisessa elämässä - ja sen toisen valinnan olisin voinut tehdä minä tai joku muu. Kalamies olisikin lähtenyt kotiin eikä poikennut Corneriin. Kirkkoherra ei olisikaan soittanut minulle tai minä en olisi saanut graduani valmiiksi...
Minä olen onnellinen elämästäni tällaisena. Ja silti toisinaan koen valtavaa syyllisyyttä siitä, etten yltä elämään elämääni jonkun toisen mittojen, normien, suositusten ja näkymättömien miinojen mukaan.
IHOLLA-sarjan slogan oli Elämää ei voi käsikirjoittaa. Ja jälleen kerran minä koukutin itseni ko. sarjaan. Toisen kauden naiset olivat vähemmän ärsyttäviä kuin ensimmäisen (paitsi ehkä Marketta, mutta annettakoon kokoomusnuorelle anteeksi). Sarjan naiset ovat lohdullisia. Etenkin Sanni ja Venla ottavat kosketuspintaa myös omaan elämään. Kuinka hukassa voi olla, kuinka vaikeaa on rakastaa... kuinka kasvaa sinuiksi itsensä kanssa.
Mutta edelleen sieltä puuttuu yksin asuva kissoilleen kuin lapsille puhuva nainen.
Ja sitten vielä illan biisi - kuten jokaisessa Iholla-jakossa on se loppubiisi.
Bat For Lashes - Laura
Tää on vaan niin kaunis ja surullinen ja kaikkee. Kerran istuin autossa kastekodin pihalla tämän biisin loppuun - vangitsi.
Elämäni onnien varjona on aina kulkenut se kuristava tunne rintalastan alla: ei minulla ole tähän oikeutta. Syyllisen elämä on toisaalta hirveän itsekeskeistä. Aivan kuin minun valintani muka voisivat kaataa koko maailman, aivan kuin minä voisin kantaa kaiken vastuun. Mutta kannankin vain kaiken syyllisyyden. Kannan epäilyn siitä, että elän elämääni ratkaisevasti väärin, vastoin odotuksia, huonosti.
Voiko elämänsä edes elää huonosti? Sen voi elää muiden odotusten, jopa omien odotusten, vastaisesti. Elämä voi viedä jonnekin, minne ei koskaan halunnut - en minäkään halunnut poikaystävää 300 kilometrin päästä. En halunnut palata tänne. Jollain toisella valinnalla olisin ehkä nyt erilaisessa elämässä - ja sen toisen valinnan olisin voinut tehdä minä tai joku muu. Kalamies olisikin lähtenyt kotiin eikä poikennut Corneriin. Kirkkoherra ei olisikaan soittanut minulle tai minä en olisi saanut graduani valmiiksi...
Minä olen onnellinen elämästäni tällaisena. Ja silti toisinaan koen valtavaa syyllisyyttä siitä, etten yltä elämään elämääni jonkun toisen mittojen, normien, suositusten ja näkymättömien miinojen mukaan.
IHOLLA-sarjan slogan oli Elämää ei voi käsikirjoittaa. Ja jälleen kerran minä koukutin itseni ko. sarjaan. Toisen kauden naiset olivat vähemmän ärsyttäviä kuin ensimmäisen (paitsi ehkä Marketta, mutta annettakoon kokoomusnuorelle anteeksi). Sarjan naiset ovat lohdullisia. Etenkin Sanni ja Venla ottavat kosketuspintaa myös omaan elämään. Kuinka hukassa voi olla, kuinka vaikeaa on rakastaa... kuinka kasvaa sinuiksi itsensä kanssa.
Mutta edelleen sieltä puuttuu yksin asuva kissoilleen kuin lapsille puhuva nainen.
Ja sitten vielä illan biisi - kuten jokaisessa Iholla-jakossa on se loppubiisi.
Bat For Lashes - Laura
Tää on vaan niin kaunis ja surullinen ja kaikkee. Kerran istuin autossa kastekodin pihalla tämän biisin loppuun - vangitsi.
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Minä halusin pitää sinusta, Vieras.
Voi Riikka Pulkkinen! Raja ja Totta olivat hienoja lukukokemuksia. Kieli oli kaunista, vaikka tarinat olivat raadollisia. Odotukset olivatkin korkealla, kun Vieras (Otava 2012) asettui kirjahyllyyni. Minä halusin pitää tästä kirjasta.
Ei napannut.
En missään vaiheessa pitänyt kirjan päähenkilöstä Mariasta. Ärsyttävä nainen, jonka sisäinen pohdinta ei minua koskettanut (vaikka juuri naispappia jos ketä tämän kaiketi pitäisi kiinnostaa). Myös teemoja oli jotenkin liikaa ja ne oli pitänyt sulloa kaikki yhden hahmon kannettavaksi: muukalaisuus, pappeus, syömishäiriö, henkisyys, etsintä, tanssi, ruumiillisuus, uskonto, usko, alttius. Kieli tuntui nyt jotenkin lattealta tai yliyrittävältä. Myös tekstin ajoittainen rytmittely (ripottelu pitkin sivua) mukailemaan tanssin liikettä tai metron ääntä häiritsi minua.
Parasta kirjassa olivat katkelmat pienen maahanmuuttajatytön, Yasminan, päiväkirjasta. Tämä mielenkiintoinen sivuhahmo jäi kuitenkin Maria-papin henkistymismatkan ja nuoruusmuistojen jalkoihin.
Muukalaisuuden-teema oli mielenkiintoinen ja sen käsittely paikoin oivaltavaa. Uskontoa (uskoa) käsiteltiin ruumiillisuuden ja henkisyyden vastakkainasetteluna useammastakin näkökulmasta.Lopulta kaikki kuitenkin kutistui jonkinmoisen henkistymisen etsintään.
Palapelin palat olivat houkuttelevia, mutta kuvasta tuli huono.
Lopuksi pieni maistiainen, joka ei oikeastaan ole kirjan ydinaluetta, ja juuri siksi se puhui minulle eniten muukalaisuudesta ja vieraudesta. Enemmän kuin yksikään ylihioskeltu coelhomainen lause:
Valot olivat syttyneet ikkunoihin. Jokainen perhe asui omassa laatikossaan. Jos taloja katseli etäältä, huomasi, että ihmiset eristi toisistaan vain ohut seinä tai lattia. Mutta sitä ei tarvinnut myöntää niin kauan kuin oli asunnossaan oman ovensa takana. Ihmisten halukkuutta yhteisöön kysyttiin vain rappukäytävässä, jossa saattoi tahtomattaan joutua sanomaan hei. Kaupassa, liikennevaloissa ja kirjastossa, bussissa ja metrossa saattoi taas teeskennellä, ettei muita ollut olemassakaan.
Pelkkiä ohi kävelemisiä.
Ei napannut.
En missään vaiheessa pitänyt kirjan päähenkilöstä Mariasta. Ärsyttävä nainen, jonka sisäinen pohdinta ei minua koskettanut (vaikka juuri naispappia jos ketä tämän kaiketi pitäisi kiinnostaa). Myös teemoja oli jotenkin liikaa ja ne oli pitänyt sulloa kaikki yhden hahmon kannettavaksi: muukalaisuus, pappeus, syömishäiriö, henkisyys, etsintä, tanssi, ruumiillisuus, uskonto, usko, alttius. Kieli tuntui nyt jotenkin lattealta tai yliyrittävältä. Myös tekstin ajoittainen rytmittely (ripottelu pitkin sivua) mukailemaan tanssin liikettä tai metron ääntä häiritsi minua.
Parasta kirjassa olivat katkelmat pienen maahanmuuttajatytön, Yasminan, päiväkirjasta. Tämä mielenkiintoinen sivuhahmo jäi kuitenkin Maria-papin henkistymismatkan ja nuoruusmuistojen jalkoihin.
Muukalaisuuden-teema oli mielenkiintoinen ja sen käsittely paikoin oivaltavaa. Uskontoa (uskoa) käsiteltiin ruumiillisuuden ja henkisyyden vastakkainasetteluna useammastakin näkökulmasta.Lopulta kaikki kuitenkin kutistui jonkinmoisen henkistymisen etsintään.
Palapelin palat olivat houkuttelevia, mutta kuvasta tuli huono.
Lopuksi pieni maistiainen, joka ei oikeastaan ole kirjan ydinaluetta, ja juuri siksi se puhui minulle eniten muukalaisuudesta ja vieraudesta. Enemmän kuin yksikään ylihioskeltu coelhomainen lause:
Valot olivat syttyneet ikkunoihin. Jokainen perhe asui omassa laatikossaan. Jos taloja katseli etäältä, huomasi, että ihmiset eristi toisistaan vain ohut seinä tai lattia. Mutta sitä ei tarvinnut myöntää niin kauan kuin oli asunnossaan oman ovensa takana. Ihmisten halukkuutta yhteisöön kysyttiin vain rappukäytävässä, jossa saattoi tahtomattaan joutua sanomaan hei. Kaupassa, liikennevaloissa ja kirjastossa, bussissa ja metrossa saattoi taas teeskennellä, ettei muita ollut olemassakaan.
Pelkkiä ohi kävelemisiä.
(Riikka Pulkkinen: Vieras s. 200 )
torstai 14. helmikuuta 2013
Rokkitukka ja kevään valo.
Olen tukkani kanssa konservatiivi. Viimeiset neljä vuotta tukkani on ollut enemmän tai vähemmän tasapitkä ja punaiseksi värjätty. Vuoden 2008 tai -09 rokkitukka-ajasta (voimakkaasti kerrostettu, olkapäille) alkoi kasvatusvaihe, joka tuli yllättävään päätökseen eilen. Punakuparinen ristiselkään ulottuva tasapitkä tukka vaihtui rokkitukkaan.
Luottokampaajani oli katkonut kätensä, joten "jouduin" mieskampaajalle, mikä minua aluksi kovasti pelotti. Iso mies, isompi parta ja puhuu raumaa. Mutta kuinka mukavaa se olikaan! Kerrankin kampaaja, joka innostui tukastani ja markkinoi minulle ideansa. Nyt me tehdäänkin vähän erilainen tosta väristä ja pituutta saa myös lähteä. Muuten olisin jälleen kerran ottanut värin ja tasauksen ja maksanut työstä saman kuin nyt maksoin rouheasta otsatukasta (jollaista en koskaan olisi osannut pyytää) ja reilusta lyhennyksestä. Sain vielä todella pörheät Anita Hirvonen -kiharat kaupanpäälle!
Mutkat on nyt pesty pois ja suihkussa sen huomasi, kuinka PALJON tukkaa lähti. Nyt on kevyt olo. Pintahiusta ei ole kerrostettu, joten persuvarman ranskanlettinutturani saan yhä tehtyä, jei!
Tukasta on tosi hyvä mieli.
Ja täällä oli Joensuun tyttöjä kyläilemässä! Oli kiva vaan olla ja käydä leffassa ja juoda kahvia. Nykyisin on niin vähän aikaa ja mahdollisuuksia jutella olennaisesta, kuten vihkisormuksista ja sorsa-tukkakoristeista tai kevään valosta. Tai kertoa jollekin, että nämä on mun kulmat. Nämä minä tunnen ja ne tuntevat minut. Täällä on vaikea tutustua, täällä on liikenneympyrä ja homeinen koulu ja tyhjiä liikerakennuksia. Tämä on kuin mikätahansa ja ei kuitenkaan.
Minua on väsyttänyt. Nukuin viime yön huonosti. Nukuin koomapäiväunet. Väsyttää ja turhauttaa, on jotenkin päämäärätön olo. Ehkä tämä on työruuhkaperäistä tai ehkä se saa ravintonsa ikävästä. Toisinaan meinaa usko loppua välimatkan ja kalenterin edessä ja sekös ahdistaa. Tai ehkä se on kevään valo.
Aion käydä kevään valoa vastaan rokkitukalla ja siitä nostatettavalla asenteella! Rokki soimaan ja tukka pystyyn, kyllä tästä vielä hyvä tulee.
Luottokampaajani oli katkonut kätensä, joten "jouduin" mieskampaajalle, mikä minua aluksi kovasti pelotti. Iso mies, isompi parta ja puhuu raumaa. Mutta kuinka mukavaa se olikaan! Kerrankin kampaaja, joka innostui tukastani ja markkinoi minulle ideansa. Nyt me tehdäänkin vähän erilainen tosta väristä ja pituutta saa myös lähteä. Muuten olisin jälleen kerran ottanut värin ja tasauksen ja maksanut työstä saman kuin nyt maksoin rouheasta otsatukasta (jollaista en koskaan olisi osannut pyytää) ja reilusta lyhennyksestä. Sain vielä todella pörheät Anita Hirvonen -kiharat kaupanpäälle!
Mutkat on nyt pesty pois ja suihkussa sen huomasi, kuinka PALJON tukkaa lähti. Nyt on kevyt olo. Pintahiusta ei ole kerrostettu, joten persuvarman ranskanlettinutturani saan yhä tehtyä, jei!
Tukasta on tosi hyvä mieli.
Ja täällä oli Joensuun tyttöjä kyläilemässä! Oli kiva vaan olla ja käydä leffassa ja juoda kahvia. Nykyisin on niin vähän aikaa ja mahdollisuuksia jutella olennaisesta, kuten vihkisormuksista ja sorsa-tukkakoristeista tai kevään valosta. Tai kertoa jollekin, että nämä on mun kulmat. Nämä minä tunnen ja ne tuntevat minut. Täällä on vaikea tutustua, täällä on liikenneympyrä ja homeinen koulu ja tyhjiä liikerakennuksia. Tämä on kuin mikätahansa ja ei kuitenkaan.
Minua on väsyttänyt. Nukuin viime yön huonosti. Nukuin koomapäiväunet. Väsyttää ja turhauttaa, on jotenkin päämäärätön olo. Ehkä tämä on työruuhkaperäistä tai ehkä se saa ravintonsa ikävästä. Toisinaan meinaa usko loppua välimatkan ja kalenterin edessä ja sekös ahdistaa. Tai ehkä se on kevään valo.
Toivoin ettei se enää tuu
vuosi tuskin umpeutuu
Liian nopeaan unohtuu
keväällä se valo
Joillekin se ei mitään tee
kiva kun päivä pitenee
Töihin lähdön taas valaisee
keväällä se valo
vuosi tuskin umpeutuu
Liian nopeaan unohtuu
keväällä se valo
Joillekin se ei mitään tee
kiva kun päivä pitenee
Töihin lähdön taas valaisee
keväällä se valo
Ja vaikka on pahaa
alussa on aina pahaa
me lisää otetaan
alussa on aina pahaa
me lisää otetaan
Kohtahan se kotiin tulee
sitä ennen lähen menee
Vapaaks yhtä aikaa pääsee
keväällä se valo
Siitähän se kai sekoaa
puukot pitää piiloon laittaa
Ikkunassa lian paljastaa
keväällä se valo
sitä ennen lähen menee
Vapaaks yhtä aikaa pääsee
keväällä se valo
Siitähän se kai sekoaa
puukot pitää piiloon laittaa
Ikkunassa lian paljastaa
keväällä se valo
---
pmmp: kevään valo
Aion käydä kevään valoa vastaan rokkitukalla ja siitä nostatettavalla asenteella! Rokki soimaan ja tukka pystyyn, kyllä tästä vielä hyvä tulee.
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
21 tapaa.
Kävimme tyttöjen (kai vielä 27v naisia voi sanoa tytöiksi?) kanssa katsomassa kotimaisen (draama?)komedian 21 tapaa pilata avioliitto. Toisin kuin usein luullaan, Saarijärvellä ei enää pyöri uutuuksissa Titanic tai Topi ja Tessu vaan ihan oikeat uutuudet.
21 tapaa on riemastuttava elokuva! Etenkin kaltaiselleni epäromantikolle, jolle ihkusydämet aiheuttavat viluväristyksiä ja ystävänpäivä on merkki kevätuniajan alkamisesta. Pitivät elokuvasta muutkin. Hahmot ovat hauskoja ja erityisen hauskoja olivat videoklipit "ihan oikeiden ihmisten" häistä.
Ilman Kalamiestä minäkin voisin olla nainen, joka haluaa tutkimuksellaan todistaa rakkausavioliittojen olevan ihmiselle sopimaton olotila. Kävisin muiden häissä kuvaamassa ne pienet merkit ja tietäisin paremmin. Elokuva löytää oivallisesti parisuhteiden kipupisteet ja kuvaa ne hyvin: älä puhu, kohtele kuin lasta, ripustaudu, hanki alkoholiongelma... Vai mitä pitäisi sanoa sohvaan kätkeytyneestä naisesta tai miehestä, joka vuosienkin jälkeen kattaa ex-vaimolle päiväkahvin kaiken varalta?
Lopputulos kylvää kuitenkin uskoa rakkauteen, tai jotain sinne päin:
21. Älä uskalla rakastaa.
Pasila-sarjan Repomies sanoi: Rakkaus on sokea. Sillä on myös kihti ja reuma ja se kuulee huonosti. Rakkaus saa tekemään typeriä asioita (tai Kalamiehen mielestä tyhmyys vaikuttaa sen), mutta ehkä se on myös jonkinlainen eteenpäin vievä voima. Jotain, mikä vaatii omalta mukavuusalueelta poistumista, uskallusta.
Uskalla. Anna mahdollisuus.
Anna Puulla on myös Säännöt rakkaudelle. Kuunnelkaahan.
21 tapaa on riemastuttava elokuva! Etenkin kaltaiselleni epäromantikolle, jolle ihkusydämet aiheuttavat viluväristyksiä ja ystävänpäivä on merkki kevätuniajan alkamisesta. Pitivät elokuvasta muutkin. Hahmot ovat hauskoja ja erityisen hauskoja olivat videoklipit "ihan oikeiden ihmisten" häistä.
Ilman Kalamiestä minäkin voisin olla nainen, joka haluaa tutkimuksellaan todistaa rakkausavioliittojen olevan ihmiselle sopimaton olotila. Kävisin muiden häissä kuvaamassa ne pienet merkit ja tietäisin paremmin. Elokuva löytää oivallisesti parisuhteiden kipupisteet ja kuvaa ne hyvin: älä puhu, kohtele kuin lasta, ripustaudu, hanki alkoholiongelma... Vai mitä pitäisi sanoa sohvaan kätkeytyneestä naisesta tai miehestä, joka vuosienkin jälkeen kattaa ex-vaimolle päiväkahvin kaiken varalta?
Lopputulos kylvää kuitenkin uskoa rakkauteen, tai jotain sinne päin:
21. Älä uskalla rakastaa.
Pasila-sarjan Repomies sanoi: Rakkaus on sokea. Sillä on myös kihti ja reuma ja se kuulee huonosti. Rakkaus saa tekemään typeriä asioita (tai Kalamiehen mielestä tyhmyys vaikuttaa sen), mutta ehkä se on myös jonkinlainen eteenpäin vievä voima. Jotain, mikä vaatii omalta mukavuusalueelta poistumista, uskallusta.
Uskalla. Anna mahdollisuus.
Anna Puulla on myös Säännöt rakkaudelle. Kuunnelkaahan.
keskiviikko 6. helmikuuta 2013
6. helmikuuta.
Vuosi sitten huutelin vieraisiin pöytiin. Olin onnellinen ja rohkea. Minä kuplin. Uskalsin.
Juhlistamme ensitapaamistamme romanttisesti: Kalamies rassaa meseään ja minä väännän tehtävänkuvauslomaketta viime tipassa. Välillämme on edelleen 300 kilometriä, 4 vuotta, 2 erillistä arkea, 42233 facebook-viestiä. Ja siltikin.
Otan koko show’n
oli mitä vaan
koko paketin
mitä siihen kuulukin
oli mitä vaan
koko paketin
mitä siihen kuulukin
Ja silti otan koko show’n
täyden laidallisen
käy miten käy
sen koko paketin
Ainakin jotain uskalsin
täyden laidallisen
käy miten käy
sen koko paketin
Ainakin jotain uskalsin
pmmp: koko show
Pitää uskaltaa uskaltaa. Kaikesta huolimatta.
lauantai 2. helmikuuta 2013
Het äkkiseltää'.
sinä lähdit pois
minä katselin parvekkeelta
loittonevaa selkääsi
kiersit vesilammikot
ja arvaan ettet murehdi
tätä eroa
Kerran joskus kauan sitten yhdet jatkojen jatkot kaukaisessa Kanervalassa päättyivät (minun ja neiti P:n osalta) siihen, että pojat lauloivat snapsilasit kädessä tätä biisiä joskus aamuseiskan jälkeen ulko-ovella. Tai sitä alkua, jossa yön viimeinen drinkki aamiaiseksi vaihtuu.
Kalamies lähti tänään kotikonnuilleen. Kahden kuukauden määräaikainen yhteiselomme on päättynyt. Eikä se päättynyt vesilammikoiden kiertämiseen tai parvekkeelta katselemiseen (parvekkeeltani ei edes näe etupihalle, joten en voi katsella loittonevaa mersua). Hän lähti pois armottoman kamojen roudaamisen, kiireessä haetun kukkalaitteen ja lapaluiden välissä valuvan hikivanan saattelemana. Ja pusujen.
Kalamiehen elämä on Joensuussa. Siellä on mieluinen koulu, kaverit ja perhe. Minun elämäni on juurineen täällä. On ihana elää yhdessä, vasten toisen lämmintä ihoa. Mutta se on aina vierailua sen toisen mailla. Ehkä meillä joskus on kolmas maa, joka ei ole kummankaan oma mutta molempien yhteinen.
En ole asunut tässä kodissa vielä yksin. Vähän hassua.
maanantai 28. tammikuuta 2013
Valmista?
Ajelehtivat materia on kesytetty. Maksut on maksettu. Ovet on suljettu. Tämä ois nyt valmis.
Tältä se näyttäis.
Tältä se näyttäis.
Kuvissa kaikki on edelleen sekaista, hämärää, moninaista. Mutta sellaisia minun kotini aina ovat. Värien, muotojen ja tyylisuuntien sekamelska. Työhuone on punainen, makuuhuone on lime-valkoinen. Olkkari on harmaa ja keittiö nougatin ja keltaisen sävyissä.
Minä pidän tästä. Tämä tuntuu kodilta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)