Mutta ei ehjä.

Minulle ehkä tärkein Samuli Putron levy on Taitekohdassa. Etenkin sen kappale Totutusta poiketen. Uskon, että tuosta uuudesta Pienet rukoukset -levystä voi tulla minulle yhtä tärkeä. Siinä on monta hyvää alkua. Kuten Puoli kolmelta.

Yksi työkaveri sanoi kerran, että on olemassa yleisön pappeja ja ihmisten pappeja. Minä olen se jälkimmäinen. En ehkä timantein puhuja, en kovin karismaattinen tai selkeä näyttävästä puhumattakaan. Ehkä en haluakaan olla. Haluan olla ihmisten pappi. Sellainen, jonka luokse on vain kädenojennuksen verran matkaa. Joka on siellä, missä juodaan vanhaa kahvia puoli kolmelta ja poistetaan nimiä puhelimesta. Jossa saisi papillakin olla tunteet.

Kyyneleet tulivat tänään yli. Sitten kotona. Itkin omaa hätääni ja avuttomuuttani, mitättömyyttäni. Itkin ilkeyttä, joka on kätketty niin taitavasti, että melkein voisi luulla, että sitä ei olekaan siellä. Mutta sanojen takana, pienissä eleissä, suupielen asennnossa se lymyää. Asettuu vähän yläpuolelle, hymähtää maalaiselle, jonka elämä ei koskaan yllä todella traagisiin tai yleviin hetkiin.

Täällä hän syntyy ja täällä hän kuolee - eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

Itkin ohipuhumista ja poisselittämistä. Itkin tunnetta siitä, että taakoitan muita ja teen tahallani ihmisten elämän vaikeaksi omalla työalallani. Teki mieli laittaa viesti perään: kyllä minä voin hoitaa, kun se on teille muille niin vastenmielistä. Onhan minulla jossain aina aikaa, kun nyt paranin siitä uupumuksestanikin, joka ei toki sekään ollut ihan todellinen. Ettei teillä vain olisi paha mieli! Minulla on tämän oman mielipahani kanssa ihan riittävästi jaksamista. Ja anteeksi, että yritin auttaa. En tee sitä enää, koska enhän minä ole ollenkaan niin lahjakas ja pätevä, että voisin toisille antaa vinkkejä.

Itkin yksinäisyyttä. Itkin kaikkea kuolemaa. Surua, joka on asettunut minuun. Itkin sitä, etten ole ehjä vieläkään. Itkin hymyni haurautta, kuinka se ei enää kauan huijaa ketään.

Kun kevättä ennen on pitkä ja mieltäsi painava jakso
Niin ota sun lämpimin takki ja huivi, ja halkaise pimeä
Tulen sua vastaan,
näet mut kaukaa,
tunnistat hattuni
Minua halaat,
alat jo palata elävien kirjoihin 

Samuli Putro - Ilmasta tehtyjä

Mitä minulle kuuluu?

Syksyn mittaan on vietetty niin itsemurhien ehkäisypäivää kuin mielenterveyspäivää. Molemmissa on ollut vahvasti mukana ajatus: muista kysyä joka päivä läheisiltäsi "mitä sinulle kuuluu". Etenkin tuona syyskuun Itsemurhien ehkäisypäivänä pyöri ahkeraan video, jossa julkkikset ja vähemmän julkkikset kysyivät "mitä kuuluu". Idea oli hyvä. Meidän pitäisi kysyä ja kuunnella enemmän.

Minuun tuo kamppis myös sattui. Töihin palaaminen loman jälkeen oli ollut todella raskasta. Lomalla palautuminen ei ollut täysin onnistunut. Monesta pienestä säikeestä oli kasautunut iso vyyhti kannettavaksi ja selvitettäväksi. Harva lomalta palaava haluaa kuulla ensimmäisen kuukauden ajan kommentteja tyyliin: "no, tätä ei nyt kukaan tehnyt, kun sinäkin olit lomalla" tai "se oli niin hankalaan aikaan se sun loma, kun piti sitten tehdä nää suunnitelmat vaan tälleen (huonosti??)". No, minä kuulen tätä lähes joka vuosi. Ja kun siihen koko lomansa valmistautuu, ei töistä irrottautuminen täysin onnistu. Sitten palaakin valmiiksi väsyneenä sorvin ääreen, valmiiksi vihaisena ja pettyneenä. Se on huono lähtökohta työhön, jossa pitäisi kannatella, kuunnella ja ratkaista. Silti olen töissä.

Samaan aikaan omassa perhepiirissä on paljon kannettavaa. Ei mitään radikaalisti muuttuvaa, mutta asioita, joita kannetaan mukana. Ystävilläni ei ole ollut helppoa, monella on menossa isoja elämänmuutoksia, joissa myötäelän vahvasti. Teen paljon kotitöitä ja kissat ovat pääasiassa minun vastuullani. 12-tuntisen päivän jälkeen ei jaksaisi enää taistella kissalle epilepsialääkettä naamaan tai kaivella kolme tuntia pyykkikoneessa märkinä odotelleita vaatteita kuivausrumpuun. Silti teen sen.

Kun balettitunnilla kesken blie-sarjan tajusin kannattelevani keskivartaloni lisäsi myös koko tuntia, ymmärsin etten ole missään vaiheessa pysähtynyt kysymään: Mitä minulle kuuluu? 

Siksi meuhkaaminen kuulumisten kysymisestä otti päähän. Siksi suurin osa työkavereista ja perheenjäsenistä otti päähän. Siksi en jaksanut ottaa yhteyttä ystäviini. Minä vain kannattelin kaikkea. Eniten sitä kulissia, jossa sanotaan: Tämä nainen on vahva ja itsenäinen. Tämä nainen on empaattinen, ja silti hänellä on ongelmanratkaisukykyä. Tämä nainen jaksaa. Kaiken.

Jos minulta kysyy. miten minulla menee, vastaan jotakin töistä ja väläytän hymyn. "Sellaista perusarkea!" Koska luultavasti sillä toisella menee kuitenkin huonommin. Minullahan on perusasiat hyvin. On vakituinen työ, josta saa palkkaa, jolla elää vaikka kaksi aikuista ja kaksi kissaa. Minulla on aviomies, joka ei petä tai hakkaa tai uhkaile erolla. Minulla on oma koti, ja äitikin elää vielä. Suurimman osan ajasta pidän työstäni seurakuntalaisten parissa. Näillä spekseillä ei ole varaa valittaa. Ei silloinkaan, kun en saa nukuttua väsymystäsi pois ja pahantuulisena zombina raahaudun töihin toivoen, ettei tarvitse sovitella kenenkään pahaa mieltä tänään. Ei silloinkaan, kun koen olevani yksinäinen ja turtunut ja "elämäni huipulla" 32-vuotiaana miettimässä, että tässäkö tämä sitten oli?

Syyskuun jälkeen on vähän helpottanut. Syksyn pimeys sopii minulle. Se sulkee sisäänsä ja lohduttaa. Olen siellä hämärässä hiljaa, varoen kysellyt itseltäni: mitä kuuluu? 

Vielä en ole saanut selkeitä vastauksia. Luotamusta vasta rakennetaan. Että kuinka paljon voi itselleen myöntää? Kuinka paljon siitä, mitä itse tunnustaa, saa näkyä ulos? Jokainen aamu, jolloin en jätä menemättä töihin on voitto. Jokainen nielty kirosana on voitto. Sain selkääni paiseen. Siinä ovat varmaan kaikki ne syksyn aikana kertyneet pahat ajatukset koteloituneena sisälleni. Sitä ei voinut edes puhkaista, ensin pitää syödä antibiootteja.

Saisiko sellaisia myös sielulle?

Kuka vaatteilla koreilee ja saako riparilla meikata?

Minä pidän kauniista vaatteista. Vuosien myötä olen löytänyt oman tyylini ja bongailen helposti omaa silmääni miellyttäviä vaatteita. Yritän valita niistä sellaiset, jotka ovat armollisia myös vartalolle.

Toisinaan kuitenkin mieleeni hiipii ajatus, koreilenko vaatteillani? Saako pappi olla kiinnostunut ulkonäöstä, vaatteista ja kengistä? Onko minulla liikaa vaatteita? Kuitenkin edustan ammatissani toista todellisuutta, näkymätöntä maailmaa. Pitäisikö papin edustaa aina samassa tummassa jakkupuvussa tai siinä värikkäässä neuletakissa? Pitäisikö arkityössä käytettävät vaatteet pystyä laskemaan kahden käden sormilla? 

Suurin osa vaatekaappini sisällöstä on sellaista, mitä voisin pitää arkena töissä pantapaitaan yhdistettynä. Muutama kesämekko ja juhlava toppi tekee tässä poikkeuksen. Oli kyseessä sitten keltainen neuletakki, musta paperipussihame tai kuviollinen mekko, pantapaidan kanssa ne ovat työvaate. Säädän värejä päivän töiden mukaan, valitsen housut ja hupparin nuorten leirille ja sen keltakukkaisen hameen kastekotiin. Minä tiedän jokaisen vaatteen kaapistani - eikä niitä lasketa pariskunnankaan käsien sormissa. Tiedän monta pappia, joilla on pari luottovaatetta töihin - pitäisikö minullakin olla vain ne? 

Toisaalta toimituspukeutuminen on hyvin säädeltyä. Valonsäteen kanssa ei oteta vapauksia. Mustaa nahka-avokasta ei tule lomalla yleensä ikävä. 

Toinen turhamaisuuden kuiskaus kuuluu korvissani rippileirin leiripäivän aamuna, kun föönaan tukkaani suoraksi ja levitän ripsiväriä keltaisen lampun alla. Vaikka eihän leirillä tarvitsisi. Riittää että on suht puhdas ja haisematon vaate päällä ja naamasta tunnistaa ihmiseksi - tai näin ainakin leirieämästä kuuluu puhua. Minä olen meikannut leireillä aina. (Silloin, kun kyynelkanava tukkeutui ja alaluomi turposi, en laittanut ripsaria.) Toki kohdallani taustalla vaikuttaa myös akne, jonka kanssa taistelen edelleen. Minun on mukavampi olla, kun saan meikata piiloon sen pahimman punoituksen. Minä olen siellä töissä. Töissä ollaan huolitellun näköisiä. Siksi käytän aikaa myös leirivaatteiden pakkaamiseen. Että on joka säähän sellaista vaatetta, jossa viihdyn ja joka tuo minulle iloa. 

Sisäinen materialistini siis elää ja voi hyvin riippumatta ammattini hengellisyydestä. Mutta sisäinen materialistini antaa ymmärrystä myös niille tytöille, jotka haluavat herätä leiriaamuna kuudelta meikkaamaan. Niille, joiden kassi painaa 50 kiloa. Ehkä se on kuorta, rooli, joka laitetaan päälle aamuisin. Mutta jos se on jotakin, joka tekee muiden kanssa olemisesta helpompaa, onko se niin pahasta? Joskus käy niin, että se viikon alussa sotamaalauksessa esiintynyt nuori, kulkeekin loppuleirin meikittä ja tukka sutturalla. Tai sitten ei. Kummastakaan ei voi päätellä mitään. 

***

Näistä helteistä opin sen, ettei minulla ole hellevaatteita. Nyt käytin samoja housuja, samoja muutamaa mekkoa kuukauden. Olen syksy ihminen. Siellä on monta ihanaa neuletta odottamassa vuoroaan. Samoin odotan jo aikaa, että saan laittaa jalkaan syksysaappaat. Ne sopivat hyvin uuden hameeni kanssa. Niinä pahimpina päivinä pukeudun ilahduttaakseni. Tai ollakseni turvassa vaatteen sisässä. Jos se helpottaa olemista muiden kanssa, voiko se olla niin paha asia? 

*** 

Olen lomalla. Tein juuri kolme tuntia koneella hommia. Päivitin kotisivuja. Ne koko hemmetin sivut on pääasiassa rakennettu mun yhden loman aikana. Lomalla siihen on aikaa. Työssä tulee aina jotain tärkeämpää, kuten ihmisiä. Minä olen nyt lomalla ihmisistä. Se on aika hyvä. 

Kiitollisuutta.

Suomen ev.lut. kirkossa työpaikat vähenevät. Se johtuu siitä, että rahat vähenevät. Mikä taas johtuu siitä, että väki vähenee eli verotulot pienenevät. Virkaa, etenkin vakituista ja kokoaikaista, on yhä vaikeampi saada. Vielä kymmenen vuotta sitten sanottiin, että töitä kyllä papeille riittää, kun suuret ikäluokat eläköityvät... Nyt kuulen vain katkeraa valitusta, kun kävikin toisin.

Minulla kävi aikanaan mieletön munkkipossu. Minulle on annettu tässä virka-asiassa kultakauhalla. Valmistuin ennen pahinta pudotusta. Täällä avautui paikka. Olin tuttu. Oli tähdet kohdallaan ja Jumalalla visiota. Olen tästä kaikesta äärimmäisen kiitollinen.

Silti toisinaan uuvuttaa.

Eräässä keskustelussa silmiin osui kommentti siitä, kuinka elämä pätkätöiden, keikkojen ja työttymyyden kanssa on monin tavoin haastavaa. (Se on!) Loppukaneettina oli: eli olkaa te virassa olevat vain kiitollisia.

Kommentti osui syyllistymisherkkyysalueeseeni. Olen saanut kaiken "liian helpolla" ja silti uuvun. Vakivirassani joskus haaveilen siitä, että voisi vain jättää kaiken ja olla menemättä töihin. Olen miettinyt toista alaa, ja todennut, etten osaa mitään muuta. Olen pohtinut toiselle paikkakunnalle hakeutumista ja virkakiertoa - ja jättänyt sen, etten veisi kenenkään virattoman pätkäläisen paikkaa.

Olen miettinyt öisin olenko tarpeeksi kiitollinen?

Virassa olevana minun täytyy olla kiitollinen.

Olen kiitollinen silloinkin, kun viikkotyöaika on lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä tuntia, olenpahan ainakin palkkani ansainnut. Olen kiitollinen silloinkin, kun palaan töistä puoli kahdeksan illalla ja lähden seuraavana aamuna puoli kahdeksalta töihin, olenhan siis tärkeä osa organisaatiotamme. Olen kiitollinen, kun saan niskaani seurakuntalaisen pahan mielen milloin mistäkin, sillä siihenhän minut on kutsuttu. Olen kiitollinen, kun joudun jälleen kerran perumaan jonkin vapaa-ajan tapaamisen töiden takia, koska olenhan ensisijaisesti pappi seurakuntalaisiani varten (minulla on virka ja seurakunta!). Olen kiitollinen silloinkin, kun puoliso on täällä periferiassa työttömänä (koska muutti vuokseni tänne, korkeimman työttömyysprosentin alueelle). Onhan minulla sentään työtä, jolla elättää perhe ja maksaa asuntolainaa.

Olen kiitollinen varmasti vielä silloinkin, kun en enää jaksa itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa, vaan itken vain. Sillä onhan minulla sentään virka, josta jäädä sairauslomalle. Tosin uupuminen saatetaan ottaa merkkinä siitä, että en ole ollut riittävän kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saanut - vieläpä joutumatta taistelemaan.

Riittääkö sekään? Olenko sittenkin leipäpappi? Todellinen, kiitollinen, pappi tekisi työtään vaikka ilmaiseksi. Viisikymmentä tuntia viikossa, koska se on kutsumus. Kantaa toisten taakkoja, koska sen tehtävän on saanut sydämelleen. Palkka on kiva lisä, mutta siitäkin voisi luopua, koska oikeasti maallisilla asioilla ei ole merkitystä. Työ palkitsee.

Mutta vakavasti puhuen: Olen ihan aidosti kiitollinen.

Ymmärrän, miten paljon olen saanut. Enkä ole, rakas huolestunut lukijani, palamassa loppuun. Aloitin juuri työnohjauksen. En tee läheskään viikottain 50-tuntisia viikkoja. Suurimman osan ajasta näen tässä työssä ja kutsumuksessa enemmän iloa kuin taakkaa. Toisinaan vain toisten odotukset ovat liikaa. Toisten asenteet ja hätähuudot osuvat liian syvälle. Herättävät sellaista "ainoa auto-onnettomuudesta selvinnyt" -tyyppistä syyllisyyttä. Miksi minä sain paljon - ja tuo toinen ei mitään (tai ainakin paljon vähemmän)?

Hyvänä päivänä uskon myös siihen, että ihan kaikki tämä ei ole vain kultakauhalla annettua lahjaa. Ehkä siellä onnen ja sattuman ja johdatuksen joukossa on ripaus sitä, että minä osaan tämän homman. Minä olen, ainakin toisinaan, ihan kelpo pappi. (Ja aika kiva vaimo ja ystävä.)

Viimeinen.

Kuten norpan 
on määrä myös Niikkulaisen
olla sukunsa viimeinen

Tanssittu koskaan ei Nestorin häitä
maailma houkutti pois morsion
Vanhoja poikia viiksekkäitä
mies sekä hylje kumpikin on

Istuessani uloskannetulla sohvalla auringonpaisteessa tunnustelin ajatusta: olen sukuni viimeinen.

Hahmotan oman sukuni ja historiani äidin suvun kautta. Isän suku on minulle joukko tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa jaamme samaa geeniperimää (ja jota ulkomuodoltani muistutan ehkä enemmän). Olen äitini ainoa lapsi. Minä en halua lapsia.

Meillä on sukutila, jossa asuu nyt kolmas sukupolvi. Jonain päivänä se paikka on minun. Minun jälkeeni yksi sukutarina päättyy. En jatka elämää lastenlapsissa, sukutarinoissa ja hippusina perimässä. Sinänsä ymmärrän ihmisten halun, sisäisen tarpeen (vai onko se geneettinen koodaus?) lisääntyä. Tässä maailmassa se on ainoa tapa elää jollakin tavalla ikuisesti. Että jossain vaiheessa edes annetaan suvun uudelle lapselle isomummon tai isoisopapan nimi.

Näin vappuaaton kunniaksi kävin tekemässä testamentin. Siinäkin ensimmäinen ehto on: jos minulla on rintaperillisiä kuollessani, he saavat kaiken. Lapsettomana homma meneekin sitten mutkikkaammaksi. Varsinkin, kun ihmisten lähtöjärjestystä ei voi tietää. Latasimme sitten samaan asiakirjaan kaikenlaisten tilanteiden varalta ehtoja. Jos minä olen viimeinen, mihin kaikki päätyy, kun minun tieni päättyy?

Kalamiehen mielestä näitä asioita kannattaisi pohtia vasta sitten, kun olemme kahdeksankymppisiä ja toinen jalka haudassa. Minusta kuolema kannattaa pitää mielessä etenkin eläessään. Kuten lakimies sanoi: kun auto-onnettomuuden uhreja kirjataan, on arpapeliä, kuka koodataan kuolleeksi ensin - ja siinä vaiheessa kysytään perimisjärjestyksen ja testamentin perään.

Ehkä se on ollut minussa aina. Tai sitten se on asettunut minuun vahvemmin työn myötä. Lopullisuus. On tämä yksi elämä. Sitten siellä toisaalla, taivaassa, ei omistussuhteita kysellä. Ihmisiä varten nämä säännöt on. Ei tarvitse elävien sitten tapella kuolleiden päältä. Ja jos on viimeinen, ei jää edes ketään niistä muumikupeista riitelemään.

***

Jos kuuluu vähän kaikkialle ei lopulta kuulu oikein minnekään. 

Tänä vappuna olen ollut yksinäinen. En oikein kuulu minnekään. Minulla ei enää ole kotia toisissa ihmisissä, porukoissa. Ei kai koskaan oikein ollutkaan. Se vain tuntui tänään todemmalta pitkästä aikaa. Se on tämä vappu. Seuraava on juhannus. Sitten helpottaa. Syksy tulee eikä kaipaa enää minnekään.

Mikä on totta?

Päivitin tänään someen:

Tänään oli mahtavaa ja liikuttavaa kuunnella lasten laulua. En ole varmaan koskaan kuullut niin kajahtavaa Hoosiannaa. Kasteperhekin oli ihan tosi kiva ja on ilo kastaa heidän pieni ihmeensä parin viikon päästä. Sitten oli vielä ihan huippudraivi kastelahjatalkoissa! Parissa tunnissa saatiin aikaan noin 50 kastelahjaa jaettavaksi uusille Taivaan Isän perheenjäsenille. Nyt vielä jos rykäisisi kasaan itsenäisyyspäivän jumalanpalvelusliturgian.

Se on totta. Liikutuin lasten ponnekkaasta laulusta. Koulussa oli selvästi opeteltu hartauden kappaleita etukäteen. Samoin tapaamani perhe oli ihana - kuten useimmat ovat. Oli kahvit ja juteltiin kaikenlaista, ihasteltiin vauvaa ja ihmeteltiin hänen mukanaan tuomia muutoksia. Talkoissa oli hyvä tekemisen meininki ja saatiin paljon aikaan.

Olisin voinut päivittää myös:

Tänään en saanut mitään aiotuista töistä tehtyä. Ajelin ympäri pitäjää ja kuuntelen toisten mielipahaa. Siitä kai esimiehille maksetaan. Kotisivujen rakentaminen roikkuu, seuraavan jumalanpalveluksen valmistelua en ole edes aloittanut ja huominen on buukattu 8-20. 

Sekin on totta. Puolet päivästä istuin auton ratissa ajamassa paikasta toiseen. Ehdin avata koneen kunnolla ensimmäistä kertaa vasta illalla. Viikonloppu on vapaa, joten kaikki ensi viikon työt pitäisi saada tehtyä ennen perjantaita. Olen käyttänyt kuluvalla viikolla todella paljon työaikaa muiden työyhteisödynamiikan sotkujen kantamiseen. Olen huolehtinut jaksamisesta, setvinyt työnjakoa ja yrittänyt olla niin helvetin rakentava, että kohta siitä kaikesta saisi jo Babylonin tornin. Viime viikosta on jo univelkaa koulutuksen, reissaamisen ja sen viikon töiden takia. Seuraava viikko siintää jo edessä työntäyteisenä ja uhkaavana. Muista! Muista! Tee! Tee!

Mikä sitten on totta? Se kaikki. Ei elämä ole vain musta tai valkoinen. Onnella on varjot. Pitää kohdentaa katseensa johonkin. Minä yritän nähdä hyvän ja sanoa sen. Koska kuormasta on tullut niin iso kantaa, että jos sitä kääntyy katsomaan, sen alle musertuu.

Niin minä taputan itseäni olalle: urhea nainen! Tässäkin päivässä oli paljon hyvää. Sillä mitä teit, oli jollekin merkitystä. Etkä huutanut kenellekään päin naamaa, vaikka teki mieli. Et ole itkenyt kertaakaan, vaan hymyilet oikeissa kohdissa. Sinä urhea nainen!

Kadotaanko kakkavaippamaahan?

Minun kohdallani lapsettomuudesta voi puhua valintana.
Samalla tavalla kuin pappeus on valinta. Vaikka pohjimmiltaan pappeus on minulle kutsumus. Sisäinen tunne ja varmuus siitä, että tätä haluan tehdä, tähän Jumala minua kutsuu. Se toteutuu, koska olen saanut myös ulkoisen kutsun: vihkimyksen ja viran. Vaikka olen valinnut opiskella teologiaa, tullut valituksi kesäteologiksi ja lopulta papiksi seurakuntaan, pappeus ei ole vain valinta.

Koska elän vahvassa kutsumustodellisuudessa, näen myös vanhemmuuden kutsumuksena. Sisäisenä haluna olla äiti tai isä. Kutsumuksen kautta uskon ymmärtäväni edes aavistuksen lapsettomien tuskasta. Se on kipua sisäisen ja ulkoisen kutsun ristiriidasta. Sukua sille surulle, jota vihkimystä odottavat teologit ja pätkätöissä kituuttavat papit kokevat. Sisimmässä on kutsu ja palo Jumalan työhön, mutta virkaa ei ole, vihkimystä ei ole. Sisimmässä on kutsumus ja halu vanhemmuuteen, mutta lasta ei tule (tai edes parisuhdetta, jossa lapsen voisi saada).

Minulla ei ole kutsumusta vanhemmuuteen. Toisinaan ihan pysähdyn kuulostelemaan itseäni: kaipaisinko sittenkin jotain? Kolkuttaako biologinen kello? Aina vain vastaus on: ei. Minulla ei ole sisäistä paloa lisääntymiseen, oman lapsen saamiseen. Eikä tämä ole minulle suuren valaistumisen asia. Se ei ole jotain, josta kiihkoilisin tai mikä saisi minut allekirjoittamaan lakialoitteita streilisaation ikärajan poistamiseksi. Minä en vain ole äiti-ihminen. (Toiset ei halua lemmikkejä, asua omakotitalossa, elää parisuhteessaan saman katon alla - nämä ovat vain erilaisia elämänvalintoja.)

Tapaan työssäni paljon lapsia. Osa on ihan suloisia. Kastejuhlissa huomaa uuden ihmisen kyvyn mullistaa maailmaa. Sukulaislasten kanssa oivaltaa, ihastelee uusia taitoja ja ihmettelee maailmaa. Ripari-ikäisten kanssa pääsee vääntämään säännöistä leirillä ja elämässä. Ja kun tulen kotiin, en kaipaa mitään. Paitsi ehkä rauhaa ja hiljaisuutta, hetken lukea kirjaa. Suren niiden rinnalla, jotka toiveista huolimatta eivät saa lasta. Jos voisin, antaisin kaikki potentiaaliset lapseni heille. (Vaikka eihän sitäkään tiedä, kun tutkittu ei ole, voinko minäkään saada lapsia!)

Olen sen ikäinen, että ystäväpiirissä alkaa olla vauva-aika. Taas yksi skene, johon en pääse ineen. Vaikka, utelias luonne kun olen, tutustun mielelläni kantoliinakulttuuriin, imetystukeen, kestovaippakeskusteluun ja muuhun sellaiseen. Vaikka enhän minä sitä ymmärrä. Systemaatikkona vähän analysoin, kuuntelen kiinnostuneena käyttäjäkokemuksia. Olen ihan mielelläni (ainakin vielä) se ystävä, jonka kanssa voi reilusti puhua muusta kuin vauvoista. Ja se joka puhuu itse jostain muusta kuin vauvoista. Silti joskus mietin, kadotanko ajan myötä ystäväni kakkavaippamaahan? Kestävätkö ystävyyssuhteet niin kovin erilaiset elämäntilanteet? Kun en voi jakaa kokemusta raskauden eri vaiheista, synnärille menosta. En elä hetkeä, kun oman lapsen saa ensimmäistä kertaa syliin. Kuulemma vasta sitten tietää, mitä rakkaus on. Vasta lasten myötä kasvaa aikuiseksi ja oppii olemaan.

Edelleen yhteiskunnassa tuntuu elävän vahvana ajatus nainen = äiti.
Että kyllähän jokainen nainen haluaa olla äiti. Minulla ajatuksessa on yhtä paljon logiikkaa kuin siinä, että jokainen nainen haluaa käyttää hametta, opiskella hoiva-alalle tai opettajaksi eikä koskaan opi ajamaan kunnolla autoa. Onneksi omassa lähipiirissäni ajatus ei (ainakaan vielä) ole mitenkään hallitseva, vaikka lisääntyminen oletusarvoista onkin.

Sanotaan, että lapsettomat ovat itsekkäitä. Emme tuota maailmaan veronmaksajia. Kukaan ei käy meitä katsomassa, kun olemme vanhoja. Muiden lapset vaihtavat kakkavaippamme hoivakodissa (tai jättävät meidät kuolemaan kakat vaipassa, koska lapsemme eivät ole ajamassa oikeuksiamme). Entä, jos saisinkin lapsia, mutta lapseni olisi vammainen? Jos lapseni sairastuisi ja kuolisi nuorena? Jos hänestä tulisi päihderiippuvainen? Jos välimme rikkoutuisivat eivätkä he koskaan kävisi vanhempiaan katsomassa? Olisinko silti arvokkaampi ihminen (hoivakodissa kakkavaipoissa yksin maatessani) vain siksi, että olen tuottanut maailmaan uuden ihmisen?

Katsellessani työkaverin vauvamahaa ajatukseni olivat kyllä itsekkäitä. Mietin, etten minä lapsettomana koskaan saa samanlaista luvallista poissaoloa työelämästä. Ellen lisäänny (tai saa opintovapaata, ota palkatonta virkavapaata tai pääse 15 vuoden päästä vuorotteluvapaalle) edessäni on vielä 40 vuoden putki työelämää. Siinä ajassa ehdin maksaa hyvän siivun veroja, joilla toivottavasti rakennetaan nykypäivän lapsille parempaa tulevaisuutta. Siinä ajassa ehdin käyttää rahaa palveluihin ja "turhuuksiin", joiden kautta toivottavasti tuen jonkun toisen toimeentuloa. Ja ehdin säästää itselleni pienen eläkerahaston, jolla toivottavasti voin turvata myös vanhuuteni vuosien hoivaa. Ehkä sitten voin työllistää jokun kunnollisen veronmaksajan (lisääntyjän) lapsen.

Jos en saa lapsia, olen eräällä tapaa sukuni viimeinen. Toivon, että sitten, kun aika jättää minut, on vielä olemassa jonkinlainen kirkko, joka hoitaa minut hautaan. Olisi pappi, joka sanoo: katoavaisuudessa kylvetään, katoamattomuudessa niitetään. Olisi vaikka koululuokallinen lapsia seuraamassa toimitusta.

Että tuollaisiakin on, joiden elämän valinnat ovat johtaneet yksinäisiin hautajaisiin. Tai kutsumus.

Että olisi jäljellä vaikka yksikin ystävä, joka hautajaispäivänä keittäisi itselleen kahvit ja muistaisi: sellainen ihminen oli olemassa.

Minä olen monta (II)

Minussa on monta puolta.
Ensin on se kiltti ja kunnollinen suorittaja, kympin tyttö.
Sellaisena pärjää koulussa ja töissä. On mukava ja kiva, enimmäkseen harmiton.
Perusluonteessani on juostavuutta ja halua miellyttää. Huolehdin muista ja kuuntelen kohteliaasti, yritän ymmärtää. Ja ainahan minä. Ymmärrän.

Sitten on toinen puoli.
Suurpiirteinen ja räävitön, piikikäs ja levoton.
Sellainen minä vilahtaa joskus puheissani. Tiedän, että osaan käyttää sanoja - myös miekkana.
Perusluonteessani on räikeyttä, jota yritän haalentaa, ja joka siitä huolimatta on totta minussa. Se nainen, joka haluaa tanssia pöydillä, huutaa kadulla ja nauraa Hughleigur Dagsonille. Silloin en jaksa ymmärtää. Silloin minä avaudun, tykitän ja tulitan ihmisten ja maailman typeryyttä (vaikka ei saisi).

Sen kympin tytön kanssa on helpompaa. Se on sellainen salonkikelpoinen puoli. Kun muilla on niin usein paljon raskasta kannettavaa, ei minua ainakaan tarvitse kantaa. Ymmärrän muiden taakoittavat tilanteet ja päin naamaa lauotut mielipiteet. Kun on niin paljon kaikkea. Ymmärrän, ettei ole aikaa, ettei ehdi pysähtyä. Tulee kaikenlaista.

Silti joskus toivoisin, että jotain olisi vain minua varten. Ajatuksen sanominen ääneen tai kirjoittaminen paperille tuntuu itsekkäältä. Että ihan minua varten vain olisi aikaa, olisi kokonainen ihminen, kokonainen yhteinen suunnitelma.

Olen kai liian kauan ollut kiltti kympin tyttö. Sellainen, jonka luona on helppo käydä matkalla pisteestä A pisteeseen B, ohimennen. Sellainen, joka aina kuuntelee ja ymmärtää - senkin, ettei omille ajatuksille enää olekaan aikaa. Sellainen, jonka juhlat voi jättää väliin, koska se aina ymmärtää. Olen liian kiltti ja hidas muodostamaan Todella Suuret Ajatukset sanoiksi. Kyllähän minä olen nopea ja kyllähän minä otan tilaa asioistani puhumiseen. Mutta sitten ovat ne Todella Suuret Ajatukset. Sellaisten kanssa ei ole ketään kelle soittaa. Kun ne ovat vain ajatuksia. Ja ihmisillä on oikeitakin ongelmia.

Minussa on kolmaskin puoli.
Sellainen, joka tupareissa istuu kirjahyllyn edessä selaamassa romaanien alkusanoja tai käy intohimoisimman keskustelun koko iltana Riikka Pulkkisesta ja Kjell Westöstä.
Sellainen, joka vaikuttuu romaanista niin, ettei pääse sen maailmasta heti irti.

Mietin vieläkin, kuinka vanha pappi kulkee pyhiinvaelluksellaan meren rantaan ja katselee lokkeja. Miettii ensin kuinka ne ovat roskalintuja - kuin ihmiset. Ja kuinka lokkien ruokana olevan ruumiin nähdessään ymmärtää, ettei Jumala olekaan siellä. Että Jumala ei olekaan missään. Tuo kohtaus herätti minussa Tunteen ja Ajatuksia. Ajattelen toista lukemaani romaania, jossa lokeilla oli toisenlainen merkitys. Ajattelen kirjan maailmaa, vanhaa pappia, omaa uraani ja työtäni, uskoani.

Luin artikkelin Imagesta ja se herätti ehkä miljoona ajatusta. Halusin puhua siitä, peilata toisten kanssa. Mutta me puhuimme jostain muusta. Puhumme muista, koska oma elämäni, arkeni, on vakiintuneen seesteistä. Mukamuka-ongelmia työn kanssa, perusterve parisuhde ja asuntolaina. Kiltin kympin tytön tylsä elämä.

Lopulta ne Todella Suuret Ajatukset ovat kuitenkin olennaisia vain minulle. Ehkä on ihan hyvä, että puhumme arkisemmista asioista, maailman tilasta ja ihmisyydestä. Ehkä sekin on hyvä, että minä olen monta enkä silti kaikkea yhtä aikaa. Ehkä sekin riittää, että joskus pysähdytään samalla pysäkillä edes hetkeksi, kahden paikan välillä, ohimennen.

Yökyläilyn haasteet.

Lapsena ehkä parasta oli yökyläily. Jossain vaiheessa äiti jo alkoi rajoittaa sitä, kun aina meillä olisi ollut joku ylimääräinen olemassa. Aikuisena ne rajoitteet löytyvätkin sitten jo omasta päästä. Olen näin aikuisena löytänyt itsestäni ehkä palasen neurootikkoa, mutta monet pienet asiat ovat alkaneet yökyläilyssä kalvaa mieltä. Valtavassa paljastelun vimmassani ajattelin jakaa ne teidän kanssanne.

Ensimmäinen haasteeni on muistaa ottaa mukaan yöpaita. Nukun kotona usein alasti ja vaikka lähden leirille monta kertaa vuodessa (sinne sen yökkärin kyllä muistan aina ottaa!), niin liian usein kassia avatessa toteaa yöasun unohtuneen. Onneksi mukana yleensä aina on ylimääräinen t-paita tai alustoppi, joka ajaa saman asian. Sitten ovat nämä itseni ulkopuolelta tulevat haasteet.

Erirytmisyys. Olen aamu-uninen. On kamalaa olla vierailulla paikassa, jossa tietää isäntäväen olevan jo aamuseiskalta valmiita toimintaan. Väistämättä myös itselle tulee olo, että kello soimaan ja teippiä silmään, jotta voi hyvänä kestittävänä olla mukana menossa aamusta alkaen. Nukun yleensä huonosti, kun stressaan tätä jo etukäteen. Toisaalta yhtä kamalaa on epämääräinen "no, kattellaan milloin herätään". Korva tarkkana siis kyttään heräämisestäni alkaen, joko toinen liikkuu. Tämä ei muuten ole ongelma silloin, jos on yökylässä jonkun tosi tutun ihmisen luona. Silloin voi ihan hyvin nousta hiimailemaan ja lueskelemaan tai jatkaa uniaan. Kyllä se potkii ylös, kun ei enää jaksa odottaa. :D

Renkat ovet. Yksi pahimmista, etenkin hieman vieraammassa paikassa, ja etenkin öisin. Renkka ovi on yleensä aina joko siinä huoneessa, jossa itse majoittuu tai sitten wc:n ovi. Lähdet hiljaa yöllä vessaan - ja ovi voisi herättää vaikka karhun talviunesta. Lukkoa pitää renkuttaa auki ja kiinni, sarana narisee, karmit ovat turvonneet, joten ovi todellakin survotaan kiinni JA auki. Ehkä ainakin kerran kokee myös sen paniikkihetken: mä en saa tätä ovea auki, olen loukossa täällä!

Meillä on muuten myös vaikeat ovet. Ei krenkat, mutta vaikeat. Wc-kylppäriin kuljetaan pukuhuoneen kautta. Vain pukuhuoneen ovessa on lukko, wc:n ovessa ei. Kun kukaan ei ole vessasssa tai suihkussa, täytyy pukuhuoneen ovi pitää auki, koska kissojen hiekkalaatikko on pukuhuoneessa. Ihan pari kertaa saa tämän aina ohjeistaa kelle tahansa, joka meille tulee: jätä pukuhuoneen ovi auki, kun tulet pois sieltä.

Ei roskakoria wc:ssä. MIKSI!? Ymmärrän, jos olen yksin asuvan miehen luona käymässä, että ei ole tullut mieleen sijoittaa roskista vessaan. Te muut: miksi?! On riittävän kamalaa, että on menkat vierailuaikana ja sitten joutuu vielä kuskaamaan intiimituotteitaan mieluiten koko kämpän läpi sinne keittiön roskikseen. Tai sen unohtaa lavuaarin reunalle. Kyllä, menkat ovat luonnollinen asia. En silti halua mainostaa niitä kaikilla asukkaille. Ja olisihan sinne vessan roskikseen helpompi myös jättää mm meikinpuhdistuksesta tuleva jäte, kuten vanulaput.

Tunkkaiset lakanat ja pyyhkeet. Onko tämä joku pesuainejuttu? Jääkö hajuttomasta pesuaineesta tietynlainen haju pyykkiin? Vai laitetaanko pyyhkeet ja lakanat vielä kosteina kaappiin vai mistä tämä johtuu? Itsehän saatan "pistohaistella" omia pyyhkeitä ja lakanoita siltä varalta, että niihin tarttuisi tunkkainen haju. Enkä tarkoita, että pyykin kuuluisi haista pesuaineelta tai huuhteluaineelta - niiden ei kuuluisi haista miltään. (Tämä on ehkä eniten sellainen "hulluuden rajamailla" -kohta.) Minä siis myös petaan meille vierashuoneen sänkyyn valmiiksi yhdet puhtaat lakanat aina edellisen yökyläilijän lähdettyä. Helpottaa kummasti sitten illalla nukkumaan käydessä, kun ei tarvitse alkaa kötöstellä täkkejä ja lakanoita tuhannen väsyneenä.

Lemmikit. Tämä ei ole minulle mikään varsinainen ongelma. Meillä on kissoja ja sitä myöten aina myös karvaa - ja utelias kaveri mukana suihkussa, aamulla vastassa vessan matolla jne. Lemmikkiin tottumattomalle karvakaveri voi olla haaste - allergikosta puhumattakaan. Enkä minäkään ihan kaikkien kavereideni lemmikkien tapaamista niin innolla odota. :D

Ehkä suurin haasteeni on se, että haluan olla mahdollisimman vähän vaivoiksi. Olisin mielelläni helppo ja huomaamaton. Krenkat ovet ja puuttuvat roskikset tekevät siitä toisinaan haastavaa. Lähinnä minulle. Siltikään en aio luopua kavereiden nurkissa roikkumisesta, sukulaisvierailuista ja siitä vakaasta ajatuksesta, että meille saa aina tulla.

Onnelliset.

Hoplaa.
On vuosi vaihtunut ja kirjoittaminen jäänyt. Nainen on edelleen sama. Takuuaika ummessa, ei voi palauttaa. Pakko pitää.

Päivitin facebookiin uuden profiilikuvan. Oikeasti se oli vanha. Keväältä vuonna 2011. Sen otsikkona on onnellinen nainen.

Minä olin. Ja olen taas. Mutta eri syistä, eri paikoissa, eri ihmisten kanssa.

Muistan vieläkin, mitä minulla oli päällä sinä päivänä, kun kuva otettiin. Oli maaliskuun kahdeksas päivä, sellainen nihkeä, aurinkoinen kevätpäivä. Vähän loskaista ja liukasta ulkona. Naistenpäivä. Minun ovelleni tuotiin silloin kukkia. Minulla oli musta paita ja villainen hame, johon en ole mahtunut enää valmistumisen jälkeen. Ehkä muistan sen kaiken niin hyvin, koska kaikki oli vielä alussa. Tai koska sen kaiken tiesi vielä menettävänsä. Kevätiltapäivät kahviloissa laahustamassa luennolta toiseen tai viipymässä vielä hetken ennen kotimatkaa. En ollut vielä antanut itselleni lupaa olla onnellinen - saati ihastunut rakastanut. Siinä kuvassa se silti näkyi.

Aikuiset ihmiset osaa olla eron jälkeen ystäviä, eikö niin? Kunhan pöly vähän laskeutuu, niin soitellaan ja käydään kahvilla ja tullaan humalaan toistemme häissä - eiks nii?
Ei.
Erossa menee jakoon paljon muutakin kuin astiat ja huonekalut. Siinä menee ystävät, sukulaiset, tavat ja tottumukset. Ihminen on sellainen vyyhti, ettei erossa mene rikki vain yksi suhde. Se repii mukanaan kymmeniä. Osa niistä juurtuu uudelleen - vähän kuin ne muutosta toiseen mukana kulkevat huonekalut. Osa jää toiselle. Osa katoaa kokonaan. Niin se vain on, että toiset asiat ja ihmiset ovat enemmän Sen Toisen. Kipeintä niistä luopuminen tekee silloin, kun luuli niiden olevan omia.

Kilpikonnat jäävät sulle, sinunhan ne on.

Siitä on nyt viisi vuotta, kun istuin Kalamiehen pöytään. En enää muista, mitä minulla oli päällä. Muistan, että oli pakkasta ja seuraavana aamuna satoi jo räntää. Opettelin olemaan onnellinen. Ihan he***tin vaikeaa! Kun sitä on kerran sydämensä hulluudessa saanut turpaan, ei rajalinjoja helposti haudata. Viis vuotta ja edelleen on minun ystäviä ja Kalamiehen ystäviä. Viihdymme toki toistemme seurassa, mutta Suuren Jaon sattuessa kohdalle, minä tiedän, mikä on minun. Avioliitossa kaiken pitäisi olla yhteistä. Meillä on erilliset tilit (jopa pankit!), avioehto ja omat ystävät. Meillä on häkkivarastossa ylimääräinen kahvinkeitin (että on sitten erotessa molemmille oma keitin).

Kamalaa? Ehkä.

Silti olen onnellinen. Olen, vaikka se ei näkyisi kuvasta. Avioerokahvinkeitin pölyttyy varastossa. Ei sitä ole aikomusta sieltä ottaa käyttöön. Mutta omalla tavallaan se muistuttaa elämän arvaamattomuudesta. Onnen katoavaisuudesta.

Minä olin onnellinen ennen kuin tiesin sitä itse.
Olin menettänyt onneni, ennen kuin huomasinkaan.

Sen vanhan valokuvan hienous on kaikessa tässä. Onnellinen nainen - mitä sitä syitä kyselemään.

Johannes.

Introvertit erityisherkät pelastaa maailman - tai ainakin työpaikat!

Vegaanit pelastaa maailman!

Nyhtökaura pelastaa ihmisen!

Piispat juo meidän viinat!

Uusi avioliittolaki on tyhmä!
Eipäs!
Juupas!
Itse olet.

Kuka on oikeasti köyhä?
Et ainakaan sinä, et ainakaan oikealla tavalla.

Juoksetko sinäkin turhaan - siinä voi kaatua!

Salilta saa syövän!

Katso uusimmat tissikuvat tästä.

Meemi päivän poliittisesta väännöstä.

PMMP lauloi siitä, kuinka Jeesus ei tule. Rihannan biksut ja klikkiotsikot vie liikaa aikaa.
Juhannus tulee ja minä olen kurkkuani myöten täynnä kaikkia nettikeskusteluja, uutisotsikoita ja pätemisentarvetta. Minun teologiani on laiskaa, ehkä jopa vääränlaista. Syön vääriä asioita ja vääristä syistä. Olen katsonut silmiin lehmää ja syön silti lihaa. Juoksen, mutta en käy salilla. Yritän muistaa lohdullisen lauseen, jonka kuulin ihmiseltä, joka rymisteli elämääni, osui ja upposi, katosi taas  niin kuin tuollaiset aina tekee omien halujensa mukaan: "Ihminen voi palaa vain yhdelle asialle kerrallaan." Mille minä syttyisin, kun kaikki saa käpertymään kasaan?

Juhannus tulee. Jeesus ei vielä. Nyt on Johanneksen vuoro. Se tyyppi paloi asialleen. Sillä oli vaan yksi:

Kääntykää ja tehkää parannus.

Aika parantaa?

Aika yksin ei paranna. Tarvitaan myös rakkautta. Sellaista rakkautta, joka näyttäytyy sovintona, anteeksiantona, uudelleen rakentuvina siltoina.
Miten jostain yksittäisestä yöllisestä keskustelusta voikin tulla sovituksen käännekohta. Ilman pyyntöjä, ilman sarvia ja hampaita sen vain huomaa: sinä pyydät anteeksi ja minä annan. Ja  toisinpäin. Ehkä sellainen sovituksen mahdollisuus oli aina ituna meidän välillämme, raadollisuuteen piilotettuna. Meissä on kosketuspinta. Ehkä juuri kaiken mahdottomuus teki sovinnosta mahdollisen.

Pelkkä aika ei paranna. Sen huomaa, kun vuosien jälkeen saan vastauksen. Sovitteluyritys punaisena pompulana sykähtää ruudulla ja minähän olen valmis. Melkein puolesta sanasta heittäydyn anteeksiantoon ja ymmärrykseen - niin kuin silloin aiemminkin. Tottakai puhutaan ja sovitaan, kun sinulle sopii... Miksi aina suostun odottaamaan, kun sinulle sopii. Milloin sinulla on hyvä hetki? Milloin sinä olet valmis puhumaan, sopimaan? Ja sitten vaikenet kuin muuri. Minä en lähde tähän enää. Tätä ei voi parantaa, korjata tai sovittaa. Sen kaiken jälkeen, näiden vuosien jälkeen, se ei edes ole minulle niin tärkeää. Sinä sait jo kaiken, paistattelet ihailussa. Minä en lähde varjoosi enää.

Everybody loves the things you do
From the way you talk to the way you move
Everybody here is watching you
'Cause you feel like home
You're like a dream come true
- - -
I was so scared to face my fears
Nobody told me that you'd be here
And I swear you moved overseas
That's what you said, when you left me
You still look like a movie
You still sound like a song
My God, this reminds me
Of when we were young
 - - -
Adele: When we were young
  
Jos vuosia sitten itkin muroihini Adelen edellisen levyn tahdissa, kuuntelen uutta levyään uusin korvin. Huudatan sitä autostereoissa. Joku sanoi sitä sovintolevyksi, minulle se on puhdistautumista. Aika ei paranna, se muuttaa näkökulmaa, hioo särmiä. Aika asettaa asiat eri valoon. Silti meidän on kohdattava itsemme, toisemme ja rikkomuksemme saadaksemme aikaan jotain uuttaa, jotain ehjää. Parantuminen alkaa kohtaamisesta, dialogista. 

-Niin, kun sinä tiedät...
-Niin, tiedän. Eikä se haittaa mitään.  

Mistä tunnet sä ystävän?

Mitä ystävyys on? Mistä sen tunnistaa?
Olen pohtinut täälläkin aika paljon aikuisen yksinäisyyttä. Ehkä sitä vasten korostuu se, mikä tekee jostakin ihmissuhteesta erityisen, ystävyyden.

Ehkä se on sitä, että voi sanoa toiselle, että kirjoitin muuten niin kamalan ja raadollisen kirjeen, että en kehdannut postittaa.
Ehkä se on sitä, että voi kuitenkin puhua ne samat asiat auki. Ja toinen ymmärtää, että joskus elämä vaan on syväsukellus lasinsiruiseen p*skaan - eikä siihen edes kuole.

Ehkä se on sitä, että voi itkeä räkä poskella ja nauraa räkä poskella. Myös niille hämyisille ääniviesteille ja sattumanvaraisille kuville, joita lähetellään satojen kilometrien takaa. Ja erityisesti itkeä ja nauraa sitä traagista tarinaa, joka saa jo koomisia piirteitä. Tai voi soittaa ilman erityistä syytä, koska siitä vain tuli vahingossa tapa.

Ehkä se on sitä, että tarjoaa jotain varmasti ystävälle mielestä omasta vaatekaapistaan tai kirjahyllystään. Tai sitä, että ekana otetaan päiväunet. Tai pakataan varuiksi vielä pari särkylääkettä mukaan. Ja että aina on kahvia. Myös yöllä.

Älä taputa mahaa.

Siinä me istuimme vierekkäin saunan lauteilla
kaikki mahaantaputellut.

Jollakin oli omia lapsia, vaivan kautta saatuja.
Toisella oli adoptiolapsia, vuosien odotuksen jälkeen.
Joku mietti, josko olisi lapsen aika sittenkin.
Ja sitten oli se, joka ei äitiyttä koe omakseen.

Toisaalla kiistellään siitä, voiko seurakunnassa järjestää naisten iltoja.
Ja jos voi, niin saako niissä hemmotella ja puhua tyttöjen juttuja.
Jos kuitenkin vain juhlittaisiin tätä äitienpäivää, pitäisi sen riittää.

Tullaanko naiseksi vain äitiyden kautta?
Onko lapseton nainen kuin linnuton puu ja kuivakka viikuna?

Miksi en halua lapsia? Pitäisikö niitä haluta?
Nyt kun on elämässä hyvä mies ja tasainen tilanne.
Ja mahantaputtelijoita riittää.
Tai kun siinä vieressä istuu toinen, jonka suurin haave on perhe ja oma lapsi.
Juuri sitä ei voi saada. Ei edes kivun kautta.

Enhän minä voi toisille lapsia tehdä.
En edes tiedä, voinko saada lapsia.
Mutta että en edes halua. Vieläkään.
Tekisi mieli pyytää anteeksi kaikilta niiltä lasta toivovilta,
että kyllä minä teille lapsen soisin - enkä edes kivun kautta.
En minä teidän kipua voi ymmärtää, aavistella voin.

Mitä se on seistä oman tilanteensa kanssa
kun mahaa taputellaan
ja tekisi mieli huutaa, mutta hymyilee vain.

Joten, rakas ystävä,
älä taputa mahaa.
Naiset eivät ole julkista riistaa.
Ja niiden sisällä on monia salaisuuksia
kipuja
kaipauksia
iloja
jotka eivät ole kenenkään toisen.

Pitääkö parisuhteen kehittyä?

Nyt ollaan naimisissa. Olen rouva. Myös ensimmäiset vatsantaputtelijat ovat jo hiipineet onnittelijoiden joukkoon. Että jokos sitä kohta pikkuisia...?

Niin, kun ihmisen elämä menee edelleenkin ajatuksissa sitä samaa rataa:
seurustellaan - mennään naimisiin - saadaan lapsi - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - esikoinen menee kouluun - lasten rippijuhlat - lasten valmistujaiset - lapset muuttavat pois kotoa - ensimmäinen lapsenlapsi...

Tai nykypäivänä ennemminkin:
tapaillaan - seurustellaan - (tapaillaan muita) - saadaan lapsi - mennään kihloihin - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - mennään naimisiin - esikoinen lähtee kouluun - erotaan - yksinhuoltajuus/uusioperhe - uusi suhde - saadaan lapsi - ostetaan asunto... 

Mutta aina siellä on se LAPSI. Kun on riittävän kauan seurusteltu, oltu kihloissa tai mennään naimisiin, ympäröivä maailma alkaa haukansilmällään tarkkailla naisen vatsanseutua. Lakkaako parisuhde olemasta totta, jos siinä ei lisäännytä? Onko avioliitto turha ilman jälkeläisiä (jos kysytään 1500-luvun kirkonmiehiltä, niin on!)? Mihin suhde voi enää kehittyä, jos miehestä ja vaimosta ei tulekaan isä ja äiti?

Minun maha on ihan vaan karkkia ja laiskaa liikkumista, ei uutta elämää henkivä. Olen aika tarkka kosketuksesta ja omasta tilasta (en hirveästi pidä halaamisesta) ja jo pelkkä "raskaustoivevihjailu" saa jotkut tulemaan liian lähelle. Tiedän, etten koskaan ole ollut kovin hoikka - ja nyt koen raskausepäilyjen varjossa tarvetta laihduttaa. Edes vähän. Ettei niin paljon pömpöttäisi. Jos minua, omasta tahdostaan lapsetonta, ahdistaa, miltä mahtaakaan tuntua siltä, joka kantaa mukanaan täyttymätöntä toivetta?

Me olemme ihan onnellinen kahden hengen perhe. Tai kahden ihmisen ja kahden kissan perhe.
Aiomme olla sitä vielä pitkään.

Antakaa mun syrjäytyä rauhassa!

Meillä on asunut vuoden verran yhteiskunnan loinen - työtön.
Sellainen tyyppi, joka makaa päivät sohvalla ja kiskoo huimia etuuksia joka kuukausi. Sellainen vapaamatkustaja: laiska ja saamaton. Olen siis vuoden verran saanut seurata lähietäisyydeltä tätä loisen elämää - enkä enää yhtään ihmettele, miksi ihminen putoaa sohvan pohjalle.

Kalamies valmistui ammattikoulusta 24-vuotiaana ja pääsi ensimmäisenä kesänä kesätöihin betonielementtitehtaaseen. Samaan aikaan hän muutti luokseni asumaan. Virhe. Asumme siis minun omistusasunnossani, joten Kalamiehellä ei ole oikeutta asumistukeen. Betonihommien päätyttyä tarvittiin vain noin kolme puhelinsoittoa Te-toimistoon, pari nettilomaketta ja yksi asiakaskäynti Kelaan, että Kalamies sai päätöksen työttömyyskorvauksesta. Sitten vain makaamaan sohvalle ja odottelemaan sitä huimaa 500 euron pottia tilille joka kuukausi!

Keväällä Te-keskus muisti kirjeellä: on olemassa työpaikka, jota olet pätevä hakemaan! Hae sitä, ilmoita hakeneesi sitä - tai muuten tulee karenssia. Taas vain noin tunnin soittelu erilaisiin Te-keskuksen numeroihin, jotta Kalamies sai ilmoitettua hakeneensa tätä työpaikkaa (lopulta häntä ei kutsuttu edes haastatteluun). Vuoden aikana Kalamies täytti useammankin työhakemuksen, kävi jopa haastattelussa, mutta ei tullut valituksi.

Kevään tullen Kalamies sai ohjeen, että kouluihin kannataa hakea vasta, kun täyttää 25, koska sitten saa opiskella korotetulla työttömyyspäivärhalla. Suomeksi: olet nyt vaan tekemättä mitään koko loppukevään, koska töitäkään ei ole tarjota.

Kalamies haki kesätöitä, ja saikin parin kuukauden pestin silkalla tuurilla ja omalla aktiivisuudella. Samaan aikaan alkoi itää ajatus uudelleenkouluttautumisesta. Puusepän tutkinnolla on hankala työllistyä. Mutta tuo talohuollon tutkinto voisi olla kiinnostava - ja sitä tarjotaan lähikunnassa aikuiskoulutuksena! Ja siitähän se mielenkiintoinen osa vasta alkoikin...

Kalamies halusi selvittää, voiko hän hakeutua itse koulutukseen ja silti saada oikeuden korotettuun päivärahaan - ja joutuuko hän karenssijaksolle, jos ei jostain syystä otakaan paikkaa vastaan.
Selvitystyö aloitettiin kartoittamalla sitä, millainen koulutus olisi. Koulun nettisivut eivät paljon kertoneet, mutta varmasti siellä on joku ihminen, joka tietää. Puhelimeen vastasi sihteeri, jolla ei ollut "juuri tästä nimenomaisesta koulutuksesta" mitään tietoja. Mutta maanantaina tulevat kouluttajat takaisin kesälomalta. Muuten hyvä, mutta hakuaika päättyy perjantaina.

No, riskillä vaan paperit menemään!

Sitten kysymään varsinaista asiaa Te-keskuksesta. Voiko hakea koulutukseen ja opiskella korotetulla päivärahalla? Puhelu käännetään keskuksesta aina vain uudelle tyypille, jokaiselle Kalamies selittää asiansa vain saadakseen vastauksen "tää varmaan kuuluu henkilölle XX". Te-toimiston "omavirkailija" on vapailla, sijaista ei ole. Lopulta joku ihminen jollain osastolla osaa kertoa, että Kalamies voi hakeutua koulutukseen ja, mikäli työkkäri katsoo koulutuksen edistävän työllistymistä, hän on oikeutettu opiskelemaan korotetulla päivärahalla. Ja vaikka hän jättäisi koulupaikan ottamatta, hän ei saa karenssia (koska on yli 25-vuotias ja hänellä on ammattitutkinto).

Syyskuu alkaa lähestyä ja ihmetellään, kun koulutuspaikasta ei ole kuulunut mitään... Kalamies soittaa koululle. "Joo, me olemme jo ilmoitaneet kaikille valituille. Näkyy tämä sinun hakemus täällä - eikö sinulle ole soitettu valintatuloksista?". No, eipä oltu. Seuraavaksi Kalamies soittaa koulutuksesta vastaavalle opettajalle, joka tietää, että koulutukseen on avautunut lisärahoituksen myötä uusia aloituspaikkoja - joten "näillä puheilla tervetuloa kouluun tiistaina". (Ei sitten kenellekään tullut mieleen soittaa näistä lisäpaikoistakaan niille, joita ei ilmeisesti ekalla kierroksella valittu?)

Seuraavaksi soittelemaan sitten Te-keskukseen opiskelupaikasta ja korotetusta päivärahasta. Asia pitää hoitaa "omavirkailijan" kanssa, ja hänelle voi soittaa arkisin klo 9-10. Seuraavana aamuna Kalamies on skarppina: 9.05 alkaa puhelinrumba. 9.45 hän selittää asiaansa taas uudelle ihmiselle, joka ei ilmeisesti ole tämän "omavirkalijan" sijainen, mutta joka ehkä kuitenkin osaa kertoa, mitä pitää tehdä. Koululta pitää saada täytettynä tietty loma, joka toimitetaan omaan Te-keskukseen sille mystiselle "omavirkailijalle". Sitten otetaan puhelua koululle (ei vastaa, soittaa kuitenkin takaisin) ja uudelleen Te-keskukseen.

Kalamies on tänään toista päivää koulussa. Koulu on ottanut opiskelijoista hyvin kopin, neuvonut ja auttanut ja kommunikoi jopa Te-keskuksen suuntaan. Päätös korotetusta tuesta oli puoltava ja työssäoppimispaikka on kiikarissa. Edessä olisi kaksi vuotta opintoja: 1-2 lähipäivää viikossa, 2-3 työpäivää työssäoppimispaikassa (=ilmaista työtä) ja jopa 700e tilille joka kuukausi.

Koulutus vaikuttaa mielekkäältä ja työtäkin alalla varmaan olisi tarjolla. Meidän kohdalla asiat selvisivät lopulta hyvin. En kuitenkaan yhtään ihmettele niitä nuoria tai aikuisia, jotka väsyvät tähän soittelurumbaan ja sääntöviidakkoon. Henkilökuntaa on virastoissa liian vähän, virkalijat uupuvat ja jäävät sairauslomille, sijaisia ei ole. "Omavirkailija" vaihtuu miten sattuu ja jokaiselle sijaiselle saa asiansa selittää uudelleen. Säännöt ja ehdot tuntuva muuttuvan koko ajan eivätkä ammattilaisetkaan pysy perässä. Pahimmassa tapauksessa pieni virhe papereissa tai yksi huono neuvo ajaa karenssijaksolle tai blokkaa koulutuspaikan. Helpompaa on jäädä sohvalle pelaamaan pleikkaa. Ja onhan GTA5:ssa parempi äänimaailma kuin Te-keskuksen jonotuslinjalla.

Summertime Sadness.

Now and then I think of when we were together
Like when you said you felt so happy you could die
Gotye - Somebody I used to know

Minulla on ihan hirveän fiksuja ystäviä. Ne puhuu viisaita ja ne jakaa hassuja kuvia yksisarvisista ja saa minut nauramaan. Se yksikin tietää, että jokainen on vähän autisti. Tätä viisautta mietin mm. rippileirillä kun turvallisuushakuisesti heijasin itseäni. Ja ne puhuu saattajista. Että ei kaikkia ole tarkoitettu jäämään, osa on tarkoitettu vain saattamaan. Läpi tästä pätkästä, tuonne mutkaan. Sitten ne jää sinne. Ja tulee uusia saattajia. Onneksi on myös niitä nysvääjiä, jotka jää ja joille voi soittaa töihin ja joiden kanssa saa chattailla kesken koulutuspäivän ja jotka sanoo "oot tyhmä, kun mietit tolleen" eikä se haittaa mitään, koska ne tietää. Nämä ajat erottavat jyvät akanoista, saattajat niistä, jotka jäävät. Joskus vain sen eron huomaaminen, myöntäminen, tekee hetken kipeää.

"menee vuosia ennen maan aavikoitumista
mutta lopulta taivas ja helvetti kättelee
---
se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta
suren osaani vain koska tulen sen menettämään"
SMG - Baladi 2 - Nuorukainen

Näin häiden alla on rankkaa olla niinkin epäromanttinen kuin minä. Yritä siinä sitten koota soittolistaa, kun kaikki suosikkibiisit kertovat kaipauksesta (lapsuuteen, toiseen aikaan tai paikkaan), erosta tai kuolemasta (tai vertauskuvin molemmista, sillä eikö erokin ole joskus kuin pieni kuolema? On vain vaikempi surra jotain, mitä ei voi haudata, mikä ei suostu kuolemaan). Onneksi minulla on mies, joka ymmärtää. Hän on julistanut pannaan kyyhkyset, sydämet ja sormuskuviot. Ja karaoken. Toisaalta on hauska tehdä itsensä kanssa retkeä hääsuunnittelun, söpistelyn ja romantiikan maailmaan.

Kiss me hard before you go
Summertime sadness
I just wanted you to know
That, baby, you're the best
Lana Del Rey - Summertime Sadness

Tämä kesä on ollut etenkin sään puolesta vähän kämänen kesä. En pidä helteestä, mutta tämä jatkuva +13 alkaa olla jo naurettavaa. Monta vuotta pihlaja puski marjaa enemmän kuin jaksoi kantaa ja auringonkukat kukkivat kaksimetrisissä varsissa. Ja sinä vuonna, kun minä haluaisin hääkoristuksena käyttää ko. luonnonantimia - ei yhtäkään! Auringonkukat ovat 10cm korkuisia taimia, pihlajan kukintaa ei edes huomannut. Onneksi meillä on suunnitelmat B, C, D ja Ö (pessimisti ei pety koskaan). Mutta epäromantikolla on aina hyvä ohje mihin tahansa juhlasuunnitteluun: tahallaan vähän ketuilleen!

Mitä jää? Kuka jää?

se kaikki saa sut vielä väsymään

ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään

Maija Vilkkumaa - Mä jään

Ketkä lopulta jäävät? Sitten, kun tulee niin iso suru, että sen alle kaatuu, masentuu, haalenee? Ketkä jäävät, kun matka on aina vain pitkä ja aika lyhyt? Ketkä jäävät, kun onni on iso ja huumaava ja itsellä on vähemmän?

Puhuttiin joskus ystävän kanssa, että onni erottaa ihmiset. Toisen onnea on vaikeampi jakaa kuin toisen surua. Onnea jaksaa, jos sitä on yhtä paljon tai edes itselle riittämiin. Suruakin vain siihen pisteeseen, kun sen tietää loppuvan. Jos asiallisessa ajassa korjaannut ennalleen.

Elämä tuo mukanaan niin monenlaisia ihmisiä. Jotkut omistaa täysillä hetken - ja sitten kaikki haalenee. Joitakin tapaa kerran kahteen vuoteen ja juttu jatkuu ennallaan. Jonkun kanssa on jotain peruuttamattomasti rikki, kohdatessakin kuulee sen helinän. On tapoja, joista pidetään kiinni ja se pitää yhteydet hengissä. Liian harvoin muistaa kiittää, että ajattelit juuri minua.

Ne sanoo, että taivaassa ylättyy siitä, ketä sieltä löytää. Luulen, että siitäkin yllättyy, ketkä jäävät kun kaatuu, haalenee, iloitsee ja kun aika on lyhyt mutta matka pitkä.

Häähöpinää, sori vaan.

Jos olisin yhtään enemmän kevätihminen, pitäisin häät vappuna. Saataisiin kerrankin sillekin juhlalle jokin järkevä sisältö - vaikka opiskelijavapuista nautinkin. Vappuna voisi rauhassa astella alttarille kissakorkokengissä ja soittaa ruokailun taustalla Stigiä.

Mutta minä vihaan kevättä ja todennäköisesti hääpävän soittolistalta löytyy kuitenkin Stig. Ja Spice Girls. Kissakengissä en aio alttarille astella... mutta ehkä myöhemmin illalla.

Meillä ei ole teemaa. Olen kuitenkin pienessä päässäni miettinyt, millaiset meidän häät olisivat. Mikä on tunnelma? Mikä on väriteema? Mikä on "meitä"? Minulla kuitenkin on perinteinen pitkä valkoinen puku (ei huntua). Hankin siihen juhlavat vaaleat kengät. Miehelle tulee puvun kanssa liivi ja blastron. Hyvin perinteistä siis. Tylsää? Ehkä. Kuitenkin halusin, että häät ovat juhlava juhla.

Humoristi ja bilevastaava minussa kaipaisi kuitenkin jotain pientä twistiä koko hommaan. Tosin, meidät tuntien, hommaan tulee twistiä ihan siitä, että kaikki on lopulta vähän sinnepäin. Kutsut tehdään leimaamalla ja koristelu on tarkoitus hoitaa oman maan kukkasilla (äiti viljelee koko kesän). Eikä toimintavastaava pääse karvoistaan eroon - juhlapuheiden (niiden harvojen) oheen toivon yhteistä ohjelmaa ja paljon naurua.

Olen yrittänyt olla stressaamatta häistä. Hiljalleen olemme hankkineet kaikenlaista tarpeellista. Kutsumateriaalikin odottaa kauniisti pussissa sopivaa kokoamishetkeä.

Liityin hääpäissäni facebookissa hääryhmään. Tiesin sen olevan virhe, mutta on ryhmästä ollut hyötyä/iloakin. Mutta kyllä siellä taas nähdään kuinka nainen on naiselle susi. Vaikka yleisesti keskustelu on rakentavaa ja kannustavaa, toisia tsemppavaa, niin aina välillä joukkoon mahtuu a) mielensäpahoittaja b) nillittäjä ja c)"kyllämeilläonkaikkiparemmin"-tyyppi.

Ryhmä on tottakai täynnä häistään intoilevia ja stressaavia morsmaikkuja. Sitä vartenhan se on, että oma lähipiiri saa levätä häähörhöilystä välillä. Välillä Mielensäpahoittaja käy avautumassa siitä, kuinka kaasot eivät suostu ostamaan tietynlaista mekkoa tai Nillittäjä valittaa muiden keskustelijoiden aloituksista/kommenteista. Tämä kaikki menee, se kuuluu asiaan. Mutta sitten kuvioon astuu se Kyllämeilläonkaikkiparemmin:

"Ihanaa olla toisella kierroksella, kun en enää stressaa mistään! Kyllä mä nyt niin paljon enemmän arvostan meidän vieraita. En vaan ymmärrä, millä perusteella olette valinneet kaasot, jos niiden toiminnasta on jotain valitettavaa?! Miten joku voi pahoittaa mielensä siitä, ettei kaaso/äiti/anoppi/mummo/kummikaima ole kiinnostunut teidän häistä - kyllä aikuisilla ihmisillä on muutakin elämää kuin jotkut häät!"

Ja näitä kommentteja on ilmeisesti pakko tunkea lähes jokaiseen avaukseen. Kuinka todellinen morsian ei stressaa, ei valita tai menetä hermojaan. Kuinka todellinen morsian ei koskaan joudu sanaharkkaan kaason/äidin/anopin/kumminkaiman kanssa jostain näennäisestä pikkuasiasta. Ja ennen kaikkea, todellinen morsian ei oleta, että muita kiinnostaisi omat häät. Argh!!! Antakaa meille edes yksi paikka, jossa saa olla bridezilla!

Itse en hirväesti stressaa, muutamia painajaisia lukuunottamatta. Hermot ovat meinanneet mennä muutaman kerran ja varmasti kesää kohti kiristää vähän enemmän. Sanaharkkoja ei ole vielä ollut, mutta olen ehkä pari kertaa ehtinyt mieleni pahoittaa. Niin, ja miksi tuuttaan tämän vuodatuksen tänne? Koska en halua olla se morsian, jonka häähöpinään kaikki muut väsyvät jo kuukausia ennen juhlia. Puhun häistä, kun kysytään - ja harvemmin silloinkaan on oikein mitään sanottavaa. Vauhtiin päästyäni innostun kyllä selittämään, vaikka sitten tuleekin jo itselle olo, että kuka näitä jaksaa kuunnella. Tiedostan hyvin sen, että muillakin on elämä - aika monella se elämä on juuri nyt myös taitekohdassa. On eroja, on uusia suhteita, on asuntoja, muuttoja.

Meillä on vain häät. Yksi päivä elämässä, paljon rahaa taivaan tuuliin.
Vaikka en siitä hehkuta, niin on se vain itselle tärkeää. Neljän kuukauden päästä tapahtuu.

Aikuisuus on helvetin yksinäistä.

Eilen illalla tuli surku. 

Ehkä se johtui iltapalan puutteesta tai hääbingolärpäkkeestä tai somen minulle tarjoilemista kaverikuvista. Ehkä se jotenkin liittyi myös ajatukseen siitä, pitäisikö poiketa appivanhempien luona vanhassa opiskelukaupungissa. Kalamies kysyi, haluanko lähteä - ja minä muistin, ettei siellä ole minulle oikeastaan mitään enää. 

Kolme ja puoli vuotta lähdön jälkeen oma parvi on hajautunut ympäri Suomea. Laumat ovat muodostuneet uudestaan, eikä minulla ole tilaa (eikä ehkä tahtoa olla) niissä uusissa enää. Alkoi tuntua yksinäiseltä. 

Opiskeluaikana taikurinhattu-kotini ovet olivat usein auki. Monta kertaa viikossa joku kävi istumassa tai kävimme porukalla jossain. Ainakin yliopistolla istuttiin Humpalla ja saatiin sosiaalisuusannos täyteen. Perjantaisin Palaveriin tietovisaan, sunnuntait niitä hiljaisia päiviä. Täällä minulla on yksi ystävä. Molemmat väsymme töissä ihmisistä, joten emme hengaille aktiivisesti. Minä käyn kyläilemässä äidin luona. Juttelen elämäni asioista sakastissa tai kahvihuoneessa niille äitini ikäisille naisille. Kalamiehen kavereita on käynyt alkuvuodesta paljon. Tapaan enemmän hänen ystäviensä tyttöystäviä kuin omia ihmisiäni. 

Viereisessä kaupungissa olisi enemmän elämää. Mutta sellainen pistäytymisen mahdollisuus puuttuu. On ilo, kun työkaveri pyytää kanssaan lounaalle. On tapahtuma, kun työkaveri pyytää luokseen käymään katsomaan koiranpentuja. Keitetään ihan kahvit. Minä huomaamattani odotan sen yhden toveri-J:n soittoja, että voidaan työmatkan verran puhua töistä ja elämästä. Että olemme toisillemme olemassa. 

Mutta tätä se kuulemma on, kun on aikuinen. Ystävät liittyvät tiettyihin elämän vaiheisiin, kouluun ja opiskeluun. Sitten perustetaan perhe ja ollaan kotona perheen kanssa. Laitetaan jouluna kortti ja syntymäpäivänä viesti, että onnea, pitäs soitella. Ja onhan monella elämä vielä niin monella tapaa kesken. On alkavia parisuhteita, päättyviä suhteita, on muuttoja ja uusia työpaikkoja, on lopputöiden tekoa ja pätkätöitä kaukaisissa paikoissa. Kyllähän sen ymmärtää, ei siinä paljon pistäydytä. 

Pitäisi itse kutsua itseään useammin kylään. Pitää ovia auki. Laittaa viestiä, vaikka niihin ei vastausta tulisikaan. Kyllä minä tiedän, että tuolla jossain lankojen päässä ne omat ihmiset vielä ovat. Silti aikuisuus tuntuu välillä niin helvetin yksinäiseltä.