Tammikuun naistenlehdet ja muu sellainen.

Heräsin tänään, vapaapäivänä, Kalamiehen kanssa yhtä aikaa ennen kahdeksaa. Nousin ylös, jotta saisin viettää enemmän aikaa ihan yksin kotona. Mitä tämä laatuaika itsen kanssa sitten on? Tähän mennessä olen kirjoittanut kirjeen, pessyt kylpyhuoneen ja huudattanut häiden musiikkilistaa tanssien samalla kyseenalaisesti vähissä vaatteissa (siellä kylpyhuoneessa). Sunnittelin hieman myös imuroimista, mutta miehen asennustyö on vielä vähän kesken. Ajatuksena on myös lukea kirjaa Tikli, joka on ollut kesästä asti kesken.

Söin päärynän nojaten keittiötasoon ja mietin, miksi tammikuun naistenlehtien numerot ovat aina, joka vuosi, ihan samanlaisia. Pääkirjoituksessa ehkä muistutetaan kuinka jokainen nainen on ihana juuri sellaisenaan ja kuinka dieetit eivät koskaan ole avain itsensä hyväksymiseen. Mutta sitten alkaa tykitys: 3 uutta superdieettiä! Näin kevennät kasviksilla! Voita salipelko! Helppo kotijumppa - vain viisi liikettä! Tammikuu on timmikuu! Kun vielä joulukuun numerossa ihasteltiin joulupöytää ja tee-se-itse-jouluherkkuja (kaloreita laskematta!), niin nyt laitetaan läski lätisemään. Lisäksi facebook täyttyy kutsuista munattomaan/maidottomaan/herkuton/lihattomaan/viljattomaan/tipattomaan tammikuuhun. Mukaan pitää tietysti haastaa kaikki kaverit, koska yhdessä dieetistä on helpompi pitää kiinni (tai voi kilpailla siitä, kuka onnistuu parhaiten salasyömään munia/maitotuotteita/herkkuja/lihaa/viljaa/viinaa).

Olenhan toki itsekin haksahtanut tähän uuden vuoden mukanaan tuomaan kuntoiluintoiluun. Ilmoittauduin mukaan aikuisten tanssiin. Kuvauksessa luvataan rentoa menoa ja kurssin sopivan myös aloittelijalle. Olen kuiteknin henkisesti valmistautunut siihen, että häpeän seuraavat kuukaudet takarivissä rytmitajuttomuuttani ja sanastotyhmyyttäni (mutta tämä ryhmä oli AINOA koko hemmetin kaupungissa, jossa jumppaan ei yhdisty kahvakuula tai bodypump - ja joka ei ole esim keskellä päivää). Täydellisen (tai edes siedettävän) ryhmäliikuntamuodon etsintä siis jatkuu. Zumbasta pidin opiskeluaikana. Täällä sitä voi harrastaa vain ulkona 5 euron kertahintaan. Viime vuoden tehojumppa kävi lopulta vain hermoille. Jos jumppaan ärsyttää mennä, siellä ärsyttää olla eikä sen jälkeenkään saa mitään ihanaa endorfiinipiikkiä, niin kannattaa luovuttaa. Tänä vuonnahan ko. ryhmää viritettiin vielä astetta kamalampaan suuntaan: käytämme tunneilla levypainoja ja steppilautaa. Ei. Tähän en lähde.

Yritämme virittää vähän ruokavaliotamme, olemme luovuttaneet Kalamiehen suvun vihjailun ja lopulta suoranaisen toiminnan alla. Sanotaan nyt vain, että punkerolla on aika kova kilohinta. Toistaiseksi tämä paremman ruuan tekeminen on onnistunut ihan hyvin, koska minä olen lomalla. Kunhan pääsen takaisin töihin, voi olla, että iltakuuden aikaan kumpaakaan ei enää kiinnosta alkaa marinoida kanapaloja omin pikku kätösin.

Kissoista toinen käy aina välillä tuijottamassa minua. Niillä on ehkä vahtivuorot. Nekin on vähän dieetillä - tosin omasta tahdostaan. Hemmetin sihtisuut.

Ehkä on aika vetäytyä niiden viereen hieman lueskelemaan. Ylihuomenna loma loppuu ja arki alkaa. Tämän vuoden alku on ollut kova. Kun tätä vuotta oli eletty vasta reilu viikko, olin saanut jo kaksi suru-uutista. Elämä on niin kovin hauras.

Ja samalla aivan liian arvokas uhrattavaksi asioille, jotka eivät tuo iloa. Edes välillisesti, edes joskus.

Pieni ja pyöreä.

Tapasin vanhemman rouvan. Hän kertoi muistavansa minut alakoulusta.

Sinä olit sellainen pieni ja pyöreä lapsi. 

Osasin hymyillä kohteliaasti ja todeta "vai niin". Sisälläni kuitenkin kiehui. En minä ollut lihava lapsi. Ihan tavallinen, tylsän tavallinen, ehkä hieman pyöreäposkinen. Ylipainoinen minusta tuli vasta aikuisena, kiitos vain. 

Sanat sattuivat. Ne jäivät kaivamaan: Minut muistetaan lihavana lapsena. Voihan olla, että tällä rouvalla oli 20 vuoden jälkeen hieman huterampi muistikuva - ehkä hän ajatteli nimeni kohdalle eri lapsen. Tosin muut faktat perheestämme tuntuivat olevan hallussa. Kerroin kohtaamisesta kavereille ja heitin koko homman "läskiksi". Minä opin aikaisin nauramaan itselleni ennen kuin muut ehtivät. Tarve vitsailla asialla paljasti minulle kuitenkin sen, kuinka syvälle nuo sanat osuivat.

Ajattelemattomat sanat. Ne kaivautuivat ihon alle. Eivät ne sanat, joilla Kalamies kehuu minua. Eivät ne sanat, joilla ystäväni kannustavat minua. Niin arka minä vieläkin olen oman kehoni kanssa.

Seuraavan viikon katsoin itseäni kriittisemmin peilistä verhotessani pientä ja pyöreää kehoani vaatteisiin.
Ehkä sittenkin jotain säkimpää... 
Mietin, että kyllähän itseinhokin on motivaattori kuntokuurille. Yhden kymmenen kiloa kun sipaisisi pois, niin ei tarvitsisi naapurin rouvienkaan miettiä, onko pienen ja pyöreän sisällä jotain muuta pientä ja pyöreää.

Ongelma lienee siinä, että minä en pidä liikunnasta. En ole koskaan ollut liikunnallinen. Käyn pitkillä kävelyillä, koska minulla on mieleistä seuraa. Opiskeluaikana kävin kävelyillä, jumpassa ja vesijuoksemassa, koska minulla oli Neiti P. Itseään on lähtökohtaisesti vaikemapaa yksin pakottaa johonkin sellaiseen, jonka kokee mukavuusalueeltaan poistumisena. Jostain syystä lihaskipu, hiki ja nolous eivät riitä "palkinnoksi". Ruoka kyllä kelpaisi, mutta se ei taida kuulua sopimukseen.

Tosin juoksinhan minä vuosi sitten Porin jouksukoulun mukaan. Siinä palkitsi tulokset: jaksoin kauemmas.
Se hatarassa muistissani laadin itselleni kunto-ohjelman. Vähän kävelyä, salia, uintia ja zumbaa. Tällä viikolla uskalsin jo zumbaamaan pikkupakkasessa ja muistin, että olihan tämä kivaa. Minä kuitenkin olen lyhytjänteinen huitoja, en ollenkaan sellainen joogaava ja bodybalancea hakeva tyyppi.

Tiedän, että into latistuu viikossa, mutta edes hetken pyllerö lyllertää.

11 viikkoa.

Työpaikallamme puhutti syksyllä Porin juoksukoulu. Porin kaupungin sivuilta löytyy tuollainen 11 viikon juoksuohjelma. Moni on sitä meidänkin ihmisistä kokeillut - ja hyvän todistuksen antanut.

Innostuin juoksukoulusta minäkin. Ohjelma lähti riittävän alhaalta ja pienin panoksin. Kävele 5 minuuttia, juokse 2, käänny ja tee sama harjoitus kotimatkalla. Viikossa on yksi tai kaksi taukopäivää (jolloin sai jopa luvan syödä sohvalla karkkia) ja ainakin yksi kävelypäivä. Juoksuaika kasvaa viikoittain. Tavoite on, että 11 viikon kuluttua tätä ohjelmaa noudattaen jaksaa juosta 10 kilometriä.

Minulla olisi nyt menossa viikko 13. En ole juossut kymmentä kilometriä.

Parhaimmillaan juoksin kolme kilometriä. Sitten elämä tapahtui. Aloin lintsata juoksupäivistä, koska satoi tai Kalamies oli käymässä tai polveen sattui tai oli jo pimeää... ja viikot menivät.

Tänään juoksin puolitoista kilometriä. Kävelin pohjalle noin kilometrin ja sitten juoksin. Hyvin kulki. Viikolla kaksi ei tahtonut jaksaa edes sitä neljää minuuttia juosten, nyt menee tauon jälkeenkin ihan hyvin.

Matkat ovat toki naurettavan lyhyitä - ajoista nyt puhumattakaan. Juokseminen on myös äärettömän tylsää ja vaatisi pitkäjännitteisyyttä. Mutta. Kolme kilometriä on äärettömän hyvin naiselle, joka tuskin peruskoulussa selviytyi 1500m kuntotestijuoksusta. Yritän pitää innostustani yllä etenemällä hitaasti: joka kerralla vähän pidemmälle, vähän nopeammin, kunnon palautuminen ja venyttely.

Myönnetään, kimmoke lähteä uudelleen tuonne umpipimeään juoksentelemaan lähti seurakuntamummojen ystävälllismielisestä arvailusta odottaakohan se nuori pappi vauvaa. Tavoitteeni ei kuitenkaan ollut silloin 13 viikkoa sitten, eikä ole nytkään, aloittaa elämäntaparemonttia ja laihtua kymmenen kiloa kuukaudessa. Haluan vain parempaan fyysiseen kuntoon. Haluan jaksaa enemmän ja voida paremmin. Ihan kiva, jos liikakilojakin matkalla karisee, mutta vaa'alla en ala asua. (Maailmassa on jo ihan liikaa naisia, joilla on isoja ongelmia suhteessa ruokaan, liikuntaan, omaan kehoon ja koko paletti on vinksallaan.)

Minusta tuskin tulee äitini kaltaista kestävyysjuoksijaa, mallin mittoihin ei riitä edes pituus. Itselle pitää olla hyvä. Joskus se tarkoittaa irtokarkkeja vain minulle, joskus taas juoksulenkkiä ihan omaan tahtiin.

Urheiluhullu?

Olen aina ollut jotenkin epäliikunnallinen ihminen. En ole kömpelö tai täysin rytmitajuton, olen vain epäsopiva. Tai niin luulin hyvin pitkään.

Ala-asteen liikuntatunnit pelattiin pesäpalloa tai jalkapalloa. Kukaan ei kertonut sääntöjä tai antanut pelivinkkejä, mutta ei se haitannut. Teki vain niin kuin isot pojat käski. Juokse! (Minne!?!) Syötä! (Kenelle!?!) Rauha! (WTF?! Pitäisikö alkaa heiluttaa valkoista nenäliinaa?) Tyhmä! Talvet pelattiin tulitikkulaatikonkokoisessa salissa sählyä tai koripalloa. Ilman sääntöjä, isoimmat eniten tosissaan. Ulkoliikuntaan kuului tytöillä ringette, jota pelattiin väärin päin käännetyillä jäkismailoilla. Tai sitten hiihdettiin. Kovaa ja verenmaku suussa. Luokan seinällä oli lista, johon piti laittaa rasteja sitä mukaan, miten välitunnilla hiihti lenkkiä koulun pihalla.

Yläluokilla ja lukiossa hiihdosta ja sen aiheuttamasta häpeästä sentään pääsi eroon. Luistelukin oli inhimillisempää - tosin sisäliikunta sitäkin pahempaa. Sääntöjä ei edelleenkään kerrottu, koska kaikkihan ne jo osasivat ala-asteelta. Puolet ryhmästä pelasi jossakin joukkueessa ja myös liikuntatunnilla piti otella tosissaan. Ainakin kerran talonmies sai osumaa lentopallon harhasyötöstä ja muutaman kerran se pallo tuli omaan naamaan. Täysillä. Tanssi ei kuulunut valikoimaan (paitsi Vanhat ja muutama vakiotanssitunti). Pallopelien lisäksi meitä palkittiin erilaisilla testeillä. Piip... piiip...piiip... Piip-testin ääninauha tulee vieläkin painajaisiini: kun luulet kuolevasi, olet vasta päässyt arvosteluasteikolle.

Lopputuloksena oli pallokammo ja huonommuuden tunne. 

Viimeisen vuoden sisällä olen yllättänyt itseni. Olen käyttänyt liikuntaan enemmän rahaa kuin koskaan, ja mm. ostanut (äiti osti) maastojuoksulenkkarit. Panostin kunnollisiin urheiluliiveihin. Ostin Joensuun Naisvoimistelijoiden kausikortin lisäksi sarjalipun uimahalliin. Ja vielä enemmän. Olen uskaltautunut jo kahdesti ainejärjestömme sählyttömälle sählyvuorolle juoksemaan pallon kanssa. Olen kohdannut pallopelkoni ja selviytynyt hengissä. Huomasin jopa innostuvani, nauravani. Niiden kuuden kanssapelaajan seurassa en edes tuntenut sitä järkyttävää häpeää, joka yleensä valtaa minut, kun pallo tuodaan areenalle.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen palasin hiihtoladulle. Räkäposkella-hiihtotapahtuma oli hyvä tekosyy kohdata oma demoninsa. Saihan siitä sentään palkinnoksi haalarimerkin. Niin minä hiihdin liian pitkillä sauvoilla, varmaan viisi kiloa painava keltainen kansitakki päälläni. Vieressäni hiihti mies sinisessä röyhelömekossa. (Oi, jospa minulla olisi kuvamateriaalia!) Jos näyttää valmiiksi tyhmältä, ei tyylillä tai suorituksella ole niin suurta merkitystä. Ei hiihto edelleenkään ole lempilajini, mutta kyllä sitä voi puolitoista tuntia kerran kymmenessä vuodessa harrastaa. :)

Kauan sitten (luultavasti siellä ala-asteen hiekkakentän laidalla seisoessa) menetetty liikunnan ilo alkaa löytyä uudelleen. Olen löytänyt itselleni sopivaa riehumista, jossa tekniikka ei ole tärkein asia. Tärkeintä on hiki ja hyvä meno - tulokset mitataan jaksamisena ja vaatekokoina.
Uskomatonta, mutta totta: koululiikuntatraumoistakin voi parantua.