The day
Meillä oli ainejärjestömme Fideksen vuosijuhla viime viikolla. On hienoa, kun kerrankin saa laittaa itsensä kauniiksi ja neuvotella avecinsa kanssa kravatin väristä. (Ja että kerrankin on se toinen varattuna siihen vastapäätä. Ja pääsee jopa itse paikalle eikä kyki jossain keskellä merta syömässä ylihinnoiteltuja lihapullia, koska tuhkapilvi - kyllä, se sattuu yhä.) Juhlavastaava oli todella panostanut kaikkensa ja hyvältä näyttivät niin juhlapaikka kuin ihmisetkin. Jatkoillakin jaksoi hippastella pikkutunneille asti...
Pöytäkoristeet olivat paperinarusta tehtyjä ruusuja.
Hiusvalkilla ja noin 30 pinnillä saa aikaan pieniä ihmeitä.
Those days of wine and roses
Olin taikamaassa. Sellaisessa, jossa aamuisin juodaan maitokahvia, jossa on sellaisella hienolla pikkuruisella vatkaimella tehtyä maitovaahtoa. Maassa, jossa ihmiset tekevät itse koruja eikä se niin haittaa, jos nukahtaa kaverinsa kaverin sohvalle. Siellä huudatetaan autostereoita ja juorutaan yömyöhään. Maassa, jossa asutaan kommuunissa ja ovi on auki pihalle asti. Maassa, jossa tehdään hyvää ruokaa ja sitä jää aina yli. Siellä juodaan makeaa israelilaista punaviiniä, joka voi maistua säilykekirsikalle, rusinaiselle tai sitten se on vain makeudessaan todella hyvää.
Vaalivalvojaisten pöytäkattaus.
Israelilaisia kuivahedelmiä: ananas, papaija, kiivi.
Ystäväni tykkää pöllöistä. Ja onhan tää tosi symppis!
Heräteostokseni Vantaan kaupunginmuseosta. Se pomppii, siinä on vieteri.
Tässä pitäisi myös olla kuva ystäväni minulle tekemästä rannekorusta, mutta ehkä sen aika on myöhemmin. :)
Sain viikonlopun aikana istua pitkästä aikaa autossa. Etelässä stereoissa soi yksi ja oikea Mumford & Sons. Voisin laittaa tunnelmapalaksi jotain iloisempaa, mutta en halua. Minä pidän tästä kappaleesta tänään eniten. Ehkä se on joskus ollut totta.
Vaikka paluu arkeen olikin kaiken taikamatkailun jälkeen vaikeaa, alan tottua tähän taas. Siivosin talven takaisin kaappeihin ja nostin kesän esille. Kirjoitin gradua sen sijaan, että vain poistaisin siitä sivuja. Sain kutsun ystävän luo syömään lettuja.
Ja huomenna hän tulee, huomenna
mä lupaan niin - jos uskot ihmeisiin
torstai 21. huhtikuuta 2011
tiistai 19. huhtikuuta 2011
Lähtemisen tuntu.
huomaatko
näillä asemilla on sellainen
jännä lähtemisen tuntu
minä istun vieressäsi pitkään
vielä kerran
sinua etsimässä
Arno Kotro - Musta morsian (Like 2005)
Olin reissussa. Viikonloppuna kohtasin paljon uusia ihmisiä sekä vanhan ystävän. Elin jossain taikamaassa, josta kerron joskus toiste enemmän. Nyt mieleni valtaavat lohturunot.
Seisoin Tikkurilan asemalla matkatavarat jaloissani odottamassa seuraavaa junaa. Mietin entisiä, lähtöjä ja tuloja, uutta alkua. Mielessäni kaikui juuri tuo ote Kotrolta: kuinka asemilla aina on lähtemisen tuntu. Kuinka aina noustessaan junaan toivoo löytävänsä jotakin, että perillä olisi paremmin.
Automatkalla mietin kotiin palaamista. Huomasin, että kotiin tuleminen on muuttunut. Rakastan yksiötäni, koko kaupunkianikin, mutta olen jo alkanut nostella juuriani irti Pohjois-Karjalan mullasta. Ja joskus kun tulen kotiin, se tuntuu vieraalta. Se odottaa jotakin - ehkä ihmistä, joka saa sen tuntumaan enemmän kodilta.
Tunnen outoa irrallisuutta.
Poissa on hyvä, koska siellä saa olla irrallaan, kuin vieraana jossain taikamaassa. Kotona odottavat arjen realiteetit (joiden ajatteleminen saa mielen mustaksi ja pään kipeäksi), tekemättömät työt (jotka pitäisi) ja hiljainen huone, jossa ei minun lisäkseni asu ketään. Ja jos herään keskellä yötä outoon uneen, kukaan ei ole kuulemassa siitä.
Joskus tunnen polttavaa halua vain lähteä pois.
Sillä nyt kaikki on kesken ja irrallaan.
Yöt ja päivät odotan sitä jotakin.
On sellainen lähtemisen tuntu.
näillä asemilla on sellainen
jännä lähtemisen tuntu
minä istun vieressäsi pitkään
vielä kerran
sinua etsimässä
Arno Kotro - Musta morsian (Like 2005)
Olin reissussa. Viikonloppuna kohtasin paljon uusia ihmisiä sekä vanhan ystävän. Elin jossain taikamaassa, josta kerron joskus toiste enemmän. Nyt mieleni valtaavat lohturunot.
Seisoin Tikkurilan asemalla matkatavarat jaloissani odottamassa seuraavaa junaa. Mietin entisiä, lähtöjä ja tuloja, uutta alkua. Mielessäni kaikui juuri tuo ote Kotrolta: kuinka asemilla aina on lähtemisen tuntu. Kuinka aina noustessaan junaan toivoo löytävänsä jotakin, että perillä olisi paremmin.
Automatkalla mietin kotiin palaamista. Huomasin, että kotiin tuleminen on muuttunut. Rakastan yksiötäni, koko kaupunkianikin, mutta olen jo alkanut nostella juuriani irti Pohjois-Karjalan mullasta. Ja joskus kun tulen kotiin, se tuntuu vieraalta. Se odottaa jotakin - ehkä ihmistä, joka saa sen tuntumaan enemmän kodilta.
Tunnen outoa irrallisuutta.
Poissa on hyvä, koska siellä saa olla irrallaan, kuin vieraana jossain taikamaassa. Kotona odottavat arjen realiteetit (joiden ajatteleminen saa mielen mustaksi ja pään kipeäksi), tekemättömät työt (jotka pitäisi) ja hiljainen huone, jossa ei minun lisäkseni asu ketään. Ja jos herään keskellä yötä outoon uneen, kukaan ei ole kuulemassa siitä.
Joskus tunnen polttavaa halua vain lähteä pois.
Sillä nyt kaikki on kesken ja irrallaan.
Yöt ja päivät odotan sitä jotakin.
On sellainen lähtemisen tuntu.
tiistai 12. huhtikuuta 2011
Liimalappuelämä.
Mistä tietää, että elää jotenkin paineen alla? Alkaa kirjoittaa asioita liimalapuille ja ripottelee niitä ympäri asuntoa.
Soita Kotimaa-lehti!
Kamera P:lle
Vie lehdet keräykseen
Osta maito, karpalomehu
Esseet ennen vappua
Tulosta gradut!!!
Uusi lainat Helsinkiin
Palauta Karhun kuolema
Osta junalippu
HAMMASLÄÄKÄRI 8.50
Lopulta lapuille tulee sokeaksi. Asiat unohtuvat, päivät livahtavat sormien välistä ja gradu on edelleen kesken, maito loppu, lainat myöhässä ja junalippu ostamatta. Pitäisi on kaikista inhottavin sana.
Soita Kotimaa-lehti!
Kamera P:lle
Vie lehdet keräykseen
Osta maito, karpalomehu
Esseet ennen vappua
Tulosta gradut!!!
Uusi lainat Helsinkiin
Palauta Karhun kuolema
Osta junalippu
HAMMASLÄÄKÄRI 8.50
Lopulta lapuille tulee sokeaksi. Asiat unohtuvat, päivät livahtavat sormien välistä ja gradu on edelleen kesken, maito loppu, lainat myöhässä ja junalippu ostamatta. Pitäisi on kaikista inhottavin sana.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Hanna Ekola
Se lähti vitsistä. Oikeastaan se lähti jokin aika sitten yhdestä perjantai-illan visasta, jossa kysyttiin mustangin australialaista vastinetta (brumby). Sitten alkoi soida päässä Vieeläkö on villlihevoosiaaa... ja sanat alkoivat palautua mieleen pätkittäin. Ja sitten kappale piti hakea YouTubesta, jotta sen voi linkittää kavereiden kiusaksi naamakirjaan. Kun pää oli näin saatu auki, etsin lisää lapsuuteni idolin kappaleita. Latasin Hanna Ekolan varhaisen tuotannon koneelleni ja herkistelin lapsuusmuistoissa: minä, äiti ja Toyota Corolla, jonka kasettisoittimesta kaikuu ilmoille Ekolan leimallinen ääni. Muistan monen kappaleen sanat yhä ulkoa.
Tämähän on oikeasti aika hyvä!
Kuuntele vaikka itse. Alla olevan kappaleen voisin kuulla häissäni. Tai sitten, kun istun Sen Toisen kanssa vierekkäisissä kiikkustuoleissa puolet elämästä unohtaneena.
Omistettu äidille. :)
Tämähän on oikeasti aika hyvä!
Kuuntele vaikka itse. Alla olevan kappaleen voisin kuulla häissäni. Tai sitten, kun istun Sen Toisen kanssa vierekkäisissä kiikkustuoleissa puolet elämästä unohtaneena.
Omistettu äidille. :)
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Olis hetken rohkea.
ehkä kaikella
aivan kaikella
on tarkoitus
myös sillä
että
jollakin ei ole
ehkä me vain ollaan olemassa
sitä päivää varten
jota me ei edes odoteta
Arno Kotro - Musta morsian (Like 2005)
Olisinpa joskus, edes hetken, rohkea. Niin rohkea kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa suutelin poikaa tai sanoin minärakastansinua - ja tuntui, että sielu halkeaa. Olisinpa rohkea kuin silloin, kun levitin suomenkartan olohuoneen lattialle, etsin Joensuun ja päätin muuttaa sinne opiskelemaan. Rohkea kuin ensimmäisenä yksinäisenä yönä uudessa kaupungissa sanomassa "Joensuu, tästä lähtien meidän on vain tultava toimeen".
Ennen olin rohkeampi. Ehkä minun oli pakko. Oli pakko lähteä opiskelemaan, muuttaa, etsiä uusia ystäviä uudelta paikkakunnalta. Eihän elämässä saa mitään, ellei ota riskejä, jos ei hyppää rotkoon, jonka pohjaa ei näe. Joskus tielle sattuu kultaa, joskus orjantappuraa, mutta ainakaan en olisi kielekkeellä miettimässä valintoja, joita en koskaan uskaltanut tehdä. Itseä pitäisi kai altistaa enemmän: nousta juniin, joilla on outo päämäärä (kuvaannollisesti ja konkreettisesti).
Minun kalenterini päättyy vuoden 2011 lokakuuhun, jolloin minun pitäisi valmistua. Sen jälkeen on vain sumua. Eilen ymmärsin, että graduni etenemättömyyteen yksi suuri syy on pelko. Kun palautan sen, valmistun. Olen jälleen rotkon reunalla ja pitäisi olla rohkeutta hypätä. Hirvittää.
Eilen jouduin katsomaan muitakin pelkojani silmiin. Katsomaan toisen pelkoa sen edessä, ettei tulevaa voi tietää. Pitäisi uskaltaa näkemättä. Ja kaiken sen lohduttomuuden keskellä minua lohdutti ajatus, että joku toinenkin tietää, mitä se on kun pelkää itseään enemmän kuin muuta.
ehyt ja erityinen
voi syntyä niinkin
että kaksi mieltä
on samalla tavalla rikki
Arno Kotro - Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
Yhtä minä toivon, teille ja itselleni,
että olis hetken rohkea.
Juuri sen oikean hetken.
aivan kaikella
on tarkoitus
myös sillä
että
jollakin ei ole
ehkä me vain ollaan olemassa
sitä päivää varten
jota me ei edes odoteta
Arno Kotro - Musta morsian (Like 2005)
Olisinpa joskus, edes hetken, rohkea. Niin rohkea kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa suutelin poikaa tai sanoin minärakastansinua - ja tuntui, että sielu halkeaa. Olisinpa rohkea kuin silloin, kun levitin suomenkartan olohuoneen lattialle, etsin Joensuun ja päätin muuttaa sinne opiskelemaan. Rohkea kuin ensimmäisenä yksinäisenä yönä uudessa kaupungissa sanomassa "Joensuu, tästä lähtien meidän on vain tultava toimeen".
Ennen olin rohkeampi. Ehkä minun oli pakko. Oli pakko lähteä opiskelemaan, muuttaa, etsiä uusia ystäviä uudelta paikkakunnalta. Eihän elämässä saa mitään, ellei ota riskejä, jos ei hyppää rotkoon, jonka pohjaa ei näe. Joskus tielle sattuu kultaa, joskus orjantappuraa, mutta ainakaan en olisi kielekkeellä miettimässä valintoja, joita en koskaan uskaltanut tehdä. Itseä pitäisi kai altistaa enemmän: nousta juniin, joilla on outo päämäärä (kuvaannollisesti ja konkreettisesti).
Minun kalenterini päättyy vuoden 2011 lokakuuhun, jolloin minun pitäisi valmistua. Sen jälkeen on vain sumua. Eilen ymmärsin, että graduni etenemättömyyteen yksi suuri syy on pelko. Kun palautan sen, valmistun. Olen jälleen rotkon reunalla ja pitäisi olla rohkeutta hypätä. Hirvittää.
Eilen jouduin katsomaan muitakin pelkojani silmiin. Katsomaan toisen pelkoa sen edessä, ettei tulevaa voi tietää. Pitäisi uskaltaa näkemättä. Ja kaiken sen lohduttomuuden keskellä minua lohdutti ajatus, että joku toinenkin tietää, mitä se on kun pelkää itseään enemmän kuin muuta.
ehyt ja erityinen
voi syntyä niinkin
että kaksi mieltä
on samalla tavalla rikki
Arno Kotro - Sanovat sitä rakkaudeksi (Like 2003)
Yhtä minä toivon, teille ja itselleni,
että olis hetken rohkea.
Juuri sen oikean hetken.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)