Ihan terve.

Kävin kevään aikan kolme kertaa psykologilla. Se oli yksi tukitoimi työuupumukseni korjaamisessa. Olen nyt riittävän terve. En enää osannut nimetä tuolle sinänsä kivalle psykologille mitään sellaista asiaa, jonka olisin halunnut hänen kanssaan vielä ratkaista. Sillä ratkaisuja vartenhan siellä käydään!

Hän listasi minulle kaikki elämäni hyvät asiat. Olen saanut tukea työyhteisössä tähän "uupumukseen". Minulla on ystäviä, vaikka he asuvatkin kaukana ja painivat jokainen oman elämänsä haasteiden kanssa. Minulla on parisuhde eikä mies ole mielipuolinen hullu, alkoholisti tai vaimonhakkaaja. Mitä siitä, jos välillä jättää kotityöt tekemättä kuin pieni lapsi - ethän kuitenkaan vaihtaisi hänen persoonaansa siistiin kotiin (joskus tekisi kyllä mieli!).

Niinpä minä lähdin sieltä taas yhteen kevätpäivään riittävän terveenä. Ihmisenä, jolla kaikki on ihan hyvin. Lopulta, minulla ei koskaan todettu masennusta, vain keskivaikea työuupumus. Mutta työuupumus ei ole diagnoosi. Sitä ei ratkaista sairaslomalla, vaan muuttamalla kuormittavia asioita työpaikalla. Muuttamalla omaa ajattelua ja työnteontapaa.

Siinä kevätpäivässä seistessäni mietin, että ehkä olinkin kuvitellut kaiken. Ottanut jotenkin liian raskaasti koko työni ja urani. Kaikillahan joskus on rankkaa eivätkä he silti itke olevansa työuupuneita. Ehkä minäkään en siis ollut. Vähän väsynyt vain, vaikka kaikki on ihan hyvin. Ehkä olenkin vain kiittämätön, kun en ymmärrä kuinka hienoa elämäni on, vaikka se tuntuu kasalta kakkaa.

Silloin marraskuussa, kun kosketin pohjaa, olisin tarvinnut jonkun sanomaan:

Sinä et jaksa enää. Eikä sinun tarvitse jaksaa. Että nyt me otetaan sut pois töistä ja hommataan sulle aika sellaisen ihmisen luo, joka kuuntelee sinua. 

Sen sijaan työterveyshoitaja luuli minun tulleen työhöntulotarkastukseen. Sen jälkeen halusi antaa minulle influenssarokotuksen. Kun lopulta sain selitettyä asiani, hän antoi minulle psykologin numeron ja kehotti soittelemaan aikaa. Ja järjestämään töissä palaverin minun, esimiehen ja tiimin välillä. Kuukauden kuluttua sain psykologin kiinni ja siitä kuukauden päähän ensimmäisen tapaamisajan. Siinä välissä järjestin pari palaveria. Ja tein työni. Sain pääni sen verran kasaan, että ei itkettänyt koko ajan.

Psykologi kyseli taustoja. Kartoitti mielentilaa. En ole masentunut. Kartoitettiin voimavaroja. Minulla on niitä paljon. Kunhan vain lopetan valittamisen ja keskityn olennaiseen, niin ei ole pian uupumuksesta merkkiäkään.

Niinpä. Olisin vain kaivannut paikkaa, jossa saisin puhua ihan itsekkäästi. Saisin tunnin kertoa, miltä minusta tuntuu ilman, että sen keskeyttää koko ajan jokin muua asia. Että hetken verran ei tarvitsisi pärjätä ja ottaa muiden tunteita huomioon ja olla niin helvetin kiitollinen kaikesta. Mutta ei, ei minulla ollut enää asioita, joita haluaisin ratkoa. Joten eiköhön tämä ollut tässä.

Kaikki päättyy joskus.

Ensimmäisen kerran ajatus nousi mieleeni lokakuussa. Ehkä silloin, kun tuijotin työhuoneen lattiaa enkä osannut itkeä enää.
Olenkohan minä työuupunut?

Toisen kerran ajatus nousi mieleeni marraskuussa sillä hirveällä viikolla, kun kalenteriin ei mahtunut enää mitään ja olisi pitänyt vaikka mitä ja päässä surisi kuin herhiläispesässä ja lopulta huutoitkin autossa jotain onnettoman pientä viestiä, kun jollain oli paha mieli ja sitä piti aikuisesti selvittää.
Minä olen uupunut. Kaikkeusuupunut.

Palasin syyskuussa usean viikon kesälomalta. Olisi pitänyt olla iloinen ja virkistynyt. Olin jatkuvasti kireä ja pahalla päällä. Koin olevani huono työssäni, riittämätön ja epämääräinen. Kuppi alkoi mennä nurin pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta. Töihin meneminen alkoi ärsyttää, tutut naamat alkoivat ärsyttää.

Marraskuussa ensimmäiset ympärilläni alkoivat kysellä, onko minulla liikaa töitä. Pitäisikö minusta olla huolissaan? Joku ehkä puhuikin puolestani. Minä raahauduin päivästä toiseen. Viikonloput olivat parempaa aikaa, vaikka olivatkin täynnä työtä. Sain olla seurakuntalaisten kanssa. Siellä vieraiden joukossa tunsin olevani turvassa. Siellä pappeus kannatteli.

Tuli loma. En jaksanut lähteä Kalamiehen kanssa kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Jäin yksin kotiin.

Kävin minä työterveydessäkin. Kuuntelin, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä tilanteen parantamiseksi: Varata palaveri, ottaa puheeksi, ottaa asemani esimiehenä (tai jättäytyä esimiestehtävästä pois, jos minusta ei ole siihen) ja soittaa aika psykologille. Koska nukun (väärinä aikoina) ja syön (epäsäännöllisesti ja huonosti) enkä ole itsetuhoinen, en ole riittävän sairas saamaan apua. Tai sainhan minä nipun asioita, joita hoitaa, ja jotka sitten auttavat kivasti jollain rinnakkaistodellisuuden tasolla. Psykologin sain langan päähän kuukauden kuluttua työterveydessä käynnistä. Ajan psykologille sain ensi vuoden puolelle. Monta kertaa turhaan soitellessa mielessäni kävi ajatus: jos olisin yhtään huonommassa kunnossa, kuinka kauan jaksaisin edes yrittää?

Kun puhuin väsymyksestä, minua kehotettiin priorisoimaan töitä, delegoimaan tehtäviä ja ottamaan rennommin. Kuulin sen niin, että uupumukseni on oma vikani. Mitäs olen ollut innostunut työstäni, tehnyt työni hyvin ja halunnut esimiehenäkin olla kiinnostunut alaisistani ja heidän töistään. Tottahan se on, että helpommalla pääsisi, jos jättäisi menemättä töihin, jättäisi sähköpostit lukematta ja vastaamatta, siirtäisi kaikki mahdolliset tehtävät muille ja hoitaisi ne pakollisetkin niin puolivillaisesti, ettei ainakaan kukaan seurakuntalainen kehtaa pyytää tätä pappia toista kertaa minnekään.

Mitäs olet kiltti tyttö.

Marraskuu loma ja yksinäisyys tekivät silti ihan hyvää. Olen hiljalleen opetellut uudestaan olemaan. Ei se silti vie väsymystä pois. Töissä tuijotan tietokoneen ruutua: joulusaarna pitäisi tehdä. Tämä on kahdeksas joulu. Minulla ei ole yhtään ajatusta.

Mutta kaikki päättyy joskus, tämäkin. Joulu tulee ja saan saarnat tehtyä. Sitten tulevat välipäivät ja pari siunausta. Tuttua ja turvallista. Tämä vuosikin päättyy. Lopulta, aika paska se olikin.

Kiitollisuutta.

Suomen ev.lut. kirkossa työpaikat vähenevät. Se johtuu siitä, että rahat vähenevät. Mikä taas johtuu siitä, että väki vähenee eli verotulot pienenevät. Virkaa, etenkin vakituista ja kokoaikaista, on yhä vaikeampi saada. Vielä kymmenen vuotta sitten sanottiin, että töitä kyllä papeille riittää, kun suuret ikäluokat eläköityvät... Nyt kuulen vain katkeraa valitusta, kun kävikin toisin.

Minulla kävi aikanaan mieletön munkkipossu. Minulle on annettu tässä virka-asiassa kultakauhalla. Valmistuin ennen pahinta pudotusta. Täällä avautui paikka. Olin tuttu. Oli tähdet kohdallaan ja Jumalalla visiota. Olen tästä kaikesta äärimmäisen kiitollinen.

Silti toisinaan uuvuttaa.

Eräässä keskustelussa silmiin osui kommentti siitä, kuinka elämä pätkätöiden, keikkojen ja työttymyyden kanssa on monin tavoin haastavaa. (Se on!) Loppukaneettina oli: eli olkaa te virassa olevat vain kiitollisia.

Kommentti osui syyllistymisherkkyysalueeseeni. Olen saanut kaiken "liian helpolla" ja silti uuvun. Vakivirassani joskus haaveilen siitä, että voisi vain jättää kaiken ja olla menemättä töihin. Olen miettinyt toista alaa, ja todennut, etten osaa mitään muuta. Olen pohtinut toiselle paikkakunnalle hakeutumista ja virkakiertoa - ja jättänyt sen, etten veisi kenenkään virattoman pätkäläisen paikkaa.

Olen miettinyt öisin olenko tarpeeksi kiitollinen?

Virassa olevana minun täytyy olla kiitollinen.

Olen kiitollinen silloinkin, kun viikkotyöaika on lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä tuntia, olenpahan ainakin palkkani ansainnut. Olen kiitollinen silloinkin, kun palaan töistä puoli kahdeksan illalla ja lähden seuraavana aamuna puoli kahdeksalta töihin, olenhan siis tärkeä osa organisaatiotamme. Olen kiitollinen, kun saan niskaani seurakuntalaisen pahan mielen milloin mistäkin, sillä siihenhän minut on kutsuttu. Olen kiitollinen, kun joudun jälleen kerran perumaan jonkin vapaa-ajan tapaamisen töiden takia, koska olenhan ensisijaisesti pappi seurakuntalaisiani varten (minulla on virka ja seurakunta!). Olen kiitollinen silloinkin, kun puoliso on täällä periferiassa työttömänä (koska muutti vuokseni tänne, korkeimman työttömyysprosentin alueelle). Onhan minulla sentään työtä, jolla elättää perhe ja maksaa asuntolainaa.

Olen kiitollinen varmasti vielä silloinkin, kun en enää jaksa itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa, vaan itken vain. Sillä onhan minulla sentään virka, josta jäädä sairauslomalle. Tosin uupuminen saatetaan ottaa merkkinä siitä, että en ole ollut riittävän kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saanut - vieläpä joutumatta taistelemaan.

Riittääkö sekään? Olenko sittenkin leipäpappi? Todellinen, kiitollinen, pappi tekisi työtään vaikka ilmaiseksi. Viisikymmentä tuntia viikossa, koska se on kutsumus. Kantaa toisten taakkoja, koska sen tehtävän on saanut sydämelleen. Palkka on kiva lisä, mutta siitäkin voisi luopua, koska oikeasti maallisilla asioilla ei ole merkitystä. Työ palkitsee.

Mutta vakavasti puhuen: Olen ihan aidosti kiitollinen.

Ymmärrän, miten paljon olen saanut. Enkä ole, rakas huolestunut lukijani, palamassa loppuun. Aloitin juuri työnohjauksen. En tee läheskään viikottain 50-tuntisia viikkoja. Suurimman osan ajasta näen tässä työssä ja kutsumuksessa enemmän iloa kuin taakkaa. Toisinaan vain toisten odotukset ovat liikaa. Toisten asenteet ja hätähuudot osuvat liian syvälle. Herättävät sellaista "ainoa auto-onnettomuudesta selvinnyt" -tyyppistä syyllisyyttä. Miksi minä sain paljon - ja tuo toinen ei mitään (tai ainakin paljon vähemmän)?

Hyvänä päivänä uskon myös siihen, että ihan kaikki tämä ei ole vain kultakauhalla annettua lahjaa. Ehkä siellä onnen ja sattuman ja johdatuksen joukossa on ripaus sitä, että minä osaan tämän homman. Minä olen, ainakin toisinaan, ihan kelpo pappi. (Ja aika kiva vaimo ja ystävä.)

Liian läski satubalettiin.

Se on varmaan valemuisto. Sellaisia on meillä jokaisella. Siis sellainen muistikuva, joka on oikeasti väärä. Joko täysin keksitty tai jollakin tavalla todellisesta tapahtumasta tai vaikka unesta jäänyt muistijälki. Minulla on hatara kuva jossain mielen perukoissa, että olisin joskus lapsena käynyt balettitunnilla. Ja että minua siellä kiusattiin tai jotenkin syrjittiin. Omaan punkeron identiteettiini kerroin sen tarinaksi siitä, kuinka olin liian läski satubalettiin.

Kevään olen käynyt tanssitunneilla. Olen siinä huono. Se tekee minulle hyvää. Siis olla huono ja joutua opettelemaan. Siinä ei voi ajatella muuta, pitää keskittyä tekemään. Tanssi on ilmaisun muoto, siksi se varmaan vetää minua puoleensa. Kun sisällä on jotain, mikä haluaa tulla ilmaistuksi, helpottaa jos pääsee teatterilavalle tai tanssimaan tai kirjoittamaan (tai vaikka piirtämään). Mutta peilistä minä en pidä. Sieltä minua katsoo punkero.

Työterveydessä sanottiin, että pitäisi laihduttaa. (Ihan kuin en sitä tietäisi itse!) Siellä muistutettiin, että ei voi olla joka päivä herkkupäivä ja "kun teidän työssä niitä herkkuja on vähän joka viikko". Meinasi itku päästä. Että miksi normaalit ihmiset saavat ne ylimääräiset herkkukalorinsa sellaisista asioista, joista pitävät! Viinilasit ja irtokarkit voivat kuulua joskus valistuneimpaankin ruokavalioon. Mutta papilla ei. Koska lauantaisin pitää syödä sitä voileipäkakkua ja kermakakkua (tai olla nälässä, koska kymmenen minuutin siirtymällä ei autossa vedetä terveellisiä välipaloja - vaikka toki taskulämmin smoothie/protskurahka houkutteleekin valtavasti).

Valemuistoja tai ei, kannan varmaan aina mukanani punkeron identiteettiä. Vaikka joskus saavuttaisin sen vartalolleni niin kaukaisen "normaalipainon", näkisin itseni varmaan pitkään vielä punkerona. Lyhyenä tyttönä, jolla on iso pylly ja hitaat jalat juoksemaan. Eikä sillä ole oikein laulunlahjojakaan, joten ilmaisutaidon kevätnäytöksessä pääsee esittämään kiveä (tai mummoa, koska punkerous on jotenkin äidillistä).

Vesijuoksemassa.

Kävin vesijuoksemassa.
Uimahallin altaaseen näkyy vastapäisen koulun luokkahuoneiden valot. Ensin siellä on pimeää, sitten tulee opettaja, ja ennen kuin nousen altaasta, luokkaan ovat saapuneet jo oppilaatkin.

Toisinaan kaipaan takaisin koulumaailmaan. Sen säännölliseen, staattiseen rytmiin. Loisteputkivalojen alle väärän suhteisiin pulpetteihin. Ehkä se on pieni autisti minussa. Se, joka kaipaa selkeyttä, säännöllisyyttä ja rajoja. Miten vahvoja ovatkaan koulumuistot: Loisteputkilammpujen helinä niiden syttyessä, kumipurun vienon ummehtunut haju, kamppailu ikkunapaikasta.

Pukukopissa puhelin tutun opettajan kanssa. Kaikesta sopistetaan. Sisäilma on huonoa, ratkaisuja ei tehdä. Pian tunnit eivät riitä pitämään opettajaa leivässä. Lasketaan sormilla vuosia eläkkeeseen.

Minä luin ammattiliiton lehdestä, että oma vuosikertani saisi painaa duunia seitsenkymppiseksi. Edessä on vielä 40 vuotta. Parempi vain käydä vesijuoksemassa, että pysyy tikissä - huojumatta arkun päässä sittenkin, kun siunaa vanhoja opettajiaan.

Tammikuun naistenlehdet ja muu sellainen.

Heräsin tänään, vapaapäivänä, Kalamiehen kanssa yhtä aikaa ennen kahdeksaa. Nousin ylös, jotta saisin viettää enemmän aikaa ihan yksin kotona. Mitä tämä laatuaika itsen kanssa sitten on? Tähän mennessä olen kirjoittanut kirjeen, pessyt kylpyhuoneen ja huudattanut häiden musiikkilistaa tanssien samalla kyseenalaisesti vähissä vaatteissa (siellä kylpyhuoneessa). Sunnittelin hieman myös imuroimista, mutta miehen asennustyö on vielä vähän kesken. Ajatuksena on myös lukea kirjaa Tikli, joka on ollut kesästä asti kesken.

Söin päärynän nojaten keittiötasoon ja mietin, miksi tammikuun naistenlehtien numerot ovat aina, joka vuosi, ihan samanlaisia. Pääkirjoituksessa ehkä muistutetaan kuinka jokainen nainen on ihana juuri sellaisenaan ja kuinka dieetit eivät koskaan ole avain itsensä hyväksymiseen. Mutta sitten alkaa tykitys: 3 uutta superdieettiä! Näin kevennät kasviksilla! Voita salipelko! Helppo kotijumppa - vain viisi liikettä! Tammikuu on timmikuu! Kun vielä joulukuun numerossa ihasteltiin joulupöytää ja tee-se-itse-jouluherkkuja (kaloreita laskematta!), niin nyt laitetaan läski lätisemään. Lisäksi facebook täyttyy kutsuista munattomaan/maidottomaan/herkuton/lihattomaan/viljattomaan/tipattomaan tammikuuhun. Mukaan pitää tietysti haastaa kaikki kaverit, koska yhdessä dieetistä on helpompi pitää kiinni (tai voi kilpailla siitä, kuka onnistuu parhaiten salasyömään munia/maitotuotteita/herkkuja/lihaa/viljaa/viinaa).

Olenhan toki itsekin haksahtanut tähän uuden vuoden mukanaan tuomaan kuntoiluintoiluun. Ilmoittauduin mukaan aikuisten tanssiin. Kuvauksessa luvataan rentoa menoa ja kurssin sopivan myös aloittelijalle. Olen kuiteknin henkisesti valmistautunut siihen, että häpeän seuraavat kuukaudet takarivissä rytmitajuttomuuttani ja sanastotyhmyyttäni (mutta tämä ryhmä oli AINOA koko hemmetin kaupungissa, jossa jumppaan ei yhdisty kahvakuula tai bodypump - ja joka ei ole esim keskellä päivää). Täydellisen (tai edes siedettävän) ryhmäliikuntamuodon etsintä siis jatkuu. Zumbasta pidin opiskeluaikana. Täällä sitä voi harrastaa vain ulkona 5 euron kertahintaan. Viime vuoden tehojumppa kävi lopulta vain hermoille. Jos jumppaan ärsyttää mennä, siellä ärsyttää olla eikä sen jälkeenkään saa mitään ihanaa endorfiinipiikkiä, niin kannattaa luovuttaa. Tänä vuonnahan ko. ryhmää viritettiin vielä astetta kamalampaan suuntaan: käytämme tunneilla levypainoja ja steppilautaa. Ei. Tähän en lähde.

Yritämme virittää vähän ruokavaliotamme, olemme luovuttaneet Kalamiehen suvun vihjailun ja lopulta suoranaisen toiminnan alla. Sanotaan nyt vain, että punkerolla on aika kova kilohinta. Toistaiseksi tämä paremman ruuan tekeminen on onnistunut ihan hyvin, koska minä olen lomalla. Kunhan pääsen takaisin töihin, voi olla, että iltakuuden aikaan kumpaakaan ei enää kiinnosta alkaa marinoida kanapaloja omin pikku kätösin.

Kissoista toinen käy aina välillä tuijottamassa minua. Niillä on ehkä vahtivuorot. Nekin on vähän dieetillä - tosin omasta tahdostaan. Hemmetin sihtisuut.

Ehkä on aika vetäytyä niiden viereen hieman lueskelemaan. Ylihuomenna loma loppuu ja arki alkaa. Tämän vuoden alku on ollut kova. Kun tätä vuotta oli eletty vasta reilu viikko, olin saanut jo kaksi suru-uutista. Elämä on niin kovin hauras.

Ja samalla aivan liian arvokas uhrattavaksi asioille, jotka eivät tuo iloa. Edes välillisesti, edes joskus.

Vihainen nainen.

Vihainen nainen yrittää tulla takaisin. Olen ollut jotenkin ärtynyt. En tiedä, minne ärtymykseni laittaisin. Kenelle kertoisin? Alanko laulaa vittu kun vituttaa, mutta nyt ei olla siellä vielä.

Ehkä aikuisen yksinäisyys on sitä, että ei oikein ole ketään kelle kertoa kiukustaan. Kun ei siitä oikein saisi puhua, kun pitäisi kaiken olla hyvin. Ja onhan kaikki hyvin. Minä tiedän, mikä ärsyttää. En vaan tiedä, mihin hemmettiin sen kiukkunsa pistäisi.

Sitten se läikkyy yli. Rapsuttelee silmien takana. Kun ei saa sanojen muotoa.

En surusta itke, en ilosta itke, jos itken...

Itken sitä, kun hengitystila loppuu töissä.
Kun haluaisin huutaa puhelimeen, että minä en jaksa enää yhtään kastetta tai vihkimistä, mutta kuitenkin hymyilen ja sanon, että onpa ihanaa, teillä elämässä nyt tällainen taitekohta.
Kun katson kalenteria, jossa on merkintää merkinnän perään aamusta iltaan.
Kun en enää löydä tilaa ajatella, suunnitella, valmistella, vaan selviydyn päivästä päivään.
Kun havahdun siihen, etten ole ehtinyt käydä kunnollista keskustelua puolisonsa kanssa koko viikolla.

Onhan minun käsketty karsia ja priorisoida. Että kaikkea ei tarvitse tehdä.
Mutta mistä karsii, jos kaikki merkinnät ovat perustyötä - toimituksia, jumalanpalveluksia tai niihin suoraan liittyviä kokouksia ja tapaamisia?

Omena Oo, omppomppoo, pilat palat pelistä pois
- ja teidän perheen kanssa en käykään toimituskeskustelua!
Hikkori-tikkori-toikki, hiiri kelloon loikki, kello meni poikki, hiiri pois loikki
- ja tämän sunnuntain saarna silkkaa improvisaatiota!

Sitten niistin. Pyyhin silmänaluset. Ja tapasin taas uuden perheen elämänsä käännekohdassa.
Ei tässä nyt ruveta itkua tihrustaa. Ei ole aikaa. Loppuu kalenterista vartit, päivästä tunnit.
Marraskuussa taas helpottaa.

Mitä jää? Kuka jää?

se kaikki saa sut vielä väsymään

ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään

Maija Vilkkumaa - Mä jään

Ketkä lopulta jäävät? Sitten, kun tulee niin iso suru, että sen alle kaatuu, masentuu, haalenee? Ketkä jäävät, kun matka on aina vain pitkä ja aika lyhyt? Ketkä jäävät, kun onni on iso ja huumaava ja itsellä on vähemmän?

Puhuttiin joskus ystävän kanssa, että onni erottaa ihmiset. Toisen onnea on vaikeampi jakaa kuin toisen surua. Onnea jaksaa, jos sitä on yhtä paljon tai edes itselle riittämiin. Suruakin vain siihen pisteeseen, kun sen tietää loppuvan. Jos asiallisessa ajassa korjaannut ennalleen.

Elämä tuo mukanaan niin monenlaisia ihmisiä. Jotkut omistaa täysillä hetken - ja sitten kaikki haalenee. Joitakin tapaa kerran kahteen vuoteen ja juttu jatkuu ennallaan. Jonkun kanssa on jotain peruuttamattomasti rikki, kohdatessakin kuulee sen helinän. On tapoja, joista pidetään kiinni ja se pitää yhteydet hengissä. Liian harvoin muistaa kiittää, että ajattelit juuri minua.

Ne sanoo, että taivaassa ylättyy siitä, ketä sieltä löytää. Luulen, että siitäkin yllättyy, ketkä jäävät kun kaatuu, haalenee, iloitsee ja kun aika on lyhyt mutta matka pitkä.

Pastorin häädieettivinkit.

Kaikenlaiset ruokavalioon, painonhallintaan, kuntoiluun ja diettaamiseen liittyvähän on aina muodissa. Etenkin näin Fitness-aikakautena. Ajattelinpa minäkin kesäkauden alun innoittamana jakaa

Pastorin omat häädieettivinkit.

Aamupala.
Tähän asti kaikki hyvin, on herätty ja on aikaa syödä. Jääkaapista siis maitorahkaa ja sekaan mysliä (nyt on kyllä muromysliä suklaapaloilla!) ja banaani. Kello on noin 8 tai noin 9 aamulla.

Aamukahvi.
Kahvi maidolla toimituskeskustelukodissa. Kello on noin 11.

Lounas.
Tähänkin asti vielä ihan ok. Lounaana eilisen lasagneten (eineksistä - paha!) jämät ja paljon salaattia (jäävuorisalaatti+kurkku). Juomana vettä. Kello on noin 12.

Välipala.
Automatkalla toimituskeskusteluun vähän irtokarkkeja, jotka löytyi laukusta.
Toimituskeskustelun lomassa kahvia maidolla, 2 minikarjalanpiirakkaa ja pala kuivakakkua. Kello on noin 16.

Välipala 2 (tän kai piti olla päivällinen)
Automatkalla vettä. Toimituskeskusteluperheessä kuppi teetä (mustana) ja pala vaaleaa leipää juustolla. Kello on noin 18.

Iltapala.
Kolme siivua ruisleipää avokadolla päällystettynä. Kello 21.30.

Tätä voidaan varioida vähän työtehtävien rytmin mukaan:

Ei-niin-kiireinen-ja-ihmiskeskeinen-päivä edit.

Aamupala.
Ei aamupalaa, koska torkku. Tai vaihtoehtoinen jugurtti ja puolikas omena. Vettä. Kahvi.
Kello noin 7.30

Lounas.
Lounas työkaverin kanssa, thaikkua tai salaattia. Yleensä ihan hyvä valinta. Lounasaikaan jopa!

Välipala (voi olla useita).
Kahvia. Joskus minulla oli töissä jotain välipalapatukoita, mutta ei ole enää.

Päivällinen.
Kotona nälkäkiukussa tehtyä ruokaa. Usein jotain puolieinestä. Salaattia. Maitoa. Kahvi.
Jotain kello 18.

Iltapala.
Rahkaa/puuroa/leipää/"jotain hyvää".

Viikonloppu edit.

Aamupala.
Jos on rahkaa jääkaapissa, sama kuin ensimmäisessa variaatiossa. Tai vaihtoehtoisesti mikroon keitetty kaurapuuro.

Lounas.
Karjalanpainti, perunat, porkkanalaatikko, salaatti.

(Lounas 2 - sama kuin edellä)

Välipala.
Voileipäkakkua/karjalanpiirakkaa ja munavoita. Kahvia.

Välipala 2
Kermakakkua/leivos/keksi. Kahvia.

Päivällinen.
Jämiä tai tuhti iltapala.

Iltapala.
Puuroa/leipää. Tai mitä tahansa oikeaa ruokaa, mitä on tullut nälkäkiukussa ostettua.

Kyllä, huonot hiilarit, vehnä ja sokeri kunniaan!

Häähöpinää, sori vaan.

Jos olisin yhtään enemmän kevätihminen, pitäisin häät vappuna. Saataisiin kerrankin sillekin juhlalle jokin järkevä sisältö - vaikka opiskelijavapuista nautinkin. Vappuna voisi rauhassa astella alttarille kissakorkokengissä ja soittaa ruokailun taustalla Stigiä.

Mutta minä vihaan kevättä ja todennäköisesti hääpävän soittolistalta löytyy kuitenkin Stig. Ja Spice Girls. Kissakengissä en aio alttarille astella... mutta ehkä myöhemmin illalla.

Meillä ei ole teemaa. Olen kuitenkin pienessä päässäni miettinyt, millaiset meidän häät olisivat. Mikä on tunnelma? Mikä on väriteema? Mikä on "meitä"? Minulla kuitenkin on perinteinen pitkä valkoinen puku (ei huntua). Hankin siihen juhlavat vaaleat kengät. Miehelle tulee puvun kanssa liivi ja blastron. Hyvin perinteistä siis. Tylsää? Ehkä. Kuitenkin halusin, että häät ovat juhlava juhla.

Humoristi ja bilevastaava minussa kaipaisi kuitenkin jotain pientä twistiä koko hommaan. Tosin, meidät tuntien, hommaan tulee twistiä ihan siitä, että kaikki on lopulta vähän sinnepäin. Kutsut tehdään leimaamalla ja koristelu on tarkoitus hoitaa oman maan kukkasilla (äiti viljelee koko kesän). Eikä toimintavastaava pääse karvoistaan eroon - juhlapuheiden (niiden harvojen) oheen toivon yhteistä ohjelmaa ja paljon naurua.

Olen yrittänyt olla stressaamatta häistä. Hiljalleen olemme hankkineet kaikenlaista tarpeellista. Kutsumateriaalikin odottaa kauniisti pussissa sopivaa kokoamishetkeä.

Liityin hääpäissäni facebookissa hääryhmään. Tiesin sen olevan virhe, mutta on ryhmästä ollut hyötyä/iloakin. Mutta kyllä siellä taas nähdään kuinka nainen on naiselle susi. Vaikka yleisesti keskustelu on rakentavaa ja kannustavaa, toisia tsemppavaa, niin aina välillä joukkoon mahtuu a) mielensäpahoittaja b) nillittäjä ja c)"kyllämeilläonkaikkiparemmin"-tyyppi.

Ryhmä on tottakai täynnä häistään intoilevia ja stressaavia morsmaikkuja. Sitä vartenhan se on, että oma lähipiiri saa levätä häähörhöilystä välillä. Välillä Mielensäpahoittaja käy avautumassa siitä, kuinka kaasot eivät suostu ostamaan tietynlaista mekkoa tai Nillittäjä valittaa muiden keskustelijoiden aloituksista/kommenteista. Tämä kaikki menee, se kuuluu asiaan. Mutta sitten kuvioon astuu se Kyllämeilläonkaikkiparemmin:

"Ihanaa olla toisella kierroksella, kun en enää stressaa mistään! Kyllä mä nyt niin paljon enemmän arvostan meidän vieraita. En vaan ymmärrä, millä perusteella olette valinneet kaasot, jos niiden toiminnasta on jotain valitettavaa?! Miten joku voi pahoittaa mielensä siitä, ettei kaaso/äiti/anoppi/mummo/kummikaima ole kiinnostunut teidän häistä - kyllä aikuisilla ihmisillä on muutakin elämää kuin jotkut häät!"

Ja näitä kommentteja on ilmeisesti pakko tunkea lähes jokaiseen avaukseen. Kuinka todellinen morsian ei stressaa, ei valita tai menetä hermojaan. Kuinka todellinen morsian ei koskaan joudu sanaharkkaan kaason/äidin/anopin/kumminkaiman kanssa jostain näennäisestä pikkuasiasta. Ja ennen kaikkea, todellinen morsian ei oleta, että muita kiinnostaisi omat häät. Argh!!! Antakaa meille edes yksi paikka, jossa saa olla bridezilla!

Itse en hirväesti stressaa, muutamia painajaisia lukuunottamatta. Hermot ovat meinanneet mennä muutaman kerran ja varmasti kesää kohti kiristää vähän enemmän. Sanaharkkoja ei ole vielä ollut, mutta olen ehkä pari kertaa ehtinyt mieleni pahoittaa. Niin, ja miksi tuuttaan tämän vuodatuksen tänne? Koska en halua olla se morsian, jonka häähöpinään kaikki muut väsyvät jo kuukausia ennen juhlia. Puhun häistä, kun kysytään - ja harvemmin silloinkaan on oikein mitään sanottavaa. Vauhtiin päästyäni innostun kyllä selittämään, vaikka sitten tuleekin jo itselle olo, että kuka näitä jaksaa kuunnella. Tiedostan hyvin sen, että muillakin on elämä - aika monella se elämä on juuri nyt myös taitekohdassa. On eroja, on uusia suhteita, on asuntoja, muuttoja.

Meillä on vain häät. Yksi päivä elämässä, paljon rahaa taivaan tuuliin.
Vaikka en siitä hehkuta, niin on se vain itselle tärkeää. Neljän kuukauden päästä tapahtuu.

Minä olen eri.

Kävin koulutuksessa. Yksi kouluttajista totesi  minulle kahvijonossa jotenkin näin:
Olen ilolla seurannut työskentelyäsi täällä. Aivan erilaista kuin  silloin vihkimyksen aikaan. Pidä toi!

Kiitin ja hämmennyin. Olisi tehnyt mieli kysyä, mikä oli muuttunut. Tilanne kuitenkin meni.

Mutta minä olen eri. Toki vihkimyksen aikaan käytiin läpi janaa, jonka olin tehnyt surkean harjoittelun jälkeen keskellä jotenkin sekavaa ja tunnemaastoltaan vaikeaa kevättä. Sitä janaa tutkittiin juuri tuon saman kouluttajan kanssa ja olin varma, että hän kieltää minulta pappisvihkimyksen. Sen verran syvälle hänen sielunpinsettinsä ulottuivat. Vihkimystä hakiessa olin saman vuoden aikana rakastanut, tullut hylätyksi, palauttanut gradun (joka oli omastakin mielestä todella huono), hakenut ja saanut töitä ilman sen suurempaa hengähdystaukoa.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, olen asettunut nahkoihini ja töihini paljon mukavammin. Enää ei koko ajan tunnu jotenkin pahalta. Minulla on useammin tunne, että minä riitän. (Ei aina, todellakaan!) Kai se sitten näkyy myös ulospäin.

Suosittelen muuten luettavaksi John Irving: Minä olen monta.

Selittää ilmatila.

Luterilainen kirkko on Sanan kirkko.

Joskus näitä sanoja pyöritellessäni törmään ongelmaan: pitäisikö selittää auki vai sittenkin jättää enemmän ilmatilaa?

Luin uutta Kotien rukouskirjaa (alunperin avasin opuksen etsiessäni paniikinomaisesti jotain virikettä hartauspuheeseen), ja viehätyin monesta siitä löytyvästä rukouksesta. Niissä oli paljon ilmatilaa, tunnetajua.

Itseäni usein puhuttelevat tekstit, jotka jäävät ilmaan roikkumaan. Runot, lyriikat, mietelauseet. Parhaita katsomiani elokuvia ovat sellaiset, joissa ei näennäisesti tapahdu mitään. Kun leffakaveri puhisee poistuessaan, minä vielä fiilistelen. Pidän siitä, kun teksti tai vaikka elokuva kutittelee mieltä, mutta ei suostu analysoitavaksi ja avattavaksi. "Mistä tämä kertoo?" on minulle harvoin olennainen kysymys.

Runojen ja ilmatilaa ympärilleen keränneiden rukousten ongelma on se, että ne voivat myös jättää sanomatta kaiken. Ne eivät sano(ita) mitään. Hienoja sanoja peräkkäin, ajatusmössöä. Moni leffakaverini on varmaan ajatellut näin minun vielä intoillessa.

Olen töissä sanojen kirkossa. Olen eräänlaisessa opetusvirassa. Rippikoulussa ei tulkinnanvaraisella sanahötöllä pärjää. Ei kauniskaan rukous kosketa, jos sen sanat ja sisällöt ovat vierasta kieltä. Vaikka eihän Jumala asu selityksissä, ei Hän ole selitettävissä. Mutta jotain Hänestäkin olisi sanottava. Että voisi tunnistaa, kun osuu lähelle.

Miten sitä oppisikin sanomaan riittävän selkeästi riittävän vähän?
Antaisi käsitteet ja ilmatilan, että toisen ajatukset saisivat siivet.

Missä olet?
Sinisen taivaan tuolla puolen.
Silti ihan lähellä.
Jumalan sylissä kaikki. 
- Kotien rukouskirja

En ole jouluihminen, mutta...

...meille kannettiin joulukuusi sisälle jo viime viikolla. Se myös koristeltiin samana iltana. Minusta se on ihana, vaikkei se jostain syystä tuoksukaan yhtään. (Kalamies haki puun porukoiden metsästä.) Minulla ei ole ollut koskaan omassa asunnossani kuusta, parina jouluna parvekkeella joulupuun virkaa on ajanut tuija (sittemmin kuoliintunut).

Meillä oli perjantaina työporukan joulujuhla. Ihan itse askartelin sinne 30 joululahjapussukkaa alakoulujen joulupussien hengessä: suklaata, tarroja ja pikkuinen lamppu. Ensi kerralla en säästä ja hanki eväspusseja puolet kalliimpien joulunpunaisten pussien sijasta. Toivottavasti hetkeen ei tarvitse joulujuhlaa myöskään järjestää. Onneksi toveri-J soitteli kuulumisia, sujui tämäkin iltapuhde mukavasti. 

En ole jouluihminen enkä laula (paitsi töissä kun on pakko). Siltikin meillä koettiin se ihme, että Kalamies soitti kitaraa ja minä hoilasin joululauluja. Duomme (Ylermi & Pojat) ensiesiintyminen koetaan sitten lapsuudenkodissani jouluaattona. Äiti tilasi pienen musiikkisetin, koska kummityttöni viettää heillä joulua. Saas nähdä, viettääkö enää tämän jälkeen... 

Tänään haimme viimeiset lahjat ja paketoimme ne. Kinkku on paistettu ja huomenna tulee odotettuja pikkujouluvieraita kahvittelemaan. Jouluaaton hartaus on valmisteltu puhetta myöten. Nyt tuntuu joululta. Ja se tuntuu aika hyvältä. Ehkä tämä on sitä, että joulu on nyt meidän. Meidän kuusi, meidän kodissa. Meidän kinkku ja joulupäivä. Luulen, että sain kuitenkin parhaan joululahjan jo joskus syksyllä, kun mietimme, missä Kalamies viettää joulua. Hän vastasi: kotona. Siis siellä, missä sinä olet. 

Lopuksia haluan vielä jakaa kanssanne lukiolaisten jouluisen kirkkohetken puheen ensimmäisen version:

Jeesus syntyy. Aamen!

Viimeinen pulla.

Kuka haluu viimeisen pullan? 

hiljaisuus

No, ota vaikka sää... (vaikka mäkin ehkä haluaisin, mutta jos tuo toinen enemmän, kun se kysyi...)

Viimeinen pulla (tai leipä tai keksi tai muu syötävä) jää ainakin meillä usein pussin pohjalle pyörimään. Jos vaikka se toinen haluaa tuon viimeisen. Ja kun molemmat ajattelevat näin, puhumatta siitä viimeisestä pullasta koskaan, alkaa viimeinen pulla lykätä hometta (tai kuivuu korpuksi) ja loppusijoittuu lopulta biojätteeseen.

Voinko mä syödä ton viimeisen pullan?

Haluan harvoin viimeistä pullaa. Viimeisen keksin tai karkkipussin karkin kyllä. Miksi muuten aina itsevalitun irtokarkkipussin pohjalle jää viimeiseksi jotenkin kuitenkin huonompi karkki? Jostain syystä sen viimeisen ottamiseen tuntuu usein liittyvän sisäinen kamppailu kohteliaisuuden ja oman mielihyvän välillä. Ainakin jos tilanne on julkinen tai tarjottava jotenkin yhteistä (kämppiksen kanssa, työpaikan kahviossa). Saanko minä ottaa tai edes himoita sitä viimeistä?

Pastori on hyvä ja aloittaa!

Ei ole ensimmäisellä pullallakaan helppoa. Suomalaiseen kirjoittamattomaan kohteliaisuuskoodistoon tuntuu nimittäin kuuluvan ihan ydinasiana kursailu. Ensin emäntä/isäntä kutsuu kahville ja kaikki leikkivät kuuroa. Sitten kahvi jo kaadetaan kuppiin ja kutsu toistetaan - edelleen suurin osa leikkii kuuroa, mutta silmäilee jo kohti kahvipöytää. Mielessä tehdään liikestartegiaa ja vuoronumerosysteemiä. Ja kahvi jäähtyy kupeissa.

Minä murran koodia koti kodilta. Kun kutsu käy, vastaan siihen. Olen lähtökohtaisesti kärsimätön ja minun on vaikea ymmärtää kursailun kohteliaisuutta. Eikä se kupissa jäähtynyt kahvikaan niin hyvää ole. Usein otan mukaani jonkun lähellä olevan ihmisen "mennäänpä me yhdessä ottamaan, niin muutkin uskaltaa".

Niin viimeiset tulevat ensimmäisiksi...

Ensimmäisen ja viimeisen pullan kohdalla vaikuttaa siis sama kursailun laki. Jäähtyneiden kahvikupillisten ja kuivuneiden pullien laki.

Onko näin myös meidän hengellisessä elämässämme?

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että olet oman elämäsi viimeinen pulla? Se onneton, jossa ei välttämättä ole mitään vikaa, mutta joka kursailevasta kohteliaisuudesta jää pussin pohjalle pyörimään. Odottamaan sitä rohkeaa, joka sanoo

Tuo viimeinen pulla on sitten mun!

Hyrrä.

vaikka se tietää, että
mikään ei tunnu miltään
jos aina liian nopeasti pyörii hyrrä

ja vaikka se tietää, että
mikään ei tunnu miltään, 
jos värit sotkee palettiin likaiseen

Don Huonot - Hyrrä

Päässäni pyörii hyrrä. Töissä ja kotona on kaikenlaista.

Mistä tietää, että rakastaa riittävästi? Milloin rakastaa liikaa? Tai liian vähän?

Olen pitänyt itseäni järki-ihmisenä, mutta oikeasti minä käyn tunteella. Asiat tuntuvat minussa. Joudun helposti tunteeseen. Päätösten perustelut osaan muodostaa järjellä, mutta muutoksen takana on aina tunne.

Olen istunut iltahartauksissa ja tunnistanut tunteen. Tiennyt, että tämä koskettaa. Miettinyt, miksei minua kosketa. Katson viimeisen illan ristiä, ajattelen omaa mannalappuani, johon on löydetty kaunis raamatunkohta. Sisälläni ei liikahda. Ajatuksen tasolla mietin kuinka osuva tuo Sananlaskujen kohta on. Tätä käytän jossain. Mutta hyrrä pyörii liian nopeasti, paletti on likainen ja värejä liikaa.

Tiedän, etten aina ole huonoin kaikista. Joskus silti tuntuu siltä.

Minua lohduttaa opetus: usko ei ole tunnetta. Vaikka tunneihmisen menovesi loppuu eikä mikään tunnu miltään, Jumala on. Tunne-erämaassakin Jumala on.

Laiturilla.

Ihmisillä on niin paljon kaappeja

ja luurankoja niissä kaapeissa

ja homoja

ja sleyläisyyttä

-yöllinen keskustelu ystävän kanssa

Olin tänään uimavahtina leirillä. Vastarannalla oli sumua, vedestä nousi usvaa.
Vastapäätä oli tyhjä penkki.

Muistan harjoituksen, jossa ryhmän keskelle asetettiin tyhjä tuoli ja sen piti kuvata kulloiseenkin harjoitukseen liittyvää henkilöä tai asiaa. Siinä voi olla pomo, pelko, puoliso tai vaikka Jeesus.

Mitä haluaisit tälle sanoa?

En puhunut penkille. Luin kirjaa Ihmisennäköinen Jumala, pakenin keskustelua. Mietin, onko lohdullista vai kamalaa, että Jeesukseen on ainiaaksi kirjoitettu ulkopuolisuus. Oikeasti hän ei ole koskaan kokonaan meidän, länsimaisten ihmisten. Vaikka me kuinka pukisimme hänet aikamme vaatteisiin ja aatteisiin.

Luin kirjaa, laskin päitä veden pinnalla. En keskustellut penkkiolennon kanssa. Ehkä siinä joku katseli minua. Kolisteli kaappieni luurankoja. Ehkä se oli Jeesus, vasemmistoradikaali, väärinymmärretty tuomiopäivän pasuuna, länsimaisen kuoren alle kadonnut juutalainen. Katselemassa punatukkaista kaappisleyläistä naispappia, jonka päässä soivat eroista ja puumanaisista kertovat laulut.

Se tunne 2.

Raapimisen huipentuma.
Autuas hetki juuri ennen kuin iho menee rikki.

Ja niin he elivät...

Olen pompotellut päässäni rakkausajatuksia.

On niin monenlaista rakkautta
suurta
   salattua
roihuavaa
  kiellettyä
kipeää
 ensimmäistä
    onnetonta
todellista

Olen miettinyt, jättääkö ensirakkaus jotenkin pysyvämmän jäljen kuin muut rakkaudet?

Criminal Mindsissa kerrottiin (luotettava lähde!), että nuoruuden musiikki jättää syvemmän muistijäljen kuin vanhempana kuunneltu musiikki. Vaikka koko musiikkimaku muuttuisi, herättävät juuri nuoruuden kappaleet erityisiä väristyksiä. Jotenkin se liittyi identiteen ja aivojen kehitykseen... Ei kai tarvitse enää kysyä, miksi ParastaEnnen on niin suosittu ohjelma?

Minä pidän kodistani. Mutta ensirakkauskotini on ollut Joensuun koti. Ehkä sen tekivät ihmiset, jotka siellä kävivät. Ehkä sen teki ensimmäisen illan ajatus siitä, että "noniin, kaupunki, tästä eteenpäin meidän on tultava toimeen". Ehkä se vain oli ensimmäinen pitkäaikainen koti toisaalla. Tai ehkä siitä tuli rakkain siinä hetkessä, kun siitä joutui luopumaan.

Ehkä koko ensirakkauden taika on sen rikkoutumisessa?

Äiti on sanonut: toiset rakkaustarinat päättyvät onnellisesti, toiset johtavat avioliittoon. 
(ja tämän on varmasti sanonut myös joku kohtalokas filmitähti - nainen, tietysti)

Minä en pidä siitä ajatuksesta. Ei kai rakkaus kuole, kun sen sinetöi sormuksella. Eihän avioliitto ole mikään vapaudenriistolaitos. Ainakaan sen ei pitäisi olla. Minulle avioliitto edustaa vakautta. Liitto määrittää meidät omaksi yksiköksi. Yhdeksi. Ei tee kokonaiseksi, ei korjaa, mutta jotenkin... täydentää. Mutta ehkä tuossa sitaatissa ei ole pohjimmiltaan edes kyse avioliitosta. On kyse rakkauden taiasta. Kun rakkaus vanhenee, se muuttaa muotoaan. Suhteen sekoitussuhde muuttuu.

Suuret rakkaustarinat ovat suuria, koska ne saivat jäädä tarinoiksi. Ne eivät nuhjuunnu arkisiin aamuihin. Ensirakkaudet laitetaan muistoihin yhdessä nuoruuden hittibiisien kanssa. Sitten sopivassa seurassa viinilasi kädessä muistellaan, kuinka kerran oli Se Toinen, jonka kanssa käytiin kuussa ja jonka vuoksi itkettiin vuosi. Hei kuunnellaan taas se biisi, joka soi silloin yhtenä kesänä...!
Vaan kyllä pidän onnellisina heitä, jotka naivat ensirakkautensa, antavat sen nuhjaantua suureksi tarinaksi. Malja teille!

MacDonald kirjoitti Armon yössä muistojen olevan vain tarinoita, joita kerromme itsellemme. Ja mehän puhummekin elämäntarinasta. Lopulta kai me itse voimme määrittää tarinoidemme suuruuden, ensirakkauden traagisuuden tai sulokkuuden.  Koko tarina tulee valmiiksi vasta kuolemassa. Ehkä silloin paljastuukin, että suurin kertomus piiloutuu nuhjuisiin avioliittovuosiin, arkisiin aamuihin. Minun tarinaani kertoo silloin joku toinen, muistelee, antaa uudet painoarvot.

Kalamiehen kanssa toisinaan kerromme toisillemme tarinaa ensitapaamisestamme. Muistelemme, mitä toisessa katsoimme. Muistelemme ensitreffejä ja suudelmaa Florence and the Machinen soidessa. Me kerromme meidän tarinaamme yhä uudelleen, jotta se pysyisi elävänä. Niitä muita tarinoita emme enää kerro. Niistä Toisista, jotka katkoivat kylkiluita ja koteloituivat haamusäryksi sielun niveliin.

Siellä ne makaavat, Rummakon suuret tarinat, sinisten makuuhuonetapettien ympäröiminä mäntyparketilla. Kevään valoläikkä omalla kohdallaan. Siellä soi Nirvana, Apulanta, The Offspring ja Zen Cafe. Siellä haisee rappukäytävän lämmennyt muovi. Siellä he elävät, tarinoissa. Ensimmäinen, onneton ja sattuvin.

Hei beibe, tehdään me tästä Se Suuri, Se Onnellinen, Se Kestävä. 
Se, mistä muut kertovat tarinoita.

Minulla on ilmeisesti menossa jonkinlainen "closing time". Kalamiehen valmistuminen lähestyy. Opiskelukavereista viimeisetkin alkavat olla valmistumisen mainingeissa. Ehkä jokin on kesken, tiedän että on, niin kauan kuin jalka on neljännesosaksi Pohjois-Karjalassa. Vielä pitäisi tulla kerran vastakkain ja sanoa: hyvää matkaa. Vielä pitäisi kerran vilkuttaa muuttoauton luona:

ja niin he elivät...

Sekametelisoppaa ja muutama hyvä juttu.

 Päässä on mylläkkä. Olen aloittanut varmaan kymmenen kertaa blogitekstin ja sitten se on jäänyt kesken. Tämä viikko on minulla "asioiden valmistamisen viikko", joten tungen nyt yhteen kirjoitukseen koko ajatusteni sekametelisopan. Lapsena riisipuuron kanssa syötiin jouluna "sekametelisoppaa" eli sitä sekalaisista ruskeahkoista hedelmistä duunattua kiisseliä.

Viime viikko oli kökkö. Ei tule ikävä. Pahoitin mieleni oikein urakalla kaikesta.

Yritin olla mieltä facebookissa levinneestä kuvasta (eroakirkosta.fi on vienyt lapsilta, nuorilta ja vanhuksilta puoli miljardia - pysy sinä jäsenenä!), joka sai kirkon työntekijät ja alan opiskelijat pääosin raivoihinsa. Minusta kuva ja teksti käyttivät ihan samaa tehokeinoa kuin Vapaa-ajattelijat, joiden aiheuttaman kiehumisen tuotokseksi koko hässäkän alunperin ajattelin.

Tietysti kirkosta saa erota, jos sen oppia ja arvoja ei voi allekirjoittaa - enhän minäkään kuulu vasemmistonuoriin. Mutta. Toisen uskoa ja vakaumusta voi silti kunnioittaa eikä tarvitse olla koko ajan ampumassa sitä alas, pilkkaamassa ja levittelemässä negatiivisia mielikuvia. Uskonnonvapaus on kuitenkin vapautta uskoa/olla uskomatta, ei vapautta uskonnosta.

Kirkkoon kuulumisen, samoin kuin kuulumattomuuden, pitäisi mielestäni olla jonkinlainen harkittu ilmaus. Toivoisin, että tuollaiset tai toisenlaiset kuvat herättäisivät ihmisiä ajattelemaan, mihin he kuuluvat ja mitä he haluavat kannattaa. Minä kuulun kirkkoon, koska saan siltä rakennusaineita omalle uskolleni ja hengellisyydelleni. Haluan, että kirkko on mukana elämäni käännekohdissa. Toisaalta tuen mielelläni omalla kirkollisvero-osuudellani myös niitä työaloja, joiden asiakas itse en ole (perhetyö, diakonia).

Aiemmin olen kirjoittanut siitä, että (ev.lut.) kirkon vahvuus on siinä, että siitä voi erota ja sen luokse voi palata. Olen toki iloinen siitä, että meillä on aidosti avoimet ovet, eikä kenenkään jäsenyyttä suuremmin kysellä (paitsi toimitusten kohdalla). Harmittaa vain se riistomentaliteetti, joka nykyisin vallitsee: kaikki minulle nyt ilmaiseksi! Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eroavat kirkosta tavan vuoksi tai "säästääkseen rahaa", mutta haluavat silti lokkeilla seurakunnan tilaisuuksissa. "Seurakunnan perhekerho on tosi kiva, siellä on aina ilmaiset kahvit. Ja jeesustelua voi välttää, jos menee myöhässä!" Kirkon jäsenet maksavat näidenkin lauseiden taakse kätkeytyvien ihmisten huvit.

Jos kiinnostaa, mihin ne kirkon rahat menee, tsekkaa tää: Mihin rahat menee?

UGH.

Lisäksi olen halunnut kertoa, että Gravity oli yllättävän hyvä elokuva! George Clooney on AINA vain sympaattinen ja ihana. Sandra Bullock ei ole minua miss koviksena juuri vakuuttanut, mutta tässä elokuvassa ei edes ärsyttänyt. Puolitoista tuntia avaruudessa lillumista on yllättävän jännittävää seurattavaa!

Luin loppuun kirjan Armon yö enkä pääse siitä irti. Haluan kertoa siitä enemmän, kun pääse irtautumaan sen maailmasta.

Olen laittanut vähän joulua. Äiti kävi pesemässä höyrypesurilla mattoni ja minä olen viritellyt joulukukkia ja -valoja ympäri kämppää. Lahjat on paketoitu ja joulunajan messuista kun vielä saan järkevän otteen, niin joulu saa tulla! Tänään söin ensimmäisen jouluruuan ja juttelin mukavien mummujen kanssa. Minä ihailen mummuja! (Paitsi niitä, jotka kiilaavat ehtoollisjonoissa ja kaupankassoilla.) Huomenna on työporukan joulujuhla ja -ruokailu. :)

Tein avokadopastaa ja nyt ymmärrän, miksi siitä on niin valtavasti kohkattu. Onhan se hyvää! Ja yksinkertaista! Kyllä se vain niin on, että hyvä ruoka - parempi mieli. Ja uni on ystävä.