Minulla oli lukuprojekti. Kahden uusintalainan ja yhden (pienen) myöhästymismaksun mittainen lukuprojekti. Ja se ei todellakaan johtunut siitä, että projektini kohde olisi ollut huono.
Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä (Tammi, 2004) oli makuisa, raskas, ihollemenevä, oivaltava, kaunis, raadollinen ja täynnä keltaista valoa. Bongasin kirjan
Kaikki mitä rakastin -blogista. Tiesin heti, että haluan lukea tuon järkäleen.
Kirja on McCarthyn perheen tarina. Kaikki alkaa hitaasti, automatkalla kohti uutta kotipaikkaa, isän komennuspaikkaa. Vuosi kanadalaisessa varuskunnassa vinksauttaa koko perheen, ja myös naapurin Froelichien perheen, elämän. Päähenkilö on Madeleine McCarthy, 8-vuotias tyttö. Ydintapahtumat sijoittuvat 60-luvulle, kun kylmä sota on kylmimmillään.
Linnuntietä on oivallinen ajankuva. Sodan jättämät haavat ovat yhä totta. Kilpajuoksu kuuhun on käynnissä. Teos on raadollinen, paljastava. Mitä kaikkea idyllinen lähiöelämä kätkeekään? Mitä on piilossa hymyjen alla?
Linnuntietä on myös rikostarina, mutta erilaisesta näkökulmasta.
Näkevätkö joidenkin lasten läpi vain toiset lapset?
Kirjaa oli koukuttavaa, mutta raskasta lukea. Tarina imi mukaansa ja samalla tuli niin lähelle, että ahdisti. MacDonald osaa luoda hahmonsa. Madeleine on aito lapsi. Hän saa muistamaan, millaista oli olla lapsi, miten lapsi ajatteli, miten tunsi...miten oppi valehtelemaan.Välillä henkeä salpasi, kun Madeleinen mukana heittäytyi lapsen maailmaan. Kuinka sokeita sille maailmalle aikuiset ovatkaan.
Tämän kirjan kohdalla
onnellinen loppu on hieman kyseenalainen käsite. Samalla juuri se tekee kirjasta niin todellisen. Monen hahmon tarina voisi olla totta, lähiöhymyjen takana tai oikeudenkäyntipöytäkirjojen arkistoissa.
Illalla Jack sanoo Madeleinelle: "Kaikki on nyt ohi, pikkuinen, enää ei tarvitse olla huolissaan mistään. "
Meidän elinaikanamme ei syty atomisotaa.
"Huomenaamuna, kun heräät, voit mennä kouluun vapaana kuin lintu", hän sanoo. "Se opettaja Marksista."
Hän sammuttaa valot. Mutta Madeleinen silmät jäävät auki.