Jäähyväisten aika.

Minulla oli monenkirjava viikonloppu. Muistotilaisuudessa kuulin kauniin tulkinnan Tuure Kilpeläisen kappaleesta Jäähyväiset.

Mielessä on ollut monenlaista. Toisinaan tämä työ saa sukeltamaan myös oman elämänhistoriansa kertomuksiin. Muistelemaan. Tänä viikonloppuna palasin sinne reilun viiden vuoden taakse, kun hyvästelimme Ristinkappelissa opiskelijatoverin ikuisuuteen. Kesällä kävin haudalla. On hassua, että Kalamieskin melkein tuntee sen ihmisen. Kerron silti toisinaan Kalamiehelle lyhyttä tarinaamme. Minulle oli tärkeää olla silloin mukana saattamassa. Jotain sanoimmekin muistotilaisuudessa, yksi meistä lauloi kuin enkeli. Tuntui, että vanhemmille oli tärkeää, että ystäviäkin oli paikalla. Oli niitä, jotka tunsivat myös sen hieman erilaisen puolen tyttärestä.

Valmistautuessani nyt työtehtävään, muistelin, mitä itse olisin halunnut kuulla. Millaisen tunnelman olisin toivonut välittyvän. Ehkä jotain edes hetken lohdullista tavoitinkin. Ja mietin taas kuinka tärkeää sekä tuon vainajan ystäville että perheelle oli se hetki, kun arkun äärelle kerääntyi koko ystäväporukka. Oli vaikuttava hetki, kun lähes kymmenen nuorta naista nousee seisomaan, kulkee kirkkosalin poikki ja kerääntyy arkun ympärille. Sinä olet aina yksi meistä.

Näissä hetkissä muistaa, kuinka elämä on lyhyt. Aika kuluu nopeasti.