Itkitkö samaa surua
vai oliko sinulla omasi?
CMX: Hautalinnut
Tänään itkin vähän. Olisin halunnut itkeä paljon. Mennä jonnekin pimeään olemaan yksin ja itkemään pois kaiken. Itkeä rumasti räkä poskella, suu auki vääntyneenä äänettömään huutoon. Itkeä pois tuntee siitä, että minut on unohdettu, etten riitä, että olen yksi ruksikohta samassa listassa, jossa muistutetaan käydä isälle kaupassa ja viedä pienet vaatteet kirpparille.
Mutta piti olla muita varten. Ottaa vastaan suru-uutisia, luotsata läpi hautajaissuunnitelmia. Sanoa miljoonannen kerran "ei se mitään", kun teki mieli huutaa jotain aivan muuta. Töiden jälkeen istuin toimistossa tuijottamassa lattiaa. Kyyneleet kuivuivat jonnekin silmien taakse alkavaksi päänsäryksi. Odotin, että jaksan nousta, kirjata viimeiset virret, sammuttaa koneen ja valot, kulkea loskan halki ja ajaa auton kotipihaan, kulkea portaat kotiovelle ja jatkaa tätä tylsää ja muiden unohtamaa olemista niin pitkälle iltaan, että saa mennä nukkumaan.
Mene nukkumaan ja toivo
ettet enää koskaan herää
kevätpäivään raastavaan
CMX: Vanha talvitie
Pitkään meni ihan hyvin. Huomenna tai ehkä ensi viikolla menee taas. Tulee tavallinen viikonloppu tavallisine töineen. Saan olla seurakunnan parissa, piilossa työkavereilta. Ehkä joku sanoo haudan reunalla "kiitos" tarkoittaen sitä. Ehkä papin itkettyneissä silmissä nähdään empatiaa, osanottoa eikä sen omia itkemättömiä itkuja, salaisia suruja. Että voimia tästä eteenpäin ja siunausta Teidän syksyyn.
Joku tosissaan luulee
sen olevan vain elämää
Leevi and the Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa
Välillä joku kysyy, miten kauan minä jaksan. Tai muistuttaa, että itsestä pitää pitää huolta. Silloin hymyillään ja sanotaan, että ei tässä ole mitään hätää. Koska jos minä kaadun, kukaan ei ota kiinni. En luota siihen, että ottaa. Minähän olen aina jaksanut, aina pärjännyt, ja niin turvaverkot on säästösyistä päätetty irrottaa. Siirretty niille, jotka tarvitsevat niitä enemmän. Niille, joita pitää kannatella. Ja minullahan on kaikki hyvin. Niin hyvin, että vastauksia ei tarvitse edes kuunnella.
Oo vaan oma ittes
mut jos se onkin mikä vikan'
mitäs sitte?
Paperi-T: Jay-Z
torstai 25. lokakuuta 2018
lauantai 13. lokakuuta 2018
Mitä minulle kuuluu?
Syksyn mittaan on vietetty niin itsemurhien ehkäisypäivää kuin mielenterveyspäivää. Molemmissa on ollut vahvasti mukana ajatus: muista kysyä joka päivä läheisiltäsi "mitä sinulle kuuluu". Etenkin tuona syyskuun Itsemurhien ehkäisypäivänä pyöri ahkeraan video, jossa julkkikset ja vähemmän julkkikset kysyivät "mitä kuuluu". Idea oli hyvä. Meidän pitäisi kysyä ja kuunnella enemmän.
Minuun tuo kamppis myös sattui. Töihin palaaminen loman jälkeen oli ollut todella raskasta. Lomalla palautuminen ei ollut täysin onnistunut. Monesta pienestä säikeestä oli kasautunut iso vyyhti kannettavaksi ja selvitettäväksi. Harva lomalta palaava haluaa kuulla ensimmäisen kuukauden ajan kommentteja tyyliin: "no, tätä ei nyt kukaan tehnyt, kun sinäkin olit lomalla" tai "se oli niin hankalaan aikaan se sun loma, kun piti sitten tehdä nää suunnitelmat vaan tälleen (huonosti??)". No, minä kuulen tätä lähes joka vuosi. Ja kun siihen koko lomansa valmistautuu, ei töistä irrottautuminen täysin onnistu. Sitten palaakin valmiiksi väsyneenä sorvin ääreen, valmiiksi vihaisena ja pettyneenä. Se on huono lähtökohta työhön, jossa pitäisi kannatella, kuunnella ja ratkaista. Silti olen töissä.
Samaan aikaan omassa perhepiirissä on paljon kannettavaa. Ei mitään radikaalisti muuttuvaa, mutta asioita, joita kannetaan mukana. Ystävilläni ei ole ollut helppoa, monella on menossa isoja elämänmuutoksia, joissa myötäelän vahvasti. Teen paljon kotitöitä ja kissat ovat pääasiassa minun vastuullani. 12-tuntisen päivän jälkeen ei jaksaisi enää taistella kissalle epilepsialääkettä naamaan tai kaivella kolme tuntia pyykkikoneessa märkinä odotelleita vaatteita kuivausrumpuun. Silti teen sen.
Kun balettitunnilla kesken blie-sarjan tajusin kannattelevani keskivartaloni lisäsi myös koko tuntia, ymmärsin etten ole missään vaiheessa pysähtynyt kysymään: Mitä minulle kuuluu?
Siksi meuhkaaminen kuulumisten kysymisestä otti päähän. Siksi suurin osa työkavereista ja perheenjäsenistä otti päähän. Siksi en jaksanut ottaa yhteyttä ystäviini. Minä vain kannattelin kaikkea. Eniten sitä kulissia, jossa sanotaan: Tämä nainen on vahva ja itsenäinen. Tämä nainen on empaattinen, ja silti hänellä on ongelmanratkaisukykyä. Tämä nainen jaksaa. Kaiken.
Jos minulta kysyy. miten minulla menee, vastaan jotakin töistä ja väläytän hymyn. "Sellaista perusarkea!" Koska luultavasti sillä toisella menee kuitenkin huonommin. Minullahan on perusasiat hyvin. On vakituinen työ, josta saa palkkaa, jolla elää vaikka kaksi aikuista ja kaksi kissaa. Minulla on aviomies, joka ei petä tai hakkaa tai uhkaile erolla. Minulla on oma koti, ja äitikin elää vielä. Suurimman osan ajasta pidän työstäni seurakuntalaisten parissa. Näillä spekseillä ei ole varaa valittaa. Ei silloinkaan, kun en saa nukuttua väsymystäsi pois ja pahantuulisena zombina raahaudun töihin toivoen, ettei tarvitse sovitella kenenkään pahaa mieltä tänään. Ei silloinkaan, kun koen olevani yksinäinen ja turtunut ja "elämäni huipulla" 32-vuotiaana miettimässä, että tässäkö tämä sitten oli?
Syyskuun jälkeen on vähän helpottanut. Syksyn pimeys sopii minulle. Se sulkee sisäänsä ja lohduttaa. Olen siellä hämärässä hiljaa, varoen kysellyt itseltäni: mitä kuuluu?
Vielä en ole saanut selkeitä vastauksia. Luotamusta vasta rakennetaan. Että kuinka paljon voi itselleen myöntää? Kuinka paljon siitä, mitä itse tunnustaa, saa näkyä ulos? Jokainen aamu, jolloin en jätä menemättä töihin on voitto. Jokainen nielty kirosana on voitto. Sain selkääni paiseen. Siinä ovat varmaan kaikki ne syksyn aikana kertyneet pahat ajatukset koteloituneena sisälleni. Sitä ei voinut edes puhkaista, ensin pitää syödä antibiootteja.
Saisiko sellaisia myös sielulle?
Minuun tuo kamppis myös sattui. Töihin palaaminen loman jälkeen oli ollut todella raskasta. Lomalla palautuminen ei ollut täysin onnistunut. Monesta pienestä säikeestä oli kasautunut iso vyyhti kannettavaksi ja selvitettäväksi. Harva lomalta palaava haluaa kuulla ensimmäisen kuukauden ajan kommentteja tyyliin: "no, tätä ei nyt kukaan tehnyt, kun sinäkin olit lomalla" tai "se oli niin hankalaan aikaan se sun loma, kun piti sitten tehdä nää suunnitelmat vaan tälleen (huonosti??)". No, minä kuulen tätä lähes joka vuosi. Ja kun siihen koko lomansa valmistautuu, ei töistä irrottautuminen täysin onnistu. Sitten palaakin valmiiksi väsyneenä sorvin ääreen, valmiiksi vihaisena ja pettyneenä. Se on huono lähtökohta työhön, jossa pitäisi kannatella, kuunnella ja ratkaista. Silti olen töissä.
Samaan aikaan omassa perhepiirissä on paljon kannettavaa. Ei mitään radikaalisti muuttuvaa, mutta asioita, joita kannetaan mukana. Ystävilläni ei ole ollut helppoa, monella on menossa isoja elämänmuutoksia, joissa myötäelän vahvasti. Teen paljon kotitöitä ja kissat ovat pääasiassa minun vastuullani. 12-tuntisen päivän jälkeen ei jaksaisi enää taistella kissalle epilepsialääkettä naamaan tai kaivella kolme tuntia pyykkikoneessa märkinä odotelleita vaatteita kuivausrumpuun. Silti teen sen.
Kun balettitunnilla kesken blie-sarjan tajusin kannattelevani keskivartaloni lisäsi myös koko tuntia, ymmärsin etten ole missään vaiheessa pysähtynyt kysymään: Mitä minulle kuuluu?
Siksi meuhkaaminen kuulumisten kysymisestä otti päähän. Siksi suurin osa työkavereista ja perheenjäsenistä otti päähän. Siksi en jaksanut ottaa yhteyttä ystäviini. Minä vain kannattelin kaikkea. Eniten sitä kulissia, jossa sanotaan: Tämä nainen on vahva ja itsenäinen. Tämä nainen on empaattinen, ja silti hänellä on ongelmanratkaisukykyä. Tämä nainen jaksaa. Kaiken.
Jos minulta kysyy. miten minulla menee, vastaan jotakin töistä ja väläytän hymyn. "Sellaista perusarkea!" Koska luultavasti sillä toisella menee kuitenkin huonommin. Minullahan on perusasiat hyvin. On vakituinen työ, josta saa palkkaa, jolla elää vaikka kaksi aikuista ja kaksi kissaa. Minulla on aviomies, joka ei petä tai hakkaa tai uhkaile erolla. Minulla on oma koti, ja äitikin elää vielä. Suurimman osan ajasta pidän työstäni seurakuntalaisten parissa. Näillä spekseillä ei ole varaa valittaa. Ei silloinkaan, kun en saa nukuttua väsymystäsi pois ja pahantuulisena zombina raahaudun töihin toivoen, ettei tarvitse sovitella kenenkään pahaa mieltä tänään. Ei silloinkaan, kun koen olevani yksinäinen ja turtunut ja "elämäni huipulla" 32-vuotiaana miettimässä, että tässäkö tämä sitten oli?
Syyskuun jälkeen on vähän helpottanut. Syksyn pimeys sopii minulle. Se sulkee sisäänsä ja lohduttaa. Olen siellä hämärässä hiljaa, varoen kysellyt itseltäni: mitä kuuluu?
Vielä en ole saanut selkeitä vastauksia. Luotamusta vasta rakennetaan. Että kuinka paljon voi itselleen myöntää? Kuinka paljon siitä, mitä itse tunnustaa, saa näkyä ulos? Jokainen aamu, jolloin en jätä menemättä töihin on voitto. Jokainen nielty kirosana on voitto. Sain selkääni paiseen. Siinä ovat varmaan kaikki ne syksyn aikana kertyneet pahat ajatukset koteloituneena sisälleni. Sitä ei voinut edes puhkaista, ensin pitää syödä antibiootteja.
Saisiko sellaisia myös sielulle?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)