Tuli vain mieleen.
Tässä olen minä.
Työntekijäkokouksessa.
Käsi ylös, kuka tunnistaa!?!
Kyllä, pingviinit ovat edelleen minulle pieni pakkomielle.
tiistai 25. syyskuuta 2012
sunnuntai 23. syyskuuta 2012
Kaikkeen tottuu.
Paitsi ehkä ikävään.
Pitäisikö siihen tottua?
Rutiiniin tottuu. Jos lähtee ajamaan puoli kuudelta, on kymmeneen mennessä perillä. Jos voi lähteä jo perjantaina, kannattaa lähteä viikonlopun takia. Tavarat mahtuvat putkikassiin ja jo lähtöä edeltävänä iltana silmiin ilmestyy alakuloa: kun taas pitää lähteä.
Minä olen kaipaillut Joensuun kotia. Siis sitä 31 neliön kotia, jossa oli kammottavat makuuhuonetapetit (vaaleansiniset) ja ihanat vihreät kaapit eteisessä. Tai minusta ne kaapit olivat ihanat, äiti ei ainakaan arvostanut. Ehkä se johtui valosta tai jostain hyvin mystisestä vaaleansinisten seinien ja punaisten ja tummapuisten huonekalujen koheesiosta, mutta se koti oli kohdallaan.
Minua harmittaa, kun asuntokauppa meni puihin. Harmittaa, että naapurikaupungissa asunnot ovat parempikuntoisia ja neliöhinnaltaan huomattavasti halvempia. Ja tarjontaakin on hieman eri mittakaavassa (voi valita muutakin kuin remottipommin tai kalliin remonttipommin).
Harmittaa, kun en osaa laittaa kotiani mieleiseksi. Se on nyt ihan kiva. MUTTA. Täällä on paljon kivoja yksittäisiä elementtejä, mutta niiden suhde ei toimi. Jotenkin haluaisin kotia uudistaa, mutten keksi mitään. Kaikki on niin vakiintunutta. Eikä tähän kotiin mahdu sellaista sohvaa, jollaisen minä haluan. Ja sitten jo mietitään, että kannattaako sitä tähän edes ostaa, jos kuitenkin on ostamassa toista kämppää, ja jos sinne sitten mahtuisi se isompikin, ja kun onhan tämä nyt vain väliaikaista. Kun kaikki on vaan niin väliaikaista. !&!%¤#!!
Istun sillä pienellä punaisella sohvalla ja tuijotan kuosien ja värien sekamelskaa. On liikaa ja liian vähän ja feng-shuista täällä ei olla kuultukaan. Eikä tämä beessin muovimaton ja vaaleahkon tapetin yhdistelmä ainakaan lisää tilan hengittävyyttä.
Samaan aikaan tämä koti tuntuu kodilta. Tämä on parempi kuin moni sellainen, jota olen käynyt katsomassa.
Kalamies oli viikonlopun täällä. Koti oli ehkä enemmän koti. Katselimme yhdessä koteja ja sohvia. Jotain, minkä minä voisin hankkia, ja joka joskus voisi olla yhteistä. Sitten joskus, kun tämä väliaikaisuus päättyy.
Kuka muuten sanoo, mikä on väliaikaista? Milloin on pysyvää? Opintolainaan pakottamista perusteltiin joskus sillä, että "opiskeluaika on vain välivaihe ihmisen elämässä". Viisi (tai kymmenen) vuotta nuoruudesta on siis vain väliaikaista. Etäily, jolle on olemassa laskennallinen päätepiste, on vain väliaikaista. Se ei pyri vakiintuneeksi tilaksi. Kuinka monia muutoksia on vastustettu "väliaikaista"-argumentilla? Kuitenkin ihminen elää nyt, tässä. Keskellä sitä väliaikaisuutta, johon lopulta tottuu. Vai tottuuko?
Pitäisikö siihen tottua?
Rutiiniin tottuu. Jos lähtee ajamaan puoli kuudelta, on kymmeneen mennessä perillä. Jos voi lähteä jo perjantaina, kannattaa lähteä viikonlopun takia. Tavarat mahtuvat putkikassiin ja jo lähtöä edeltävänä iltana silmiin ilmestyy alakuloa: kun taas pitää lähteä.
vain lähtemällä voi löytää...
Minä olen kaipaillut Joensuun kotia. Siis sitä 31 neliön kotia, jossa oli kammottavat makuuhuonetapetit (vaaleansiniset) ja ihanat vihreät kaapit eteisessä. Tai minusta ne kaapit olivat ihanat, äiti ei ainakaan arvostanut. Ehkä se johtui valosta tai jostain hyvin mystisestä vaaleansinisten seinien ja punaisten ja tummapuisten huonekalujen koheesiosta, mutta se koti oli kohdallaan.
Minua harmittaa, kun asuntokauppa meni puihin. Harmittaa, että naapurikaupungissa asunnot ovat parempikuntoisia ja neliöhinnaltaan huomattavasti halvempia. Ja tarjontaakin on hieman eri mittakaavassa (voi valita muutakin kuin remottipommin tai kalliin remonttipommin).
Harmittaa, kun en osaa laittaa kotiani mieleiseksi. Se on nyt ihan kiva. MUTTA. Täällä on paljon kivoja yksittäisiä elementtejä, mutta niiden suhde ei toimi. Jotenkin haluaisin kotia uudistaa, mutten keksi mitään. Kaikki on niin vakiintunutta. Eikä tähän kotiin mahdu sellaista sohvaa, jollaisen minä haluan. Ja sitten jo mietitään, että kannattaako sitä tähän edes ostaa, jos kuitenkin on ostamassa toista kämppää, ja jos sinne sitten mahtuisi se isompikin, ja kun onhan tämä nyt vain väliaikaista. Kun kaikki on vaan niin väliaikaista. !&!%¤#!!
koko kirjavuuden komeus
Istun sillä pienellä punaisella sohvalla ja tuijotan kuosien ja värien sekamelskaa. On liikaa ja liian vähän ja feng-shuista täällä ei olla kuultukaan. Eikä tämä beessin muovimaton ja vaaleahkon tapetin yhdistelmä ainakaan lisää tilan hengittävyyttä.
Samaan aikaan tämä koti tuntuu kodilta. Tämä on parempi kuin moni sellainen, jota olen käynyt katsomassa.
Kalamies oli viikonlopun täällä. Koti oli ehkä enemmän koti. Katselimme yhdessä koteja ja sohvia. Jotain, minkä minä voisin hankkia, ja joka joskus voisi olla yhteistä. Sitten joskus, kun tämä väliaikaisuus päättyy.
oletko koskaan miettinyt...?
Kuka muuten sanoo, mikä on väliaikaista? Milloin on pysyvää? Opintolainaan pakottamista perusteltiin joskus sillä, että "opiskeluaika on vain välivaihe ihmisen elämässä". Viisi (tai kymmenen) vuotta nuoruudesta on siis vain väliaikaista. Etäily, jolle on olemassa laskennallinen päätepiste, on vain väliaikaista. Se ei pyri vakiintuneeksi tilaksi. Kuinka monia muutoksia on vastustettu "väliaikaista"-argumentilla? Kuitenkin ihminen elää nyt, tässä. Keskellä sitä väliaikaisuutta, johon lopulta tottuu. Vai tottuuko?
sunnuntai 16. syyskuuta 2012
Ja seuraavana soitossa...
...STIG ja Puumaa mä metsästän!
Suunnilleen näin alkaa jokainen automatkani nykyisin. Kuuntelen yleensä aina cd-levyjä autossa, mutta nyt olen vaihtelun vuoksi siirtynyt radioon. Ja Stig vainoaa minua.
Ensimmäinen muistikuvain ko. artistista oli Ryyppy. Pidin sitä karmeana teinikesärenkutuksena. Puuman alettua soida enemmänkin päässäni, katsoin myös Ryypyn videon - ja nauroin. Niinpä eksyin yhä syvemmälle youtuben ihmeelliseen maailmaan ja Stigin biiseihin. Pakko ihailla, miten taidolla tuo rumatukkainen jamppa parodioi räpgänstä-videoita (Rakkauden Bermudan kolmio) ja vappuihin jumiutuneita opiskelijoita (Ryyppy) tai tavoittaa se aidon ja oikean kapakkatunnelman (Puumaa mä metsästän).
Pakkohan on myös myöntää, että oman ikäkriisinsä läpikäyneenä tuo Puuma-biisi puhuttelee minua.
Ja jos hetkeksi pysähtyy tämän valtavan huumoriarvon äärelle, voi näistä(kin) biiseistä löytää jotain muutakin kuin känniääliöiden viihdykettä. Vai mitä pitäisi ajatella tästä biisistä:
Auto on kuin mereltä palaava laiva, mutta tänään alkaa helpottaa. Olen yhden kasteen päässä vapaapäivistä. Saan olla kotona, ihan omaan tahtiin!
Suunnilleen näin alkaa jokainen automatkani nykyisin. Kuuntelen yleensä aina cd-levyjä autossa, mutta nyt olen vaihtelun vuoksi siirtynyt radioon. Ja Stig vainoaa minua.
Ensimmäinen muistikuvain ko. artistista oli Ryyppy. Pidin sitä karmeana teinikesärenkutuksena. Puuman alettua soida enemmänkin päässäni, katsoin myös Ryypyn videon - ja nauroin. Niinpä eksyin yhä syvemmälle youtuben ihmeelliseen maailmaan ja Stigin biiseihin. Pakko ihailla, miten taidolla tuo rumatukkainen jamppa parodioi räpgänstä-videoita (Rakkauden Bermudan kolmio) ja vappuihin jumiutuneita opiskelijoita (Ryyppy) tai tavoittaa se aidon ja oikean kapakkatunnelman (Puumaa mä metsästän).
Pakkohan on myös myöntää, että oman ikäkriisinsä läpikäyneenä tuo Puuma-biisi puhuttelee minua.
Ja jos hetkeksi pysähtyy tämän valtavan huumoriarvon äärelle, voi näistä(kin) biiseistä löytää jotain muutakin kuin känniääliöiden viihdykettä. Vai mitä pitäisi ajatella tästä biisistä:
Auto on kuin mereltä palaava laiva, mutta tänään alkaa helpottaa. Olen yhden kasteen päässä vapaapäivistä. Saan olla kotona, ihan omaan tahtiin!
torstai 13. syyskuuta 2012
Joensuu - kohtaloni.
Ei siitä niin kauan ole, kun tippa silmässä istuin junassa matkalla Joensuuhun - mielestäni ihan viimeisiä kertoja.
Tottakai mies pitää ottaa siitä maailman rakkaimmasta kaupungista heti sitten, kun on itse muuttanut sieltä pois. Tottakai sitä pitää kerran joensuupäissään tunkea väkisin tuntemattoman ihmisen pöytään vain koska sillä on niin lempeät kasvot. Sitten sitä jää kiinni lähtemiseen, palaamiseen, pakkaamiseen, purkamiseen ja kalenterin kanssa elämiseen. Eikö kaukorakkauksien pitänyt kuulua vain opiskelijaelämään?
Kaikki varmasti tietävät sen tyypin, joka ei koskaan osallistu mihinkään, koska
Syksyn suunnitelma on pakata kissat kerran kuussa autoon, kuskata ne äidille ja sitten itse ajaa 300 kilometriä rakkaan luo. Neljän päivän päästä sama homma toiseen suuntaan. Lisänä tähän vielä leireille lähteminen, viiden toimituksen viikonloput ja muu pieni säätäminen. Kesän aikana meni varmaan kuusi viikonloppua putkeen niin, etten ollut perjantai-iltana kotona ja sunnuntai-iltana palasin jostain kassien kanssa. Toisinaan sitä vain toivoo yhtä päivää, että voi tuijottaa tyhjässä kodissa seinää ilman että pitää lähteä jonnekin.
Joten. Lähteminen kaverin kissanristiäisiin ei ole ensimmäisenä mielessä. Ja siitäkös omatunto jaksaa kolkutella. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Ja kun muutaman kerran saan Kalamiehen tänne, ei yhteistä aikaa haluaisi ensimmäisenä olla jakamassa koko kaveripiirinsä kanssa. Usein käy kuitenkin niin, että kaikki ovat sitten yhtä aikaa kaupungissa, ja taas on liian vähän tunteja.
Nyt siellä täysin kuvitteellinen nimimerkki tyttöystävä romaniassa varmasti jo miettii, että eihän se Suomessa mitään, mutta kaukosuhde kaukomaahan...! Niin. Onneni suhteellisuudessa on siinä, että kohtalonkaupunkini on juuri Joensuu. Siellä on vielä ystäviä, siellä on tuttuja kulmia. Sinne ajaakin neljässä tunnissa!
Sisko sanoi viisaasti:
välimatka on välimatka, oli sitä sitten kymmenen tai kymmenentuhatta kilometriä.
Ikävä on yhtä iso, kun se toinen ei ole tässä.
Kuusi vuotta sitten olin aloitteleva teologiopiskelija. Katsoin parvekkeelta pelottavaakin uutta kaupunkia ja totesin, että nyt meidän pitää vain tulla toimeen. Nyt tuo samainen kaupunki sulkee suojaansa minun rakkaani, minun sydämeni. Tämä ei ole enää joensuuikävää, tämä on ihmisikävää.
I didn't mean to fall in love, but I did.
Tottakai mies pitää ottaa siitä maailman rakkaimmasta kaupungista heti sitten, kun on itse muuttanut sieltä pois. Tottakai sitä pitää kerran joensuupäissään tunkea väkisin tuntemattoman ihmisen pöytään vain koska sillä on niin lempeät kasvot. Sitten sitä jää kiinni lähtemiseen, palaamiseen, pakkaamiseen, purkamiseen ja kalenterin kanssa elämiseen. Eikö kaukorakkauksien pitänyt kuulua vain opiskelijaelämään?
Kaikki varmasti tietävät sen tyypin, joka ei koskaan osallistu mihinkään, koska
minulla on poikaystävä/tyttöystävä Kouvolassa/Tampereella/Jyväskylässä/Joensuussa.
Minusta kaukosuhde on aina ollut vähän paska syy olla osallistumatta mihinkään tai laiminlyödä ihmissuhteita. Ehkä siksi en voi välttää sitä hieman häiritsevää tunnetta, että en voi olla yhtä
aikaa hyvä ystävä ja hyvä tyttöystävä. Aina jollekin on liian vähän
aikaa, vuorokaudessa liian vähän tunteja ja ennen kaikkea Suomessa
liikaa kilometrejä. Joensuuihmiset toki ilahtuvat siitä, että ravaan Pohjois-Karjalassa ahkerasti... muu Suomi onkin sitten asia erikseen.Syksyn suunnitelma on pakata kissat kerran kuussa autoon, kuskata ne äidille ja sitten itse ajaa 300 kilometriä rakkaan luo. Neljän päivän päästä sama homma toiseen suuntaan. Lisänä tähän vielä leireille lähteminen, viiden toimituksen viikonloput ja muu pieni säätäminen. Kesän aikana meni varmaan kuusi viikonloppua putkeen niin, etten ollut perjantai-iltana kotona ja sunnuntai-iltana palasin jostain kassien kanssa. Toisinaan sitä vain toivoo yhtä päivää, että voi tuijottaa tyhjässä kodissa seinää ilman että pitää lähteä jonnekin.
Joten. Lähteminen kaverin kissanristiäisiin ei ole ensimmäisenä mielessä. Ja siitäkös omatunto jaksaa kolkutella. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Ja kun muutaman kerran saan Kalamiehen tänne, ei yhteistä aikaa haluaisi ensimmäisenä olla jakamassa koko kaveripiirinsä kanssa. Usein käy kuitenkin niin, että kaikki ovat sitten yhtä aikaa kaupungissa, ja taas on liian vähän tunteja.
Nyt siellä täysin kuvitteellinen nimimerkki tyttöystävä romaniassa varmasti jo miettii, että eihän se Suomessa mitään, mutta kaukosuhde kaukomaahan...! Niin. Onneni suhteellisuudessa on siinä, että kohtalonkaupunkini on juuri Joensuu. Siellä on vielä ystäviä, siellä on tuttuja kulmia. Sinne ajaakin neljässä tunnissa!
Sisko sanoi viisaasti:
välimatka on välimatka, oli sitä sitten kymmenen tai kymmenentuhatta kilometriä.
Ikävä on yhtä iso, kun se toinen ei ole tässä.
Kuusi vuotta sitten olin aloitteleva teologiopiskelija. Katsoin parvekkeelta pelottavaakin uutta kaupunkia ja totesin, että nyt meidän pitää vain tulla toimeen. Nyt tuo samainen kaupunki sulkee suojaansa minun rakkaani, minun sydämeni. Tämä ei ole enää joensuuikävää, tämä on ihmisikävää.
torstai 6. syyskuuta 2012
Aamuihmiset.
Aamut ovat ihania. Sellaiset kuulaat syysaamut, kun aurinko nousee kirkkaana, mutta on jo kylmä. Marraskuun aamujen siniset hetket. Aamut, kun on usvaa. Auringonnousut. Aamuhetkissä on omanlaisensa tuoksukin. Vietän aamuja kovin harvoin.
Minä en ole aamuihminen. Sisäinen kelloni ei herätä minua aamukuudelta pirteänä kuin peipponen odottamaan auringonnousua. Sisäinen kelloni herättää minut 9.40. Se sattuu olemaan myös ensimmäisen parkaisuni kellonaika.
Yläkouluun ja lukioon heräsin joka aamu 5.50. Koulussa olin jo 7.40. Sieltä on kai muistoissa säilynyt se aamujen tuoksu. Kyllähän rytmiin jotenkin sopeutui, mutta ei se koskaan ollut minulle luonnollista. Samoin riparilla aikaisiin herätyksiin tottuu viikon ajaksi. Jos saan elää vapaasti, rytmini on iltapainotteinen ja uniaika noin yhdeksän tuntia.
Kun nukkuu klo 23-8.00 saan tarvitsemani 9 tuntia unta. Maailmalle vain tuntuu olevan käsittämätöntä, että joku voi nukkua niiiin pitkään. Ja juuri tänään oli ainakin Keskisuomalaisessa juttua geenien vaikutuksesta unirytmiin ja unitarpeeseen. Hesarin tiivistelmä samasta uutisesta.
Mielestäni suoritettavat tehtävät alkavat klo 9. Asiat ennen sitä ovat minulle liian aikaisia. Olen täysin kyllästynyt jankkaamiseen, kuinka "pitäisi vain mennä aikaisemmin nukkumaan", ettei sitten aamulla väsytä. Miksi minä menisin kymmeneltä sänkyyn, jos ei nukuta? Miksi pitää mennä sänkyyn pyörimään kahdeksi tunniksi? Miksi ei voida myöntää sitä, että on olemassa iltaihmisiä ja aamuihmisiä? Toisten luonnollinen rytmi on herätä aikaisin - jolloin illasta myös nukuttaa aikaisemmin. Sitten on meitä iltaihmisiä, joiden luontainen rytmi kulkee myöhässä. Sitä rytmiä vastaan vain taistellaan jokaisena kokousaamuna.
Miksi vain aamuihmiset ovat kunnollisia ihmisiä? Sanonnat sanovat: varhainen lintu madon nappaa, päivä on aamusta pitkä... Minulla on ihana työ, jossa saan usein arkena itse määritellä päiväni alkamisajankohdan. Silti koen, että olen muiden silmissä laiska työntekijä, jos en ole virastolla kukkumassa aamukasilta. Joskus kahvipöydässä joku mamma kysyikin, että kuinka myöhään sitä oikein nukutaan, jos saisi nukkua. Äänensävystä tiesin, että 9.40 on jotain täysin väärää. Mutta minun päiväni on illasta pitkä. Illasta olen aktiivinen, aikaansaavakin.
Minun olisi vaikea elää ihmisen kanssa, jonka mielestä kahdeksaan nukkuminen on "perse homeessa makaamista". Kiristää jo nyt, kun naapurit tamppaavat ikkunani alla mattojaan aamuseiskalta. Ei sitä tarvitse koko päivää maata, mutta antakaa nyt ihmisen kuunnella itseään.
Tässä loppukevennys.
Edessä vapaa viikonloppu!
Eniten odotan heräämistä kalamiehen vierestä - todellakin liian myöhään ja pitkien unien jälkeen.
Minä en ole aamuihminen. Sisäinen kelloni ei herätä minua aamukuudelta pirteänä kuin peipponen odottamaan auringonnousua. Sisäinen kelloni herättää minut 9.40. Se sattuu olemaan myös ensimmäisen parkaisuni kellonaika.
Yläkouluun ja lukioon heräsin joka aamu 5.50. Koulussa olin jo 7.40. Sieltä on kai muistoissa säilynyt se aamujen tuoksu. Kyllähän rytmiin jotenkin sopeutui, mutta ei se koskaan ollut minulle luonnollista. Samoin riparilla aikaisiin herätyksiin tottuu viikon ajaksi. Jos saan elää vapaasti, rytmini on iltapainotteinen ja uniaika noin yhdeksän tuntia.
Kun nukkuu klo 23-8.00 saan tarvitsemani 9 tuntia unta. Maailmalle vain tuntuu olevan käsittämätöntä, että joku voi nukkua niiiin pitkään. Ja juuri tänään oli ainakin Keskisuomalaisessa juttua geenien vaikutuksesta unirytmiin ja unitarpeeseen. Hesarin tiivistelmä samasta uutisesta.
Mielestäni suoritettavat tehtävät alkavat klo 9. Asiat ennen sitä ovat minulle liian aikaisia. Olen täysin kyllästynyt jankkaamiseen, kuinka "pitäisi vain mennä aikaisemmin nukkumaan", ettei sitten aamulla väsytä. Miksi minä menisin kymmeneltä sänkyyn, jos ei nukuta? Miksi pitää mennä sänkyyn pyörimään kahdeksi tunniksi? Miksi ei voida myöntää sitä, että on olemassa iltaihmisiä ja aamuihmisiä? Toisten luonnollinen rytmi on herätä aikaisin - jolloin illasta myös nukuttaa aikaisemmin. Sitten on meitä iltaihmisiä, joiden luontainen rytmi kulkee myöhässä. Sitä rytmiä vastaan vain taistellaan jokaisena kokousaamuna.
Miksi vain aamuihmiset ovat kunnollisia ihmisiä? Sanonnat sanovat: varhainen lintu madon nappaa, päivä on aamusta pitkä... Minulla on ihana työ, jossa saan usein arkena itse määritellä päiväni alkamisajankohdan. Silti koen, että olen muiden silmissä laiska työntekijä, jos en ole virastolla kukkumassa aamukasilta. Joskus kahvipöydässä joku mamma kysyikin, että kuinka myöhään sitä oikein nukutaan, jos saisi nukkua. Äänensävystä tiesin, että 9.40 on jotain täysin väärää. Mutta minun päiväni on illasta pitkä. Illasta olen aktiivinen, aikaansaavakin.
Minun olisi vaikea elää ihmisen kanssa, jonka mielestä kahdeksaan nukkuminen on "perse homeessa makaamista". Kiristää jo nyt, kun naapurit tamppaavat ikkunani alla mattojaan aamuseiskalta. Ei sitä tarvitse koko päivää maata, mutta antakaa nyt ihmisen kuunnella itseään.
Tässä loppukevennys.
Edessä vapaa viikonloppu!
Eniten odotan heräämistä kalamiehen vierestä - todellakin liian myöhään ja pitkien unien jälkeen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)