Iholla.

Minä olen oikea ammattisyyllistyjä. Syyllistyn, jos olen hidas kassajonossa tai unohtanut kangaskassin. Syyllistyn siitä, että omistan, että minulla on rahaa, vaikka kaiken omistamani eteen teen töitä, olen vakituisessa työssä ja säästän. Syyllistyn poikaystävästä ja siitä, että haluan viettää hänen kanssaan aikaa - ja että se aika on jostain muusta pois. Syyllistyn siitä, että nukun pitkään vapaapäivänä enkä herää suorittamaan elämääni. Syyllistyn lähtemisestä - ja sitä on paljon. Syyllistyn kissojeni kuskaamiesta hoitoon "mummolaan".

Elämäni onnien varjona on aina kulkenut se kuristava tunne rintalastan alla: ei minulla ole tähän oikeutta. Syyllisen elämä on toisaalta hirveän itsekeskeistä. Aivan kuin minun valintani muka voisivat kaataa koko maailman, aivan kuin minä voisin kantaa kaiken vastuun. Mutta kannankin vain kaiken syyllisyyden. Kannan epäilyn siitä, että elän elämääni ratkaisevasti väärin, vastoin odotuksia, huonosti.

Voiko elämänsä edes elää huonosti? Sen voi elää muiden odotusten, jopa omien odotusten, vastaisesti. Elämä voi viedä jonnekin, minne ei koskaan halunnut - en minäkään halunnut poikaystävää 300 kilometrin päästä. En halunnut palata tänne. Jollain toisella valinnalla olisin ehkä nyt erilaisessa elämässä - ja sen toisen valinnan olisin voinut tehdä minä tai joku muu. Kalamies olisikin lähtenyt kotiin eikä poikennut Corneriin. Kirkkoherra ei olisikaan soittanut minulle tai minä en olisi saanut graduani valmiiksi...

Minä olen onnellinen elämästäni tällaisena. Ja silti toisinaan koen valtavaa syyllisyyttä siitä, etten yltä elämään elämääni jonkun toisen mittojen, normien, suositusten ja näkymättömien miinojen mukaan.

IHOLLA-sarjan slogan oli Elämää ei voi käsikirjoittaa. Ja jälleen kerran minä koukutin itseni ko. sarjaan. Toisen kauden naiset olivat vähemmän ärsyttäviä kuin ensimmäisen (paitsi ehkä Marketta, mutta annettakoon kokoomusnuorelle anteeksi). Sarjan naiset ovat lohdullisia. Etenkin Sanni ja Venla ottavat kosketuspintaa myös omaan elämään. Kuinka hukassa voi olla, kuinka vaikeaa on rakastaa... kuinka kasvaa sinuiksi itsensä kanssa.

Mutta edelleen sieltä puuttuu yksin asuva kissoilleen kuin lapsille puhuva nainen.
Ja sitten vielä illan biisi - kuten jokaisessa Iholla-jakossa on se loppubiisi.

Bat For Lashes - Laura 

Tää on vaan niin kaunis ja surullinen ja kaikkee. Kerran istuin autossa kastekodin pihalla tämän biisin loppuun - vangitsi.