Samuli Putrolla on taito kertoa biiseissään tarinoita. Ja luoda niihin tunnelmia. Taitekohdassa -levyllä on monta hyvää kappaletta. Enkä osaa sanoa, miksi pidän niistä. Niiden käsittämättömästäkin tunnelmasta. Kuten vaikka Totutusta poiketen. Tai Kuka tahansa kelpaa.
Kalamies lähti käymään Joensuussa. Kissat kiikutettiin mummolaan. Minä olin viikonlopun teinien kanssa leirillä. Kuten niin monta kertaa ennenkin. Nyt oli kuitenkin jotenkin erilaista. Ensinnäkin minulle tuli kova ikävä. Erilainen ikävä. Yhtäkkiä tuntui oudolta olla yksin kotona. Tuntui oudolta, että toinen on vain puhelimen päässä. Tuntui oudolta, ettei kotona ollut ketään. Tunne pääsi yllättämään. Enhän minä ole yhtään sellainen! Tai ehkä olenkin. Nyt kun annan itselleni luvan siihen.
Meidän seurakunnassa on piispantarkastus viikonloppuna. Ahdistus on suunnaton. Sekin vähän yllätti. Tämä kauhu tilanteen edessä. Nyt ollaan epämukavuusalueella.
Minusta on silti ihanaa, että on syksy. Ensimmäiset sadepäivät saivat minut laulamaan Hoosianna ja Halleluja. Syksyn sateessa on vieläkin jotain rauhoittavaa, lohdullista. Jotain sanoittamattoman ihanaa, vähän kuin Samuli Putrossa ja Putron biiseissä.
Mutta vaikka kuinka yritän, en vaan ymmärrä miksi LOHTU on mukamas niin hieno biisi?
Minun korviini se on kosiskelevaa kuraa, jossa on liikaa kaikkea. Ehkä en vain tajua soittorasian päälle riimitellyn setin syvällisyyttä, koska minulle ei ole lapsia. Ehkä olen vain paha ihminen.
Noin, nyt olen sanonut sen.
Huh, heti helpotti.
Ps. Ihan hirveän HYVÄÄ settiä puolestaan vetivät tänään paikkakuntamme lukiolaiset! WONDER oli todella wonderful <3
Seurustelin ennen Kalamiestä.
Sen Toisen ja parin kaverin kanssa
tapasimme hengailla nelikossa.
Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa.
Muistan sen, kun jäin jälkeen parkkipaikalla.
Eikä kukaan kääntynyt, ei odottanut.
Kunnes se toinen porukan poika pysähtyi: mihin sie jäit
Se Toinen meni edeltä.
Ehkä jo silloin tiesin.
Oli sellainen lähtemisen tuntu.
Siivosin facebookia vanhoista kuvista. Eksyin katselemaan kuvia retkeltä vuosien takaa (2009). Nauroin vedet silmissä ja pelkäsin herättäväni väliaikaisen kämppikseni seinän takana. Sillä retkellä - tai sen jälkeen - emme koskaan saaneet vastausta kysymyksiin: kuinka laittaa kädet makuupussissa mukavasti? ja miten pysyä lämpimänä laavussa yöllä, jos mukana on vain ohut makuupussi? Toisaalta meidän upealla logiikallamme oli ihme, että kukaan ei ottanut mukaan kokonaista (pakastettua) lehmää tai että mukana ylipäänsä oli ruokailuun soveltuvia astioita (kahvia voi juoda säilykepurkeista ja nappu käy lautasesta). Nauratti niin että itketti.
Siitä tähän on kuljettu monta tarinaa ja reittiä. (scandinavian music group: sä)
Kävin joulun jälkeen ystävän luona. Takaisin kotiin ajellessa minut valtasi suuri onnen tunne. Olen ihan mielettömän onnellinen ja iloinen ystävistäni - niistä, jotka ovat paljastuneet pitkänmatkan juoksijoiksi. Niistä, joille voi tarjota majoitusta työpätkän ajaksi. Niistä, joille voi vain heittää avaimen, kun itse pitää vielä ehtiä toisaalle. Niistä, joiden kotona voi istua koko perheen voimin eikä kenellekään ole kiire lähteä. Niistä, joiden kanssa ei ehkä soitella kuukausiin, mutta tavatessa juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin. Niistä, joiden vieressä voi turvallisesti ottaa päiväunet eikä se ole kenestäkään outoa. Niistä, joiden sohvilla ja kalentereissa on aina tilaa.
Olen minä kiitollinen niistäkin, jotka ovat jo lähteneet.
Niistä, jotka ovat enää kuvissa ja tarinoissa, joille nauretaan keskellä yötä. Muistojen äärellä on oman itsensä kokoinen taas: heidän kanssaan minusta tuli enemmän minä.
Sain tänään (eilen) kunniatehtävän. Sain kutsun kaasoksi. Olin aidosti hämmästynyt ja iloinen. Minäkin saan tulla! Äiti sanoi, että on se hyvä, kun on tuollaisia ystäviä. Niin onkin. Oodien arvoisia.
En ole kuunnellut Cranberriesia hetkeen, mutta tänä yönä ainoa biisi, jonka sain mieleeni on Ode to My Family.
ps. kai te jo tiedätte, että mun onnenbiisit ei ole koskaan duurissa? :D
Totuus 1: Kolme surukeskustelua yhdessä päivässä on liikaa.
Totuus 2: Uusien pappien päivässä on mukavinta hyvä ruoka ja pappiskamujen tapaaminen.
Totuus 3: Vaikka bloggaan äänikirjoista ja ostan Iiro Rantalan levyjä alesta, tilaisuuden tullen käännän autoradion volat täysille Sannin ja Stigin (ja Haloo Helsingin) kohdalla.
Minulla oli monenkirjava viikonloppu. Muistotilaisuudessa kuulin kauniin tulkinnan Tuure Kilpeläisen kappaleesta Jäähyväiset.
Mielessä on ollut monenlaista. Toisinaan tämä työ saa sukeltamaan myös oman elämänhistoriansa kertomuksiin. Muistelemaan. Tänä viikonloppuna palasin sinne reilun viiden vuoden taakse, kun hyvästelimme Ristinkappelissa opiskelijatoverin ikuisuuteen. Kesällä kävin haudalla. On hassua, että Kalamieskin melkein tuntee sen ihmisen. Kerron silti toisinaan Kalamiehelle lyhyttä tarinaamme. Minulle oli tärkeää olla silloin mukana saattamassa. Jotain sanoimmekin muistotilaisuudessa, yksi meistä lauloi kuin enkeli. Tuntui, että vanhemmille oli tärkeää, että ystäviäkin oli paikalla. Oli niitä, jotka tunsivat myös sen hieman erilaisen puolen tyttärestä.
Valmistautuessani nyt työtehtävään, muistelin, mitä itse olisin halunnut kuulla. Millaisen tunnelman olisin toivonut välittyvän. Ehkä jotain edes hetken lohdullista tavoitinkin. Ja mietin taas kuinka tärkeää sekä tuon vainajan ystäville että perheelle oli se hetki, kun arkun äärelle kerääntyi koko ystäväporukka. Oli vaikuttava hetki, kun lähes kymmenen nuorta naista nousee seisomaan, kulkee kirkkosalin poikki ja kerääntyy arkun ympärille. Sinä olet aina yksi meistä.
Näissä hetkissä muistaa, kuinka elämä on lyhyt. Aika kuluu nopeasti.
Moi.
En ole kuollut. Olen lomalla. Olen seikkailulla. Siihen on tähän mennessä kuulunut Pohjois-Karjalan hassunnimiset paikat ja pienet käpykylät, kissanpennut, hauet, Carcassonne-ottelut ja yölliset keskustelut miesten ja naisten eroista.
Olen miettinyt vapautta, jotenkin tunnustellut sitä. Mitä on vapaus? Mihin vapaus katosi? Vai onko se sittenkin vain asennekysymys?
Kissat ovat maalla ja sumeilematta väärinkäyttävät vapauttaan. Ne roikaleet eivät suostu enää tulemaan yöksi kotiin vaan jatkavat seikkailujaan ja aiheuttavat valvottuja öitä ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä meille ihmisille. Ehdin jo tipan tirauttaa, kun olin ihan varma, että nyt se Ylermi on mennyttä kissaa. (Ja sitten katti löytyy aitan vintiltä sohvalta nukkumassa puolentoista vuorokauden etsinnän jälkeen!)
Tämä seikkailu jatkuu vielä hetken. Päässä soi vanha Maija Vilkkumaa ja Haloo Helsinki. Autossa kuuntelen äänikirjaa ja välillä mietin hassuja asioita. Kuten tunnetta vapaudesta - tai muistojen väriä.
On ihanaa saada postikortti. Vielä ihanampaa saada ihana ja hauska postikortti kaukaisesta kaupungista. Tässä tapauksessa kaukainen kaupunki on Riika. Jo postikortin matka voisi olla tarina. Se on vähän nuhjuinen lopulta kolahtaessaan eteiseni lattialle. Ja sen takana on pieni viesti, joka hymyilyttää. Sen on kirjoittanut ihminen, jonka kanssa joskus vietin (paljonkin?) aikaa. Joka joskus majoittui Joensuun kodissani ja joskus paljon aikaisemmin kysyi minulta silmät avaavan kysymyksen: vieläkö Tuo seurustelee Sen Uuden kanssa? Ihminen voi olla tuttu ja vieras yhtä aikaa. Niin kuin vanha kotikaupunki. Sen kaupungin ihmisetkin ovat yhtä aikaa vieraita ja tuttuja. Me tunsimme joskus - oletko sinä sama enää? Hän on sellainen, joka minä halusin olla. Mutta minä kasvoin sileäkarvaiseksi ja pantakaulaiseksi, erilaiseksi minuksi. Mutta minun keittiössäni soi Heli Kajo ja minä tanssin vähän ja leikkaan salaattia lautaselle suolipiirakan oheen. Mietin kaikkia hassahtaneita kavereitani, menneitä, olevia ja tulevia. He saavat minut iloiseksi. Iloiseksi kuten postikortti kaukaisesta kaupungista.
Jatkona aiemman postaukseni ytimeen "rakkaus on silti, ei siksi".
Sama koskee myös ystäviä. Juuri ne rakkaimmat ystävät osaavat välillä olla ihan kökköjä, kompleksisia ja vaikeita. Ja vanhemmat. Urpoja mielipiteitä, joita lauotaan väärään aikaan. Silti. Rakkaita ovat. Tää on kaikille mun ystäville! t: kiukkupylly
Yksi lempiyhtyeistäni PMMP lopettaa toistaiseksi. Huipulla on hyvä lopettaa, kun lopettamista voi sanoa todella lopettamiseksi eikä unohtumiseksi. Pidän PMMP:n rouheudesta ja kummallisistakin sanoituksista. Kohkaaminen on hyvästä. Kiitos Paulalle ja Miralle!
Kun olet itsekäs ja kakaramainen
ja heikkohermoinen, typerä nainen
Kun seinää kaksin käsin päällä hakkaat
Hei vatipää: sul on sisäinen trauma
märiset enemmän kuin kakaralauma
ja hengittämästä vihaisena lakkaat
Silloin olet minun kuva
minä olen sinun kuvasi
Silloin sinä olet
minun paskapäinen paras kaveri
Toisinaan kannattaa lähteä merta edemmäs kalaan. Kanttoriystävä laittoi Facebookissa kutsun Halssilan kirkkoon Gospel Covertajien keikalle. Kannatti lähteä ja kannatti lähteä vielä iltateellekin. Sielu hoitui.
Hiljainen viikko ei aina ole kirkon työntekijälle hiljainen, mutta tänä vuonna oma pääsiäinen on rauhaisampi kuin viime vuonna. Ehdin tavata myös ystäviä, jotka saapuvat kaupunkiin lomailemaan. Kalamies saapuu luokseni kiirastorstaina! Viimeksi näimme kolme viikkoa sitten.
Ostin narsisseja ja suklaamunia. Pääsiäishartauskiertue on huomenna puolivälissä. Ja GC on aika hyvä.
Minä keksin tänään, että haluan häämatkalle Australiaan. Ihan vain siksi, että siellä on hassuja eläimiä. Tai ehkä se johtuu tästä biisistä.
Ystävä vinkkasit minulle tämän. Ihana kamalaa ysärikasaria ja vieläpä Anssi Kelalta. Silti tämä tarttui kuin sulasuklaa juhlahameeseen. Sanat ovat hauskat, ovatkohan ne totta?
Tänään olen tehnyt taas vähän töitä vapaa-ajalla, tuutoroinut tulevaa pappia, naputellut oppimispäiväkirjaa ja ollut puolestavihainen Kalamiehen auton kohtalosta.
Huomenna alkaa työarki, joka kestää yli pääsiäisen. Kohti uusia pettymyksiä seikkailuja siis!
ps. ihan vaan nyt tiedoksi, että ei olla menossa naimisiin ihan hetkeen ja että voisi sen Australian nähdä muutenkin ja että suomalaiset kuulemma unohtivat Anssi Kelan, joten vähän säälipisteitä hei. Ja on muuten harvinaisen pahan karman mese se Kalamiehen johtotähti.
Minä olen oikea ammattisyyllistyjä. Syyllistyn, jos olen hidas kassajonossa tai unohtanut kangaskassin. Syyllistyn siitä, että omistan, että minulla on rahaa, vaikka kaiken omistamani eteen teen töitä, olen vakituisessa työssä ja säästän. Syyllistyn poikaystävästä ja siitä, että haluan viettää hänen kanssaan aikaa - ja että se aika on jostain muusta pois. Syyllistyn siitä, että nukun pitkään vapaapäivänä enkä herää suorittamaan elämääni. Syyllistyn lähtemisestä - ja sitä on paljon. Syyllistyn kissojeni kuskaamiesta hoitoon "mummolaan".
Elämäni onnien varjona on aina kulkenut se kuristava tunne rintalastan alla: ei minulla ole tähän oikeutta. Syyllisen elämä on toisaalta hirveän itsekeskeistä. Aivan kuin minun valintani muka voisivat kaataa koko maailman, aivan kuin minä voisin kantaa kaiken vastuun. Mutta kannankin vain kaiken syyllisyyden. Kannan epäilyn siitä, että elän elämääni ratkaisevasti väärin, vastoin odotuksia, huonosti.
Voiko elämänsä edes elää huonosti? Sen voi elää muiden odotusten, jopa omien odotusten, vastaisesti. Elämä voi viedä jonnekin, minne ei koskaan halunnut - en minäkään halunnut poikaystävää 300 kilometrin päästä. En halunnut palata tänne. Jollain toisella valinnalla olisin ehkä nyt erilaisessa elämässä - ja sen toisen valinnan olisin voinut tehdä minä tai joku muu. Kalamies olisikin lähtenyt kotiin eikä poikennut Corneriin. Kirkkoherra ei olisikaan soittanut minulle tai minä en olisi saanut graduani valmiiksi...
Minä olen onnellinen elämästäni tällaisena. Ja silti toisinaan koen valtavaa syyllisyyttä siitä, etten yltä elämään elämääni jonkun toisen mittojen, normien, suositusten ja näkymättömien miinojen mukaan.
IHOLLA-sarjan slogan oli Elämää ei voi käsikirjoittaa. Ja jälleen kerran minä koukutin itseni ko. sarjaan. Toisen kauden naiset olivat vähemmän ärsyttäviä kuin ensimmäisen (paitsi ehkä Marketta, mutta annettakoon kokoomusnuorelle anteeksi). Sarjan naiset ovat lohdullisia. Etenkin Sanni ja Venla ottavat kosketuspintaa myös omaan elämään. Kuinka hukassa voi olla, kuinka vaikeaa on rakastaa... kuinka kasvaa sinuiksi itsensä kanssa.
Mutta edelleen sieltä puuttuu yksin asuva kissoilleen kuin lapsille puhuva nainen.
Ja sitten vielä illan biisi - kuten jokaisessa Iholla-jakossa on se loppubiisi.
Bat For Lashes - Laura
Tää on vaan niin kaunis ja surullinen ja kaikkee. Kerran istuin autossa kastekodin pihalla tämän biisin loppuun - vangitsi.
Sä oot taivaanrannanmaalari, sul on hommat levällään.
Mut ei se mitään haittaa, mä voin kaiken järjestää.
Sul on varmaan reikä taskussa, elät täyttä elämää.
On aina rahat lopussa, ei mitään käteen jää.
Kuka sut muka huolisi? Kuka sut muka huolisi?
Kuka sut muka huolisi ellen minä?
Ei oo helppoa olla sun nainen ja sua aina rakastaa.
Ei oo helppoa olla sun nainen, ei, se on vaikeaa.
Et osaa pyytää anteeksi etkä sanoa kiitosta.
Mutta onneksi sentään minä osaan sinunkin puolesta.
Kuka sut muka huolisi? Kuka sut muka huolisi?
Kuka sut muka huolisi ellen minä?
Kun sinä avaat suusi, olet pelkkää asiaa.
Ei huulet heilu tuulessa, tiedän mitä saan.
On sinulla lämmin syli, olet täysin mutkaton.
Ja vaikka et "rakastan" sanokaan, se tiedossa minulla on.
Kuka sut muka huolisi? Kuka sut muka huolisi?
Kuka sut muka huolisi ellen minä?
Anna Puu - Kuka sut muka huolisi
Eikä varmasti ole helppoa olla mun mies. Kestää lyhytpinnaista naista, joka on oppinut olemaan yksin. Kestää samassa setissä tulevaa umpimielistä kaupunkia kaukana kaikesta ja kissoja, joilla on omistajansa ailahteleva mieli.
Rakkautta on käpertyä selkää vasten nukkumaan vielä hetkeksi, vaikka pitäisi jo olla menossa toisaalle. Tai istua oksennustautipotilaan vieressä saunaosastolla aamukuudelta. Tai maata yhdessä hiljaa ja odottaa parempaa aamua.
Six Feet Under on suosikkisarjani kautta aikojen. Siinä on myös mielestäni tv-historian hienoin (ja sarjalle uskollisin) lopetus.
Onhan tuo Sia - Breathe me itkubiisi, mutta se on nyt ollut tänään mielen päällä ystävän puhelinsoitosta alkaen. Summatkoon se vuoden 2012, joka oli todella tapahtumarikas. Joskus tuntui, että kaikkea on liikaa. 2012 sisälsi kuitenkin edeltäjäänsä enemmän löytämistä, ei enää niin paljon luopumista. Mutta paljon rikkonaisuutta siinä oli.
Tuleekohan muille koskaan sellainen olo? Ihan kesken kaiken tuntuu kuin kasvaisi. Kuin olisi vanhempi kuin äsken, aikuisempi. Ei sillä tavalla raskaasti, kuin koko eletty elämä rysähtäisi niskaan, vaan sellaisena arkisena toteamuksena.
Minulle tuli sellainen "hetkeni aikuisena" -olo yhden työpäivän päätteeksi. Olin lähdössä viimeisenä (koska en edelleenkään tule töihin kahdeksaan, lähden sieltä vasta illan tullen) ja katsahdin heijastustani suuresta lasiseinästä. Minua katsoi aikuinen. Jopa omissa silmissäni olin uskottava työssäkäyvä nainen nahkasaappaat jalassa ja autonavaimet kädessä toimistoaan sulkemassa.
Siihen, että tuntee olevansa vanhempi kuin hetki sitten, ei minulla liity mitään suorittamista. Se on vain hetki, joka tulee jostain. Autoa ajaessa, töistä lähtiessä, kaupan kassalla. Ehkä olen silloin enemmän sinut itseni kanssa.
Tai ehkä se johtuu niistä saappaista.
Kaveri jakoi facebookissa osuvan sitaatin osuvasta biisistä. Siitä tämä teema.
One day baby, we'll be old - baby, we'll be old - and think of all the stories that we could have told.
Tänään tulee päivälleen vuosi siitä, kun minut vihittiin papiksi. Silloin 5.11. oli Pyhäinpäivä.
Aika paljon on tähän pappisvuoteen mahtunut elämän isoja asioita.
Tuomiokirkon sakastissa juuri ennen messun alkua luin opiskelukaverilta tulleen viestin: muista, että virka kantaa. On kantanut.
Päivän biisi.Se on samalla tavalla onnellinen kuin minä: vähän usvaisesti.
Suunnilleen näin alkaa jokainen automatkani nykyisin. Kuuntelen yleensä aina cd-levyjä autossa, mutta nyt olen vaihtelun vuoksi siirtynyt radioon. Ja Stig vainoaa minua.
Ensimmäinen muistikuvain ko. artistista oli Ryyppy. Pidin sitä karmeana teinikesärenkutuksena. Puuman alettua soida enemmänkin päässäni, katsoin myös Ryypyn videon - ja nauroin. Niinpä eksyin yhä syvemmälle youtuben ihmeelliseen maailmaan ja Stigin biiseihin. Pakko ihailla, miten taidolla tuo rumatukkainen jamppa parodioi räpgänstä-videoita (Rakkauden Bermudan kolmio) ja vappuihin jumiutuneita opiskelijoita (Ryyppy) tai tavoittaa se aidon ja oikean kapakkatunnelman (Puumaa mä metsästän).
Pakkohan on myös myöntää, että oman ikäkriisinsä läpikäyneenä tuo Puuma-biisi puhuttelee minua.
Ja jos hetkeksi pysähtyy tämän valtavan huumoriarvon äärelle, voi näistä(kin) biiseistä löytää jotain muutakin kuin känniääliöiden viihdykettä. Vai mitä pitäisi ajatella tästä biisistä:
Auto on kuin mereltä palaava laiva, mutta tänään alkaa helpottaa. Olen yhden kasteen päässä vapaapäivistä. Saan olla kotona, ihan omaan tahtiin!
