Kokeileva keittiö.

En ole mikään himokokkaaja. Arvostan nopeaa, helppoa ja tuttua ruokaa. Vähäisenkin innon kokeilla jotain uutta tappaa usein vaikeat ohjeet tai tuntemattomat raaka-aineet. Minulla on luotto-ohjeet illanistujaisia ja muita kekkereitä varten ja omaan arkeen riittää usein sekoitus kanasuikaleita ja kasviksia.

Tänä syksynä loppukesänä olen kuitenkin kokenut pienen keittiöheräämisen. Ensin eteen sattui riittävän helppo ohje Kauhaa ja rakkautta -blogista. Kaikki vain hakkeluksesi, sekaisin kasarissa ja pöytään. Selleri oli uusi tuttavuus keittiössäni, mutta hyvin toimi. Ihan varma en vieläkään ole, millä välineellä tätä hässäkkää pitäisi syödä. :D

Tästä löydöstä innostuneena tartuin villisti toiseenkin haasteeseen, johon törmäsin sattumalta netissä. Kasviksia ja kanaa uunivuokaan ja juusto päälle. HYVÄÄ tuli. Joskin se, että unohtaa kasvisosastolla pitikö ostaa kesäkurpitsaa vai munakoisoa (ja päätyy kausikasviksena kesäkurpitsaan, vaikka ohje oli munakoisolle), osoittaa ettei tässä nyt huippuja olla. Lisäksi kasvisten kanssa soveltaminen ja paistoksen uuniin unohtaminen saivat aikaan kohtalaisen kostean lopputuloksen. Kyseessä tässä tapauksessa olikin lopulta kanakeitto, joka valmistettiin uunissa.

Toisella kokkausviikolla jo rauhoituin ja tein tuttua ja turvallista kaalilaatikkoa sulatejuustolla höystettynä. Mutta sitten olikin ihan pakko kokeilla niitä paljon mainostettuja banaanilettuja. Lettuja tuli, mutta vaativat ehkä vielä toisen kokeilukerran päästäkseen vakiokalustoon.

Kaiken innon keskellä ostin jopa punaisia linssejä. Niitä sitten tutun porkkana-perunasosekeiton sekaan ja hyvää tuli siitäkin. Ei ole enää edes vakioruokani ennallaan. Huhhuh.

Ehkä suurin syy tähän kokeilevaan keittiöön on kuitenkin suuri herääminen ajatukseen: minullahan on pakastin - ja pakasterasioita. Yksinkertaisesti tajusin siis sen, että jos tekee uunivuoallisen ruokaa, kaikkea ei tarvitse syödä kuluvan viikon aikana vaan sen voi pakastaa. Ja kuinka ihanaa onkaan jonain päivänä töistä tullessa (tai illalla eväitä miettiessä) kun voi vain ottaa pakastimesta valmiin annoksen! Nyt on pakkasessa kaalilaatikkoa, kasvishässäkkää ja sosekeittoa.

Varasto on valmiina, vaikka kokkausinnostukseni lopahtaisi yhtä äkkiä kuin alkoikin. Ainakin tämä kokeilu on tuonut keittiööni paljon (uusiakin) kasviksia ja onnistumisen iloa.


ps. Minusta on varmaankin tullut nyt leipäpappi. Sain melkein tutulta kasteperheen mummolta lahjaksi tuoreen rieskan. Oli todella, todella hyvää, pehmeää ja ihanaa.

Meillä on pullaa!

Luterilaisen kirkon VAHVUUS on se, että sieltä voi lähteä, mutta sinne voi myös palata, ja sinne voi aina tulla.

Törmäsin ajatukseen Uskovaiset nuoret -ryhmässä Facebookissa. Yllättäen tosiuskovaiset lyttäsivät ajatuksen ja keskustelun avaajan mm. argumentilla "luterilaisessa kirkossa on töissä homoja". Koko ryhmässä ovat vallalla vapaat suunnat ja herätyskristillisyys. Mutta ei nyt mennä siihen sen enempää, antaa heidän temmeltää. 

Minua vain jäi surettamaan asenne. Ihan kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko olisi jotain menetettyä kansaa, josta viimeisetkin tosiuskovaiset tulisi pelastaa raamatullisempiin piireihin. "Kun ev.lut kirkko hyysää kaikenlaisia paholaisen lapsia ja taitaa siellä joku pappi olla myötämielinen evoluutiota kohtaan puhumattakaan muista, paljon polttavammista, aiheista." "Periaatteessa evl:n opissa ei ole mitään vikaa, mutta kaikenmaailman naispapit ja muut hipit ovat hapattaneet opetuksen."

Uutisiinkin päästään vain, kun ihmiset eroavat joukoittain (koska joku sanoi pahasti ja osoitti kirkon olevan tosi taantunut - tai koska kirkon virallinen ääni ei asettunutkaan sen pahasti sanoneen sanojen taakse, mikä on merkki kirkon maallistumisesta ). Kukaan ei vain muista kirjoittaa niistä, jotka liittyvät kirkkoon. Aina on palaajia ja uusia tulokkaita.

Todentotta. Meidän vahvuutemme on, että meidät voi jättää, mutta saa myös palata.  Meille saa tulla. Kukaan ei ovella kysy jäsenkirjaa, uskoontulopäivämäärää tai armolahjojen määrää. Kyselemättömyys voi tietysti olla myös heikkous ja johtaa ulkopuolisuuteen ja kohtaamattomuuteen. Mutta minä olen kokenut sen usein myös vapauttavana. Minä saan istua ihan yksin siinä penkissä eikä kukaan tule väkisin kaveeraamaan. Kukaan ei ala tivata sieluni tilaa tai siteerata raamatunkohtia elämänohjeeksi. Joukko on sekava ja kovaäänisen moniääninen, mutta juuri siksi joukkoon mahtuu.

Luterilainen kirkko on kuitenkin, vielä, se tutuin kirkko. Suurin osa suomalaisista on kuitenkin kastettu lapsena ja he ovat luovineet itsensä läpi rippikoulusta. Kirkollisvero ketuttaa, koska sillä ei saada etuja itselle just nyt heti, vaan lapsettomankin rahoja saatetaan käyttää vaikka perhekerhojen pyörittämiseen - Herra varjele! Kirkko tuntuu etäiseltä ja se on helppo jättää napinpainalluksella. Mutta se on kuitenkin, jollain tavalla, tuttu. Ainakin se kirkkorakennus, jonne ehkä koulustakin tehtiin retkiä. Kirkon seremonioissa on jotain tuttua ja turvallistakin. Pönöttävä pappi ja vieras virsi, jos ei muuta. 

Ja jos uskaltautuu takaisin, mitä sanoisi luterilainen kirkko? "Mukava nähdä pitkästä aikaa." Ei kysele, missä sitä on oltu ja kenen kanssa. 

Minulle evankelis-luterilainen kirkko on hengellinen koti. Ei vain työpaikka, vaan koti. Minulla on ystäviä vapaista suunnista - ja hyviä ystäviä ovatkin. Me jaamme saman uskon ja seuraamme samaa Jeesusta. Mutta se kieli, jolla minä puhun Jumalasta, ne muodot joilla Jumalaa palvelen ja joissa hän palvelee minua, ovat evankelis-luterilaisen kirkon kieltä ja muotoa. En minä kirkkoa sokeasti rakasta, mutta rakastan kuitenkin. Sen pölyisyyttä, haparointia ja moniäänisyyttä.

Jos evl olisi henkilö, hän olisi vanha ja sympaattinen mummo tai pappa. Huokuisi arvokkuutta ja lämpöä, kuten kauneimmat puukirkot. Hidas hän jo on, ei oikein pysy muodin mukana ja mielipiteetkin muodostuvat hitaasti ja pirstaleisesti. Mutta aina hän tarjoaa kahvia ja pullaa ja sanoo:

Mukava nähdä, pitkästä aikaa.

 

Kokemuksia äänikirjasta.

Kesän seikkailuihin kuului myös villiksi heittäytyminen kirjastossa. Lainasin äänikirjan.

Olen ollut etäisesti tietoinen äänikirjojen olemassaolosta, mutta en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi sellaisen hankkimista. Nyt kuitenkin edessä oli jälleen kerran se sama 300 kilometriä pitkä reitti, joten ajattelin kokeilla josko keskittymiskyky riittäisi.

Kirjastossa piti ensimmäisenä kysyä ihan apua, että mistä sellaisia ihmeellisyyksiä löytyy ja hyllyn luona ihmetystä herätti valikoiman laajuus. Äkkiseltään en löytänyt mitään mielettömän puhuttelevaa (olisi ollut hauska kuunnella vaikka joku jo tuttu kirja), joten päätin tutustua kahteen ihmeeseen kerralla.

Rosa Liksom: Hytti nro 6. Muistan, että kirja oli ilmestyttyään pinnalla ja itseään kultturelleina pitävien ihmisten "pakko lukea" -listoilla. (Tarkistin asian nyt, ja ihan siis Finlandia-palkinnon on voittanut tämä.) Takakansi ei napannut yhtään, mutta olen jo aikaa sitten lakannut valitsemasta kirjoja takakansitekstien perusteella. Tosin tässä tapauksessa takakansi piti lupauksensa: Suomalainen opiskelijatyttö ja venäläinen mies joutuvat sattumalta samaan junahyttiin ja matkustavat Siperian junan hytissä nro 6 halki Neuvostoliiton. Samalla tyttö tekee matkaa itseensä. 

Tavallisena kirjana Hytti nro 6 olisi jäänyt minulta varmasti kesken. Se toi mieleeni lukiossa lukemani Mika Waltarin kirjan, jossa nuori mies matkasi junalla. En muista kirjasta mitään muuta kuin puuduttavuuden ja junan. Onko olemassa oikeasti innostavaa matkakuvausta? Liksomin kirjan pelasti minun kohdallani se, että joku toinen luki sen minulle.

Pidin Hytti nro 6:n kielestä ja kuvauksista. Mielenkiintoisinta antia olivat tytön muistot Moskovasta ja sinne jääneistä ihmisistä.Miehen rasvaiset jutut ärsyttivät samalla tavalla kuin kadun miesten vihjailut - humalainen mies on aina humalainen mies sekä Suomen kadulla että Siperian junassa. Analyyttiselle ihmiselle kirja tarjoaisi paljon. Moni viittaus meni minulta varmasti ohi, sillä en juurikaan tunne Neuvostoliiton historiaa (tai 1980-luvun todellisia elinolosuhteita) saati venäläistä kirjallisuutta. Pakko tunnustaa, ettei ihan hirveästi kiinnostakaan. :P

Lukija oli todella hyvä. Pertti Sveholmin ääni sopi loistavasti juuri tähän teokseen. Kirja kun oli lähinnä miehen yksinpuhelua tai maisemakuvausta. Yllätyin iloisesti siitä, miten vähän mitään kikkoja lukija käytti. Ehkä hienonhieno äänenpainon muutos siellä täällä, mutta ei edes mitään yritystä kuvata henkilöitä tai tunnetiloja liiallisella eläytymisellä. 

Kokemus äänikirjasta: Positiivinen. Voisin lainata toistekin etenkin pitemmälle automatkalle. Tässä kirjassa oli 6 levyä, joista jaksoin putkeen tai pienellä tauolla kuunnella kaksi peräkkäin (noin 2,5 tuntia) ennen kuin keskittyminen herpaantui. Ajoa onneksi tuli kahteen viikkoon useampaankin suuntaan, joten aika ja kirja kuluivat nopeasti.

Kokemus Rosa Liksomin Hytti nro 6:stä: Epämääräinen.

Ja niin jää taakse talvinen Moskova, teräksensininen kaupunki jota ilta-aurinko lämmittää. Taakse jää Moskova, kaupungin valot ja kovaääninen liikenne, kirkkojen piiritanssi, teini-ikäinen poika ja kaunis tummahiuksinen nainen jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa. Taakse jäävät pikimustaa, kärttyistä taivasta vasten loistavat harvat neonvalomainokset, rubiinitähdet Kremlin torneissa, hyvän Leninin ja pahan Stalinin vahatut ruumiit ja Mitka, taakse jää Punainen tori ja Leninin mausoleumi, Gum-tavaratalon kierreportaiden rautapitsikaiteet, kansainvälinen Intourist-hotelli valuuttabaareineen, hotellin siivouskomeroista asuinpinta-alaa salaa valtaavat, länsimeikeistä, parfyymeistä ja parranajokoneista kiinnostuneet, synkeät kerrospäivystäjät. - - -  
(Hytti nro 6 s. 8)

Se tunne.

Tiedättekö sen tunteen, kun on niin väsynyt, ettei jaksa mennä nukkumaan?
Minulla on se nyt.

Reissut on reissattu ja oli aivan ihanaamahtavaa! Ihan vaan höpöteltiin ja käytiin katsomassa Heurekassa Body Worlds -näyttely, joka herätti ajatuksia ja ihmetyksiä ja pieniä kriisejä elämän katoavaisuudesta. Ja lisääntymisosastolta opittiin jännää nippelitietoa.
Näin mualaiselle Helsinki lähiliikenteineen ja trendikkäine ihmisineen on aina yhtä jännä. Ja ihan siinä kaupungin sykkeen tuntumassa lentokoneiden alla pitää tyypit Pajutallia ja Peikkometsää.

Kissat eivät villiintyneet vaan palasivat kotiin. Ylermi nukahti parvekkeelle ja Urho nojatuoliin. Kotiutumisaika noin puoli tuntia. Niiden kun ei tarvitse edes vaatekasseja purkaa.

Tiedätteko sen tunteen, kun reissussa oli tosi kivaa ja kotona on kiva olla, mutta tuntuu, että sielu on ehkä vasta jossain Nastolan kohdalla tulossa?
Minulla on se nyt.

Kohta on taas kaikki irrallaan.

Moi.
En ole kuollut. Olen lomalla. Olen seikkailulla. Siihen on tähän mennessä kuulunut Pohjois-Karjalan hassunnimiset paikat ja pienet käpykylät, kissanpennut, hauet, Carcassonne-ottelut ja yölliset keskustelut miesten ja naisten eroista.

Olen miettinyt vapautta, jotenkin tunnustellut sitä. Mitä on vapaus? Mihin vapaus katosi? Vai onko se sittenkin vain asennekysymys?

Kissat ovat maalla ja sumeilematta väärinkäyttävät vapauttaan. Ne roikaleet eivät suostu enää tulemaan yöksi kotiin vaan jatkavat seikkailujaan ja aiheuttavat valvottuja öitä ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä meille ihmisille. Ehdin jo tipan tirauttaa, kun olin ihan varma, että nyt se Ylermi on mennyttä kissaa. (Ja sitten katti löytyy aitan vintiltä sohvalta nukkumassa puolentoista vuorokauden etsinnän jälkeen!)

Tämä seikkailu jatkuu vielä hetken. Päässä soi vanha Maija Vilkkumaa ja Haloo Helsinki. Autossa kuuntelen äänikirjaa ja välillä mietin hassuja asioita. Kuten tunnetta vapaudesta - tai muistojen väriä.