Paras kohtaus.

En juurikaan arvosta romanttista komediaa. En lue chick lit -kirjoja tai katso elokuvia, joissa pointtina on löytää mies (okei, Sekaisin Marista oli ihan hauska). Poikkeuksena on Sinkkuelämää. Sen uusinnan uusintoja jaksan katsoa aina uudelleen. Aidan-vaihe oli mielestäni tylsä, viimeisessä kaudessa alkoi olla jo pitkittymisen makua, mutta silti.

Suosikkini on Miranda. Uraorientoitunut vihainen nainen, jolla on kissa. Häneltä on yksi suosikkisitaattini: "Hannu ja Kerttu -sadun noita on väärinymmärretty hahmo. Hän oli juuri rakentanut unelmiensa talon - ja ne lapset tulivat syömään sen!" 

Äsken katsomassani jaksossa oli yksi suosikkikohtaukseni. Carrie viettää 35-vuotissyntymäpäiväänsä - ja kaikki menee pieleen. Ystävät ovat myöhässä ravintolasta, kakku pitää maksaa itse ja lopulta se putoaa asfalttityömaalle. Kuitenkin Charlotte, Miranda ja Samantha kokoontuvat lopulta tuttuun kahvilaan viettämään iltaa Carrien kanssa. Kotiin palatessa Carrien talon edessä on Kihon auto. Ja Kiholla on mukanaan ilmapalloja ja skumppaa. Jostain syystä tämä koht herkistää minua. Koko sarjan suurin kusipää saapuu viettämään syntymäpäivää.

Niin, minusta Kiho on ainoa oikea mies Carrielle. Mutta kai minä olen aina pitänyt pissipäistä. Silti menin naimisiin oman elämäni Aidanin kanssa. Sellaisen miehen, joka on enemmän sitä, mitä tarvitsen, kuin sitä, mitä luulin haluavani.

Mikä on totta?

Päivitin tänään someen:

Tänään oli mahtavaa ja liikuttavaa kuunnella lasten laulua. En ole varmaan koskaan kuullut niin kajahtavaa Hoosiannaa. Kasteperhekin oli ihan tosi kiva ja on ilo kastaa heidän pieni ihmeensä parin viikon päästä. Sitten oli vielä ihan huippudraivi kastelahjatalkoissa! Parissa tunnissa saatiin aikaan noin 50 kastelahjaa jaettavaksi uusille Taivaan Isän perheenjäsenille. Nyt vielä jos rykäisisi kasaan itsenäisyyspäivän jumalanpalvelusliturgian.

Se on totta. Liikutuin lasten ponnekkaasta laulusta. Koulussa oli selvästi opeteltu hartauden kappaleita etukäteen. Samoin tapaamani perhe oli ihana - kuten useimmat ovat. Oli kahvit ja juteltiin kaikenlaista, ihasteltiin vauvaa ja ihmeteltiin hänen mukanaan tuomia muutoksia. Talkoissa oli hyvä tekemisen meininki ja saatiin paljon aikaan.

Olisin voinut päivittää myös:

Tänään en saanut mitään aiotuista töistä tehtyä. Ajelin ympäri pitäjää ja kuuntelen toisten mielipahaa. Siitä kai esimiehille maksetaan. Kotisivujen rakentaminen roikkuu, seuraavan jumalanpalveluksen valmistelua en ole edes aloittanut ja huominen on buukattu 8-20. 

Sekin on totta. Puolet päivästä istuin auton ratissa ajamassa paikasta toiseen. Ehdin avata koneen kunnolla ensimmäistä kertaa vasta illalla. Viikonloppu on vapaa, joten kaikki ensi viikon työt pitäisi saada tehtyä ennen perjantaita. Olen käyttänyt kuluvalla viikolla todella paljon työaikaa muiden työyhteisödynamiikan sotkujen kantamiseen. Olen huolehtinut jaksamisesta, setvinyt työnjakoa ja yrittänyt olla niin helvetin rakentava, että kohta siitä kaikesta saisi jo Babylonin tornin. Viime viikosta on jo univelkaa koulutuksen, reissaamisen ja sen viikon töiden takia. Seuraava viikko siintää jo edessä työntäyteisenä ja uhkaavana. Muista! Muista! Tee! Tee!

Mikä sitten on totta? Se kaikki. Ei elämä ole vain musta tai valkoinen. Onnella on varjot. Pitää kohdentaa katseensa johonkin. Minä yritän nähdä hyvän ja sanoa sen. Koska kuormasta on tullut niin iso kantaa, että jos sitä kääntyy katsomaan, sen alle musertuu.

Niin minä taputan itseäni olalle: urhea nainen! Tässäkin päivässä oli paljon hyvää. Sillä mitä teit, oli jollekin merkitystä. Etkä huutanut kenellekään päin naamaa, vaikka teki mieli. Et ole itkenyt kertaakaan, vaan hymyilet oikeissa kohdissa. Sinä urhea nainen!

Onnelliset.

Hoplaa.
On vuosi vaihtunut ja kirjoittaminen jäänyt. Nainen on edelleen sama. Takuuaika ummessa, ei voi palauttaa. Pakko pitää.

Päivitin facebookiin uuden profiilikuvan. Oikeasti se oli vanha. Keväältä vuonna 2011. Sen otsikkona on onnellinen nainen.

Minä olin. Ja olen taas. Mutta eri syistä, eri paikoissa, eri ihmisten kanssa.

Muistan vieläkin, mitä minulla oli päällä sinä päivänä, kun kuva otettiin. Oli maaliskuun kahdeksas päivä, sellainen nihkeä, aurinkoinen kevätpäivä. Vähän loskaista ja liukasta ulkona. Naistenpäivä. Minun ovelleni tuotiin silloin kukkia. Minulla oli musta paita ja villainen hame, johon en ole mahtunut enää valmistumisen jälkeen. Ehkä muistan sen kaiken niin hyvin, koska kaikki oli vielä alussa. Tai koska sen kaiken tiesi vielä menettävänsä. Kevätiltapäivät kahviloissa laahustamassa luennolta toiseen tai viipymässä vielä hetken ennen kotimatkaa. En ollut vielä antanut itselleni lupaa olla onnellinen - saati ihastunut rakastanut. Siinä kuvassa se silti näkyi.

Aikuiset ihmiset osaa olla eron jälkeen ystäviä, eikö niin? Kunhan pöly vähän laskeutuu, niin soitellaan ja käydään kahvilla ja tullaan humalaan toistemme häissä - eiks nii?
Ei.
Erossa menee jakoon paljon muutakin kuin astiat ja huonekalut. Siinä menee ystävät, sukulaiset, tavat ja tottumukset. Ihminen on sellainen vyyhti, ettei erossa mene rikki vain yksi suhde. Se repii mukanaan kymmeniä. Osa niistä juurtuu uudelleen - vähän kuin ne muutosta toiseen mukana kulkevat huonekalut. Osa jää toiselle. Osa katoaa kokonaan. Niin se vain on, että toiset asiat ja ihmiset ovat enemmän Sen Toisen. Kipeintä niistä luopuminen tekee silloin, kun luuli niiden olevan omia.

Kilpikonnat jäävät sulle, sinunhan ne on.

Siitä on nyt viisi vuotta, kun istuin Kalamiehen pöytään. En enää muista, mitä minulla oli päällä. Muistan, että oli pakkasta ja seuraavana aamuna satoi jo räntää. Opettelin olemaan onnellinen. Ihan he***tin vaikeaa! Kun sitä on kerran sydämensä hulluudessa saanut turpaan, ei rajalinjoja helposti haudata. Viis vuotta ja edelleen on minun ystäviä ja Kalamiehen ystäviä. Viihdymme toki toistemme seurassa, mutta Suuren Jaon sattuessa kohdalle, minä tiedän, mikä on minun. Avioliitossa kaiken pitäisi olla yhteistä. Meillä on erilliset tilit (jopa pankit!), avioehto ja omat ystävät. Meillä on häkkivarastossa ylimääräinen kahvinkeitin (että on sitten erotessa molemmille oma keitin).

Kamalaa? Ehkä.

Silti olen onnellinen. Olen, vaikka se ei näkyisi kuvasta. Avioerokahvinkeitin pölyttyy varastossa. Ei sitä ole aikomusta sieltä ottaa käyttöön. Mutta omalla tavallaan se muistuttaa elämän arvaamattomuudesta. Onnen katoavaisuudesta.

Minä olin onnellinen ennen kuin tiesin sitä itse.
Olin menettänyt onneni, ennen kuin huomasinkaan.

Sen vanhan valokuvan hienous on kaikessa tässä. Onnellinen nainen - mitä sitä syitä kyselemään.

Aika parantaa?

Aika yksin ei paranna. Tarvitaan myös rakkautta. Sellaista rakkautta, joka näyttäytyy sovintona, anteeksiantona, uudelleen rakentuvina siltoina.
Miten jostain yksittäisestä yöllisestä keskustelusta voikin tulla sovituksen käännekohta. Ilman pyyntöjä, ilman sarvia ja hampaita sen vain huomaa: sinä pyydät anteeksi ja minä annan. Ja  toisinpäin. Ehkä sellainen sovituksen mahdollisuus oli aina ituna meidän välillämme, raadollisuuteen piilotettuna. Meissä on kosketuspinta. Ehkä juuri kaiken mahdottomuus teki sovinnosta mahdollisen.

Pelkkä aika ei paranna. Sen huomaa, kun vuosien jälkeen saan vastauksen. Sovitteluyritys punaisena pompulana sykähtää ruudulla ja minähän olen valmis. Melkein puolesta sanasta heittäydyn anteeksiantoon ja ymmärrykseen - niin kuin silloin aiemminkin. Tottakai puhutaan ja sovitaan, kun sinulle sopii... Miksi aina suostun odottaamaan, kun sinulle sopii. Milloin sinulla on hyvä hetki? Milloin sinä olet valmis puhumaan, sopimaan? Ja sitten vaikenet kuin muuri. Minä en lähde tähän enää. Tätä ei voi parantaa, korjata tai sovittaa. Sen kaiken jälkeen, näiden vuosien jälkeen, se ei edes ole minulle niin tärkeää. Sinä sait jo kaiken, paistattelet ihailussa. Minä en lähde varjoosi enää.

Everybody loves the things you do
From the way you talk to the way you move
Everybody here is watching you
'Cause you feel like home
You're like a dream come true
- - -
I was so scared to face my fears
Nobody told me that you'd be here
And I swear you moved overseas
That's what you said, when you left me
You still look like a movie
You still sound like a song
My God, this reminds me
Of when we were young
 - - -
Adele: When we were young
  
Jos vuosia sitten itkin muroihini Adelen edellisen levyn tahdissa, kuuntelen uutta levyään uusin korvin. Huudatan sitä autostereoissa. Joku sanoi sitä sovintolevyksi, minulle se on puhdistautumista. Aika ei paranna, se muuttaa näkökulmaa, hioo särmiä. Aika asettaa asiat eri valoon. Silti meidän on kohdattava itsemme, toisemme ja rikkomuksemme saadaksemme aikaan jotain uuttaa, jotain ehjää. Parantuminen alkaa kohtaamisesta, dialogista. 

-Niin, kun sinä tiedät...
-Niin, tiedän. Eikä se haittaa mitään.  

Pitääkö parisuhteen kehittyä?

Nyt ollaan naimisissa. Olen rouva. Myös ensimmäiset vatsantaputtelijat ovat jo hiipineet onnittelijoiden joukkoon. Että jokos sitä kohta pikkuisia...?

Niin, kun ihmisen elämä menee edelleenkin ajatuksissa sitä samaa rataa:
seurustellaan - mennään naimisiin - saadaan lapsi - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - esikoinen menee kouluun - lasten rippijuhlat - lasten valmistujaiset - lapset muuttavat pois kotoa - ensimmäinen lapsenlapsi...

Tai nykypäivänä ennemminkin:
tapaillaan - seurustellaan - (tapaillaan muita) - saadaan lapsi - mennään kihloihin - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - mennään naimisiin - esikoinen lähtee kouluun - erotaan - yksinhuoltajuus/uusioperhe - uusi suhde - saadaan lapsi - ostetaan asunto... 

Mutta aina siellä on se LAPSI. Kun on riittävän kauan seurusteltu, oltu kihloissa tai mennään naimisiin, ympäröivä maailma alkaa haukansilmällään tarkkailla naisen vatsanseutua. Lakkaako parisuhde olemasta totta, jos siinä ei lisäännytä? Onko avioliitto turha ilman jälkeläisiä (jos kysytään 1500-luvun kirkonmiehiltä, niin on!)? Mihin suhde voi enää kehittyä, jos miehestä ja vaimosta ei tulekaan isä ja äiti?

Minun maha on ihan vaan karkkia ja laiskaa liikkumista, ei uutta elämää henkivä. Olen aika tarkka kosketuksesta ja omasta tilasta (en hirveästi pidä halaamisesta) ja jo pelkkä "raskaustoivevihjailu" saa jotkut tulemaan liian lähelle. Tiedän, etten koskaan ole ollut kovin hoikka - ja nyt koen raskausepäilyjen varjossa tarvetta laihduttaa. Edes vähän. Ettei niin paljon pömpöttäisi. Jos minua, omasta tahdostaan lapsetonta, ahdistaa, miltä mahtaakaan tuntua siltä, joka kantaa mukanaan täyttymätöntä toivetta?

Me olemme ihan onnellinen kahden hengen perhe. Tai kahden ihmisen ja kahden kissan perhe.
Aiomme olla sitä vielä pitkään.

Kun on mitä odottaa!

En ole oikein vielä jäsentynyt ajatukseen, että meillä on häät kuukauden päästä! Elelen tyynesti levollisuuden kuplassa, jossa kaikkeen on vielä paljon aikaa ja asiat hyvällä mallilla. Kukat ei kasva vaikka niille kävisi avautumassa, kuukaudessa ei tiputeta kymmentä kiloa ja muuhan onkin ihan oikeasti mallillaan.

Paikkakorttien askarteleminen sai ajatukset jo hieman sellaiseen hää-asentoon. Mutta ehkä kuitenkin kaikkein paras ohjelmoija on ollut se eteiseemme ilmestynyt 10 mämmi -laatikko, jonka saa avata vasta lauantaina. Ja sen laatikon päällä oleva paperipussi, josta saa ottaa yhden vihjepaketin joka päivä.

Jep, minulla on lauantaina polttarit.

Päivän tiesin ennalta, koska tässä hommassa vapaat viikonloput ovat harvinaisia. Lisäksi ne harvat tulee yleensä tungettua täyteen ohjelmaa jo kuukautta aiemmin. Yllätyskaappaus töistä olisi toki kutkuttanut tämän naisen nauruhermoa, mutta haluan kunnioittaa kohtaamiani seurakuntalaisia. (Heitä tuskin naurattaisi, jos pappi kiikutettaisiin pois hautajaissaatosta ja tällättäisiin batman-asuun.)

Polttareihin liittyy ehkä enemmän hermojen kirskuntaa kuin häihin. Koska minä en saa hallita kaikkea! Lisäksi lähes kaikki "uutiset", joita olen saanut ennen polttareita ovat olleet jotenkin ikäviä. Milloin kukakin on ilmoittanut ettei pääse osallistumaan tai että on pikkusen otsasuonta tykyttänyt... Toki tunnen omat ihmiseni ja tiedän, että siellä on nyt paljon vaikeita (ja rakkaita!) naisia samassa sopassa keittelemässä. Ilmeisesti myös toiveeni ja mieltymykseni ovat jääneet ystävilleni suureksi mysteeriksi, joten edessä voi olla mitä vain. (Olenkin jo pidemmän aikaa epäillyt, että ajoittan puhun kiinaa enkä siksi tule ymmärretyksi)

Mutta nyt minulla on pussukka ja leimattuja kääreitä. Olen menossa jo kohdassa DAY THREE. Ilmeisesti nämä paketit ovat vihjeitä tulevasta. En tiedä millainen vihje on kikkelinmuotoinen tictac... tai miten se liittyy Morsiamen kirjaan, johon piti kirjoitella asioita, joista Kalamies minussa erityisesti pitää. Ja mikä on tämän päivän vaaleansininen rusetti? Teoriani on tällä hetkellä jotain sellaista, että minulle luvataan palkaksi kikkelikakku, jos vain laulan julkisesti Liisa Ihmemaassa -asussa (ehkä Saarijärven liikenneympyrässä) oodia miehelleni, joka rakastaa minussa tiettyjä asioita (sijoita lauluun).

Näillä teorioillanihan saan vihjattua itseni vaikka kuuhun. Pitänee hieman rajoittaa, etten pety teehen ja afrikan tähteen. Toivottavasti saan ainakin hassun hatun (mullahan on jo kyllä rusetti!), koska teemabileista vaan on niin pitkä aika.

Onneksi on jotain, mitä odottaa.

Miksi mennä naimisiin?

Mitä se avioliitto sitten muuttaa?

Olen kuullut monen perustelevan avioitumattomuuttaan sillä, ettei avioliitto ole muuta kuin paperin pala - ei se mitään muuta. Jos vihkikeskusteluun  tulleelta parilta kysyy "miten ajattelet avioliiton muuttavan suhdettanne?", vastaus on useimmiten hämmentynyt: no, toivottavasti ei mitenkään! Yleensä parilla on jo yhteinen koti ja ehkä myös lapsia. Avioliiton myötä muutama lakitekninen ja yhteiskunnallinen asia helpottuu. Moni ottaa perheelle yhteisen nimen. Mutta hääpäivä ei pelasta huonoa suhdetta tai itsessään muuta hyvää huonoksi.

Joskus tuntuu, että olisi jotenkin uudenaikaisempaa ja itsenäisempää olla menemättä naimisiin. Säilyy tunne vapaudesta, kun ei "alistu" muinaisen instituution kahleisiin. Avioliittoon näyttää nimittäin aina liittyvän ajatus vankeudesta. Miehet ottavat osaa, kuinka nyt on pallo jalassa ja hallitus määrää koko elämästä. Elämä loppuu, kun avioliitto alkaa. Minua tällainen huumori ei jaksa huvittaa. Ihan niin kuin yhteiset lapset ja asuntolaina eivät olisi laittaneet palloa jalkaa jo aiemmin. Ja jos kerran sen toisen kanssa oleminen ja uskollisuus on niin kamalaa, niin miksi sitten edes olla yhdessä?

Miksi mennä naimisiin, jos se ei muuta mitään?

Ehkä vielä uskotaan avioliittoon ja sen tuomaan turvaan. Ehkä halutaan ne isot juhlat. Ehkä tehdään sukulaisille mieliksi. Vielä on myös niitä, jotka haluavat liitolleen myös Jumalan siunauksen - ja kirkollisen vihkimisen.

Jotenkin nämä muutoksen kysymykset ovat vaivanneet minua viime aikoina. Meillä on jo yhteinen koti ja arki. Hääpäivän myötä kummankaan osoite ei muutu, tuskin arkikaan. Kalamies hakkaa varmasti edelleen konsolipelejä ja minä kirjoitan saarnoja iltaisin sohvalla. Kirkkoherran aamen ei saa meitä luopumaan pahoista tavoistamme. Meille avioliitto ei edes ole "lupalappu lisääntymiseen", koska emme ole kumpikaan erityisen lapsisuuntautuneita.

Ainoa näkyvä muutos voi olla sukunimessä. Yhdistelmänimeä en halua. Oma sukunimi tuntuu rakkaalta, vahvojen naisten nimeltä. Mutta. Tämä ohjautuu täysin tunteella: minusta tuntuu paremmalta, jos minun perheelläni on sama sukunimi. En koe, että ottaessani mieheni nimen (tämä on jo puhuttu, Kalamies ei nimeään vaihda) liittyisin jotenkin hänen sukuunsa ja historiaansa. Olen edelleen tätä omaa sukuani. Ajattelen (tunnen), että olemme minulle jotenkin enemmän perhe, kun meillä on yhteinen nimi.  Oma pieni yksikkö. Me. (Jos minulla/meillä olisi jo lapsia tai ajatus lisääntymisestä, hyvinkin todennäköisesti pitäisin oman sukunimeni suvun nimen jatkumisen turvaamiseksi. Olen myös tehnyt tutkimustyötä ja ilmoistusrumban vaivan lisäksi kuluja tulee lähinnä ajokortista ja passista, joka on muutenkin uusimisen tarpeessa.)

On minulta kysytty sitäkin, onko avioituminen minulle edes tärkeää, koska vanhempanikaan eivät ole naimisissa. Minusta kysymys oli vähän hassu. Äiti on aina tehnyt omat, itselleen sopivat ratkaisunsa. Minulla on erilainen elämä. Minulle seurustelu on tutkimusaikaa: haluaisinko sitoutua tähän ihmiseen loppuelämäkseni? En voi omalle kohdalleni ajatella suhdetta, jossa asutaan yhdessä tai ollaan kihloissa kymmenen vuotta ilman ajatustakaan avioitumisesta. Minulle kihlautuminen on lupaus avioliitosta, ja sormusten vaihtamiseen liittyy jo sopimus hääpäivästä. Eikä tämä yhteenmuuttokaan niin helppoa ollut. Ehdin kyllä pyörittää päässäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta, miettiä muiden suhtautumista, omaa jaksamista, taloudellista tilannetta ja ties mitä. En pystyisi kevyesti puolen vuoden  jälkeen muuttamaan kamoja saman katon alle. Sellainen ei olisi minulle luontevaa. Mutta minulle on täysin ok, että toiset ajattelevat toisin, valitsevat ja elävät toisin.

Mitä avioliitto sitten muuttaa?
Haluan ajatella, että alttarille asteleminen lujittaa suhdettamme. Sitoudumme toisiimme seurakunnan ja Jumalan edessä. Sitoudumme yhteiseen työhön ja rukoilemme Jumalan siunaavaa läsnäoloa liittoomme. Ehkä se ei muuta ulkoisesti mitään, mutta toivon, että se voisi vaikuttaa sisäisesti meissä.

Miksi mennä naimisiin?
Koska se tuntuu oikealta. Se tuntuu oikealta tämän ihmisen kanssa. Häneen haluan sitoutua ja hänen kanssaan haluan jakaa elämän. Minulle avioituminen on luonteva tapa muodostaa ihan oikea oma perhe. Perheeseen riittää kaksi ihmistä.

*

Kalamies on kaverinsa polttareissa. Puhutaankohan siellä syvällisiä? Pohditaanko avioliiton merkitystä? Tuskin.

Täällä on pohdittu polttareita. Ja hääyön viettämistä. Kehällisiä asioita.

Pessimisti ei pety koskaan: miettin jo kaikkia niitä ihmisiä, jotka jättävät tulematta, koska huvi on kallista ja Suomi iso maa. Lopulta päädymme porukoiden rantasaunalle pelaamaan Afrikan tähteä kolmestaan kaasojen kanssa. Hääyö vietetään luultavasti samaisella mökillä, tai jos oikein villiksi heittäydytään, niin ihan omassa kodissa (kunhan ensin siivoan viimeisen poikienillan jäljet). Pummitaan vaikka kyyti joltain, joka on tulossa kylälle päin. Mitä sitä turhasta maksamaan.

Häämatka suuntautuu luultavimmin sohvalle, sillä viisi päivää häiden jälkeen tämä nainen lähtee koulutuspäivään! (Tiedän, nämä ovat näitä elämän valintoja. Mutta minut on kasvatettu siihen, että ensin opinnot ja työt ja sen jälkeen mietitään sitä muuta elämää. Tämä ei ole tunnevalinta.)

"No, me tavattiin alttarilla"

Avalla alkoi eilen uusi ohjelma Ensitreffit alttarilla. Ohjelma on jo suivaannuttanut hyvän joukon ihmisiä, ja yleinen mielipide on, että tässä halvennetaan avioliittoa (ehkä lähes yhtä pahasti kuin uudella avioliittolakiesityksellä). "Ainakaan kukaan näistä ohjelmaan hakeneista ei ole hakenut siihen mukaan muuten kuin julkisuutta tavoitellakseen. Ei voi toimia."

Itsekin piti ohjelma virittää katsomosta näkyviin heti illalla. Hyvin skeptisesti aloin ohjelmaa katsoa ja Kalamiehelle huutelin, kuinka "joku Pera 3kk sinkkuna ei todellakaan tartte tätä ohjelmaa pariutuakseen!" Alkukuvissa vilahteli monenlaisia sinkkuja, mutta onneksi varsinaiseen pariskuntakamppailuun päätyivät noin kolmikymppiset, pitempään sinkkuna olleet ihmiset. Kukaan heistä ei ollut ruma tai rassukka - eikä toisaalta tyrkky julkkisbimbo. Näin heissä pintaraapaisun ihmisistä, jotka ovat perustyytyväisiä omaan elämäänsä, mutta joiden parisuhdekaipaus on jäänyt vastausta vaille.

Ohjelman asiantuntijat, pari psykologia/perheterapeuttia, pappi ja folkloristi, vaikuttivat myös ihan tolkun ihmisiltä. He puhuivat fiksuja avioliitosta ja parisuhteesta. Heillä oli perusteita sille, miksi jotkut toimivat (ainakin paperilla) hyvin parina. Ja esimerkiksi papin haastattelu ennen vihkimistä (ilmeisesti kaksi paria vihitään kirkollisesti ja yhdellä on siviilivihkiminen) oli hyvä. Siellä puhuttiin tahdosta ja luottamuksesta. Ihan samoista asioista, joista puhutaan myös muiden parien kanssa.

Näiden "ikisinkkujen" puhueissa kuitenkin korostui nimenomaan tahto. He olivat päättäneet, että enää ei suhteissa roikuta vain tavan vuoksi tai jotta olisi joku. Oli väsytty etsimään sitä jotain - ja tässähän ei itse tarvinnut tehdä oikeastaan mitään muuta kuin perusteelliset psykologiset testit ja täytellä pari muuta lomaketta. Ei ikäviä Tinder-treffejä tai kuumottavaa odotusta siitä, soittaako se baarituttu koskaan takaisin. Jotenkin, ainakin ensimmäisen jakson perusteella, tässä sitoutumisvalmiit ihmiset etsivät kaltaisiaan - ja toivottavasti löytävät.

Onhan se hullua mennä naimisiin edes tapaamatta kertaakaan. En minä haluaisi. Mutta olen minä vihkinyt pareja, jotka eivät vuosienkaan yhteisen historian jälkeen osaa sanoa, miksi haluavat juuri tuon toisen kanssa naimisiin - tai ylipäänsä avioon. Olen vihkinyt salamarakastuneita ja pikaeronneita. Ei sitä alttarilla tahtoessaan voi kukaan täysin tietää, ketä lupaa tahtoa rakastaa aina. Tottakai siinä hetkessä uskoo siihen, että tahtoa löytyy molemmilta ja aina kuolemaan asti. Mutta varmaksi et voi tietää.

Onhan se hullua muuttaa sokkona häiden jälkeen viideksi viikoksi yhteen. En minä haluaisi. Mutta toisaalta mietin, että viisi viikkoahan on tosi lyhyt aika. Siinä ehkä ehtii ihastua toiseen. Tai ehtii tulla sairaaksi raivosta, jos toinenkin on ihan epätäydellinen puolikas. Toivoisin, että nämä nyt ohjelmaan valitut tahtoisivat katsoa jutun hieman pidemmällekin. Kyllä sitä 6-8 viikkoa asui harjoittelussakin ties missä murjussa ties kenen kanssa. Mutta entäs sen jälkeen, kun ei enää ole "pakko"?

Kyllä, koukutin itseni tähän sarjaan ihan yhtä pahasti kuin Teiniäitien kaikkiin kausiin. :D

Tämä ohjelma herätti myös Kalamiehen ja minun välille keskustelua. (Tietysti koko ohjelma oli mieheni mielestä typerä idea.) Pohdimme myös kysymystä "erotaanko nykyisin liian helposti" toiselta suunnalta: mennäänkö nykyisin liian helposti naimisiin? Ja toisaalta, Kalamiehen 10 pisteen kysymys: Mitä se erilleen kasvaminen on?

Ehdotin, että se on sitä, kuin toinen herää aamulla ja toteaa: en halua tätä enää. Mutta ilmeisesti tässä haettiin jotain sellaista, mistä minulla ei ole kokemusta. Siis sitä, että seurustellaan teinistä asti, mennään naimisiin ja sitten  noin kolmessakympissä alkaa tuntua siltä, että olenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin ajattelin, ja erilaiseksi kuin tuo toinen ajatteli. Silloin voi joko yrittää vielä kasvaa uudella tavalla samaan suuntaan - tai erota. 

Siinä sohvalla ohjelmaa katsoessani mietin myös omia suhteitani. Miksi jokin toimi paremmin kuin toinen? Miksi jonkun (yhden) kanssa voi olla eronkin jälkeen ihan hyvä ystävä ja toisten kanssa välissä on vain kiviä ja partateriä? Miksi jonkun kanssa alkaa jo ekoilla treffeillä ahdistaa ja toisen kanssa voi säätää ikuisuuksia - jutun johtamatta mihinkään?

Mikään asiantuntijatiimi ei olisi mistään hakemuksista mätsännyt minua ja Kalamiestä. Silti tämä homma on toiminut kaikkein parhaiten. Jotenkin se vain lähti eri raiteelle jo alussa.

Miten ja miksi tuntuikaan kuin ystävä vanha oisit. Ikkunaan tuntemattomaan miksi sä katsoitkaan? Miten ja miksi vain minut löysit merestä ihmisten? Miten sä sait mut syttymään roihuksi tunteiden
-S. Edelman

Unta.

En ole aikoihin nähnyt unta sinusta.
Mutta vieraassa kaupungissa, ilmapatjalla:

Olin tulossa luoksesi käymään, siihen taloon, jonka osoitteen yhä muistan. Mutta se näytti erilaiselta. Olen nähnyt tuon erilaisen talon unessani ennenkin. Se on oikea ja väärä yhtä aikaa. Sinne kuljetaan parkkipaikan läpi ja sen edessä on ruohokaistale.

Sisällä oli liian valoisaa. Muistan luotasi hämärän. Nyt siellä oli valkoista ja kevään aurinko. Istuimme sohvalla ja sinulla oli mauton kello. Olit mennyt kihloihin ja sormus oli valtavan prameileva. Nauroimme. Sinä olit sama ja eri yhtä aikaa. En tunne sinua enää.

Heräsin vieraassa kaupungissa, valkoisella sisustetussa huoneessa. Vieressä nukkui tuttu hahmo. Asetin selän hänen selkäänsä vasten, ja nukuin unia näkemättä.

Unestani asti olen tuntenut yhä kasvavaa kiitollisuutta Kalamiehestä. Yhä enemmän on asioita, jotka ovat vain meidän. Yhteisiä muistoja. Yhteinen matka. Me puhumme öisin pitkään pimeässä, kun makaamme valvella eri syistä. Puhumme politiikasta, uskosta, lapsuusmuistoista. Tämä aika on nyt. Ja se toinen aika - se alkaa muistuttaa unikuvia.

Kirkko ja kapakka.

Taivas on juoppojen kapakka
Kertoo Zen Cafe. 

Meillä on Kalamiehen kanssa varattuna kirkko ja kapakka.
Me menemme naimisiin!

Saako tästä olla innoissaan? Kuinka paljon? Missä vaiheessa?

Me emme ole erityisen romanttisia ihmisiä kumpikaan. Kosinta tapahtui liitutaululla ja hääpaikan ja -päivän valinta minun töiden asettamilla reunaehdoilla. En ole suunnitellut häitäni pikkutytöstä asti, mutta päivän varaaminen herätti minussakin uinuvan hääsuunnittelijan - ja Kalamiehessä myös. Hänelle kuuluvat hääauto ja matka, minulle pöytäkoristeet ja kukat. Kutsujen ilme, samoin kuin ohjelma, kuuluvat yhteiseen suunnitteluun.

Juhlapaikaksemme valikoitui vanha kapakka. Ihan alkujaan rakennus on ollut navetta. Sitten siitä tuli tanssiravintola ja kapakka. Uusien omistajien myötä siitä on kuoriutunut vallan kelpo juhlatalo. Vaikka kolmesta vaihtoehdostamme tämä musta hevonen nousi melkein heti suosikkilistan kärkeen, piti valintaa silti miettiä jonkin aikaa. Koska paikalla on maine - etenkin paikallisten mielissä. Koska piha on ruma - käytännössä pelkkä iso hiekkaparkkipaikka. Muissa vaihtoehdoissa miljöö olisi ollut ihana, vanha ja arvokas. Ja ahdas. Vieraslistalle kertyi nimiä yllättävän paljon (etenkin kun halusin pitää kiinni periaattestani, ettei kenenkään tarvitse tulla ilman puolisoaan).

Valitussa tilassa saamme kaikki vieraat istumaan samaan tilaan. Loppukesästä sataa kuitenkin, joten hiekkaparkkipaikalla ei tarvinne olemalla olla. Sisätilasta on saatu uusien omistajien myötä varsin viehättävä ja sinne on helppo viedä myös omia somisteita. Lopulta tuollainen vähän rouhea, mutta käytönnöllinen tila on eniten meidän juttu.

Kirkko on minun kotikirkkoni. Työvuoroon on toivottu turvallisia ihmisiä.

Eihän elämästä koskaan tiedä. Lähipiirissä on sen verran heikossa hapessa olevia ihmisiä, että samalle kesälle saattaa mahtua surujuhlaakin. Voihan se olla, ettei tämä kestä. Voihan se olla, että talven lumet romahduttavat juhlatalon katon ja etuajassa tulevat syysmyrskyt pieksevät juhlaväkeä kirkon pihassa, kun hääauto on jäänyt kaatuneen puun alle jumiin.

Eihän sitä koskaan tiedä. Voihan tämä toimiakin.

I wish that we could give it a go
See if we could be something
Kate Nash

Kaksi nimeä.

Kotiovessa on kaksi nimeä. Siinä se nyt on. Todiste. Tuon oven takana asuu kaksi ihmistä (ja kaksi kissaa, mutta se pitää itse päätellä ovikyltistä). Olemme nyt viikon opetelleet elämää saman katon alla ilman parasta ennen -päiväystä. Onhan Kalamies ollut täällä yhtenä talvena kaksi kuukautta ja viime kesänäkin useamman viikon. Mutta niissä oleskeluissa on aina ollut eräpäivä - kun harjoittelu loppuu, kun opinnot alkavat... Nyt täällä on kahden ihmisen huonekalut, astiat, vaatteet ja elämät.

Huomaan taas hämmentäväni ihmisiä asumalla näin. Sillä eihän tässä ammatissa voi. Eihän tällä taustalla voi. (Tosin en ole koskaan elänyt varsinaisessa ydinperheessä, joten riippuu ihan, että mistä kulmasta katsotaan.) Naapurit kysyvät vähän varovasti todeten. Tutuilta tulee epävarmoja hymyjä, että kivahan se...on...kai.

Huomaan miettiväni yhteisön reaktioita. Puhutaanko takana päin? Tosin, milloin ei olisi puhuttu? Milloin ei olisi tiedetty minua paremmin, millaisesta perhetaustasta tulen ja millainen ihminen siksi olen? On totta, että virkani puolesta minun tulisi eläää esimerkillistä elämää (tavoitella kirkon ideaalia). Mutta miten sitä eletään?

Viime aikoina olen pohtinut paljon itselle rehellistä elämää. Siihen liittyy vahvasti myös Jumalalle rehellinen elämä.

Olisimme voineet muuttaa Kalamiehen asumaan nimellisesti toiseen osoitteeseen, ehkä jopa ihan naapuritaloon. Tai olisimme voineet päräyttää maistraatissa naimisiin muuttopäivänä, jotta oveen saataisiin vain se yksi nimi. Tai olisimme voineet venyttää kaukosuhdettamme vielä yhden vuoden, elää omia elämiämme omilla maillamme. Nämä valinnat olisivat miellyttäneet yhteisöä, näyttäneet oikeilta. Rehellisiä ne eivät olisi olleet.

Minä tunnen itseni. Olen elänyt yksin pitkään. Minun pitää saada opetella toista. Pitää saada asettua ensin kahdella nimellä. Että sitten voisi olla vain yksi nimi. Sillä yhdessä eläminen on minulle vakava ja iso asia. Avioliitto on minulle vielä isompi asia. Ja nämä kaksi pilaria haluan rakentaa huolella. Yhtäkään hyllyä ei kannettu kynnyksen yli kevein perustein, eikä kutsukorttimalleja googlata huvin vuoksi, vain haavekuvien takia.

On tämä tunne-järki-ristiriitansa vaatinut. Että kun ei voi. Mutta kun tuntuu oikealta. Kun on ihan innoissaan siitä toisesta nimestä, mutta ei tiedä, onko se soveliasta.

Kaksi nimeä kotiovessa kertovat: tämä on minun elämääni. Tämän valintani kanssa elän ja Jumalani edessä seison. Tämän kaiken olen saanut Jumalalta lahjaksi. Tätä minä vaalin. Tästä minä kiitän.

Romanttista?

Me olemme Kalamiehen kanssa melko epäromanttinen pari.
Tekstiviestikeskustelu eiliseltä:

R:"Hyvää vuosipäivää! Vai onko se edes tänään? Joskus näillä main kuitenkin"

K:"!! Niin, mikäs päivä se olikaan sitten... mutta hyvää vuosipäivää meille!"

R:"Ei me edes sitä tiietä, että milloin on alettu heilastella! :D "

K:"No siinähän se jossain kesän korvilla oli, pitäs sopia joku päivä varmaan... :D "

Että niin on merkittävä päivä elämässä tämä 21.5. tai ehkä 22.5. - ei nyt olla vieläkään sovittu sitä virallista päivää. Ehkä seuraava merkittävä päivämäärä pitää kaivertaa kultaan...

Suhteellista.

Viikossa on 168 tuntia.

Minä teen töitä viikossa noin 40 tuntia. Toisinaan tuntimäärällisesti vähemmän, toisinaan enemmän. Kuormittavuus ja mielekkyys ei aina kohtaa tuntimäärän kanssa: on eri asia istua toimistolla valmistelemassa, kirjoittamassa ja tilastoimassa, kuin toimittaa siunaus, osallistua muistotilaisuuteen ja sen jälkeen lähteä kotikasteelle. On niitä päiviä, kun ruokansa ehtii syödä rauhassa työkaverin kanssa, ja niitä, kun tunkee hedelmää suuhun matkalla pisteestä A pisteeseen B (ja rukoilee, ettei traktori ainakaan satu nyt eteen).

Nukun 6-9 tuntia yössä ja kerran viikossa päiväunet. Se tekee noin 56 tuntia unta viikossa.

Työn ja unen jälkeen minulle jää vielä 72 tuntia kotitöihin, kaupassa käymiseen, lukemiseen, harrastamiseen ja sosiaaliseen elämään. Ja tässä kohtaa se iski. Minä käytän tavallisella keskivertoviikolla aikaa Kalamiehen kanssa kommunikointiin 5-10 tuntia. Useimmiten kyse on puhelimessa tai facebookissa juttelusta (ja minulla on usein facessa auki useampi keskustelu, joten kyseessä on kavereiden kesken jaettu aika).

Tapaamme toisemme ihan fyysisesti 2-4 viikon välein pitkän viikonlopun verran, jolloin suhteessa vietetty aika suorastaan räjähtää käsiin. Silti yleisin kommentti, jonka kuulen lähtiessäni tapaamaan siippaani Pohjois-Karjalaan, on: "ai, taas sä menet sinne, miksi?" Ei ole kerran eikä kaksi, kun olen lähtenyt Kalamiehen luo itku kurkussa ympäröivien asenteiden takia. Taas tässä mennään tuhlaamaan aikaa ja vaikeuttamaan muiden elämää...

Tiedän useamman kaukosuhteessa elävän parin, joka näkee viikoittain ja soitteleekin varmasti enemmän kuin me Kalamiehen kanssa. Näissä suhteissa yksikin yö on ihan hyvä syy ajaa toisen luokse olemaan - kilometreistä välittämättä.

En valita tai kerää sääliä välimatkallamme tai pitkillä tapaamisväleillä. Nämä vain ovat meidän suhteemme realiteetteja. Minulla on epäsäännöllinen työaika, joka painottuu viikonloppuihin, toinen opiskelee kahdeksasta neljään arkisin. Minulla on kaksi kissaa, joista olen vastuussa. Minun pitää hoitaa työni. Siitä on tullut minulle jo lähes pyhä lehmä.

Minua on aina kannustettu opiskelemaan ja tekemään työtä. Työt pitää aina hoitaa kunnialla. Kun erosin Siitä Toisesta, kotini tärkein viesti oli: hoidat nyt vaan ne opinnot loppuun ja menet töihin. Ja minä hoidin. Valmistuin, menin töihin ja tärkeintä oli, ettei kukaan voi sanoa työni laadun kärsineen jonkin naurettavan sydänsurun vuoksi.

Mielestäni olen pärjännyt työssäni hyvin, hoitanut hommat. Tiedän itse kestäväni tätä työtä ja sen paikoitellen mielipuolista tahtia, mutta aina en tiedä kestääkö parisuhteeni sitä. Silti koen painetta aina vain nipistää parisuhdeajasta, niistä kymmenestä tunnista viikossa. Lasken kalenterista optimaalisia tapaamisajankohtia, jotka rasittaisivat kaikkia muita ihmisiä mahdollisimman vähän. Harmittelen, jos lukiokaveri olisi paikkakunnalla juuri silloin, kun olen lähdössä Kalamiehen luo. Kalamiehen ollessa minun luonani, yritän aina saada myös kaverit sopimaan kalenteriin - ettei tule sanomista.

Kaksi vuotta olen elänyt tällaisessa painekattilassa. Yrittänyt olla kaikille kaikkea. Joustanut parisuhteen kustannuksella. Silti saanut kokea nuivaa asennetta, kun "aina pitää mennä". Nyt olen pisteessä, jossa en enää voi vähentää kahdenkeskisestä ajasta ja tapaamisista. En jaksa enää laskea loputtomia viikonloppuja eteenpäin (ihan täynnä toimituksia, konfirmaatiopyhä, ylioppilasviikonloppu, rippileiri...).

Joskus vain kovasti kaipaa sitä, että minullekin sanottaisi: Sinä olet tehnyt riittävästi. Sinä saat viettää aikaa kumppanisi kanssa hyvällä omalla tunnolla.

Pari suhdetta.

Luin mielenkiintoisen artikkelin Petturi parisuhteessa: 10 näkökulmaa pettämiseen
City-lehden verkkosivuilta.

Kohta 7:

”Maailma on nyt senkaltainen, että parisuhteesta tankataan asioita, joita ennen saatiin monesta muusta lähteestä. Ennen oltiin suhteessa myös esimerkiksi sukuun, jumalaan tai kylään, nyt haetaan kaikki parisuhteesta. Parisuhteista tulee liian tiiviitä ja tämä altistaa uskottomuudelle”, Toppari kuvailee.

Siis parisuhteet ovat liian tiiviitä? Kun minä olen mielessäni ajatellut ja ehkä kavereiden kanssa puhellutkin, että kyllä se on tämä minä-keskeinen kulttuuri ja kaiken hajanaisuus, joka hajottaa perheetkin. Ehkä osin totta sekin, mutta olen avoin Topperin ajatukselle. Onhan se ihan mieletön taakka olla toisen kaikki. Enkä usko, että kukaan ihminen edes pystyy olemaan toiselle kaikkea, mitä tämä tarvitsee.

Kaikkineen mielenkiintoinen artikkeli, kannattaa lukaista.

Omalle kohdalle pettämistä ei ole osunut. Omat suhteeni ovat päättyneet kummalliseen puhelinhiljaisuuteen, vaivautuneisiin katseisiin. (Ja vuosien päästä koko suhde mitätöidään "joksikin jutuksi".) Ne tuntuvat kadonneen kuin uni aamun tullen. Lähipiirissä pettämisestä kuitenkin kuulee. Palasia keräillään kuka mitenkin.

Kalamiehen puhelin oli maanantain kiinni. Laitoin viestin, yritin soittaa. Tasaisesti tunnin välein pitkin iltaa: valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Kunnon naisena kävin läpi pari kauhuskenaariota.
Skenaario: Nyt se on ajanut mersunsa liikenteenjakajaan ja makaa jossain teholla!
Järki: Ihan varmaan minulle olisi soittanut jo useampikin ihminen, jos näin olisi.
Skenaario: Se on jonkun naisen kanssa!
Järki: Ja myös äärettömän tyhmä, koska yleensä hän aina vastaa puhelimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Yhtään ei siis herättäisi epäilyksiä tällainen yllättävä saavuttamattomuus. Ja pakko myöntää: luottamus on vielä suurempi kuin mustasukkaisuus.

Kolmas skenaario olikin pelottavin, omin:
Hän ei halua minua enää.
Mielen täyttivät ne hetket, kun olen seisonut suhteen (tai niiden juttujen) raunioilla. Muistan hetken, kun toisen lähtiessä kotiin on mielessäni vilahtanut ajatus kuin viimeistä lähtöään tekisi. Siitä hetkestä on alkanut outo puhelinhiljaisuus, selitykset, vetäytyminen. Kun ei tämä enää tunnu siltä. Eikä tämä johdu sinusta (vaikka johtuukin).

Noh, Kalamiehen Lumia oli vain päättänyt kiukutella ja kieltäytynyt latauksesta. Viestiä tuli taas seuraavana päivänä. Yhteys on löytynyt. Mutta hetken, pienen hetken, perusluottamukseni järkkyi.

Menee vuosia ennen maan aavikoitumista.

SMG:Nuorukainen

Menee vuosia ennen maan aavikoitumista.

*

Vielä yksi kuva.

Seurustelin ennen Kalamiestä.
Sen Toisen ja parin kaverin kanssa
tapasimme hengailla nelikossa.
Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa.

Muistan sen, kun jäin jälkeen parkkipaikalla.
Eikä kukaan kääntynyt, ei odottanut.
Kunnes se toinen porukan poika pysähtyi:
mihin sie jäit

Se Toinen meni edeltä.
Ehkä jo silloin tiesin.
Oli sellainen lähtemisen tuntu.

*

Se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta

Suren osaani vain koska tulen sen menettämään.

Kolme kuvaa elämästä.

Tunnilla tehdään ryhmätyö.
Meidän porukassa on yksi liikaa.
Siirryn toiseen ryhmään.

Istun kahden kaverin välissä.
Pitää kertoa vieruskaverilleen jokin asia, jota lähdetään työstämään.
Vierustoverini kääntyvät sillä toisella puolella olevan vierustoverin puoleen.

Ystävä kysyy:
Aiotko osallistua siihen vanhojen seurakuntanuorten tilaisuuteen?
Minua ei ole kutsuttu.

En kaipaa elämääni yhtä parasta ystävää. Olen levoton.
Koen saavani enemmän usean porukan osana.
Elän enemmän minuna.

Toisinaan se tarkoittaa sitä, ettei oikeasti kuulu mihinkään.

Ja niin he elivät...

Olen pompotellut päässäni rakkausajatuksia.

On niin monenlaista rakkautta
suurta
   salattua
roihuavaa
  kiellettyä
kipeää
 ensimmäistä
    onnetonta
todellista

Olen miettinyt, jättääkö ensirakkaus jotenkin pysyvämmän jäljen kuin muut rakkaudet?

Criminal Mindsissa kerrottiin (luotettava lähde!), että nuoruuden musiikki jättää syvemmän muistijäljen kuin vanhempana kuunneltu musiikki. Vaikka koko musiikkimaku muuttuisi, herättävät juuri nuoruuden kappaleet erityisiä väristyksiä. Jotenkin se liittyi identiteen ja aivojen kehitykseen... Ei kai tarvitse enää kysyä, miksi ParastaEnnen on niin suosittu ohjelma?

Minä pidän kodistani. Mutta ensirakkauskotini on ollut Joensuun koti. Ehkä sen tekivät ihmiset, jotka siellä kävivät. Ehkä sen teki ensimmäisen illan ajatus siitä, että "noniin, kaupunki, tästä eteenpäin meidän on tultava toimeen". Ehkä se vain oli ensimmäinen pitkäaikainen koti toisaalla. Tai ehkä siitä tuli rakkain siinä hetkessä, kun siitä joutui luopumaan.

Ehkä koko ensirakkauden taika on sen rikkoutumisessa?

Äiti on sanonut: toiset rakkaustarinat päättyvät onnellisesti, toiset johtavat avioliittoon. 
(ja tämän on varmasti sanonut myös joku kohtalokas filmitähti - nainen, tietysti)

Minä en pidä siitä ajatuksesta. Ei kai rakkaus kuole, kun sen sinetöi sormuksella. Eihän avioliitto ole mikään vapaudenriistolaitos. Ainakaan sen ei pitäisi olla. Minulle avioliitto edustaa vakautta. Liitto määrittää meidät omaksi yksiköksi. Yhdeksi. Ei tee kokonaiseksi, ei korjaa, mutta jotenkin... täydentää. Mutta ehkä tuossa sitaatissa ei ole pohjimmiltaan edes kyse avioliitosta. On kyse rakkauden taiasta. Kun rakkaus vanhenee, se muuttaa muotoaan. Suhteen sekoitussuhde muuttuu.

Suuret rakkaustarinat ovat suuria, koska ne saivat jäädä tarinoiksi. Ne eivät nuhjuunnu arkisiin aamuihin. Ensirakkaudet laitetaan muistoihin yhdessä nuoruuden hittibiisien kanssa. Sitten sopivassa seurassa viinilasi kädessä muistellaan, kuinka kerran oli Se Toinen, jonka kanssa käytiin kuussa ja jonka vuoksi itkettiin vuosi. Hei kuunnellaan taas se biisi, joka soi silloin yhtenä kesänä...!
Vaan kyllä pidän onnellisina heitä, jotka naivat ensirakkautensa, antavat sen nuhjaantua suureksi tarinaksi. Malja teille!

MacDonald kirjoitti Armon yössä muistojen olevan vain tarinoita, joita kerromme itsellemme. Ja mehän puhummekin elämäntarinasta. Lopulta kai me itse voimme määrittää tarinoidemme suuruuden, ensirakkauden traagisuuden tai sulokkuuden.  Koko tarina tulee valmiiksi vasta kuolemassa. Ehkä silloin paljastuukin, että suurin kertomus piiloutuu nuhjuisiin avioliittovuosiin, arkisiin aamuihin. Minun tarinaani kertoo silloin joku toinen, muistelee, antaa uudet painoarvot.

Kalamiehen kanssa toisinaan kerromme toisillemme tarinaa ensitapaamisestamme. Muistelemme, mitä toisessa katsoimme. Muistelemme ensitreffejä ja suudelmaa Florence and the Machinen soidessa. Me kerromme meidän tarinaamme yhä uudelleen, jotta se pysyisi elävänä. Niitä muita tarinoita emme enää kerro. Niistä Toisista, jotka katkoivat kylkiluita ja koteloituivat haamusäryksi sielun niveliin.

Siellä ne makaavat, Rummakon suuret tarinat, sinisten makuuhuonetapettien ympäröiminä mäntyparketilla. Kevään valoläikkä omalla kohdallaan. Siellä soi Nirvana, Apulanta, The Offspring ja Zen Cafe. Siellä haisee rappukäytävän lämmennyt muovi. Siellä he elävät, tarinoissa. Ensimmäinen, onneton ja sattuvin.

Hei beibe, tehdään me tästä Se Suuri, Se Onnellinen, Se Kestävä. 
Se, mistä muut kertovat tarinoita.

Minulla on ilmeisesti menossa jonkinlainen "closing time". Kalamiehen valmistuminen lähestyy. Opiskelukavereista viimeisetkin alkavat olla valmistumisen mainingeissa. Ehkä jokin on kesken, tiedän että on, niin kauan kuin jalka on neljännesosaksi Pohjois-Karjalassa. Vielä pitäisi tulla kerran vastakkain ja sanoa: hyvää matkaa. Vielä pitäisi kerran vilkuttaa muuttoauton luona:

ja niin he elivät...

Joulu on taas...

Joulukortit pitäisi kirjoittaa, kohta on joulu. En ole muistanut ostaa kirjekuoria. Enkä merkkejä. Joululahjat olen kyllä yhtä vaille ostanut tai tehnyt ja laittanut pakettiin.

Kalamies oli täällä viettämässä itsenäisyyspäivää. Laitoin sen mukana paketteja sen väelle - viimeisiä paketoin tänään ennen lähtöä keittiön lattialla. Jotenkin alkoi kiukuttaa koko joulu. Tänään on kyllä kiukuttanut vähän kaikki. Jotenkin omissa nahoissakin on inhottavaa olla.

Minä odotan Kalamiestä luokseni aina kovasti. Huomaan myös asettavani ajatuksissani yhteiselle ajalle jonkinlaisia tavoitteita. Ajatuksia siitä, mitä tehdään, miten ollaan ja mistä jutellaan. Ikään kuin yrittäisimme elää normaalia parisuhdearkea kolmessa päivässä. Yleensä homma menee paikkojen välillä suhaamiseksi ja jonkinlaiseksi möllöttämiseksi. Sitten onkin jo toisen aika lähteä ja jääkaapissa on liikaa ruokaa ja mieleen hiipii pettymys siitä, kuinka vähän taas ehdittiin tai jaksettiin tehdä ja jutella ja olla jotakin. Yhteinen aika vain katoaa, vaikka kuinka yrittää aikatauluttaa. Koti tuntuu hetken taas vähän tyhjältä.

Minä en oikein ole jouluihminen. Jouluvalot ovat kivoja ja jotenkin se joulun odottaminen ja makusteleminen on mukavaa. Inhoan kaikkia rallattavia joululauluja ja täysiä kauppakatuja. Lahjat ovat kivoja, jos niitä saisi antaa vain niille, joille keksii jotain kivaa. Kuitenkin lienee kohteliasta, että muistaa myös niitä, joille lahjan keksiminen on täyttä tuskaa. Lisää ahdistusta tuovat ne, joilta saa itse aina todella hienoja ja kivoja lahjoja - ja itse tuntee joka vuosi jotenkin alittaneensa riman. Vaikka olen yrittänyt paneutua ajatuksella jouluvalmisteluihin, ahdistaa.

Minua ei ahdista olla jouluna töissä. Ainakin saan olla joulun ydinsanoman äärellä. Muillehan minun työni on enemmän ongelma. Suuret perhejoulut ovat aikalailla utopiaa kuten myös rauhalliset yhteiset hetket. Tietysti minun perheeni on lähellä yhteistä ruokailua ja lahjahetkeä ajatellen. Kalamies on täällä eristettynä omistaan - tai sitten joulun poissa minun luotani. Tänä vuonna päädyimme viettämään joulut erillään. Siksi minä panikoin lahjoja jo marraskuussa, Kalamies aloitti miettimisen paluumatkalla.

Mitä minä sitten toivon joululta?
Yhtenä iltana tosi hyvän jouluruuan. (Inhottaa lämmittää kolmatta päivää laatikoita ja paisteja ja rääppiä joulua - vaikka on kai pyhäinhäväistys tehdä kanakeittoa joulupäivänä.) Pieni kierros hautausmaalla. Muutaman kivan paketin antaminen ja saaminen. Hämärä valaistus ja läheisiä ihmisiä. Hyvä elokuva (porukalla) tai kirja (yksin). Jouluna ei pitäisi olla kelloja ollenkaan.

Niin, minullahan ei ole työhuoneessani kelloa ollenkaan. Pidän sen ajattomana vyöhykkeenä. Myös vapaapäivät ja joulu pitäisi saada kellottomaksi vyöhykkeeksi, jossa tärkeintä on ihminen tässä ja nyt, eikä se mikä odottaa ulkopuolella.

Vähänks noloo!?

Ala-asteella olin ihastunut. Mutta minä ymmärsin, että ihastukseni oli nolo. Ei sellainen poika, johon oli sopivaa ihastua. En tiedä näkivätkö ne toiset tytöt ihastukseni ja leimasivat sen noloksi, vai oliko pojassa jo valmiiksi jonkinlainen nolon tyypin -leima. Joka tapauksessa, aloin hävetä tunnetta.Tämän ihastuksen tunnustin ääneen asiaan kuuluvalla arvokkuudella Kaimalleni tänä kesänä pikkurannan keinuissa. Jotenkin hetki oli minulle merkittävä: tässä 27 vuoden kypsässä iässä sain tunnustaa vanhan ihastuksen jollekin, joka tunsi tuon pojan. Silloin 11-12 -vuotiaana en asiaa kenellekään voinut tunnustaa - enkä suin surminkaan olisi tunnustanut.

Enää se poika ei ole nolo. Me olimme ystäviä koko peruskoulun ja vielä lukiossakin. Luulen, että hänkin oli joskus ihastunut minuun. Ehkä tajusinkin sen silloin, mutta en tehnyt asialle mitään. En uskaltanut. Se olisi voinut olla noloa.

Olen huono puhumaan suhteistani. Usein minusta tuntuu, ettei ihmisiä edes kiinnosta. Tai he ajattelevat minun, ajatusteni ja suhteeni olevan jotenkin noloja. Rakkauden tunnustaminen on aina ollut minulle todellista confessiota - synnintunnustusta. Parisuhteen julkistaminen on ollut tunnustamista. Ikään kuin siinä hetkessä asettuisi tuomiolle.

En ymmärrä, mistä tämä rakkauden nolous on minuun tarttunut. Ehkä se jotenkin murentaa pärjäämiskuortani, koettelee kontrolliani. Koen, että minua arvostellaan myös kumppanivalintani kautta. Ajattelen liikaa sitä, miltä mieheni ja suhteemme näyttää muille. Haluaisin markkinoida mieheni läheisilleni - ja siinä samalla mainostaa omaa hyvää valintaani. Siihenhän se alakoulun nolouskin perustui. Sai ja piti ihastua vain komeisiin ja koppaviin (ihan kuin alakoulussa nyt kukaan niin komea olisi).  Niin kai nytkin pitäisi ihastua komeisiin, pärjääviin, hyvätuloisiin, aikuisiin miehiin.

Taustalla vaikuttaa ajatus mies- tai naistyyppi. Joku tykkää tietynlaisista. Ja ehkä jonkinlaisena oletuksenakin on, että puheliaat pariutuvat puheliaiden kanssa ja vetäytyvät ihmiset vetäytyvät keskenään. Akateemikot löytävät akateemikon ja amikset ammarin. Eihän Kalamies ole sellainen, joka minulle kuvitellaan kylkeen. Ei hän ole sellainen kuin ne edellisetkin: puhelias, korkeakoulutettu, tumma ja kookas. Ei Kalamiehellä ole paperilla markkina-arvoa kuten sillä seurakuntakaverilla, joka tuli jokaiseen tilanteeseen kuin kotiinsa ja perusti lopulta oman firman lähes pelkällä puhetaidolla. Mutta minä en vaihtaisi Kalamiestäni yhteenkään noista. Enkä minä häpeä häntä, hänen kanssaan kulkemista ja elämistä.

Ja silti. Rakkaus nolottaa. Minua nolottaa puhua poikaystävästä kahvipöydässä. En halua "tuhlata muiden aikaa" tai aiheuttaa kateutta kertomalla hänestä. Ja kuitenkin haluaisin puhua hänestä. Haluaisin, että muidenkin silmissä olisimme totta.

Minua inhottavat lauseet "mitä minä sanoin" ja "kyllähän me se tiedettiin". Usein nämä sanotaan vähän vinosti hymyillen. Oli sitten kyse ihastuksen tunnustamisesta, parisuhteen alkamisesta tai päättämisestä. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, kuinka ennalta-arvattavaa kaikki oli. Jotenkin se vie oikeutuksen tunteilta, tekee tyhmäksi.

Ehkä avain kaikkeen on vuosien takana. Kun joskus yritti ihastuksestaan kertoa, sai osakseen naurua tai ivailua. Kun yritti rakentaa niitä ensimmäisiä suhteitaan, sai osakseen vähättelyä: tuollaista heilastelua. Sitä oppi sitten peittelemään omaa haavoittuvuuttaan, omia tunteitaan. Ehkä muut lopulta luulivat, ettei se edes halua puhua tunteistaan ja suhteistaan, eikä sitten enää kyselty. Olankohautusten ja mitäminäsanoin-sanojen pelossa jäivät sitten loputkin sanomatta.

Onhan toki myös niitä, joille avaudun. Niitä, jotka kysyvät myös suhteestamme. Niitä, jotka intoilivat meistä jo ennen kuin minä uskalsin aavistellakaan. Enkä osaa oikein suhtautua siihenkään. Ei tämä kaikki useinkaan ole lopulta kavereiden kiinnostuksesta kiinni. Suurin osa tästä kaikesta on vain minun päässäni. Huonommuuden tunnetta, josta en saa kiinni. Sekavaa kohinaa.

Rimpsalla!

Viime viikolla minä vanhenin. Olen nyt 27-vuotias. Tässä iässä olisi hyvä julkaista ensisingle, nousta julkeaksi rokkariksi ja tehdä itsemurha (tai kuolla hämäräperäisissä olosuhteissa).

En ole Kurt Cobain (tai Janis Joplin, Jimi Hendrix tai Amy Winehouse), joten ajattelin, että 27 on varsin hyvä ikä. Alkuviikosta juhlin kahvikupin ääressä ja loppuviikosta suuntasin kulkuni kohti Joensuuta. Tänään Eilen Humpalla istuessa totesin "tuhlaavani aikaa menneisyydessä" (nopeasti katsoen porukka oli melko sama myös vuonna 2009, joten aikamatkan mahdollisuutta ei pidä hätiköiden sulkea pois).

Kävin rimpsalla. Siitä on kuulkaas pojat ja tytöt aikaa, kun tämä täti kävi yöelämässä ihan oikein ja kunnolla. Ja kivaa oli! Ja aurajuustoranskalaisetkin sain! Jaksan yhä ihmetellä ja ihastella ihmisiä, jotka olen elämääni saanut. Heihin voi luottaa, että paikalle saapuvat ja seuraa pitävät. He neulovat lahjaksi villasukkia, kirjoittavat korttiin voimasanoja tai osaavat valita juuri The Muumimukin tai sujauttavat pakettiin mummon leipomaa pullaa :D. He lähettävät ystävien mukana omintakeisia lahjakortteja, jos eivät itse pääse paikalle. On sydäntä ja on ajatusta. Ihmisiä, joiden kanssa on vähän enemmän oma itsensä taas.

Ja minulla on poikaystävä. Ihan oikea! Sellainen, joka lähtee kanssani juhlimaan, vaikka teologikaverini vähän jänniä ovatkin. Hänen kanssaan käyvät askeleet yhteen. Hänen antamassaan kortissa luki Yhdessä on hyvä. Niinhän meidän on.

Vaikeinta on lähteminen.
(Ja huono omatunto ainaisesta lähtemisestä.)