Lukuhaaste 2018

Helmet-kirjastot ovat useamman vuoden ajan julkaisseet vuosittaisen lukuhaasteen. Tänä vuonna hyppäsin ensimmäistä kertaa mukaan. Haaste jäi hieman kesken, mutta täydennän puuttuvia teoksia samaan aikaan vuoden 2019 haasteen kanssa. Tässä listassa suluissa ne kirjat, jotka tänä vuonna luetuista täyttäisivät oman kohtansa lisäksi myös jonkin vielä puutteellisen. :) 

Ehkä tässä on pari lukuvinkkiä sinullekin! Mielestäni parhaat merkitsin tähdellä* tai jopa kahdella**. 

Helmet-lukuhaaste 2018 niin kuin minä sen luin:

1. Kirjassa muutetaan: Rosa Liksom - Everstinna*

2. Kotimainen runokirja: Paperi T - Post Alfa*

3. Kirja aloittaa sarjan: Erik Axl Sund - Varistyttö* (Varistyttö-trilogia)

4. Kirjan nimessä on jokin paikka: Erik Axl Sund - Varjojen huone

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit (1980-luku): (Stephen King - The Tommyknockers)

6. Kirja julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa: Väinö Linna - Tuntematon sotilas (kuuntelin äänikirjana)

7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan (Kiekkomaailma): Terry Pratchett: The Reaper Man 

8. Balttialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Tonu Onnepalu - Mandala

9. Kirjan kansi on yksivärinen:

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Juha T. Hakala - Tylsyyden ylistys

11. Kirjassa käy hyvin: Tove Jansson - Muumit ja suuri tuhotulva

12. Sarjakuvaromaani: Hunt Emerson - Danten Inferno

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa: Sarah Ford - Ole flamingo ja erotu massasta

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan: (Miika Nousiainen - Juurihoito (Suomi, Ruotsi, Thaimaa, Australia))

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja: (Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta, kääntäjä: Helene Butzow) 

16. Kirjassa luetaan kirjaa (self-help-opas): Antti Holma - Järjestäjä*

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa: George Orwell - Eläinten vallankumous

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä: Robert Lacey - The Crown (The Crown-sarjan ja tosielämän suhde) 

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta: Miika Nousiainen - Juurihoito

20. Taiteilijaelämäkerta: 

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi: Ernest Hemingway - Vanhus ja meri :(

22. Kirjassa on viittauksia pop-kulttuuriin: Noidan käsikirja

23. Kirjassa on mukana meri: A.W. Yrjänä - Joonaanmäen valaat**

24. Surullinen kirja: Hanna Hauru - Tyhjien sielujen saari

25. Novellikokoelma: Joe Hill - Bobby Conroy palaa kuolleista

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (Israel): Amos Oz - Juudas

27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai -pariskunta: Erik Axl Sund: Unissakulkija

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: Stephen King - Ruususen uni*

29. Kirjassa on lohikäärme: Christopher Dell - Noituus, magia ja okkultismi

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan: Kim Leine - Kuilu*

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa: Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa*

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina**

33. Selviytymistarina: Robert C. O'Brien - Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat

34. Kirjassa syntyy tai luodaan  jotain uutta (ystävyys- ja rakkaussuhteita): Minna Lindgren - Kuolema Ehtoolehdossa

35. Entisestä itäblokin maasta kertova kirja: Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa: Max Porter - Surulla on sulkapeite

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi: Kari Hotakainen - Ihmisen osa

38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo: Kari Hotakainen - Jumalan sana

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama: Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta

40. Kirjassa on lemmikkieläin (Pete-koira) : Stephen King - The Tommyknockers

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti: Lauren Beukes - Zoo City*

42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Tove Jansson - Näkymätön lapsi*

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle: Sofi Oksanen - Baby Jane

44. Kirja liittyy johonkin peliin: (Joonaanmäen valaat, Jumalten peli)

45. Palkittu tietokirja: 

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana: Margaret Atwood - Orjattaresi

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta: Lisa O'Donnel - Mehiläisten kuolema*

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö: Lewis Carroll - Alicen seikkailut Ihmemaassa

49. Vuonna 2018 julkaistu kirja: Matti Kivilahti - Vaillinaisesti sovinnainen

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Veera Nieminen - Ei muisteta pahalla

Lukemista odottavat vielä "Murtuneet mielet" (palkittu tietokirja) sekä "Läpi helvetin" (liittyy johonkin peliin, jääkiekko). Molemmat aion sijoittaa myös vuoden 2019 haasteeseen. hahhahhaa! 

Pitkään meni ihan hyvin.

Itkitkö samaa surua
vai oliko sinulla omasi? 

CMX: Hautalinnut

Tänään itkin vähän. Olisin halunnut itkeä paljon. Mennä jonnekin pimeään olemaan yksin ja itkemään pois kaiken. Itkeä rumasti räkä poskella, suu auki vääntyneenä äänettömään huutoon. Itkeä pois tuntee siitä, että minut on unohdettu, etten riitä, että olen yksi ruksikohta samassa listassa, jossa muistutetaan käydä isälle kaupassa ja viedä pienet vaatteet kirpparille.

Mutta piti olla muita varten. Ottaa vastaan suru-uutisia, luotsata läpi hautajaissuunnitelmia. Sanoa miljoonannen kerran "ei se mitään", kun teki mieli huutaa jotain aivan muuta. Töiden jälkeen istuin toimistossa tuijottamassa lattiaa. Kyyneleet kuivuivat jonnekin silmien taakse alkavaksi päänsäryksi. Odotin, että jaksan nousta, kirjata viimeiset virret, sammuttaa koneen ja valot, kulkea loskan halki ja ajaa auton kotipihaan, kulkea portaat kotiovelle ja jatkaa tätä tylsää ja muiden unohtamaa olemista niin pitkälle iltaan, että saa mennä nukkumaan.

Mene nukkumaan ja toivo
ettet enää koskaan herää
kevätpäivään raastavaan

CMX: Vanha talvitie 

Pitkään meni ihan hyvin. Huomenna tai ehkä ensi viikolla menee taas. Tulee tavallinen viikonloppu tavallisine töineen. Saan olla seurakunnan parissa, piilossa työkavereilta. Ehkä joku sanoo haudan reunalla "kiitos" tarkoittaen sitä. Ehkä papin itkettyneissä silmissä nähdään empatiaa, osanottoa eikä sen omia itkemättömiä itkuja, salaisia suruja. Että voimia tästä eteenpäin ja siunausta Teidän syksyyn.

Joku tosissaan luulee
sen olevan vain elämää

Leevi and the Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa 

Välillä joku kysyy, miten kauan minä jaksan. Tai muistuttaa, että itsestä pitää pitää huolta. Silloin hymyillään ja sanotaan, että ei tässä ole mitään hätää. Koska jos minä kaadun, kukaan ei ota kiinni. En luota siihen, että ottaa. Minähän olen aina jaksanut, aina pärjännyt, ja niin turvaverkot on säästösyistä päätetty irrottaa. Siirretty niille, jotka tarvitsevat niitä enemmän. Niille, joita pitää kannatella. Ja minullahan on kaikki hyvin. Niin hyvin, että vastauksia ei tarvitse edes kuunnella.

Oo vaan oma ittes
mut jos se onkin mikä vikan'
mitäs sitte? 

Paperi-T: Jay-Z

Kuka vaatteilla koreilee ja saako riparilla meikata?

Minä pidän kauniista vaatteista. Vuosien myötä olen löytänyt oman tyylini ja bongailen helposti omaa silmääni miellyttäviä vaatteita. Yritän valita niistä sellaiset, jotka ovat armollisia myös vartalolle.

Toisinaan kuitenkin mieleeni hiipii ajatus, koreilenko vaatteillani? Saako pappi olla kiinnostunut ulkonäöstä, vaatteista ja kengistä? Onko minulla liikaa vaatteita? Kuitenkin edustan ammatissani toista todellisuutta, näkymätöntä maailmaa. Pitäisikö papin edustaa aina samassa tummassa jakkupuvussa tai siinä värikkäässä neuletakissa? Pitäisikö arkityössä käytettävät vaatteet pystyä laskemaan kahden käden sormilla? 

Suurin osa vaatekaappini sisällöstä on sellaista, mitä voisin pitää arkena töissä pantapaitaan yhdistettynä. Muutama kesämekko ja juhlava toppi tekee tässä poikkeuksen. Oli kyseessä sitten keltainen neuletakki, musta paperipussihame tai kuviollinen mekko, pantapaidan kanssa ne ovat työvaate. Säädän värejä päivän töiden mukaan, valitsen housut ja hupparin nuorten leirille ja sen keltakukkaisen hameen kastekotiin. Minä tiedän jokaisen vaatteen kaapistani - eikä niitä lasketa pariskunnankaan käsien sormissa. Tiedän monta pappia, joilla on pari luottovaatetta töihin - pitäisikö minullakin olla vain ne? 

Toisaalta toimituspukeutuminen on hyvin säädeltyä. Valonsäteen kanssa ei oteta vapauksia. Mustaa nahka-avokasta ei tule lomalla yleensä ikävä. 

Toinen turhamaisuuden kuiskaus kuuluu korvissani rippileirin leiripäivän aamuna, kun föönaan tukkaani suoraksi ja levitän ripsiväriä keltaisen lampun alla. Vaikka eihän leirillä tarvitsisi. Riittää että on suht puhdas ja haisematon vaate päällä ja naamasta tunnistaa ihmiseksi - tai näin ainakin leirieämästä kuuluu puhua. Minä olen meikannut leireillä aina. (Silloin, kun kyynelkanava tukkeutui ja alaluomi turposi, en laittanut ripsaria.) Toki kohdallani taustalla vaikuttaa myös akne, jonka kanssa taistelen edelleen. Minun on mukavampi olla, kun saan meikata piiloon sen pahimman punoituksen. Minä olen siellä töissä. Töissä ollaan huolitellun näköisiä. Siksi käytän aikaa myös leirivaatteiden pakkaamiseen. Että on joka säähän sellaista vaatetta, jossa viihdyn ja joka tuo minulle iloa. 

Sisäinen materialistini siis elää ja voi hyvin riippumatta ammattini hengellisyydestä. Mutta sisäinen materialistini antaa ymmärrystä myös niille tytöille, jotka haluavat herätä leiriaamuna kuudelta meikkaamaan. Niille, joiden kassi painaa 50 kiloa. Ehkä se on kuorta, rooli, joka laitetaan päälle aamuisin. Mutta jos se on jotakin, joka tekee muiden kanssa olemisesta helpompaa, onko se niin pahasta? Joskus käy niin, että se viikon alussa sotamaalauksessa esiintynyt nuori, kulkeekin loppuleirin meikittä ja tukka sutturalla. Tai sitten ei. Kummastakaan ei voi päätellä mitään. 

***

Näistä helteistä opin sen, ettei minulla ole hellevaatteita. Nyt käytin samoja housuja, samoja muutamaa mekkoa kuukauden. Olen syksy ihminen. Siellä on monta ihanaa neuletta odottamassa vuoroaan. Samoin odotan jo aikaa, että saan laittaa jalkaan syksysaappaat. Ne sopivat hyvin uuden hameeni kanssa. Niinä pahimpina päivinä pukeudun ilahduttaakseni. Tai ollakseni turvassa vaatteen sisässä. Jos se helpottaa olemista muiden kanssa, voiko se olla niin paha asia? 

*** 

Olen lomalla. Tein juuri kolme tuntia koneella hommia. Päivitin kotisivuja. Ne koko hemmetin sivut on pääasiassa rakennettu mun yhden loman aikana. Lomalla siihen on aikaa. Työssä tulee aina jotain tärkeämpää, kuten ihmisiä. Minä olen nyt lomalla ihmisistä. Se on aika hyvä. 

Mikä on totta?

Päivitin tänään someen:

Tänään oli mahtavaa ja liikuttavaa kuunnella lasten laulua. En ole varmaan koskaan kuullut niin kajahtavaa Hoosiannaa. Kasteperhekin oli ihan tosi kiva ja on ilo kastaa heidän pieni ihmeensä parin viikon päästä. Sitten oli vielä ihan huippudraivi kastelahjatalkoissa! Parissa tunnissa saatiin aikaan noin 50 kastelahjaa jaettavaksi uusille Taivaan Isän perheenjäsenille. Nyt vielä jos rykäisisi kasaan itsenäisyyspäivän jumalanpalvelusliturgian.

Se on totta. Liikutuin lasten ponnekkaasta laulusta. Koulussa oli selvästi opeteltu hartauden kappaleita etukäteen. Samoin tapaamani perhe oli ihana - kuten useimmat ovat. Oli kahvit ja juteltiin kaikenlaista, ihasteltiin vauvaa ja ihmeteltiin hänen mukanaan tuomia muutoksia. Talkoissa oli hyvä tekemisen meininki ja saatiin paljon aikaan.

Olisin voinut päivittää myös:

Tänään en saanut mitään aiotuista töistä tehtyä. Ajelin ympäri pitäjää ja kuuntelen toisten mielipahaa. Siitä kai esimiehille maksetaan. Kotisivujen rakentaminen roikkuu, seuraavan jumalanpalveluksen valmistelua en ole edes aloittanut ja huominen on buukattu 8-20. 

Sekin on totta. Puolet päivästä istuin auton ratissa ajamassa paikasta toiseen. Ehdin avata koneen kunnolla ensimmäistä kertaa vasta illalla. Viikonloppu on vapaa, joten kaikki ensi viikon työt pitäisi saada tehtyä ennen perjantaita. Olen käyttänyt kuluvalla viikolla todella paljon työaikaa muiden työyhteisödynamiikan sotkujen kantamiseen. Olen huolehtinut jaksamisesta, setvinyt työnjakoa ja yrittänyt olla niin helvetin rakentava, että kohta siitä kaikesta saisi jo Babylonin tornin. Viime viikosta on jo univelkaa koulutuksen, reissaamisen ja sen viikon töiden takia. Seuraava viikko siintää jo edessä työntäyteisenä ja uhkaavana. Muista! Muista! Tee! Tee!

Mikä sitten on totta? Se kaikki. Ei elämä ole vain musta tai valkoinen. Onnella on varjot. Pitää kohdentaa katseensa johonkin. Minä yritän nähdä hyvän ja sanoa sen. Koska kuormasta on tullut niin iso kantaa, että jos sitä kääntyy katsomaan, sen alle musertuu.

Niin minä taputan itseäni olalle: urhea nainen! Tässäkin päivässä oli paljon hyvää. Sillä mitä teit, oli jollekin merkitystä. Etkä huutanut kenellekään päin naamaa, vaikka teki mieli. Et ole itkenyt kertaakaan, vaan hymyilet oikeissa kohdissa. Sinä urhea nainen!

Marraskuu.

Aamulla on kylmä. Silti täytyy avata makuuhuoneen ikkuna edes hetkeksi. Unesta jää raskas haju. Pitää tuulettaa. Kissa tunkee itsensä tuuletusikkunan väliin, painautuu hyttysverkkoa vasten. Se haistaa vapauden. Minulle se on vain kylmää loskaa, marraskuuta.

Olen syksyihminen, mutta tämä aika ei ole minua varten.

Toista vuotta peräkkäin kalenteri huutaa Hoosiannaa lokakuun lopusta pitkälle marraskuuhun. Siunauksia ja kasteita, kasteita ja siunauksia. Muutaman jumalanpalveluksen jos välissä heittäis. Olisi sijainen ja tekisi ne toisenkin työt omiensa päälle. Onhan meillä keikkalaisia, mutta ei ne ole virastolla silloin, kun omainen ei enää jaksa ja haluaa puhua papille. Ei ne ole saattamassa sen jälkeen, kun arkku on peitetty raskaalla marraskuun mullalla ja kukat ovat paleltuneet ensihyhmän alla. (Tässä kohtaa mielessä vilahtaa ajatus: eihän meillä enää kukaan ole!)

Aallonpohja tuli vastaan. Sen tunnistaa siitä, että itkee muistotilaisuuden jälkeen sitä, ettei jaksa enää itse. Että tuntuu, että hukkuu. Siinä hetken märistyään, pyyhkii silmät hihaan, ajaa kotiin, pesee kasvot, meikkaa uudelleen ja lähtee pitämään keskusteluiltaa. Jaksaa kuitenkin. Aallonpohjan tunnistaa siitä, että sisällä tuntuu niin hauraalta, että tuulikin voi murentaa. Tuulesta käy vaikka huomautus kirjoitusvirheestä tekstissä, jota kukaan ei lue.

Mutta olen taitava käyttämään teippiä ja liimaa. Virka kantaa. Viiden vuoden ammatillisuus kantaa. Silloinkin, kun messu menee päin seiniä ja paperit on hukassa. Kun huomaa, että keskittyminen herpaantuu. Venyttää viimeistä teipinpalaa, että vielä tämä hetki menisi, vielä tämän kerran jaksan antaa teille ihmisille, hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin.

Lopulta, kaikki on hyvin. Kalenteri antaa hengittää. Pimeässä kukaan ei nää, jos itkee. Pimeä ei pelota. Pimeä suojelee, sulkee sisäänsä kuin käpälä.

Antakaa mun syrjäytyä rauhassa!

Meillä on asunut vuoden verran yhteiskunnan loinen - työtön.
Sellainen tyyppi, joka makaa päivät sohvalla ja kiskoo huimia etuuksia joka kuukausi. Sellainen vapaamatkustaja: laiska ja saamaton. Olen siis vuoden verran saanut seurata lähietäisyydeltä tätä loisen elämää - enkä enää yhtään ihmettele, miksi ihminen putoaa sohvan pohjalle.

Kalamies valmistui ammattikoulusta 24-vuotiaana ja pääsi ensimmäisenä kesänä kesätöihin betonielementtitehtaaseen. Samaan aikaan hän muutti luokseni asumaan. Virhe. Asumme siis minun omistusasunnossani, joten Kalamiehellä ei ole oikeutta asumistukeen. Betonihommien päätyttyä tarvittiin vain noin kolme puhelinsoittoa Te-toimistoon, pari nettilomaketta ja yksi asiakaskäynti Kelaan, että Kalamies sai päätöksen työttömyyskorvauksesta. Sitten vain makaamaan sohvalle ja odottelemaan sitä huimaa 500 euron pottia tilille joka kuukausi!

Keväällä Te-keskus muisti kirjeellä: on olemassa työpaikka, jota olet pätevä hakemaan! Hae sitä, ilmoita hakeneesi sitä - tai muuten tulee karenssia. Taas vain noin tunnin soittelu erilaisiin Te-keskuksen numeroihin, jotta Kalamies sai ilmoitettua hakeneensa tätä työpaikkaa (lopulta häntä ei kutsuttu edes haastatteluun). Vuoden aikana Kalamies täytti useammankin työhakemuksen, kävi jopa haastattelussa, mutta ei tullut valituksi.

Kevään tullen Kalamies sai ohjeen, että kouluihin kannataa hakea vasta, kun täyttää 25, koska sitten saa opiskella korotetulla työttömyyspäivärhalla. Suomeksi: olet nyt vaan tekemättä mitään koko loppukevään, koska töitäkään ei ole tarjota.

Kalamies haki kesätöitä, ja saikin parin kuukauden pestin silkalla tuurilla ja omalla aktiivisuudella. Samaan aikaan alkoi itää ajatus uudelleenkouluttautumisesta. Puusepän tutkinnolla on hankala työllistyä. Mutta tuo talohuollon tutkinto voisi olla kiinnostava - ja sitä tarjotaan lähikunnassa aikuiskoulutuksena! Ja siitähän se mielenkiintoinen osa vasta alkoikin...

Kalamies halusi selvittää, voiko hän hakeutua itse koulutukseen ja silti saada oikeuden korotettuun päivärahaan - ja joutuuko hän karenssijaksolle, jos ei jostain syystä otakaan paikkaa vastaan.
Selvitystyö aloitettiin kartoittamalla sitä, millainen koulutus olisi. Koulun nettisivut eivät paljon kertoneet, mutta varmasti siellä on joku ihminen, joka tietää. Puhelimeen vastasi sihteeri, jolla ei ollut "juuri tästä nimenomaisesta koulutuksesta" mitään tietoja. Mutta maanantaina tulevat kouluttajat takaisin kesälomalta. Muuten hyvä, mutta hakuaika päättyy perjantaina.

No, riskillä vaan paperit menemään!

Sitten kysymään varsinaista asiaa Te-keskuksesta. Voiko hakea koulutukseen ja opiskella korotetulla päivärahalla? Puhelu käännetään keskuksesta aina vain uudelle tyypille, jokaiselle Kalamies selittää asiansa vain saadakseen vastauksen "tää varmaan kuuluu henkilölle XX". Te-toimiston "omavirkailija" on vapailla, sijaista ei ole. Lopulta joku ihminen jollain osastolla osaa kertoa, että Kalamies voi hakeutua koulutukseen ja, mikäli työkkäri katsoo koulutuksen edistävän työllistymistä, hän on oikeutettu opiskelemaan korotetulla päivärahalla. Ja vaikka hän jättäisi koulupaikan ottamatta, hän ei saa karenssia (koska on yli 25-vuotias ja hänellä on ammattitutkinto).

Syyskuu alkaa lähestyä ja ihmetellään, kun koulutuspaikasta ei ole kuulunut mitään... Kalamies soittaa koululle. "Joo, me olemme jo ilmoitaneet kaikille valituille. Näkyy tämä sinun hakemus täällä - eikö sinulle ole soitettu valintatuloksista?". No, eipä oltu. Seuraavaksi Kalamies soittaa koulutuksesta vastaavalle opettajalle, joka tietää, että koulutukseen on avautunut lisärahoituksen myötä uusia aloituspaikkoja - joten "näillä puheilla tervetuloa kouluun tiistaina". (Ei sitten kenellekään tullut mieleen soittaa näistä lisäpaikoistakaan niille, joita ei ilmeisesti ekalla kierroksella valittu?)

Seuraavaksi soittelemaan sitten Te-keskukseen opiskelupaikasta ja korotetusta päivärahasta. Asia pitää hoitaa "omavirkailijan" kanssa, ja hänelle voi soittaa arkisin klo 9-10. Seuraavana aamuna Kalamies on skarppina: 9.05 alkaa puhelinrumba. 9.45 hän selittää asiaansa taas uudelle ihmiselle, joka ei ilmeisesti ole tämän "omavirkalijan" sijainen, mutta joka ehkä kuitenkin osaa kertoa, mitä pitää tehdä. Koululta pitää saada täytettynä tietty loma, joka toimitetaan omaan Te-keskukseen sille mystiselle "omavirkailijalle". Sitten otetaan puhelua koululle (ei vastaa, soittaa kuitenkin takaisin) ja uudelleen Te-keskukseen.

Kalamies on tänään toista päivää koulussa. Koulu on ottanut opiskelijoista hyvin kopin, neuvonut ja auttanut ja kommunikoi jopa Te-keskuksen suuntaan. Päätös korotetusta tuesta oli puoltava ja työssäoppimispaikka on kiikarissa. Edessä olisi kaksi vuotta opintoja: 1-2 lähipäivää viikossa, 2-3 työpäivää työssäoppimispaikassa (=ilmaista työtä) ja jopa 700e tilille joka kuukausi.

Koulutus vaikuttaa mielekkäältä ja työtäkin alalla varmaan olisi tarjolla. Meidän kohdalla asiat selvisivät lopulta hyvin. En kuitenkaan yhtään ihmettele niitä nuoria tai aikuisia, jotka väsyvät tähän soittelurumbaan ja sääntöviidakkoon. Henkilökuntaa on virastoissa liian vähän, virkalijat uupuvat ja jäävät sairauslomille, sijaisia ei ole. "Omavirkailija" vaihtuu miten sattuu ja jokaiselle sijaiselle saa asiansa selittää uudelleen. Säännöt ja ehdot tuntuva muuttuvan koko ajan eivätkä ammattilaisetkaan pysy perässä. Pahimmassa tapauksessa pieni virhe papereissa tai yksi huono neuvo ajaa karenssijaksolle tai blokkaa koulutuspaikan. Helpompaa on jäädä sohvalle pelaamaan pleikkaa. Ja onhan GTA5:ssa parempi äänimaailma kuin Te-keskuksen jonotuslinjalla.

Täällä ollaan!

Tässä hommassa pitäisi palaa asialleen. Ihailen sitäkin yhtä pappisnaista, joka vetää jalkaan pinkit pöksyt ja menee palavasti selittämään omaa juttuaan telkkariin ja avaa oman kotinsa ovet ventovieraille maahanmuuttajille. Ihailen sitä pappismiestä, josta on tullut oikea mediakasvo, koska hänellä on fiksuja ajatuksia. He palavat asialleen, kirkolle, uskolle, Jumalalle.

Itsehän olen sellainen savuttava hiillos, jota joskus kutsuttiin leirinuotioksi.

Meillä on edessä isoja muutoksia töissä. Olen lähtökohtaisesti muutosvastainen, ja nyt tämä kaikki tulee jotenkin hirveästi iholle. Yritän vain ottaa palan kerrallaan, ihmisen kerrallaan. Muutokselle en voi mitään, pitää vain mennä mukaan. Ja huutaa vähän, ettei unohda itseään ja olemistaan tämän kaiken keskellä. Sitä niin helposti unohtuu, unohtaa itsensäkin, kun aina kuuntelee ja ymmärtää ja on läsnä muiden elämän käännekohdissa.

Kalenteri on täynnä kesäkuun loppuun. Tosin, aina sinne vielä jotain pientä mahtuu. Aloin pitää puhelinta kiinni vapaapäivinä. Kun on mennyt riittävän pitkään sielu levällään, pitää välillä sulkeutua. Joku viisas joskus sanoi, että virka kantaa. Näinä päivinä Käsikirja kantaa. Muistilaput kantaa.

Nämä ovat ruuhkavuosia. Hyviä ja huonoja uutisia satelee tasaisesti joka puolelta. Kaikki muuttuu.
Vähän hengästyttää.

...ja hiljaista

Uusi vuosi ei hirveästi herätä minussa tunteita. Se on yksi niitä juhlia, jolloin pitäisi paljon, mutta harvon kuitenkaan tapahtuu mitään. Opiskeluaikana vietin aika monta uutta vuotta Joensuussa. Yhden vietin yksin kotona. Yhtenä uutena vuotena, muistettavimpana, teimme kaveriporukalla ruokaa ja hengailimme ahtaissa opiskelija-asunnoissa. Ruuanhakumatkalla hukkasimme yhden J:n Prismaan (ja tämän jutun kerron joka kerta, kun menemme Kalamiehen kanssa Joensuun Prismaan). Seuraava uusi vuosi vaihtui kaverin mökillä ja sitten olinkin jo siirtynyt työelämään.

Tänä vuonna olin uudenvuodenaaton töissä. Siis ihan virastolla hommissa päivällä, ja illalla toimitin kaksi aattohartautta. Oheen mahtui myös mm. raivo taloyhtiömme naurettavaa lämpötolppasysteemiä kohtaan, parkkipaikalle hyytynyt auto (tämä on koettu ennenkin), yllättäen eteen tullut vierailu työkaverin vanhaan kotiin ja yksi hukatuksi paljastunut lahjakortti (note to self: jollekin voi tulla mieleen teipata lahjakortti kiinni toisen lahjan lahjapaperiin niin, että lahjakortti menee kääreiden mukana hävitykseen, josta tapahtuman paljastuessa tulee mielipahaa ja perheriita siitä, kenen idea oli viedä lahjapaperit roskikseen.) Tämän kaiken päälle ajoin vielä porukoille syömään ja saunomaan.

Valamistamme tinoista tuli epämääräisiä made-kalan näkösiä pitkuloita. Illalla (aamuyöllä) meni pitkään, ja uusi vuosi alkaa nihkeänä. Aamuni vietin lukemalla John Irvingin Minä olen monta. Seuraavaksi pitää päästä pihalle. Ulkona on lämpöasteita, sähköä lämpötolppaan ei edelleenkään tule, joten Kalamiehen auton akkuakaan ei ladata tänään.

Nihkeistä vuodenvaihteista on kasvanut hyviäkin vuosia. Ehkä tästäkin tulee sellainen. Ainakin elokuussa on jotain, mitä odottaa. Ja onneksi huomenna alkaa normaali arki töissäkin. Pääsiäiseen on vielä pitkä aika. Sillä välin voikin vähän tilastoida, ottaa haltuun uuden palkkajärjestelmän, matkalaskujärjestelmän ja pyöräyttää yhden rippileirin.

Kuluneesta vuodesta minulla ei nyt ole mitään sanottavaa. Tuntuu, että koko vuonna en osannut vastata kysymykseen "mitäs sulle?". Ei täällä vain tapahdu niin paljon. Ja on vain ollut niin vähän sanottavaa.

En ole jouluihminen, mutta...

...meille kannettiin joulukuusi sisälle jo viime viikolla. Se myös koristeltiin samana iltana. Minusta se on ihana, vaikkei se jostain syystä tuoksukaan yhtään. (Kalamies haki puun porukoiden metsästä.) Minulla ei ole ollut koskaan omassa asunnossani kuusta, parina jouluna parvekkeella joulupuun virkaa on ajanut tuija (sittemmin kuoliintunut).

Meillä oli perjantaina työporukan joulujuhla. Ihan itse askartelin sinne 30 joululahjapussukkaa alakoulujen joulupussien hengessä: suklaata, tarroja ja pikkuinen lamppu. Ensi kerralla en säästä ja hanki eväspusseja puolet kalliimpien joulunpunaisten pussien sijasta. Toivottavasti hetkeen ei tarvitse joulujuhlaa myöskään järjestää. Onneksi toveri-J soitteli kuulumisia, sujui tämäkin iltapuhde mukavasti. 

En ole jouluihminen enkä laula (paitsi töissä kun on pakko). Siltikin meillä koettiin se ihme, että Kalamies soitti kitaraa ja minä hoilasin joululauluja. Duomme (Ylermi & Pojat) ensiesiintyminen koetaan sitten lapsuudenkodissani jouluaattona. Äiti tilasi pienen musiikkisetin, koska kummityttöni viettää heillä joulua. Saas nähdä, viettääkö enää tämän jälkeen... 

Tänään haimme viimeiset lahjat ja paketoimme ne. Kinkku on paistettu ja huomenna tulee odotettuja pikkujouluvieraita kahvittelemaan. Jouluaaton hartaus on valmisteltu puhetta myöten. Nyt tuntuu joululta. Ja se tuntuu aika hyvältä. Ehkä tämä on sitä, että joulu on nyt meidän. Meidän kuusi, meidän kodissa. Meidän kinkku ja joulupäivä. Luulen, että sain kuitenkin parhaan joululahjan jo joskus syksyllä, kun mietimme, missä Kalamies viettää joulua. Hän vastasi: kotona. Siis siellä, missä sinä olet. 

Lopuksia haluan vielä jakaa kanssanne lukiolaisten jouluisen kirkkohetken puheen ensimmäisen version:

Jeesus syntyy. Aamen!

Haasta ittes!

Meidän naisvoimistelijoiden jumppaohjaaja huutaa lopputunnista
HAASTA ITTES!!!

No, minä haastin. En tosin siellä jumpassa, kun ensimmäisen 30 minuutin jälkeen haluaisin ilmoittautua ruumishuoneelle. Minä osallistuin Facebookissa kiertäneeseen Lukuhaasteeseen. Idea on simppeli: lue joka päivä ainakin 30 sivua kaunokirjallisuutta omaksi iloksi.

Minulla on kesken Jumalat juhlivat öisin. Se olkoon ensimmäinen kohteeni. Viikon päästä siitä ajattelin ottaa luettavaksi Benedictus XVI:n Jeesus-kirjan (löyhästi menee kaunokirjallisuuteen!). Sitten pitääkin taas kaivella kirjahyllyä ja etsiä jotain kevyempää... Olisikohan kolmella lukijallani kirjavinkkejä?

Niin, ja tulostin Porin juoksukoulun ohjelman ja laitoin jääkaapin oveen. Taas. Lupaan juosta ainakin marraskuun. Sitten on jo juostava joulukuukin, vaikka jumpaa jää tauolle eikä kukaan ole huutamassa: Haasta ittes!

Mutta punnerrushaaste - siihen en lähde.

Liian kuuma.

Joo, joo "talvella sitten valitetaan, kun on kylmä". NO EN VALITA. Kylmää vastaan voi sentään suojautua, hellettä ei pääse pakoon edes järveen. Tai vilvoitus on hyvin lyhytaikainen.

Minulla oli loma ja olen jo palannut töihin. Kissat ovat palanneet mummolan kukkapenkistä kotiin makaamaan maha vasten betoniseinää.

Paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun ovitauluun tuli toinenkin nimi.

Nyt on liian kuuma. Palataan asiaan syksymmällä.

Onneksi nyt on jo pimeät ja viileät illat. Herralle kiitos, syksy tulee!

Suhteellista.

Viikossa on 168 tuntia.

Minä teen töitä viikossa noin 40 tuntia. Toisinaan tuntimäärällisesti vähemmän, toisinaan enemmän. Kuormittavuus ja mielekkyys ei aina kohtaa tuntimäärän kanssa: on eri asia istua toimistolla valmistelemassa, kirjoittamassa ja tilastoimassa, kuin toimittaa siunaus, osallistua muistotilaisuuteen ja sen jälkeen lähteä kotikasteelle. On niitä päiviä, kun ruokansa ehtii syödä rauhassa työkaverin kanssa, ja niitä, kun tunkee hedelmää suuhun matkalla pisteestä A pisteeseen B (ja rukoilee, ettei traktori ainakaan satu nyt eteen).

Nukun 6-9 tuntia yössä ja kerran viikossa päiväunet. Se tekee noin 56 tuntia unta viikossa.

Työn ja unen jälkeen minulle jää vielä 72 tuntia kotitöihin, kaupassa käymiseen, lukemiseen, harrastamiseen ja sosiaaliseen elämään. Ja tässä kohtaa se iski. Minä käytän tavallisella keskivertoviikolla aikaa Kalamiehen kanssa kommunikointiin 5-10 tuntia. Useimmiten kyse on puhelimessa tai facebookissa juttelusta (ja minulla on usein facessa auki useampi keskustelu, joten kyseessä on kavereiden kesken jaettu aika).

Tapaamme toisemme ihan fyysisesti 2-4 viikon välein pitkän viikonlopun verran, jolloin suhteessa vietetty aika suorastaan räjähtää käsiin. Silti yleisin kommentti, jonka kuulen lähtiessäni tapaamaan siippaani Pohjois-Karjalaan, on: "ai, taas sä menet sinne, miksi?" Ei ole kerran eikä kaksi, kun olen lähtenyt Kalamiehen luo itku kurkussa ympäröivien asenteiden takia. Taas tässä mennään tuhlaamaan aikaa ja vaikeuttamaan muiden elämää...

Tiedän useamman kaukosuhteessa elävän parin, joka näkee viikoittain ja soitteleekin varmasti enemmän kuin me Kalamiehen kanssa. Näissä suhteissa yksikin yö on ihan hyvä syy ajaa toisen luokse olemaan - kilometreistä välittämättä.

En valita tai kerää sääliä välimatkallamme tai pitkillä tapaamisväleillä. Nämä vain ovat meidän suhteemme realiteetteja. Minulla on epäsäännöllinen työaika, joka painottuu viikonloppuihin, toinen opiskelee kahdeksasta neljään arkisin. Minulla on kaksi kissaa, joista olen vastuussa. Minun pitää hoitaa työni. Siitä on tullut minulle jo lähes pyhä lehmä.

Minua on aina kannustettu opiskelemaan ja tekemään työtä. Työt pitää aina hoitaa kunnialla. Kun erosin Siitä Toisesta, kotini tärkein viesti oli: hoidat nyt vaan ne opinnot loppuun ja menet töihin. Ja minä hoidin. Valmistuin, menin töihin ja tärkeintä oli, ettei kukaan voi sanoa työni laadun kärsineen jonkin naurettavan sydänsurun vuoksi.

Mielestäni olen pärjännyt työssäni hyvin, hoitanut hommat. Tiedän itse kestäväni tätä työtä ja sen paikoitellen mielipuolista tahtia, mutta aina en tiedä kestääkö parisuhteeni sitä. Silti koen painetta aina vain nipistää parisuhdeajasta, niistä kymmenestä tunnista viikossa. Lasken kalenterista optimaalisia tapaamisajankohtia, jotka rasittaisivat kaikkia muita ihmisiä mahdollisimman vähän. Harmittelen, jos lukiokaveri olisi paikkakunnalla juuri silloin, kun olen lähdössä Kalamiehen luo. Kalamiehen ollessa minun luonani, yritän aina saada myös kaverit sopimaan kalenteriin - ettei tule sanomista.

Kaksi vuotta olen elänyt tällaisessa painekattilassa. Yrittänyt olla kaikille kaikkea. Joustanut parisuhteen kustannuksella. Silti saanut kokea nuivaa asennetta, kun "aina pitää mennä". Nyt olen pisteessä, jossa en enää voi vähentää kahdenkeskisestä ajasta ja tapaamisista. En jaksa enää laskea loputtomia viikonloppuja eteenpäin (ihan täynnä toimituksia, konfirmaatiopyhä, ylioppilasviikonloppu, rippileiri...).

Joskus vain kovasti kaipaa sitä, että minullekin sanottaisi: Sinä olet tehnyt riittävästi. Sinä saat viettää aikaa kumppanisi kanssa hyvällä omalla tunnolla.

Nyt me otetaan jäätelöt!

Minulla on ollut töissä viime aikoina hauskoja kohtaamisia.

Muistotilaisuudessa sain lapsiystävän. Hän halusi esitellä minulle mekkonsa ja koko koulu-uransa. Adressien luvun aikana hän istui sylissäni ja lähtiessä tuli vielä halaamaan. En ole lapsi-ihminen ja yleensä papin tumma olemus pelottaa lapsia. Mutta siinä juhlassa ei pappia pelätty.

Kotikasteella sain olla mukana todella rennossa juhlassa. Juhla oli perheelle tärkeä, mutta se ei näkynyt pönötyksenä ja jäykistelynä, vaan rehellisenä olemisena. Tällaisia me olemme! Siellä kummisetien kanssa kahvipöydässä jutellessa aika kului mukavasti.

Surukodissa käytännön asioiden ollessa reilassa tuore leski paiskasi kämmenet polviinsa, nousi keinutuolistaan ja totesi "ja nyt me otamme jäätelöt!". Siellä oli pakasteessa annoskupit jemmassa pastoria varten. Siinä yhdessä söimme ja muistelimme pois mennyttä puolisoa.

Ihmiset ovat tämän työn suola. Jos välillä joutuukin siunauksiin vain seremoniamestariksi ja kastejuhlassa puhe alkaa vasta, kun pappi sulkee ulko-oven lähtiessään, niin paljon on hyviä kohtaamisia.

Huvittamattomuus.

Tänään ei huvita.
Ei oikein saa aikaiseksi.
Vaikka kuitenkin sitten jotakin.
To Do -listalla on aika monta ylivetoa.

Mutta ei huvita.
Haluaisin vain parvekkeen ja järvinäköalan.
Haluan tuijottaa rannattomuuteen
ja ehkä lukea vähän kirjaa.

Laitan silmät kiinni ja
mielikuvissani juoksen.
Olen kaukana tästä.

Aamusta, jolloin ilmoitukset ovat vääriä ja väärin.
Ihmiset soittavat väärille ihmisille,
koska jossain joku neuvoi niin.
Harmittaa.

Teen uuden listan.
Ehtii nämä huomennakin.
Nyt kahlataan tämä päivä,
huvittamattoman.

Hiljainen viikko kuvina.

Papille hiljainen viikko on harvoin hiljainen. Minulla oli hiljaisen viikon alkaessa maanantaina takana jo viikon työt ja ISKO-leiri. Pääsiäisaika on silti todella kivaa aikaa tehdä juuri tätä työtä. 

Olen luvannut itselleni ottaa enemmän kuvia, joten tässä edes yritystä! 

Tällä kertaa hiljainen viikko näytti tältä: 

Malkamaanantai: 

Evankeliumit kertovat kuinka Juudas kavalsi Jeesuksen suudelmalla. Juudas Iskariot on minusta yksi kiehtovimmista Raamatun hahmoista - ja samalla surullisin. 

Kiinnitin työpäytäni kulmalle viime kesän leiriavustajalta saamani mannalapun. Saan siitä iloa ja voimaa valmistelutöihin, joita näpersin maanantaina toimistolla. 

Tikkutiistai: 

Jeesus on tuomareiden edessä. 

Tiistai-iltana meidän kirkossamme oli Markuksen evankeliumi -monologi. Olin myymässä käsiohjelmia. Nautin esityksestä todella paljon. Ihailin esiintyjän äänenkäyttöä ja pienieleisyyttä. Evankeliumin kertomus vangitsi minut - vaikka tiesinkin miten se loppuu (tai ehkä juuri siksi). 

Kellokeskiviikko: 

Jeesus tuomitaan. 

Minulla oli valmisteluvaiheessa vielä kolme messua. Kaksi niistä pääsiäisen aikaan liittyviä. Työpöydällä velloo taas listalappuja, että muistaisi edes osan. 

Kiirastorstai: 

Jeesus asettaa ehtoollisen. 

Tässä on kuva lasten pääsiäishartauskiertueelta. Oikeasti kuva on tiistailta, mutta samaa settiä kierrätimme maanantaista torstaihin koko seurakuntamme alueella. Kiirastorstainmessussa sain olla liturgina juuri tässä kuvan kirkossa. Tämä on minun kotikirkkoni. 

Pitkäperjantai: 

Jeesus kuolee ja hänet haudataan. 

Tässä kuva pitkäperjantai-illan rukoushetkestä. Siinä on mun kengät - tärkeänä osana illan puhetta. Pitkäperjantai oli tällä viikolla rauhallisin päivä ja ehdin hieman hengähtääkin Kalamiehen kanssa. 

Lankalauantai eli hiljainen lauantai: 

Jeesus on haudassa, tuonelassa. 

Pappi sen sijaan oli siunaamassa hautaan, kastamassa ja illalla vielä viettämässä pääsiäisyön messua. Kalamies oli karvalasten kanssa kotona ja Ylermillä oli selkeästi jotain asiaa (esimerkiksi: pissittyäsi, ole hyvä ja laske kansi). 

Pääsiäispäivä: 

Kristus nousi kuolleista! 

Sunnuntaina tämä nainen oli jo aika uupunut. Aamulla avustin messussa ja lähdin vielä siunaamaan. Iltapäivällä käytiin Kalamiehen kanssa porukoilla vaihtamassa autooni kesärenkaat. Illalla laitoimme herkkumättöä: nachoja ja härpäkkeitä uunissa. 

2. pääsiäispäivä: 

Jeesus ilmestyy opetuslapsille. 

Ystävä tuli brunssille. Kerrankin katoin oikein kauniisti servettien kanssa. Tarjottavana oli salaattia, hedelmiä, patonkia, suolakeksejä ja juustoja sekä tietysti kahvia. Kuvan otin luonnollisesti vasta jälkeenpäin... :D 

Siunattua ja riemullista pääsiäisaikaa! 

Se tunne 2.

Raapimisen huipentuma.
Autuas hetki juuri ennen kuin iho menee rikki.

Päivän ajatus.

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
- Eeva Kilpi -

Tämä runo tuli vastaan yllättäen. Siitä tuli mieleen neiti P.
Mutta olkoon tämä nyt kaikille teille elämän urheille pienille ihmisille.

Hyvää huhtikuuta, kuukausista julminta!

Kuunnelkaa vaikka Samuli Putron uusinta, siinä on hyvä ote.
Etenkin siinä Kuka tahansa kelpaa -biisissä.

Iankaikkinen.

Oltiin tosiaan riparilla. Oli kiva viikko vaikka saatoin hieman naurahtaa viimeisen illan kynttiläringissä (repeilin useita kertoja - mikä ammatillisuus?) ja jotain mopopoikia saattoi käydä ilotulittelemassa meidän huudeilla, mutta noin niinkuin leirinä oli hyvä. Ehkä ainakin kolme nuorta nyt uskoo, että mä olen ihan kiva (natsiksi).

Tulin pois leiriltä ja lähdin parin jumiksen kautta pastoraalikurssille. (Se on sellaista papeille tarjottavaa jatkokoulutusta kirkon puolesta. Kun suorittaa kaikki 8 opintokokonaisuutta, saa hienon(?) todistuksen ja on kelpoinen hakemaan kappalaisen virkoja. Kappalainen on seurakuntapastoria (minä!) hienompi virka, johon joissain tapauksissa liittyy myös enemmän vastuuta - ja isompi palkka.) Kun pääsin yli angstistani, kurssi oli ihan antoisa.

Nyt olen kotona. Pyykkikone laulaa kahden viikon pyykkikuormaa. Tietokone kuumenee, kun minä päivitän itseäni Under the Domen ja Siskonpedin maailmaan.

Urholla ja Ylermillä on jonkinlainen hellyyskriisi. Ylermi tunki ensimmäiseksi yöksi minun ja Kalamiehen väliin nukkumaan. Urho tuli seuraavana päivänä meidän päällemme nukkumaan. Ehkä kolme viikkoa maalla oli paratiisi - mutta kyllä koti on koti. Ja ensisijainen palvelija kuitenkin se ykkönen. ;)

*

Leirillä mietimme, millainen paikka olisi taivas ja millainen helvetti.

Virikkeeksi näytin Björnin tarinan.
Aika usein ajatus kristittyjen taivaasta on juuri tuollainen kuin klipissä kuvataan. Hissimusiikki soi ja nunnat haukottelevat autuaasti. Simpsoneissa taivaassa muistaakseni pelattiin golfia... Tuskin kukaan haluaa sellaiseen taivaaseen? Helvetti tulimerineen ja ikuisine Rob Zombien ja AC/DC keikkoineen kiehtoo enemmän.

Stephen King on jossain kirjassaan/haastattelussaan kertonut, että hänelle helvetti on jotain, mikä toistuu loputtomasti samana (vierität kiveä mäelle, se valuu alas, kierität takaisin ja tiedät, että kaikki alkaa taas kohta alusta). Jotain samankaltaista ajattelen itse kadotuksesta. Siinä ei ole mitään kiehtovaa, ainostaan tylsyyttä, toistoa ja kuolemaa. Ulkopuolisuutta ja kaipausta, autiutta, tyhjyyttä.

Entäs taivas? Minua iankaikkisuudessa kiehtoo ajattomuus. Taivas on jotain ajatonta, helvetti ikuista. Taivas on se elämän tähtikirkkain ja onnellisin hetki aina. Ei mitään pakkobailuja enkelien kanssa, vaan ajatonta rakkautta.

Minun taivaassani on ainakin sirkusaakkosia ja kissanpentuja. Ja merinäköala.

Myrskyluodon kissa.

 Sadepäivän varalle pari kissakuvaa kesältä. Urho ja Nestori olivat meidän kanssa mato-ongella. Ylermi oli omilla seikkailuillaan. Purrutti jossain mummolle tarkoitettua metsä-ääntään.

Kokeileva keittiö.

En ole mikään himokokkaaja. Arvostan nopeaa, helppoa ja tuttua ruokaa. Vähäisenkin innon kokeilla jotain uutta tappaa usein vaikeat ohjeet tai tuntemattomat raaka-aineet. Minulla on luotto-ohjeet illanistujaisia ja muita kekkereitä varten ja omaan arkeen riittää usein sekoitus kanasuikaleita ja kasviksia.

Tänä syksynä loppukesänä olen kuitenkin kokenut pienen keittiöheräämisen. Ensin eteen sattui riittävän helppo ohje Kauhaa ja rakkautta -blogista. Kaikki vain hakkeluksesi, sekaisin kasarissa ja pöytään. Selleri oli uusi tuttavuus keittiössäni, mutta hyvin toimi. Ihan varma en vieläkään ole, millä välineellä tätä hässäkkää pitäisi syödä. :D

Tästä löydöstä innostuneena tartuin villisti toiseenkin haasteeseen, johon törmäsin sattumalta netissä. Kasviksia ja kanaa uunivuokaan ja juusto päälle. HYVÄÄ tuli. Joskin se, että unohtaa kasvisosastolla pitikö ostaa kesäkurpitsaa vai munakoisoa (ja päätyy kausikasviksena kesäkurpitsaan, vaikka ohje oli munakoisolle), osoittaa ettei tässä nyt huippuja olla. Lisäksi kasvisten kanssa soveltaminen ja paistoksen uuniin unohtaminen saivat aikaan kohtalaisen kostean lopputuloksen. Kyseessä tässä tapauksessa olikin lopulta kanakeitto, joka valmistettiin uunissa.

Toisella kokkausviikolla jo rauhoituin ja tein tuttua ja turvallista kaalilaatikkoa sulatejuustolla höystettynä. Mutta sitten olikin ihan pakko kokeilla niitä paljon mainostettuja banaanilettuja. Lettuja tuli, mutta vaativat ehkä vielä toisen kokeilukerran päästäkseen vakiokalustoon.

Kaiken innon keskellä ostin jopa punaisia linssejä. Niitä sitten tutun porkkana-perunasosekeiton sekaan ja hyvää tuli siitäkin. Ei ole enää edes vakioruokani ennallaan. Huhhuh.

Ehkä suurin syy tähän kokeilevaan keittiöön on kuitenkin suuri herääminen ajatukseen: minullahan on pakastin - ja pakasterasioita. Yksinkertaisesti tajusin siis sen, että jos tekee uunivuoallisen ruokaa, kaikkea ei tarvitse syödä kuluvan viikon aikana vaan sen voi pakastaa. Ja kuinka ihanaa onkaan jonain päivänä töistä tullessa (tai illalla eväitä miettiessä) kun voi vain ottaa pakastimesta valmiin annoksen! Nyt on pakkasessa kaalilaatikkoa, kasvishässäkkää ja sosekeittoa.

Varasto on valmiina, vaikka kokkausinnostukseni lopahtaisi yhtä äkkiä kuin alkoikin. Ainakin tämä kokeilu on tuonut keittiööni paljon (uusiakin) kasviksia ja onnistumisen iloa.


ps. Minusta on varmaankin tullut nyt leipäpappi. Sain melkein tutulta kasteperheen mummolta lahjaksi tuoreen rieskan. Oli todella, todella hyvää, pehmeää ja ihanaa.