Meillä on pullaa!

Luterilaisen kirkon VAHVUUS on se, että sieltä voi lähteä, mutta sinne voi myös palata, ja sinne voi aina tulla.

Törmäsin ajatukseen Uskovaiset nuoret -ryhmässä Facebookissa. Yllättäen tosiuskovaiset lyttäsivät ajatuksen ja keskustelun avaajan mm. argumentilla "luterilaisessa kirkossa on töissä homoja". Koko ryhmässä ovat vallalla vapaat suunnat ja herätyskristillisyys. Mutta ei nyt mennä siihen sen enempää, antaa heidän temmeltää. 

Minua vain jäi surettamaan asenne. Ihan kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko olisi jotain menetettyä kansaa, josta viimeisetkin tosiuskovaiset tulisi pelastaa raamatullisempiin piireihin. "Kun ev.lut kirkko hyysää kaikenlaisia paholaisen lapsia ja taitaa siellä joku pappi olla myötämielinen evoluutiota kohtaan puhumattakaan muista, paljon polttavammista, aiheista." "Periaatteessa evl:n opissa ei ole mitään vikaa, mutta kaikenmaailman naispapit ja muut hipit ovat hapattaneet opetuksen."

Uutisiinkin päästään vain, kun ihmiset eroavat joukoittain (koska joku sanoi pahasti ja osoitti kirkon olevan tosi taantunut - tai koska kirkon virallinen ääni ei asettunutkaan sen pahasti sanoneen sanojen taakse, mikä on merkki kirkon maallistumisesta ). Kukaan ei vain muista kirjoittaa niistä, jotka liittyvät kirkkoon. Aina on palaajia ja uusia tulokkaita.

Todentotta. Meidän vahvuutemme on, että meidät voi jättää, mutta saa myös palata.  Meille saa tulla. Kukaan ei ovella kysy jäsenkirjaa, uskoontulopäivämäärää tai armolahjojen määrää. Kyselemättömyys voi tietysti olla myös heikkous ja johtaa ulkopuolisuuteen ja kohtaamattomuuteen. Mutta minä olen kokenut sen usein myös vapauttavana. Minä saan istua ihan yksin siinä penkissä eikä kukaan tule väkisin kaveeraamaan. Kukaan ei ala tivata sieluni tilaa tai siteerata raamatunkohtia elämänohjeeksi. Joukko on sekava ja kovaäänisen moniääninen, mutta juuri siksi joukkoon mahtuu.

Luterilainen kirkko on kuitenkin, vielä, se tutuin kirkko. Suurin osa suomalaisista on kuitenkin kastettu lapsena ja he ovat luovineet itsensä läpi rippikoulusta. Kirkollisvero ketuttaa, koska sillä ei saada etuja itselle just nyt heti, vaan lapsettomankin rahoja saatetaan käyttää vaikka perhekerhojen pyörittämiseen - Herra varjele! Kirkko tuntuu etäiseltä ja se on helppo jättää napinpainalluksella. Mutta se on kuitenkin, jollain tavalla, tuttu. Ainakin se kirkkorakennus, jonne ehkä koulustakin tehtiin retkiä. Kirkon seremonioissa on jotain tuttua ja turvallistakin. Pönöttävä pappi ja vieras virsi, jos ei muuta. 

Ja jos uskaltautuu takaisin, mitä sanoisi luterilainen kirkko? "Mukava nähdä pitkästä aikaa." Ei kysele, missä sitä on oltu ja kenen kanssa. 

Minulle evankelis-luterilainen kirkko on hengellinen koti. Ei vain työpaikka, vaan koti. Minulla on ystäviä vapaista suunnista - ja hyviä ystäviä ovatkin. Me jaamme saman uskon ja seuraamme samaa Jeesusta. Mutta se kieli, jolla minä puhun Jumalasta, ne muodot joilla Jumalaa palvelen ja joissa hän palvelee minua, ovat evankelis-luterilaisen kirkon kieltä ja muotoa. En minä kirkkoa sokeasti rakasta, mutta rakastan kuitenkin. Sen pölyisyyttä, haparointia ja moniäänisyyttä.

Jos evl olisi henkilö, hän olisi vanha ja sympaattinen mummo tai pappa. Huokuisi arvokkuutta ja lämpöä, kuten kauneimmat puukirkot. Hidas hän jo on, ei oikein pysy muodin mukana ja mielipiteetkin muodostuvat hitaasti ja pirstaleisesti. Mutta aina hän tarjoaa kahvia ja pullaa ja sanoo:

Mukava nähdä, pitkästä aikaa.