Aloitettuani työt olen monessa eri tilanteessa kuullut ihastelua, kuinka hyvä elämäntilanteeni on.
Onhan se. Minulle on tiedossa yli vuodeksi eteenpäin töitä tutulla paikkakunnalla, minulla on kiva asunto, kaksi kissaa ja auto etsinnässä. Porukat hoitivat muuttoni ja kävivät katsomassa asuntoni ennakkoon. Minulla on ystäviä puhelimen ja mesen päässä ja työhteisökin vaikuttaa mukavalta. Minun ei tarvinnut selitellä piispalle asumismuotoani tai parisuhdettani. Eikä ole huolta siitä, mistä puoliso saisi töitä, koska sellaista ei yksinkertaisesti ole. Ei tarvitse miettiä lastenhoidon ja epäsäännöllisen työajan yhdistämistä. Pitää pitää huoli ihan vain itsestään. Onhan se hyvä tilanne.
Kolikolla on kuitenkin kaksi puolta. Vaikka tulin tutulle paikkakunnalle, pitää minun rakentaa kuvani tästä kaupungista uudelleen. On eri asia olla täällä lukiolainen kuin pappi. Putosin sosiaaliseen tyhjiöön hyvin vilkkaasta seuraelämästä. Ystäväni ovat lähteneet (korkeakoulu)opintojen perässä toisaalle, kaksi on jopa ulkomailla. Työkavereiden kanssa en kuitenkaan halua kaikkea vapaa-aikaani viettää. Eikä pelkän puhelinyhteyden varassa lähdetä elokuviin.
Kyse on paljolti siitä, että omat osittain tiedostamattomatkin toiveet eivät vain kohtaa todellisuuden kanssa. Jotenkin sitä ajatteli, että viidessä vuodessa yliopistosta löytäisi jonkun kivan, jonka kanssa olla. Toivoin, että tässä vaiheessa olisin jo jotenkin vakiintunut. Tiedän, että olen nuori ja että elämä on vielä edessä ja ehtiihän sitä sitten olla toisen kanssa myöhemminkin. Mielelläni olisin kuitenkin muuttanut jo jonkun toisen ihmisen kanssa. Jos vain olisi ollut joku, jonka vuoksi muuttaa, olisin muuttanut kauemmaskin. Ihan jo silläkin, että kaltaisiani nuoria naimattomia pappeja ei juurikaan tapaa (missä te kaikki olette?), joten vertaistuki jää ohueksi tällä alueella. Eikä työajaton työ ja ammattiini liittyvät mielikuvat varsinaisesti edistä uusien ihmisten tapaamista. Tapaamista siis muutoin kuin työn ja sen roolin kautta.
Minulle ei ole mikään ongelma olla jouluna tai muina juhlapyhinä töissä. Tottakai voin joustaa enemmän, koska minua ei kukaan odota kotiin. Mutta yksin asuminen ei tarkoita, etteikö minulla olisi muutakin elämää kuin työ. Joskus on vain todella rankkaa tietää, että vain kissat odottavat minua kotiin. Kukaan ei ole käynyt puolestani kaupassa. Autolainaa haen yksin. Ja kun leirit ja koulutuspäivät kääntyvät iltaan, muut osallistujat sulkeutuvat huoneisiinsa soittamaan puolisoilleen ja lapsilleen. Minä muistan hymyillä oikeissa kohdissa: ei minulla ole ketään, hyvinhän tämä käy yksinkin. Niin, onhan se hyvä tilanne.
Karu totuus vain lienee, että aina jollain elämänalueella homma ei toimi. Minä olen pärjännyt opinnoissa. Opin mielelläni (vaikka inhoan sitä, että en osaa heti kaikkea) ja olen päässyt helposti haluamalleni alalle. Olen saanut kesätöitä joka vuosi ja pääsin töihin jo ennen maisterin papereita. Taloustilanteeni on ollut kohtalainen koko ajan. Minulla on paljon ystäviä. Ja yksikään parisuhteeni ei toimi, vaan noudattelee aina samaa, valmiiksi tuhoontuomittua rataa.
Miksi siis surisin tänä aurinkoisena lokakuun päivänä, kun Urho hyppää syliin kesken kirjoittamisen? Ja huomenna saa nukkua tunnin pidempään. Pian voin hukuttautua töihin. Voisi olla huonomminkin.
lauantai 29. lokakuuta 2011
torstai 27. lokakuuta 2011
All the small things.
On kuulemma todella epäreilua ja väärin otsikoida suomenkielisiä lauluja ja tekstejä englanniksi. Minä kuitenkin teen niin. Joskus vieras kieli vain on osuvampaa kuin tämä tuttu ja oma. Esimerkiksi kerran minulla oli ystävä, jota kuvasi parhaiten englanninkielinen sana innocence. Viattomuus ei aivan tavoittanut samaa tai ainakaan se ei riittänyt kuvaamaan koko tuota ulottuvuutta. Niin, joskus vaan pitää saada sanoittaa asioita väärin ja vierailla sanoilla. Minähän olen kaikkien lirpakkeiden, kontemplaatioiden, kötinöiden ja möksötysten ystävä.
Ja nyt minulla olisi vain kaikkia pieniä juttuja. Hyviä juttuja. Koska all the small things ovat aina jotenkin hyviä juttuja, elämän bonuksia, viides kalapuikko.
Meillä oli tosi kiva tyttöjen ilta viime viikolla. Hyvää salaattia, suklaata ja vaahtokarkkeja, hieman punaviiniä (läksiäislahjaksi saatua). Oli hyvää vaikka kuulemma vain pullon vuoksi ostettua - ja se näytti tyttöjen mielestä vähän shampoopullolta, että... Eihän tosin naispapin juhlapukukaan herättänyt heissä kunnioitusta vaan hervottoman naurunremakan. Aikamatka 80-luvulle viidessä minuutissa!
Esittelin tytöille graduani (vaikka tiedän, että akateeminen tutkielma ei oikeasti kiinnosta ketään) ja löysin sen välistä lehdestä leikatun otsikon: Älä aliarvioi punatukkaisen naisen vihaa. Teologien kyky järjestää arkeen pientä huvitusta aina yllättää.
Ordinaatiokoulutuksessa etsin Raamattuni välistä yhtä tiettyä rukousta, mutta löysinkin valokuvan, jonka en muistanut olevan siellä. Siinä on viisi varjoa suon laidalla auringon laskiessa selän takana. Jälleen yksi elämän maamerkki. Those were the days my friend...
Kotiin tullessani postin seasta löytyi ihana onnittelukortti valmistuneelle. Parhaita ovat aina ne pienet asiat, joita ei yhtään osaa odottaa.
Kävin kuuntelemassa entisen proffani yleisöluentoa ja sain hänen uusimpaan teokseensa hienon omistuskirjoituksen. Ehkä jännempää oli kuitenkin löytää yleisön joukosta oma rippipappini, joka innostui ammatinvalinnastani niin paljon, että aloimme jo sopia kollegiaalisia kahvitreffejä.
Urho herätti minut tänä aamuna tuomalla lelupallonsa sänkyyni. Molemmat odottivat minua kotiin makaamalla eteisen lattialla ja Ylermi ei meinannut lopettaa kiehnäämistään ollenkaan. Ehkä me kaikki sopeudumme tähän. Vaikka oli sydäntäraastavaa kuunneltavaa, kun kissat maukuivat kopassaan alkumatkan äidin luota uuteen kotiin. Kuinka itsekästä on omistaa lemmikki, jolla ei ole mitään käsitystä omistussuhteista? Urho ja Ylermi olivat niin pitkään äidin hoivissa, että nyt olen tavallaan riistänyt ne kotoaan. Vain siksi, että ne ovat enemmän minun.
Kissojen uudesta kodista on kuitenkin löytynyt miellyttävyyksien top 5 -lista:
1. kylpyhuone, etenkin pyykkikoneen päällinen
2. suihkuverho, johon voi syöksyä
3. päiväpeiton alla seikkailu
4. lasitettu parveke (niitä ei saa sieltä sisälle kuin huijaamalla)
5. mikä tahansa kielletty paikka, kuten kaappi, ruokapöytä ja tiskiallas.
Aamulla hetken odotin, että kissat alkaisivat puhua minulle. Hullu kissanainen on siis kehittymässä jossain tuolla syvällä. Siltikin olen iloinen siitä, että kotona on minun lisäkseni jotakin elävää, liikkuvaa ja sosiaalista (vaikkei vielä puhuvaa).
Kaikista pienistä asioista on tänään vähän parempi mieli.
Ei tartte jantuksessa lähteä kylille riehumaan.
Ja nyt minulla olisi vain kaikkia pieniä juttuja. Hyviä juttuja. Koska all the small things ovat aina jotenkin hyviä juttuja, elämän bonuksia, viides kalapuikko.
Meillä oli tosi kiva tyttöjen ilta viime viikolla. Hyvää salaattia, suklaata ja vaahtokarkkeja, hieman punaviiniä (läksiäislahjaksi saatua). Oli hyvää vaikka kuulemma vain pullon vuoksi ostettua - ja se näytti tyttöjen mielestä vähän shampoopullolta, että... Eihän tosin naispapin juhlapukukaan herättänyt heissä kunnioitusta vaan hervottoman naurunremakan. Aikamatka 80-luvulle viidessä minuutissa!
Esittelin tytöille graduani (vaikka tiedän, että akateeminen tutkielma ei oikeasti kiinnosta ketään) ja löysin sen välistä lehdestä leikatun otsikon: Älä aliarvioi punatukkaisen naisen vihaa. Teologien kyky järjestää arkeen pientä huvitusta aina yllättää.
Ordinaatiokoulutuksessa etsin Raamattuni välistä yhtä tiettyä rukousta, mutta löysinkin valokuvan, jonka en muistanut olevan siellä. Siinä on viisi varjoa suon laidalla auringon laskiessa selän takana. Jälleen yksi elämän maamerkki. Those were the days my friend...
Kotiin tullessani postin seasta löytyi ihana onnittelukortti valmistuneelle. Parhaita ovat aina ne pienet asiat, joita ei yhtään osaa odottaa.
Kävin kuuntelemassa entisen proffani yleisöluentoa ja sain hänen uusimpaan teokseensa hienon omistuskirjoituksen. Ehkä jännempää oli kuitenkin löytää yleisön joukosta oma rippipappini, joka innostui ammatinvalinnastani niin paljon, että aloimme jo sopia kollegiaalisia kahvitreffejä.
Urho herätti minut tänä aamuna tuomalla lelupallonsa sänkyyni. Molemmat odottivat minua kotiin makaamalla eteisen lattialla ja Ylermi ei meinannut lopettaa kiehnäämistään ollenkaan. Ehkä me kaikki sopeudumme tähän. Vaikka oli sydäntäraastavaa kuunneltavaa, kun kissat maukuivat kopassaan alkumatkan äidin luota uuteen kotiin. Kuinka itsekästä on omistaa lemmikki, jolla ei ole mitään käsitystä omistussuhteista? Urho ja Ylermi olivat niin pitkään äidin hoivissa, että nyt olen tavallaan riistänyt ne kotoaan. Vain siksi, että ne ovat enemmän minun.
Kissojen uudesta kodista on kuitenkin löytynyt miellyttävyyksien top 5 -lista:
1. kylpyhuone, etenkin pyykkikoneen päällinen
2. suihkuverho, johon voi syöksyä
3. päiväpeiton alla seikkailu
4. lasitettu parveke (niitä ei saa sieltä sisälle kuin huijaamalla)
5. mikä tahansa kielletty paikka, kuten kaappi, ruokapöytä ja tiskiallas.
Aamulla hetken odotin, että kissat alkaisivat puhua minulle. Hullu kissanainen on siis kehittymässä jossain tuolla syvällä. Siltikin olen iloinen siitä, että kotona on minun lisäkseni jotakin elävää, liikkuvaa ja sosiaalista (vaikkei vielä puhuvaa).
Kaikista pienistä asioista on tänään vähän parempi mieli.
Ei tartte jantuksessa lähteä kylille riehumaan.
keskiviikko 19. lokakuuta 2011
Se on sitten neiti teologian maisteri sinulle!
Sain eilen teologian maisterin paperit. Yliopistolla oli tarjolla kahvia ja kakkua. Ja hienojen valkoisten kansien väliin kätkeytyi oikein kiitettävä tutkintotodistus. Gradusta sain arvosanan Cum laude approbatur - jos se jollekin jotain sanoo. Siis ihan kiva arvosana. Kun ottaa huomioon kiireen, jossa sen viimeistelin saadakseni paperini ulos ajoissa, jotta pääsisin työelämään, arvosana voisi olla huonompikin.
Pidin valmistuvan opiskelijan puheen. Suuntasin sen oikeutetusti teologian osastolle, joka on minut kasvattanut. Se oli oodi yhteisölle, jossa sai olla muutakin kuin opiskelijanumero tai suoritusrekisteriote. Itseäkin meinasi alkaa itkettää kesken kaiken, kun katsoin yleisössä herkisteleviä ystäviäni. Kyllä heitä voi jo ystäviksi sanoa.
Sain yllätyksenä hyvin ajatellun valmistujaislahjan. Elokuvan The Rite, koska se käsittelee tutkimaani roomalaiskatolista teologiaa ja tapahtuu Roomassa, silloin kun koko lentoliikenne oli tuhkapilven vuoksi sekaisin. (Olin itsekin silloin Roomassa.) Odottelen sopivaa hetkeä katsoa sen - harmitti ihan, kun en leffaan ehtinyt sitä katsomaan. Kai sitä toisesta jotain oppii, kun samasta tuutoriryhmästä ponnistaa ja viisi vuotta kulkee samoissa saleissa.
Automatkalla takaisin Keski-Suomeen hymyilin välillä tyhmästi ja välillä nieleskelin itkua. Lähteminen alkoi nyt tuntua lopulliselta ja jotenkin todelta. Päivä yliopistolla oli myös outo kokemus. Siellä opiskelijat jonottavat samalla tavalla ruokalaan, lainaavat kirjoja, jonottavat koneelle, manaavat jumittunutta tulostinta, myyvät ja ostavat ennakkolippuja haalaribileisiin. Vain Humpalla oli hiljaisempaa kuin ennen. Minä en enää kuulu sinne. En osta haalarimerkkiä, luovun tunnuksistani yliopiston koneisiin. Samalla olisin halunnut tarrata vielä tiukemmin kaikkeen siihen. Ollaan nyt vielä hetki tässä aulassa kuten aina ennenkin.
Kaksi pitkäaikaisinta ja ominta teologiystävääni olivat kotikonnuillaan ansaitulla syyslomalla, ja yhdellä oli pakollinen luento. Toki heidätkin olisin yleisöön toivonut, mutta tiedän heidän olleen hengessä mukana. Mutta erityisesti yhtä kasvoa jäin kaipaamaan. Olin pakahtua ilosta ja onnesta kaikkien paikalle tulleiden vuoksi - ja samaan aikaan jossain sielun sopukassa odotin yhä vielä Sitä Yhtä. Ehkä siksi se pieni kyynel, kun viimeistä kertaa kotipihasta lähtiessä stereoissa soi Chisun Ennustus.
Sama kappale soi myös kääntyessäni uuteen kotipihaan, sen lehdettömien puiden alle. Vastarannalla näkyvät kaupungin valot.
Pidin valmistuvan opiskelijan puheen. Suuntasin sen oikeutetusti teologian osastolle, joka on minut kasvattanut. Se oli oodi yhteisölle, jossa sai olla muutakin kuin opiskelijanumero tai suoritusrekisteriote. Itseäkin meinasi alkaa itkettää kesken kaiken, kun katsoin yleisössä herkisteleviä ystäviäni. Kyllä heitä voi jo ystäviksi sanoa.
Sain yllätyksenä hyvin ajatellun valmistujaislahjan. Elokuvan The Rite, koska se käsittelee tutkimaani roomalaiskatolista teologiaa ja tapahtuu Roomassa, silloin kun koko lentoliikenne oli tuhkapilven vuoksi sekaisin. (Olin itsekin silloin Roomassa.) Odottelen sopivaa hetkeä katsoa sen - harmitti ihan, kun en leffaan ehtinyt sitä katsomaan. Kai sitä toisesta jotain oppii, kun samasta tuutoriryhmästä ponnistaa ja viisi vuotta kulkee samoissa saleissa.
Automatkalla takaisin Keski-Suomeen hymyilin välillä tyhmästi ja välillä nieleskelin itkua. Lähteminen alkoi nyt tuntua lopulliselta ja jotenkin todelta. Päivä yliopistolla oli myös outo kokemus. Siellä opiskelijat jonottavat samalla tavalla ruokalaan, lainaavat kirjoja, jonottavat koneelle, manaavat jumittunutta tulostinta, myyvät ja ostavat ennakkolippuja haalaribileisiin. Vain Humpalla oli hiljaisempaa kuin ennen. Minä en enää kuulu sinne. En osta haalarimerkkiä, luovun tunnuksistani yliopiston koneisiin. Samalla olisin halunnut tarrata vielä tiukemmin kaikkeen siihen. Ollaan nyt vielä hetki tässä aulassa kuten aina ennenkin.
Kaksi pitkäaikaisinta ja ominta teologiystävääni olivat kotikonnuillaan ansaitulla syyslomalla, ja yhdellä oli pakollinen luento. Toki heidätkin olisin yleisöön toivonut, mutta tiedän heidän olleen hengessä mukana. Mutta erityisesti yhtä kasvoa jäin kaipaamaan. Olin pakahtua ilosta ja onnesta kaikkien paikalle tulleiden vuoksi - ja samaan aikaan jossain sielun sopukassa odotin yhä vielä Sitä Yhtä. Ehkä siksi se pieni kyynel, kun viimeistä kertaa kotipihasta lähtiessä stereoissa soi Chisun Ennustus.
Sama kappale soi myös kääntyessäni uuteen kotipihaan, sen lehdettömien puiden alle. Vastarannalla näkyvät kaupungin valot.
mä melkein huudan sun perään
mutten haluu enää harhauttaa
sua rakastan niin paljon, että herään
mielummin yksin kuin surusilmäs kaa
kai olin jonkinlainen silta sulle
oivallusten laitumille
ja nyt pääsit perille
eikä luopumiseen kuole kukaan
eihän muuten mahtuisikaan uutta tilalle
siinä kohtaa irti päästän
vain yhden paidan sulta säästän
mä melkein huudan sun perään
mutten haluu enää harhauttaa
sua rakastan niin paljon että herään
mielummin yksin kuin surusilmäs kaa
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Sinkkuelämää.
Nyt on ihan pakko tunnustaa, kun aihe on ollut mielen päällä jo niin pitkään. Olen suuri Sinkkuelämää-sarjan ystävä. Olen iloinnut suuresti siitä, että sarja pyörii uusinnan uusintoina telkkarissa monellakin kanavalla (vaikka se Aidan-vaihe olikin jotenkin tylsä!). Voisin sanoa, että sarja on ihmissuhdeoppaani. Ehkä siksi "parisuhteeni" eivät toimi. Tai ehkä vain löydän sarjasta liian monta kohtaamispistettä oman sotkuisen elämäni kanssa.
Niin se vain on, että parisuhdeongelmat ovat universaaleja. Miehet eivät vain tiedä ja naiset analysoivat liikaa. Soudetaan ja huovataan, vaikka suhde ei voi toimia. Saadaan vahinkolapsi. Tavataan ihan kiva tyyppi, joka rakastuu ja ripustautuu ja alkaa ahdistaa. Rakastutaan väärään aikaan, väärään ihmiseen. Tajutaan kaikki tämä liian myöhään. Tahto riittää vain oman aikansa.
Idolini on Miranda Hobbes. Nainen, jolle ura on kaikkea. Hän on sarjan nelikosta ainoa, jolla oikeasti voisikin olla työnsä puolesta varaa huippukalliisiin kenkiin ja uusiin ravintoloihin. Silti hän on porukan vähiten tyylitelty, jotenkin kaaosmainen, kyyninen. Nainen, joka asuu kissansa kanssa ja tajuaa rakastavansa exäänsä aivan liian myöhään. (Ja sai silti onnellisen lopun, joten ehkä voin itsekin toivoa sellaista...)
Hannu ja Kerttu -sadun noita on pahasti väärinymmärretty hahmo. Hän oli rakentanut unelmiensa talon ja sitten ne lapset söivät sen! -Miranda
Toinen sarja samalla teemalla on kotimainen Klikkaa mua. Maikkarilla tiistaisin ysiltä. Katsastakaa ihmeessä. Kertoo "toisen kierroksen" ihmisistä nettideittailun ihmeellisessä maailmassa. On pelottavaa kuulla oman elämänsä repliikkejä tv-sarjassa. Ja vielä pelottavampaa, kun ottaa huomioon olemattoman seuraelämäni! :D
Eikä ihminen opi koskaan? Toisaalta ne, jotka oppii, muuttuu kyynisiksi. Eli en edes halua oppia. Onko minut siis tuomittu olemaan ikuisesti 15-vuotias?! -Klikkaa mua
Kyllä, näitä minä katson. Niistä tulee hyvä mieli eikä oma sinkkuelämä tunnu niin yksinäiseltä, oudolta ja toivottomalta. Ja kyllä oman puolensa parivuoteessa löytää ilman pariakin.
Niin se vain on, että parisuhdeongelmat ovat universaaleja. Miehet eivät vain tiedä ja naiset analysoivat liikaa. Soudetaan ja huovataan, vaikka suhde ei voi toimia. Saadaan vahinkolapsi. Tavataan ihan kiva tyyppi, joka rakastuu ja ripustautuu ja alkaa ahdistaa. Rakastutaan väärään aikaan, väärään ihmiseen. Tajutaan kaikki tämä liian myöhään. Tahto riittää vain oman aikansa.
Idolini on Miranda Hobbes. Nainen, jolle ura on kaikkea. Hän on sarjan nelikosta ainoa, jolla oikeasti voisikin olla työnsä puolesta varaa huippukalliisiin kenkiin ja uusiin ravintoloihin. Silti hän on porukan vähiten tyylitelty, jotenkin kaaosmainen, kyyninen. Nainen, joka asuu kissansa kanssa ja tajuaa rakastavansa exäänsä aivan liian myöhään. (Ja sai silti onnellisen lopun, joten ehkä voin itsekin toivoa sellaista...)
Hannu ja Kerttu -sadun noita on pahasti väärinymmärretty hahmo. Hän oli rakentanut unelmiensa talon ja sitten ne lapset söivät sen! -Miranda
Toinen sarja samalla teemalla on kotimainen Klikkaa mua. Maikkarilla tiistaisin ysiltä. Katsastakaa ihmeessä. Kertoo "toisen kierroksen" ihmisistä nettideittailun ihmeellisessä maailmassa. On pelottavaa kuulla oman elämänsä repliikkejä tv-sarjassa. Ja vielä pelottavampaa, kun ottaa huomioon olemattoman seuraelämäni! :D
Eikä ihminen opi koskaan? Toisaalta ne, jotka oppii, muuttuu kyynisiksi. Eli en edes halua oppia. Onko minut siis tuomittu olemaan ikuisesti 15-vuotias?! -Klikkaa mua
Kyllä, näitä minä katson. Niistä tulee hyvä mieli eikä oma sinkkuelämä tunnu niin yksinäiseltä, oudolta ja toivottomalta. Ja kyllä oman puolensa parivuoteessa löytää ilman pariakin.
perjantai 14. lokakuuta 2011
Kuulumisia.
Ensinnäkin, miksi löysin niin hienon tuotteen kuin hiuspuuteri vasta nyt? Minulla on paksu ja pitkä tukka. Koko ikäni olen myös pitänyt otsatukkaa, koska ilman sitä näytän vähän penalta - otsista ei siksi voi myöskään kiinnittää sivulle tai päälaelle. Minulla on myös herkästirasvoittuva iho. Voin kertoa, että yhdessä nämä kolme eivät muodosta mitenkään ihanteellista liittoa. Otsatukkani näyttää helposti likaiselta, koska lähmääntyy ihoa vasten, mutta en halua pestä tukkaani joka päivä, koska se vaan on niiiiiin työlästä. Joten useina päivinä mietin koko ajan: näyttääkö otsis limaiselta, olisiko se kuitenkin pitänyt pestä aamulla!? Samalla myös suin tukkaani koko ajan, mikä vain pahentaa tilannetta. Nyt elämääni on astunut uusi päivieni valo: hiuspuuteri. Ei enää limaisena otsaan läsähtänyttä otsista, vaan muutamalla suihkauksella mattapintainen, muotoiluvalmis, pöyheä tukka. Tämä on testattu myös matkaolosuhteissa.
Toisekseen, maailmassa on hirveästi hyviä kirjoja. Suosittelen mm. Sue Monk Kiddin kirjoja Merenneidon tuoli sekä Mehiläisten salaisuudet. Nyt on kesken Riikka Pulkkisen Totta. Lukuelämykseksi toiselle ostin kirjan Parvekejumalat - ihan vain nimen vuoksi.Näistä ehkä tarkempia postauksia joskus. :) Minulla on mielessäni monta kirjoituksen aihetta, mutta olen niin paljon liikkeellä, ettei kirjoittamiselle jää aikaa. Tässä kuukauden aikana ajan lukemattoman määrän kilometrejä: Joensuu, Seinäjoki, Lapua, Kuortane, Jyväskylä. Työyhteisön mukana ehdin Viroonkin.
Elämäni pyörii nyt uuden kodin, valmistumisen ja työhön opettelun ympärillä. Kuvia uudesta kodista laitan tänne, kunhan saan kirjahyllyn paikalleen ja loputkin laatikot purettua. Ilolla voin todeta, että säilytystilaa on kerrankin melko runsaasti (ainakin näin yhdelle hamsterille). Työyhteisö on osittain tuttu, joten siihen on helppo mennä mukaan. Toisaalta en saanut aloittaa tällä kertaa ihan alusta: Hei, olen minä. Täällä minusta on jo mielikuvia, asenteita, muistoja. Puolin ja toisin pitää opetella näkemään uudella tavalla. Oma sopeutumisensa on myös siinä, että hyppäsin opiskelijajoukkojen keskeltä seurakuntaan, jossa työntekijöiden lapset ovat minun ikäisiäni.
Virallisesti minusta tulee maisteri tiistaina. Silloin heitän vähään aikaan viimeisen keikkani rakkaassa opiskelukaupungissani. Lupasin pitää siellä puheenkin.
En vieläkään ymmärrä, että oikeasti valmistun. Että minä olen ihan oikeasti töissä täällä. Enkä minä ihan oikeasti palaa enää Joensuuhun samoin kuin ennen. Välillä koen valtavaa ulkopuolisuutta. En kuulu enää Joensuuhun enkä opiskelijapiireihin, mutta en oikeastaan vielä ole asettunut tännekään. Olen töissä, mutta en kokonaan, koska en ole vielä pappi. Lähettelen papereita sinne ja tänne, opettelen ohjelmien käyttöä, ihmisten nimiä. Opettelen sietämään sitä, että kaikki on kesken. Jälleen kerran huomaan olevani kärsimätön: pitäisi jo olla valmis.
Kaiken keskeneräisyyden keskellä pitää iloitella myös hyvällä musiikilla. Viikon biisivalintani ovat SMG:n Kaunis Marjaana ja Chisun Minä ja mun pää.
Toisekseen, maailmassa on hirveästi hyviä kirjoja. Suosittelen mm. Sue Monk Kiddin kirjoja Merenneidon tuoli sekä Mehiläisten salaisuudet. Nyt on kesken Riikka Pulkkisen Totta. Lukuelämykseksi toiselle ostin kirjan Parvekejumalat - ihan vain nimen vuoksi.Näistä ehkä tarkempia postauksia joskus. :) Minulla on mielessäni monta kirjoituksen aihetta, mutta olen niin paljon liikkeellä, ettei kirjoittamiselle jää aikaa. Tässä kuukauden aikana ajan lukemattoman määrän kilometrejä: Joensuu, Seinäjoki, Lapua, Kuortane, Jyväskylä. Työyhteisön mukana ehdin Viroonkin.
Elämäni pyörii nyt uuden kodin, valmistumisen ja työhön opettelun ympärillä. Kuvia uudesta kodista laitan tänne, kunhan saan kirjahyllyn paikalleen ja loputkin laatikot purettua. Ilolla voin todeta, että säilytystilaa on kerrankin melko runsaasti (ainakin näin yhdelle hamsterille). Työyhteisö on osittain tuttu, joten siihen on helppo mennä mukaan. Toisaalta en saanut aloittaa tällä kertaa ihan alusta: Hei, olen minä. Täällä minusta on jo mielikuvia, asenteita, muistoja. Puolin ja toisin pitää opetella näkemään uudella tavalla. Oma sopeutumisensa on myös siinä, että hyppäsin opiskelijajoukkojen keskeltä seurakuntaan, jossa työntekijöiden lapset ovat minun ikäisiäni.
Virallisesti minusta tulee maisteri tiistaina. Silloin heitän vähään aikaan viimeisen keikkani rakkaassa opiskelukaupungissani. Lupasin pitää siellä puheenkin.
En vieläkään ymmärrä, että oikeasti valmistun. Että minä olen ihan oikeasti töissä täällä. Enkä minä ihan oikeasti palaa enää Joensuuhun samoin kuin ennen. Välillä koen valtavaa ulkopuolisuutta. En kuulu enää Joensuuhun enkä opiskelijapiireihin, mutta en oikeastaan vielä ole asettunut tännekään. Olen töissä, mutta en kokonaan, koska en ole vielä pappi. Lähettelen papereita sinne ja tänne, opettelen ohjelmien käyttöä, ihmisten nimiä. Opettelen sietämään sitä, että kaikki on kesken. Jälleen kerran huomaan olevani kärsimätön: pitäisi jo olla valmis.
Kaiken keskeneräisyyden keskellä pitää iloitella myös hyvällä musiikilla. Viikon biisivalintani ovat SMG:n Kaunis Marjaana ja Chisun Minä ja mun pää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)