Vähänks noloo!?

Ala-asteella olin ihastunut. Mutta minä ymmärsin, että ihastukseni oli nolo. Ei sellainen poika, johon oli sopivaa ihastua. En tiedä näkivätkö ne toiset tytöt ihastukseni ja leimasivat sen noloksi, vai oliko pojassa jo valmiiksi jonkinlainen nolon tyypin -leima. Joka tapauksessa, aloin hävetä tunnetta.Tämän ihastuksen tunnustin ääneen asiaan kuuluvalla arvokkuudella Kaimalleni tänä kesänä pikkurannan keinuissa. Jotenkin hetki oli minulle merkittävä: tässä 27 vuoden kypsässä iässä sain tunnustaa vanhan ihastuksen jollekin, joka tunsi tuon pojan. Silloin 11-12 -vuotiaana en asiaa kenellekään voinut tunnustaa - enkä suin surminkaan olisi tunnustanut.

Enää se poika ei ole nolo. Me olimme ystäviä koko peruskoulun ja vielä lukiossakin. Luulen, että hänkin oli joskus ihastunut minuun. Ehkä tajusinkin sen silloin, mutta en tehnyt asialle mitään. En uskaltanut. Se olisi voinut olla noloa.

Olen huono puhumaan suhteistani. Usein minusta tuntuu, ettei ihmisiä edes kiinnosta. Tai he ajattelevat minun, ajatusteni ja suhteeni olevan jotenkin noloja. Rakkauden tunnustaminen on aina ollut minulle todellista confessiota - synnintunnustusta. Parisuhteen julkistaminen on ollut tunnustamista. Ikään kuin siinä hetkessä asettuisi tuomiolle.

En ymmärrä, mistä tämä rakkauden nolous on minuun tarttunut. Ehkä se jotenkin murentaa pärjäämiskuortani, koettelee kontrolliani. Koen, että minua arvostellaan myös kumppanivalintani kautta. Ajattelen liikaa sitä, miltä mieheni ja suhteemme näyttää muille. Haluaisin markkinoida mieheni läheisilleni - ja siinä samalla mainostaa omaa hyvää valintaani. Siihenhän se alakoulun nolouskin perustui. Sai ja piti ihastua vain komeisiin ja koppaviin (ihan kuin alakoulussa nyt kukaan niin komea olisi).  Niin kai nytkin pitäisi ihastua komeisiin, pärjääviin, hyvätuloisiin, aikuisiin miehiin.

Taustalla vaikuttaa ajatus mies- tai naistyyppi. Joku tykkää tietynlaisista. Ja ehkä jonkinlaisena oletuksenakin on, että puheliaat pariutuvat puheliaiden kanssa ja vetäytyvät ihmiset vetäytyvät keskenään. Akateemikot löytävät akateemikon ja amikset ammarin. Eihän Kalamies ole sellainen, joka minulle kuvitellaan kylkeen. Ei hän ole sellainen kuin ne edellisetkin: puhelias, korkeakoulutettu, tumma ja kookas. Ei Kalamiehellä ole paperilla markkina-arvoa kuten sillä seurakuntakaverilla, joka tuli jokaiseen tilanteeseen kuin kotiinsa ja perusti lopulta oman firman lähes pelkällä puhetaidolla. Mutta minä en vaihtaisi Kalamiestäni yhteenkään noista. Enkä minä häpeä häntä, hänen kanssaan kulkemista ja elämistä.

Ja silti. Rakkaus nolottaa. Minua nolottaa puhua poikaystävästä kahvipöydässä. En halua "tuhlata muiden aikaa" tai aiheuttaa kateutta kertomalla hänestä. Ja kuitenkin haluaisin puhua hänestä. Haluaisin, että muidenkin silmissä olisimme totta.

Minua inhottavat lauseet "mitä minä sanoin" ja "kyllähän me se tiedettiin". Usein nämä sanotaan vähän vinosti hymyillen. Oli sitten kyse ihastuksen tunnustamisesta, parisuhteen alkamisesta tai päättämisestä. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, kuinka ennalta-arvattavaa kaikki oli. Jotenkin se vie oikeutuksen tunteilta, tekee tyhmäksi.

Ehkä avain kaikkeen on vuosien takana. Kun joskus yritti ihastuksestaan kertoa, sai osakseen naurua tai ivailua. Kun yritti rakentaa niitä ensimmäisiä suhteitaan, sai osakseen vähättelyä: tuollaista heilastelua. Sitä oppi sitten peittelemään omaa haavoittuvuuttaan, omia tunteitaan. Ehkä muut lopulta luulivat, ettei se edes halua puhua tunteistaan ja suhteistaan, eikä sitten enää kyselty. Olankohautusten ja mitäminäsanoin-sanojen pelossa jäivät sitten loputkin sanomatta.

Onhan toki myös niitä, joille avaudun. Niitä, jotka kysyvät myös suhteestamme. Niitä, jotka intoilivat meistä jo ennen kuin minä uskalsin aavistellakaan. Enkä osaa oikein suhtautua siihenkään. Ei tämä kaikki useinkaan ole lopulta kavereiden kiinnostuksesta kiinni. Suurin osa tästä kaikesta on vain minun päässäni. Huonommuuden tunnetta, josta en saa kiinni. Sekavaa kohinaa.