sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Kell' onni on...

Pohdimme tässä yön syvinä tunteina ystävän kanssa, miksi onnensa päälle kokoaa niin helposti varjoja. Miksi alkaa miettiä ihan mahdottomia ajatuksia juuri silloin kun on onnellisimmillaan? Miksi alkaa varustaa itseään lopunajankuvilla kun kaikki on vasta alussa? Miksi ei osaa olla onnellinen?

Aiemmin kirjoitin, että onnellisilla ihmisillä on harvoin mitään sanottavaa. Ehkä asia ei ole ihan niinkään. Onnesta ei saa puhua. Koska joku voi ajatella, että se on omalla onnella leuhkimista. Ja vanha kansakin sen tietää, että itku pitkästä ilosta. Niin, parempihan se on itkeä koko ajan, ettei sitten ainakaan kovin korkealta tipu.

Toisen suru on helpompi jakaa kuin toisen ilo, väitän. Johtuuko se siitä, kuten ystäväni pohti, että onneton ihminen saa oman elämän näyttämään vähän paremmalta? Lohdutummeko siitä, että jollain toisella menee huonosti? Ainakin itse tunnistan itsessäni toisten puolesta iloitsemisen vaikeuden. Ihan kuin toisen onni olisi minulta pois. Kuin maailmassa olisi vain tietty määrä iloa ja onnea - ja jos joku toinen sitä saa, minä jään ilman. Siksi oma onni pitää visusti piilottaa koko maailmalta, muutenhan jostain saattaa tulla joku onnenulosottomies ja viedä sen pois.

Osa vanhasieluisuuttani on se, että suhtaudun onneen kuin kevääseen. Se on jotain ailahtelevaa, petollista, ohimenevää, johon ei uskalla tarttua, ja sitten se onkin jo siirtynyt jonnekin toisaalle. En usko onnea todeksi omalla kohdallani. En ennen kuin se on jo mennyt.

Surunsa kanssa on tuttu. Onni on minulle outo. Se saa tuijottelemaan hämmentyneenä kengänkärkiä. Se mykistää hölinämyllyni. Se asettuu asumaan jonnekin karttaamattomalle alueelle minussa. Se saa minut tuntemaan itseni noloksi. Haavoittuvaksi. Se haluaisi tanssittaa minua ympäri märkiä kevätpihoja, mutta minä jähmetyn kauhusta sen mahdollisuuden kohdalla, että onni tapahtuisi minulle.

Ja loppuun biisi, joka liittyy aiheeseen aasintappavalla aasinsillalla...mut on ollut mielenpäällä. Ja siis bändi on mielestäni nolo, video vielä nolompi, mutta biisi sinänsä osuva, tarttuva. Ja minä olen 15-vuotias taas. :D


Niin, minä tiedän, että se onnenulosottomies odottaa oveni takana
mutta
Let's make this last forever


sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Hautajaispappi.

Kun tulin tänne töihin, ihmiset ihmettelivät nuoruuttani. Olen minä niin nuorennäköinen - ja paperillakin nuori. Ihan tyttö vasta. Nyt kun olen ollut täällä jonkun aikaa, alan saada kommentteja "ei uskoisi, että on niin nuori". Valmiuttani ja puheitteni "kypsyyttä" on ihmetelty... kunhan en nyt vain ylikypsyisi.

En tiedä, olenko syntynyt sielultani vanhaksi vai tekikö maailma minusta sellaisen. Olin lapsena paljon aikuisten seurassa, ainoa lapsi kun olin. Minulla on on aina ollut rikas mielikuvitusmaailma, luen paljon. Ja ehkä sekin kasvattaa, kun seisoo opiskelutoverinsa arkun äärellä ja yrittää sanoa jotain. Sinä syksynä kaikki oli toisin. Sinä päivänä, kun E:n piti lentää Afrikkaan, hänen tuhkansa laskettiin hautausmaan multaan. Ja jotenkin se vuosi löi leimansa jokaiseen meidän kaveriporukassamme. 

 Hugo Simberg: Kuoleman puutarha (kuva täältä)

Minä olen hautajaispappi. Koen, että arkun äärellä olen paikallani. Siinä hetkessä tarvitaan sanomaa ylösnousemustoivosta, jälleennäkemisestä. Elämä on tullut valmiiksi - vaikka se olisi meidän näkökulmastamme kesken. Eikä kuolemaan totu. Mutta saattoväen suru ei ole minun suruani, voin olla sen ulkopuolella.

Välillä kuulen kuittailua "sairaasta mieltymyksestäni" kuolemaan. Yksi mielekkäimmistä työtehtävistä on siunaus. Lempisarjani on Six Feet Under, joka kertoo hautaustoimistoa pyörittävästä perheestä. En pelkää hautausmaata. En silti ihannoi kuolemaa. En flirttaile sille tai toivo sitä.Tässä työssä kuolema on jo julistettavassa sanomassa vahvasti läsnä. Jeesuskin kuoli. Ehkä tämä työ osaltaan tekee meistä "kuoleman ammattilaisia".

Kuolema on osa elämää. Se viimeinen osa. Iholla-sarjassa Heli Kajo kertoo pelkäävänsä vanhenemista, koska se vie lähemmäs jotain vielä pelottavampaa - kuolemaa. Minä en ole pelännyt omaa kuolemaani. Koska silloin kaikki päättyy. Kaikki tässä ajassa. Minun kohdallani. Mutta minä pelkään menettämistä. Läheisen kuolemaa. Sitä, että taas on neljä vuotta kulunut siitä, kun saatan itseni ikäistä ihmistä hautaan. Sitä, että siunaan äitini ikäisiä ihmisiä. Elämän rajallisuus koskee myös minun elämäni elintärkeitä ihmisiä.

Heli Kajo teki kuolemasta laulun.
Jos mä kuolen nuorena. 
Minun mielestäni se on sanomaltaan hyvä, jotenkin lohdullinen. Elämä on nyt. Surra saa, mutta siihen ei saa jäädä asumaan.



Tyttöystävät, silmät päähän meikatkaa ja menkää tilaisuuden jälkeen tanssimaan.
Pojat, laulakaa se laulu, joka sai mut aina nauramaan.  


keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Olla tässä.

Opettelen olemaan kotona läsnä. Kissoillekin pitää olla kotona. Vaikka ne ovat vain lemmikkejä, ne kyllä tietävät, olenko minä kotona vai en. Urho ikävöi. Tulee viereen, jotta huomaisin. Huomioisin. Olisin läsnä.

Joskus on vaikea olla läsnä. Itselleen. Kohtaamilleen ihmisille. Sitä vain on samassa tilassa, ja ajattelee sen riittävän.

Minun on vaikea olla tässä. Kun voisin olla jo tuolla tai vieläkin siellä. Fides viettää tänään 15-vuotisjuhlia. Sekin vaati minulta jonkinlaista tunnetyöstämistä. Olla täällä, ei siellä. En edes halua sinne nyt. Haluan sinne silloin.

Unessani poika muuttui läpinäkyväksi muovilinnuksi, joka oli täynnä pieniä muovihelmiä. Sellaisia, joista joskus lapsena askarreltiin. Muovilintu lensi pois. Kaikki värikkäät haaveeni, toiveeni ja odotukseni helminä sisällään se lensi pois.

Heräsin ja mietin, miten voikin pilvilinnojen rakentaja takertua kauhuissaan maanpintaan.

tiistai 10. huhtikuuta 2012

Päänsisäistä pääsiäistä.

Onnellisilla ihmisillä on harvoin mitään sanottavaa. 
Eikä ole minullakaan. 
Elämä on kaikkineen kuitenkin aika hyvää. 
Tämän blogin juuret ovat murheessa ja syvissä vesissä. 
Ehkä siksi hiljaisuus. 
Minä kellun.


 Pääsiäsiaikaan olin myös töissä lähes päivittäin 8.15-20.15 ja valmistelin aika monta puhetta. Sunnuntaina mielen valtasi valtava helpotus siitä, että hetkeen ei tarvitse olla valmistamassa yhtään mitään. Kiireinen viikko oli kuitenkin myös mielekäs viikko. 
Tämän vuoksi tätä työtä teen. 
Kertoakseni tyhjästä rististä, ainosta toivosta. 
Ave Crux, spes unica.


Ikoni on jouluinen. Edessä elämänpuu. 
Joskus aiemmin puhuin Marian monista kasvoista. 
Ei äitiys voi olla vain lempeää hymyä, ei ainakaan 
Marian äitiys.

 

Olin töissä.
Maanantai-iltana puhuin suden hetkestä,
ja joku sanoi, että olen vanha sielu.
Muistopuheessa kerroin pajunkissoista ja "pajuruusuista",
joita ei kuuluisi olla
ja jotka ovat juuri niitä kaikkein kauneimpia.



Söin suklaamunia.
Äiti oli piilottanut yhden ison
yöpöydän laatikkoon. 


Kissatkin halusivat osansa... 
Meillä on öisin ollut levotonta. 
Multa lentää ja munat katovat.
Jollain on kevättä rinnassa.


Äiti teki minulle tilkkutyönä päiväpeiton. 
Se on todella ihana!
Urhokin arvostaa.


Parvekkeellani on joulu ja pääsiäinen yhtä aikaa. 
Ulkona on liikaa lunta, yöllä satoi lisää.


Pääsiäispyhinä luonani asui ystävä. 
Ja tapasin toisen ystäväni rakkaan. 
Osasin vielä puhua englantia!


Kolmen yöllisen mullanpoiston jälkeen 
tämä narsissi siirtyi parvekkeelle. 
 Onneksi enkelinsiipi jaksaa kukkia.

Aurinkoista kevättä!