Meidän naisvoimistelijoiden jumppaohjaaja huutaa lopputunnista
HAASTA ITTES!!!
No, minä haastin. En tosin siellä jumpassa, kun ensimmäisen 30 minuutin jälkeen haluaisin ilmoittautua ruumishuoneelle. Minä osallistuin Facebookissa kiertäneeseen Lukuhaasteeseen. Idea on simppeli: lue joka päivä ainakin 30 sivua kaunokirjallisuutta omaksi iloksi.
Minulla on kesken Jumalat juhlivat öisin. Se olkoon ensimmäinen kohteeni. Viikon päästä siitä ajattelin ottaa luettavaksi Benedictus XVI:n Jeesus-kirjan (löyhästi menee kaunokirjallisuuteen!). Sitten pitääkin taas kaivella kirjahyllyä ja etsiä jotain kevyempää... Olisikohan kolmella lukijallani kirjavinkkejä?
Niin, ja tulostin Porin juoksukoulun ohjelman ja laitoin jääkaapin oveen. Taas. Lupaan juosta ainakin marraskuun. Sitten on jo juostava joulukuukin, vaikka jumpaa jää tauolle eikä kukaan ole huutamassa: Haasta ittes!
Mutta punnerrushaaste - siihen en lähde.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirjat. Näytä kaikki tekstit
torstai 30. lokakuuta 2014
tiistai 24. kesäkuuta 2014
Neljäntienristeys.
Kun asiaa ei puhuttu ulos, se eli hänen sisällään.
Luin juhannuksena työkaverilta lainaksi saadun uutuuskirjan: Neljäntienristeys, Tommi Kinnunen (WSOY 2014). Tämä oli kirja vahvoista naisista, sukutalosta ja suljetuista huoneista. Pidin teoksesta paljon. Neljäntienristeyksessä oli jotain samaa kuin Jäässä, mutta tarina oli minusta parempi. Sukutarinana tämä toi myös mieleeni aiemmin ihastelemani Armon yön.
Kirja oli kaunista kieltä ja nopea lukea. Pidin tavasta jaksottaa kirja "kuljettuina teinä" ja kertoa tarina neljän eri henkilön näkökulmasta. Tarina rakentui pala kerrallaan eri ihmisten historiasta. Ensin on Maria, nuori kätilö, joka saapuu syrjäiseen kylään ja ansaitsee hiljalleen paikkansa. Marialla on avioton lapsi, Lahja. Lahja hankkii itselleen kaiken, mitä muillakin - vaikka väärässä järjestyksessä. Sitten on Kaarina, Lahjan pojan Johanneksen vaimo, joka elää piinallisen anoppinsa talossa. Viimeisenä on Onni, Lahjan mies, koko tarinan ydin.
Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii väliköissä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea tai väärä, sillä ne ovat vain ovia. Joskus ihminen saattaa huomata olevansa aivan eri paikassa taloa kuin minne aikoi alkujaan mennä. Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneena, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet. Ja nyt hän huomaa vahingossa tuoneensa mukanaan tyttärentyttärensäkin, joka ei ymmärrä, mihin huoneeseen on päätynyt ja joka hääkirkon edessä kauniisti kysyy, mihin maailmassa miehiä tarvitaan.
Tarina tuli lähelle, koska oman sukuni tarina on tarina vahvoista naisista. Yhteisöön ja normiin on ollut vaikea sopia. Itsekin olen kasvanut vain äidin kanssa. Sukutilalla tuntee menneiden sukupolvien painon, vaikka sukupolvet eivät meillä ehtineet elää yhdessä. Etenkin Mariassa on jotain tuttua - ehkä siksi pidin hänestä hahmona eniten.
Kinnunen osaa karun kauniilla tavalla kuvata vanhenemista. Elämä riisuu vahvat naiset. Mariasta tulee reumatismin runtelema tyttären kodin ja omien painajaistensa vanki. Lahjan kovuuden alta pilkahtaa viime metreillä ihminen, joka rakasti sillä, mitä oli.
Älä sinäkin minua jätä. Ollaan edes me tässä talossa kahden. Ollaanhan?
Luin juhannuksena työkaverilta lainaksi saadun uutuuskirjan: Neljäntienristeys, Tommi Kinnunen (WSOY 2014). Tämä oli kirja vahvoista naisista, sukutalosta ja suljetuista huoneista. Pidin teoksesta paljon. Neljäntienristeyksessä oli jotain samaa kuin Jäässä, mutta tarina oli minusta parempi. Sukutarinana tämä toi myös mieleeni aiemmin ihastelemani Armon yön.
Kirja oli kaunista kieltä ja nopea lukea. Pidin tavasta jaksottaa kirja "kuljettuina teinä" ja kertoa tarina neljän eri henkilön näkökulmasta. Tarina rakentui pala kerrallaan eri ihmisten historiasta. Ensin on Maria, nuori kätilö, joka saapuu syrjäiseen kylään ja ansaitsee hiljalleen paikkansa. Marialla on avioton lapsi, Lahja. Lahja hankkii itselleen kaiken, mitä muillakin - vaikka väärässä järjestyksessä. Sitten on Kaarina, Lahjan pojan Johanneksen vaimo, joka elää piinallisen anoppinsa talossa. Viimeisenä on Onni, Lahjan mies, koko tarinan ydin.
Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii väliköissä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea tai väärä, sillä ne ovat vain ovia. Joskus ihminen saattaa huomata olevansa aivan eri paikassa taloa kuin minne aikoi alkujaan mennä. Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneena, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet. Ja nyt hän huomaa vahingossa tuoneensa mukanaan tyttärentyttärensäkin, joka ei ymmärrä, mihin huoneeseen on päätynyt ja joka hääkirkon edessä kauniisti kysyy, mihin maailmassa miehiä tarvitaan.
Tarina tuli lähelle, koska oman sukuni tarina on tarina vahvoista naisista. Yhteisöön ja normiin on ollut vaikea sopia. Itsekin olen kasvanut vain äidin kanssa. Sukutilalla tuntee menneiden sukupolvien painon, vaikka sukupolvet eivät meillä ehtineet elää yhdessä. Etenkin Mariassa on jotain tuttua - ehkä siksi pidin hänestä hahmona eniten.
Kinnunen osaa karun kauniilla tavalla kuvata vanhenemista. Elämä riisuu vahvat naiset. Mariasta tulee reumatismin runtelema tyttären kodin ja omien painajaistensa vanki. Lahjan kovuuden alta pilkahtaa viime metreillä ihminen, joka rakasti sillä, mitä oli.
Älä sinäkin minua jätä. Ollaan edes me tässä talossa kahden. Ollaanhan?
tiistai 7. tammikuuta 2014
Armon yö.
Intoilen vaihteeksi kirjasta.
Ann-Marie MacDonald: Armon yö
(Tammi 1996)
He ovat kaikki jo kuolleet.
Tässä kuva talosta sellaisena kuin se oli siihen aikaan. Valkoinen puutalo ja katettu veranta. Kaivostyöläisten taloihin verrattuna se on iso. Olohuoneessa on piano. Keittiö, jossa mamma kuoli, on talon perällä.
Tämä kuva on otettu sinä päivänä kun hän kuoli. Hän sai kohtauksen uunia puhdistaessaan. Niin lääkäri asian ilmaisi. Kasvoja ei tietenkään näy uunista, mutta huomaat kai, että hän on rullannut sukat nilkkoihin niin kuin aina kotitöissä, ja vaikkei sitä mustavalkovalokuvasta erota, työtakki on oikeastikin musta, sillä hänellä oli vielä suruaika Kathleenin takia, ja Ambrosen. Sitä ei tietenkään kuvasta näe, ettei mamma osannut kovin hyvin englantia. (s.9,10)
Luin MacDonaldin Linnuntietä-teoksen jo aiemmin ja suorastaan rakastuin siihen. Armon yössä oli paljon samaa hyvää, vaikka takakannen perusteella edessä olisi "vastustamaton sukutarina pienestä kaivoskaupungista". En antanut takakannen latistavan kuvauksen estää, vaan kävin tämän 600-sivuisen kirjan kimppuun innolla.
Tarina alkaa erikoisesti, mutta pian kertomus alkaa edetä suoraviivaisesti kertoen ensin Jamesin ja Materian "rakkaus"tarinan. Perheeseen syntyy tyttöjä: Kathleen, Mercedes, Frances ja Lily. Kathleen on uskomattoman kaunis ja lahjakas laulaja. Mercedes on syvästi uskonnollinen, Frances perheen villikko ja Lilyn lempisisko. Lily on perheen kuopus ja oikeastaan koko tarinan "koukku". Perhe on alusta asti täynnä salaisuuksia, asioita, joita ei sanota, mutta jotka ovat silti koko ajan läsnä. Ullakolla on kapiokirstu, johon vaikeat asiat yritetään piilottaa - ja josta tulee lopulta varsinainen hauta. Materia on liian nuori morsian ja oma perhe kieltää hänet. James on lähinnä häpeissään koko elämänsä. Jokainen yrittää parhaansa mukaan, mutta kohtalaisen onnettomia kohtaloita siitä syntyy.
MacDonaldin vahvuus on ehdottomasti taito kuvata asioita lapsen näkökulmasta. Kirjan parasta antia on heittäytyminen mukaan Marcedesin ja Francesin maailmaan ja lapsen yritykseen elää oikein hänelle täysin käsittämättömässä maailmassa. 2/3 jälkeen kirjassa tulee junnaava vaihe, mikä ehkä johtuu siitä, että tytöt "kasvoivat liian isoiksi". Tosin suvantovaiheen jälkeen loppuratkaisu ja koko tarinan kokoava päätös rysähtää lukijan niskaan täydellä voimalla. Ja viimeisen lauseen jälkeen piti palata alkuun ja lukea ensimmäinen luku uudelleen. Tarina loppui alkaakseen uudelleen.
Sellaisia kai meidänkin elämäntarinamme ja sukutarinamme ovat. Niiden kanssa voi selvitä vasta sitten, kun ne paljastetaan, kerrotaan ääneen. Rakkauden nimissä tehdään myös äärimmäisen julmia tekoja. Kirjan hahmojen kohtalot olivat karuja ja uskomattomia - ja juuri siksi tuntuu, että tällaisia ihmisiä varmasti on olemassa.
Armon yön maailma piti otteessaan, mutta ei ihan yltänyt niin valtavaan ihastukseen kuin Linnuntietä. MacDonaldilla on taito rakentaa ihmiskohtaloita. Molemmissa macDonaldin teoksissa olivat vahvasti läsnä samat teemat: juurettomuus, hyväksikäyttö, homoseksuaalisuus, uskonnollisuus. Vieläpä jotenkin tuoreella tavalla. Tämä ei ole mikään "uskovaiset hyväksikäyttivät minua ja minusta tuli siksi homoseksuaali" -kertomus. Tämä on kertomus kamalat lähtökohdat saaneesta perheestä, jossa asiat eivät vain pysyneet kenenkään käsissä.
Sillä hetkellä Frances oppii jotakin, mikä auttaa häntä selviämään ja toimimaan koko lopun ikänsä. Hän tajuaa, että asiat voivat näyttää muulta kuin mitä ovat. Että näkyvät yksityiskohdat eivät välttämättä kerro mitään todellisesta tilanteesta. Sillä hetkellä tosiasiat ja totuus erkanevat toisistaan ja lähtevät vaeltamaan tahoilleen kuin sadun kaksoset, jotka odottavat, että heidät yhdistää taas se yksi ja ainoa, joka erottaa kumpi on kumpi.
Joku sanoisi yksinkertaisesti, että Frances oppi valehtelemaan.
Kaikista Francesin salaisuuksista suurin oli Ambrose. Ambrose oli myös hänen suurenmoisin lahjansa Lilylle. (s.162)
Ann-Marie MacDonald: Armon yö
(Tammi 1996)
He ovat kaikki jo kuolleet.
Tässä kuva talosta sellaisena kuin se oli siihen aikaan. Valkoinen puutalo ja katettu veranta. Kaivostyöläisten taloihin verrattuna se on iso. Olohuoneessa on piano. Keittiö, jossa mamma kuoli, on talon perällä.
Tämä kuva on otettu sinä päivänä kun hän kuoli. Hän sai kohtauksen uunia puhdistaessaan. Niin lääkäri asian ilmaisi. Kasvoja ei tietenkään näy uunista, mutta huomaat kai, että hän on rullannut sukat nilkkoihin niin kuin aina kotitöissä, ja vaikkei sitä mustavalkovalokuvasta erota, työtakki on oikeastikin musta, sillä hänellä oli vielä suruaika Kathleenin takia, ja Ambrosen. Sitä ei tietenkään kuvasta näe, ettei mamma osannut kovin hyvin englantia. (s.9,10)
Luin MacDonaldin Linnuntietä-teoksen jo aiemmin ja suorastaan rakastuin siihen. Armon yössä oli paljon samaa hyvää, vaikka takakannen perusteella edessä olisi "vastustamaton sukutarina pienestä kaivoskaupungista". En antanut takakannen latistavan kuvauksen estää, vaan kävin tämän 600-sivuisen kirjan kimppuun innolla.
Tarina alkaa erikoisesti, mutta pian kertomus alkaa edetä suoraviivaisesti kertoen ensin Jamesin ja Materian "rakkaus"tarinan. Perheeseen syntyy tyttöjä: Kathleen, Mercedes, Frances ja Lily. Kathleen on uskomattoman kaunis ja lahjakas laulaja. Mercedes on syvästi uskonnollinen, Frances perheen villikko ja Lilyn lempisisko. Lily on perheen kuopus ja oikeastaan koko tarinan "koukku". Perhe on alusta asti täynnä salaisuuksia, asioita, joita ei sanota, mutta jotka ovat silti koko ajan läsnä. Ullakolla on kapiokirstu, johon vaikeat asiat yritetään piilottaa - ja josta tulee lopulta varsinainen hauta. Materia on liian nuori morsian ja oma perhe kieltää hänet. James on lähinnä häpeissään koko elämänsä. Jokainen yrittää parhaansa mukaan, mutta kohtalaisen onnettomia kohtaloita siitä syntyy.
MacDonaldin vahvuus on ehdottomasti taito kuvata asioita lapsen näkökulmasta. Kirjan parasta antia on heittäytyminen mukaan Marcedesin ja Francesin maailmaan ja lapsen yritykseen elää oikein hänelle täysin käsittämättömässä maailmassa. 2/3 jälkeen kirjassa tulee junnaava vaihe, mikä ehkä johtuu siitä, että tytöt "kasvoivat liian isoiksi". Tosin suvantovaiheen jälkeen loppuratkaisu ja koko tarinan kokoava päätös rysähtää lukijan niskaan täydellä voimalla. Ja viimeisen lauseen jälkeen piti palata alkuun ja lukea ensimmäinen luku uudelleen. Tarina loppui alkaakseen uudelleen.
Sellaisia kai meidänkin elämäntarinamme ja sukutarinamme ovat. Niiden kanssa voi selvitä vasta sitten, kun ne paljastetaan, kerrotaan ääneen. Rakkauden nimissä tehdään myös äärimmäisen julmia tekoja. Kirjan hahmojen kohtalot olivat karuja ja uskomattomia - ja juuri siksi tuntuu, että tällaisia ihmisiä varmasti on olemassa.
Armon yön maailma piti otteessaan, mutta ei ihan yltänyt niin valtavaan ihastukseen kuin Linnuntietä. MacDonaldilla on taito rakentaa ihmiskohtaloita. Molemmissa macDonaldin teoksissa olivat vahvasti läsnä samat teemat: juurettomuus, hyväksikäyttö, homoseksuaalisuus, uskonnollisuus. Vieläpä jotenkin tuoreella tavalla. Tämä ei ole mikään "uskovaiset hyväksikäyttivät minua ja minusta tuli siksi homoseksuaali" -kertomus. Tämä on kertomus kamalat lähtökohdat saaneesta perheestä, jossa asiat eivät vain pysyneet kenenkään käsissä.
Sillä hetkellä Frances oppii jotakin, mikä auttaa häntä selviämään ja toimimaan koko lopun ikänsä. Hän tajuaa, että asiat voivat näyttää muulta kuin mitä ovat. Että näkyvät yksityiskohdat eivät välttämättä kerro mitään todellisesta tilanteesta. Sillä hetkellä tosiasiat ja totuus erkanevat toisistaan ja lähtevät vaeltamaan tahoilleen kuin sadun kaksoset, jotka odottavat, että heidät yhdistää taas se yksi ja ainoa, joka erottaa kumpi on kumpi.
Joku sanoisi yksinkertaisesti, että Frances oppi valehtelemaan.
Kaikista Francesin salaisuuksista suurin oli Ambrose. Ambrose oli myös hänen suurenmoisin lahjansa Lilylle. (s.162)
tiistai 26. marraskuuta 2013
The Hunger Games - Catching Fire
Kävin yksin elokuvissa. Täällä se on jotenkin turvallista - Joensuussa se tuntui surulliselta. Eikä siellä nyt yksin tarvinnut olla - tuttuja teinejä siellä takarivissä istui. Piti sitten perustella, miksi täti lähti katsomaan teinityttöjen leffaa Nälkäpeli - Vihan liekit.
Luin kirjat yhtenä leirikesänä ja pidin niistä tosi paljon! Tarina oli kiinnostava, hahmot eivät olleet ärsyttäviä ja päähenkilökin osasi ajatella. Toisin kuin vaikkapa Twilighteissa, jossa Bella lähinnä flegmaattisesti vinisee vampyyrien ja ihmissusien tehdessä kaikkensa, ettei se nyt ainakaan vahingossa kuole. Ja lopulta kaikki selviytyvät ja ovat ystäviä ja... (en jaksanut lukea sitä viimeistä osaa edes loppuun). Pidin Nälkäpeleissä myös siitä, että hyviksen ja pahiksen rajaa osattiin vähän rikkoa. Aina päähenkilökään ei toimi oikein tai fiksusti. Jo peli-idean takia hyvien ja kiinnostavienkin hahmojen selviytymistä sai jännittää.
Olen katsonut Kalamiehen kanssa Battle Royalin ja tiedän, että The Hunger Games on idealtaan lähes identtinen ko. teoksen kanssa. Kirjasarjan ja elokuvien koukuttavuutta se ei silti tuhoa. Onhan Nälkäpelissä käytetty paljon enemmän aikaa hahmojen kuvaamiseen ja "rakentamiseen". BR:n katsoi lahtauselokuvana, Nälkäpelissä taika oli hahmojen tuttuudessa. Kohtalo kiinnosti.
Vihan liekit oli kestonsa verran kiinnostava elokuva. Kirjat lukeneena huomasi, että paikoitellen oikaistiin (pahastikin) ja joidenkin toimijoiden motiivit jäivät hämäriksi. Myös ekan leffan kanssa minua vaivasi ajatus, että kirjassa ja elokuvassa tiettyjen hahmojen motiiveja tai "puolueellisuutta" kuvattiin hyvinkin erilailla. Roolitus toimii hyvin ja uskollisuus kirjalle on kokonaisuudessaan hyvää. Annoin itselleni luvan heittäytyä ja sain ihan hyvän leffakokemuksen. Haymitch on vaan huippu!
Teiniraati oli paljon kriittisempi. Täti ei enää jaksa.
ps. huomasin tämän kirjoitettuani, että lähes samat jutut olen lätissyt jo aiemmin kertoessani Lukukokemuksia kesältä... Mutta olkoon. Tulle ainakin selväksi, että Twilight ei napannut, mutta Hunger Games napsutteli kovaa (myös leffana!). :D
Luin kirjat yhtenä leirikesänä ja pidin niistä tosi paljon! Tarina oli kiinnostava, hahmot eivät olleet ärsyttäviä ja päähenkilökin osasi ajatella. Toisin kuin vaikkapa Twilighteissa, jossa Bella lähinnä flegmaattisesti vinisee vampyyrien ja ihmissusien tehdessä kaikkensa, ettei se nyt ainakaan vahingossa kuole. Ja lopulta kaikki selviytyvät ja ovat ystäviä ja... (en jaksanut lukea sitä viimeistä osaa edes loppuun). Pidin Nälkäpeleissä myös siitä, että hyviksen ja pahiksen rajaa osattiin vähän rikkoa. Aina päähenkilökään ei toimi oikein tai fiksusti. Jo peli-idean takia hyvien ja kiinnostavienkin hahmojen selviytymistä sai jännittää.
Olen katsonut Kalamiehen kanssa Battle Royalin ja tiedän, että The Hunger Games on idealtaan lähes identtinen ko. teoksen kanssa. Kirjasarjan ja elokuvien koukuttavuutta se ei silti tuhoa. Onhan Nälkäpelissä käytetty paljon enemmän aikaa hahmojen kuvaamiseen ja "rakentamiseen". BR:n katsoi lahtauselokuvana, Nälkäpelissä taika oli hahmojen tuttuudessa. Kohtalo kiinnosti.
Vihan liekit oli kestonsa verran kiinnostava elokuva. Kirjat lukeneena huomasi, että paikoitellen oikaistiin (pahastikin) ja joidenkin toimijoiden motiivit jäivät hämäriksi. Myös ekan leffan kanssa minua vaivasi ajatus, että kirjassa ja elokuvassa tiettyjen hahmojen motiiveja tai "puolueellisuutta" kuvattiin hyvinkin erilailla. Roolitus toimii hyvin ja uskollisuus kirjalle on kokonaisuudessaan hyvää. Annoin itselleni luvan heittäytyä ja sain ihan hyvän leffakokemuksen. Haymitch on vaan huippu!
Teiniraati oli paljon kriittisempi. Täti ei enää jaksa.
ps. huomasin tämän kirjoitettuani, että lähes samat jutut olen lätissyt jo aiemmin kertoessani Lukukokemuksia kesältä... Mutta olkoon. Tulle ainakin selväksi, että Twilight ei napannut, mutta Hunger Games napsutteli kovaa (myös leffana!). :D
maanantai 7. lokakuuta 2013
Pysäytetty hetki.
Uskomattoman upea syyspäivä.
Kirjasto on auki taas. Haluaisin mennä sinne, lainata suoraan hyllystä hyvän kirjan ja lukea sen yhdeltä istumalta kerällä sohvalla. Vaikka ei minulla ole aikaa lukea. Tai oikeammin, en saa aikaiseksi. Haluaisin hypätä tarinaan, joka vie mukanaan kuin tämän päivän kauneus. Pelkään, että tulisin pettymään. Ajattelin, että Totta pitäisi lukea uudelleen. Olisiko se vielä yhtä kaunis kertomus? Vai latistuiko sekin Vieraan myötä? Joidenkin mielestä on typerää omistaa kirjoja - koska tarinoita ovat kirjastot pullollaan. Mutta tällaisten aikojen takia minä tarvitsen laajennusosan kirjahyllyyni. Haluan, että käden ulottuvilla on juuri se maailma, johon on turvallista sukeltaa, tarina, joka vie mukanaan. Ja vaikka en koskaan niihin tarttuisi, ne odottavat minua.
Viime viikolla oli aika tiivistä. Kirjoitin paljon. Olin viikonlopun leirillä ja toimittamassa. Nyt ei oikein ideoita säteile. Ehkä siksikin kaipaan lukemista, muita maailmoja. Niistä voi ottaa mukaansa jotain tähän hetkeen ja jalostaa jonkinlaiseksi ajatukseksi ja puheeksi. Työpöydän edessä on kirjahylly täynnä monia kutsuvia otsikkoja. Milloin antaisin itselleni luvan tarttua niihin tällaisina päivinä ihan työajalla? Ei mitään voi tuottaa, jos raaka-aineet ovat loppu. Oikeastaan tarvitsisin työhuoneeseenkin sohvan tai pehmeän nojatuolin. Studeeraamispaikan.
Pitäisi oppia enemmän kuuntelemaan itseään. Kun on vapautta, tekisi omaan tahtiin. Tunnustaisi sen, että nyt on päivä, jolloin tuijotan keltaisia lehtiä ja mietin kirjastoa. Yöllä näin unia entisistä. Sellaiset unet jäävät joskus minuun kiinni ja raahautuvat mukana koko päivän. Eikä sellaisina päivinä ole paljon sanoja.
Perjantaina hän saapuu.
Tähän väliin olisi mahtunut monta kirjaa.
ps. Jos joku koskaan sattumalta törmää myytävään kappaleeseen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, niin vinkatkoon! Sen maailman haluaisin hyllyyni. Niin kamala kuin se onkin.
Kirjasto on auki taas. Haluaisin mennä sinne, lainata suoraan hyllystä hyvän kirjan ja lukea sen yhdeltä istumalta kerällä sohvalla. Vaikka ei minulla ole aikaa lukea. Tai oikeammin, en saa aikaiseksi. Haluaisin hypätä tarinaan, joka vie mukanaan kuin tämän päivän kauneus. Pelkään, että tulisin pettymään. Ajattelin, että Totta pitäisi lukea uudelleen. Olisiko se vielä yhtä kaunis kertomus? Vai latistuiko sekin Vieraan myötä? Joidenkin mielestä on typerää omistaa kirjoja - koska tarinoita ovat kirjastot pullollaan. Mutta tällaisten aikojen takia minä tarvitsen laajennusosan kirjahyllyyni. Haluan, että käden ulottuvilla on juuri se maailma, johon on turvallista sukeltaa, tarina, joka vie mukanaan. Ja vaikka en koskaan niihin tarttuisi, ne odottavat minua.
Viime viikolla oli aika tiivistä. Kirjoitin paljon. Olin viikonlopun leirillä ja toimittamassa. Nyt ei oikein ideoita säteile. Ehkä siksikin kaipaan lukemista, muita maailmoja. Niistä voi ottaa mukaansa jotain tähän hetkeen ja jalostaa jonkinlaiseksi ajatukseksi ja puheeksi. Työpöydän edessä on kirjahylly täynnä monia kutsuvia otsikkoja. Milloin antaisin itselleni luvan tarttua niihin tällaisina päivinä ihan työajalla? Ei mitään voi tuottaa, jos raaka-aineet ovat loppu. Oikeastaan tarvitsisin työhuoneeseenkin sohvan tai pehmeän nojatuolin. Studeeraamispaikan.
Pitäisi oppia enemmän kuuntelemaan itseään. Kun on vapautta, tekisi omaan tahtiin. Tunnustaisi sen, että nyt on päivä, jolloin tuijotan keltaisia lehtiä ja mietin kirjastoa. Yöllä näin unia entisistä. Sellaiset unet jäävät joskus minuun kiinni ja raahautuvat mukana koko päivän. Eikä sellaisina päivinä ole paljon sanoja.
Perjantaina hän saapuu.
Tähän väliin olisi mahtunut monta kirjaa.
ps. Jos joku koskaan sattumalta törmää myytävään kappaleeseen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, niin vinkatkoon! Sen maailman haluaisin hyllyyni. Niin kamala kuin se onkin.
maanantai 2. syyskuuta 2013
Lukukokemuksia kesältä.
Kirjaston on kuukauden kiinni, joten on hyvä aika kertoa hieman kirjoista.
Tänä kesänä en löytänyt yhtä hyvää leirikirjaa* kuin viime vuonna. Vuosi sitten kesällä ahmin Nälkäpelejä. Pidin kirjasarjasta paljon - jopa siitä viimeisestä osasta, jonka suurin osa on ilmeisesti jättänyt kesken. Pidin päähenkilöstä, joka ei ollut ruikuttava ja/tai yltiörakastunut misukka (vertaa Twilightien Bella). Henkilöt olivat muutenkin enemmän kiinnostavia kuin ärsyttäviä. Lisäksi koko asetelma "vain yksi voi selviytyä" toi kertomukseen erilaisen jännityksen kuin vaikka siihen vampyyri-ihmissusi-keitokseen, jossa oli alusta asti selvää, että hyvikset voittaa pahikset ja se siitä. Hunger Games vain vei mukanaan. Ehkä ensi kesänä taas otan ne mukaani leirille. (Ja kyllä, olen nähtyn leffan Battle Royale ja onhan se idea molemmissa "peleissä" ihan sama.)
Tänä kesänä lukulistalla olivat Piin elämän lisäksi J.K.Rowlingin Paikka vapaana sekä Ulla-Lena Lundbergin Jää.
Jään olisi varmaankin pitänyt upota minuun kuin kuuma veitsi voihin, mutta niin ei käynyt. Kaikesta hehkutuksesta ja pappissäädyn elämänkuvauksesta huolimatta Jää jäi vähän valjuksi kokemukseksi. Ehkä kirja puhutteli enemmän sellaisia, jotka ovat eläneet heti sotien jälkeistä aikaa tai asuneet saaristossa. Muutama henkilöhahmo oli kiinnostava, etenkin postimies Anton, joka seurasi laivamatkoillaan jonkinlaisia henkiä. Valitettavasti monen hahmon kuvaus jäi pinnalliseksi ,ja itse pappispariskunta oli aika epäkiinnostava. Tämä oli kuin suomifilmi, mutta kirjana. Jotenkin odotin vain enemmän.
Paikka vapaana on saanut todella ristiriitaisia tuomioita. Sitä on moitittu tylsäksi ja raadolliseksi. On valitettu, ettei se ole yhtään niin kuin Harry Potter ja että siinä on liikaa epäkiinnostavia hahmoja. Olen eri mieltä! Kirjassa toki on paljon henkilöhahmoja ja etenkin alussa vaatii keskittymistä, että pysyy perässä siitä, kuka on kuka. Tylsiä he eivät kuitenkaan ole. Jokaisen tarina kiinnosti minua ja pienen kyläyhteisön suhdeverkoston hahmottaminen pala palalta oli todella kutkuttavaa. Olihan tarina toki raadollinen - realistinen. Kirjaan tarttuessa pitää muistaa, että sen ei ole tarkoituskaan olla mitään harrypotteria. Mutta Rowlingin vahvuus on tallella. Hän osaa rakentaa mielenkiintoisia hahmoja, jotka eivät ole mustavalkoisia tai liian suoraviivaisia, vaan juuri niin särmikkäitä kuin oikeat ihmiset ovat.
Molemmat kesäkirjat vaativat mielestäni keskittymistä ja kohtalaisen pitkiä lukusessioita. Jää on kirjastojen varauslistojen kärjessä varmaan edelleen, mutta ainakin täällä meillä Paikka vapaana löytyi jo ihan vastapalautetuista. Kimppuun vain!
*leirikirja = ihanteellinen leirikirja on viihdyttävä, nopealukuinen ja helppo jättää kesken, jos/kun leirielämä sitä vaatii. Nuorten romaanit ja kevyt kirjallisuus toimivat yleensä parhaiten, koska luvut ovat lyhyitä ja juoni selkeä (tai vähäpätöinen). Kirjan pitää kuitenkin olla myös mielenkiintoinen, jotta siihen viitsii vähällä vapaa-ajallaan tarttua.
Tänä kesänä en löytänyt yhtä hyvää leirikirjaa* kuin viime vuonna. Vuosi sitten kesällä ahmin Nälkäpelejä. Pidin kirjasarjasta paljon - jopa siitä viimeisestä osasta, jonka suurin osa on ilmeisesti jättänyt kesken. Pidin päähenkilöstä, joka ei ollut ruikuttava ja/tai yltiörakastunut misukka (vertaa Twilightien Bella). Henkilöt olivat muutenkin enemmän kiinnostavia kuin ärsyttäviä. Lisäksi koko asetelma "vain yksi voi selviytyä" toi kertomukseen erilaisen jännityksen kuin vaikka siihen vampyyri-ihmissusi-keitokseen, jossa oli alusta asti selvää, että hyvikset voittaa pahikset ja se siitä. Hunger Games vain vei mukanaan. Ehkä ensi kesänä taas otan ne mukaani leirille. (Ja kyllä, olen nähtyn leffan Battle Royale ja onhan se idea molemmissa "peleissä" ihan sama.)
Tänä kesänä lukulistalla olivat Piin elämän lisäksi J.K.Rowlingin Paikka vapaana sekä Ulla-Lena Lundbergin Jää.
Jään olisi varmaankin pitänyt upota minuun kuin kuuma veitsi voihin, mutta niin ei käynyt. Kaikesta hehkutuksesta ja pappissäädyn elämänkuvauksesta huolimatta Jää jäi vähän valjuksi kokemukseksi. Ehkä kirja puhutteli enemmän sellaisia, jotka ovat eläneet heti sotien jälkeistä aikaa tai asuneet saaristossa. Muutama henkilöhahmo oli kiinnostava, etenkin postimies Anton, joka seurasi laivamatkoillaan jonkinlaisia henkiä. Valitettavasti monen hahmon kuvaus jäi pinnalliseksi ,ja itse pappispariskunta oli aika epäkiinnostava. Tämä oli kuin suomifilmi, mutta kirjana. Jotenkin odotin vain enemmän.
Paikka vapaana on saanut todella ristiriitaisia tuomioita. Sitä on moitittu tylsäksi ja raadolliseksi. On valitettu, ettei se ole yhtään niin kuin Harry Potter ja että siinä on liikaa epäkiinnostavia hahmoja. Olen eri mieltä! Kirjassa toki on paljon henkilöhahmoja ja etenkin alussa vaatii keskittymistä, että pysyy perässä siitä, kuka on kuka. Tylsiä he eivät kuitenkaan ole. Jokaisen tarina kiinnosti minua ja pienen kyläyhteisön suhdeverkoston hahmottaminen pala palalta oli todella kutkuttavaa. Olihan tarina toki raadollinen - realistinen. Kirjaan tarttuessa pitää muistaa, että sen ei ole tarkoituskaan olla mitään harrypotteria. Mutta Rowlingin vahvuus on tallella. Hän osaa rakentaa mielenkiintoisia hahmoja, jotka eivät ole mustavalkoisia tai liian suoraviivaisia, vaan juuri niin särmikkäitä kuin oikeat ihmiset ovat.
Molemmat kesäkirjat vaativat mielestäni keskittymistä ja kohtalaisen pitkiä lukusessioita. Jää on kirjastojen varauslistojen kärjessä varmaan edelleen, mutta ainakin täällä meillä Paikka vapaana löytyi jo ihan vastapalautetuista. Kimppuun vain!
*leirikirja = ihanteellinen leirikirja on viihdyttävä, nopealukuinen ja helppo jättää kesken, jos/kun leirielämä sitä vaatii. Nuorten romaanit ja kevyt kirjallisuus toimivat yleensä parhaiten, koska luvut ovat lyhyitä ja juoni selkeä (tai vähäpätöinen). Kirjan pitää kuitenkin olla myös mielenkiintoinen, jotta siihen viitsii vähällä vapaa-ajallaan tarttua.
keskiviikko 14. elokuuta 2013
Kokemuksia äänikirjasta.
Kesän seikkailuihin kuului myös villiksi heittäytyminen kirjastossa. Lainasin äänikirjan.
Olen ollut etäisesti tietoinen äänikirjojen olemassaolosta, mutta en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi sellaisen hankkimista. Nyt kuitenkin edessä oli jälleen kerran se sama 300 kilometriä pitkä reitti, joten ajattelin kokeilla josko keskittymiskyky riittäisi.
Kirjastossa piti ensimmäisenä kysyä ihan apua, että mistä sellaisia ihmeellisyyksiä löytyy ja hyllyn luona ihmetystä herätti valikoiman laajuus. Äkkiseltään en löytänyt mitään mielettömän puhuttelevaa (olisi ollut hauska kuunnella vaikka joku jo tuttu kirja), joten päätin tutustua kahteen ihmeeseen kerralla.
Rosa Liksom: Hytti nro 6. Muistan, että kirja oli ilmestyttyään pinnalla ja itseään kultturelleina pitävien ihmisten "pakko lukea" -listoilla. (Tarkistin asian nyt, ja ihan siis Finlandia-palkinnon on voittanut tämä.) Takakansi ei napannut yhtään, mutta olen jo aikaa sitten lakannut valitsemasta kirjoja takakansitekstien perusteella. Tosin tässä tapauksessa takakansi piti lupauksensa: Suomalainen opiskelijatyttö ja venäläinen mies joutuvat sattumalta samaan junahyttiin ja matkustavat Siperian junan hytissä nro 6 halki Neuvostoliiton. Samalla tyttö tekee matkaa itseensä.
Tavallisena kirjana Hytti nro 6 olisi jäänyt minulta varmasti kesken. Se toi mieleeni lukiossa lukemani Mika Waltarin kirjan, jossa nuori mies matkasi junalla. En muista kirjasta mitään muuta kuin puuduttavuuden ja junan. Onko olemassa oikeasti innostavaa matkakuvausta? Liksomin kirjan pelasti minun kohdallani se, että joku toinen luki sen minulle.
Pidin Hytti nro 6:n kielestä ja kuvauksista. Mielenkiintoisinta antia olivat tytön muistot Moskovasta ja sinne jääneistä ihmisistä.Miehen rasvaiset jutut ärsyttivät samalla tavalla kuin kadun miesten vihjailut - humalainen mies on aina humalainen mies sekä Suomen kadulla että Siperian junassa. Analyyttiselle ihmiselle kirja tarjoaisi paljon. Moni viittaus meni minulta varmasti ohi, sillä en juurikaan tunne Neuvostoliiton historiaa (tai 1980-luvun todellisia elinolosuhteita) saati venäläistä kirjallisuutta. Pakko tunnustaa, ettei ihan hirveästi kiinnostakaan. :P
Lukija oli todella hyvä. Pertti Sveholmin ääni sopi loistavasti juuri tähän teokseen. Kirja kun oli lähinnä miehen yksinpuhelua tai maisemakuvausta. Yllätyin iloisesti siitä, miten vähän mitään kikkoja lukija käytti. Ehkä hienonhieno äänenpainon muutos siellä täällä, mutta ei edes mitään yritystä kuvata henkilöitä tai tunnetiloja liiallisella eläytymisellä.
Kokemus äänikirjasta: Positiivinen. Voisin lainata toistekin etenkin pitemmälle automatkalle. Tässä kirjassa oli 6 levyä, joista jaksoin putkeen tai pienellä tauolla kuunnella kaksi peräkkäin (noin 2,5 tuntia) ennen kuin keskittyminen herpaantui. Ajoa onneksi tuli kahteen viikkoon useampaankin suuntaan, joten aika ja kirja kuluivat nopeasti.
Kokemus Rosa Liksomin Hytti nro 6:stä: Epämääräinen.
Ja niin jää taakse talvinen Moskova, teräksensininen kaupunki jota ilta-aurinko lämmittää. Taakse jää Moskova, kaupungin valot ja kovaääninen liikenne, kirkkojen piiritanssi, teini-ikäinen poika ja kaunis tummahiuksinen nainen jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa. Taakse jäävät pikimustaa, kärttyistä taivasta vasten loistavat harvat neonvalomainokset, rubiinitähdet Kremlin torneissa, hyvän Leninin ja pahan Stalinin vahatut ruumiit ja Mitka, taakse jää Punainen tori ja Leninin mausoleumi, Gum-tavaratalon kierreportaiden rautapitsikaiteet, kansainvälinen Intourist-hotelli valuuttabaareineen, hotellin siivouskomeroista asuinpinta-alaa salaa valtaavat, länsimeikeistä, parfyymeistä ja parranajokoneista kiinnostuneet, synkeät kerrospäivystäjät. - - -
(Hytti nro 6 s. 8)
Olen ollut etäisesti tietoinen äänikirjojen olemassaolosta, mutta en ole koskaan tullut edes ajatelleeksi sellaisen hankkimista. Nyt kuitenkin edessä oli jälleen kerran se sama 300 kilometriä pitkä reitti, joten ajattelin kokeilla josko keskittymiskyky riittäisi.
Kirjastossa piti ensimmäisenä kysyä ihan apua, että mistä sellaisia ihmeellisyyksiä löytyy ja hyllyn luona ihmetystä herätti valikoiman laajuus. Äkkiseltään en löytänyt mitään mielettömän puhuttelevaa (olisi ollut hauska kuunnella vaikka joku jo tuttu kirja), joten päätin tutustua kahteen ihmeeseen kerralla.
Rosa Liksom: Hytti nro 6. Muistan, että kirja oli ilmestyttyään pinnalla ja itseään kultturelleina pitävien ihmisten "pakko lukea" -listoilla. (Tarkistin asian nyt, ja ihan siis Finlandia-palkinnon on voittanut tämä.) Takakansi ei napannut yhtään, mutta olen jo aikaa sitten lakannut valitsemasta kirjoja takakansitekstien perusteella. Tosin tässä tapauksessa takakansi piti lupauksensa: Suomalainen opiskelijatyttö ja venäläinen mies joutuvat sattumalta samaan junahyttiin ja matkustavat Siperian junan hytissä nro 6 halki Neuvostoliiton. Samalla tyttö tekee matkaa itseensä.
Tavallisena kirjana Hytti nro 6 olisi jäänyt minulta varmasti kesken. Se toi mieleeni lukiossa lukemani Mika Waltarin kirjan, jossa nuori mies matkasi junalla. En muista kirjasta mitään muuta kuin puuduttavuuden ja junan. Onko olemassa oikeasti innostavaa matkakuvausta? Liksomin kirjan pelasti minun kohdallani se, että joku toinen luki sen minulle.
Pidin Hytti nro 6:n kielestä ja kuvauksista. Mielenkiintoisinta antia olivat tytön muistot Moskovasta ja sinne jääneistä ihmisistä.Miehen rasvaiset jutut ärsyttivät samalla tavalla kuin kadun miesten vihjailut - humalainen mies on aina humalainen mies sekä Suomen kadulla että Siperian junassa. Analyyttiselle ihmiselle kirja tarjoaisi paljon. Moni viittaus meni minulta varmasti ohi, sillä en juurikaan tunne Neuvostoliiton historiaa (tai 1980-luvun todellisia elinolosuhteita) saati venäläistä kirjallisuutta. Pakko tunnustaa, ettei ihan hirveästi kiinnostakaan. :P
Lukija oli todella hyvä. Pertti Sveholmin ääni sopi loistavasti juuri tähän teokseen. Kirja kun oli lähinnä miehen yksinpuhelua tai maisemakuvausta. Yllätyin iloisesti siitä, miten vähän mitään kikkoja lukija käytti. Ehkä hienonhieno äänenpainon muutos siellä täällä, mutta ei edes mitään yritystä kuvata henkilöitä tai tunnetiloja liiallisella eläytymisellä.
Kokemus äänikirjasta: Positiivinen. Voisin lainata toistekin etenkin pitemmälle automatkalle. Tässä kirjassa oli 6 levyä, joista jaksoin putkeen tai pienellä tauolla kuunnella kaksi peräkkäin (noin 2,5 tuntia) ennen kuin keskittyminen herpaantui. Ajoa onneksi tuli kahteen viikkoon useampaankin suuntaan, joten aika ja kirja kuluivat nopeasti.
Kokemus Rosa Liksomin Hytti nro 6:stä: Epämääräinen.
Ja niin jää taakse talvinen Moskova, teräksensininen kaupunki jota ilta-aurinko lämmittää. Taakse jää Moskova, kaupungin valot ja kovaääninen liikenne, kirkkojen piiritanssi, teini-ikäinen poika ja kaunis tummahiuksinen nainen jonka kasvojen toinen puoli on turvoksissa. Taakse jäävät pikimustaa, kärttyistä taivasta vasten loistavat harvat neonvalomainokset, rubiinitähdet Kremlin torneissa, hyvän Leninin ja pahan Stalinin vahatut ruumiit ja Mitka, taakse jää Punainen tori ja Leninin mausoleumi, Gum-tavaratalon kierreportaiden rautapitsikaiteet, kansainvälinen Intourist-hotelli valuuttabaareineen, hotellin siivouskomeroista asuinpinta-alaa salaa valtaavat, länsimeikeistä, parfyymeistä ja parranajokoneista kiinnostuneet, synkeät kerrospäivystäjät. - - -
(Hytti nro 6 s. 8)
keskiviikko 29. toukokuuta 2013
Piin elämä.
Löysin oivallisen leirikirjan. Yann Martel: Piin elämä (Tammi 2001). Kevyt, viihdyttävä, uskomaton - juuri sopiva rannalle, leirille tai matkalle (paitsi ehkä laivamatkalle).
Tämä kirja oli kuin minulle tehty. Ensinnäkin päähenkilö on uskonnollinen. Tarkemmin, hän on kolmen eri uskontokunnan hyvin sitoutunut jäsen. Vaikka eihän niin tietenkään voisi olla, mutta hän on! Innostuin Piin tavasta ajatella uskonnosta ja uskosta. Pii on myös eläintarhanpitäjän poika. Ehkä riemastuttavin minusta olivat kirjan värikkäät kuvaukset eläimistä ja niiden elämästä eläintarhassa. Laiskiainen, mikä mainio olento!
Joskus minä sekoitin pääaineeni keskenään. Monet uskontotieteen opiskelutoverini - sekavat agnostikot, jotka eivät osanneet katsoa ylöspäin koska olivat järjen, tuon fiksujen katinkullan orjia - muistuttivat minusta kolmivarvaslaiskiaista, ja kolmivarvaslaiskiainen, kaunis esimerkki elämän ihmeestä, toi mieleeni Jumalan. (Piin elämä s. 19)
Tai bengalintiikeri, jonka kanssa Pii vietti tarinansa mukaan 277 päivää samassa pelastusveneessä keskellä merta. Tarina on uskomaton - vaikka se pohjimmiltaan onkin klassinen "haaksirikkoutuneet autiolla saarella" -kertomus. Nyt vain saari on pelastusvene ja haaksirikkoutuneet ovat mies ja bangalintiikeri. Silti haluaisin ajatella sen olevan totta. Ainakin minä pidin enemmän tiikeritarinasta.
Maailma ei pelkästään ole sellainen kuin se on. Se on sellainen joksi me sen ymmärrämme, eikö totta? Ja kun ymmärrämme jotakin, liitämme siihen aina jotakin itsestämme, eikö totta? Eikö elämästä sillä tavoin tule tarina?
- Pii Patel (Piin elämä, s.374)
Ja millainen tarina se onkaan!
Tämä kirja oli kuin minulle tehty. Ensinnäkin päähenkilö on uskonnollinen. Tarkemmin, hän on kolmen eri uskontokunnan hyvin sitoutunut jäsen. Vaikka eihän niin tietenkään voisi olla, mutta hän on! Innostuin Piin tavasta ajatella uskonnosta ja uskosta. Pii on myös eläintarhanpitäjän poika. Ehkä riemastuttavin minusta olivat kirjan värikkäät kuvaukset eläimistä ja niiden elämästä eläintarhassa. Laiskiainen, mikä mainio olento!
Joskus minä sekoitin pääaineeni keskenään. Monet uskontotieteen opiskelutoverini - sekavat agnostikot, jotka eivät osanneet katsoa ylöspäin koska olivat järjen, tuon fiksujen katinkullan orjia - muistuttivat minusta kolmivarvaslaiskiaista, ja kolmivarvaslaiskiainen, kaunis esimerkki elämän ihmeestä, toi mieleeni Jumalan. (Piin elämä s. 19)
Tai bengalintiikeri, jonka kanssa Pii vietti tarinansa mukaan 277 päivää samassa pelastusveneessä keskellä merta. Tarina on uskomaton - vaikka se pohjimmiltaan onkin klassinen "haaksirikkoutuneet autiolla saarella" -kertomus. Nyt vain saari on pelastusvene ja haaksirikkoutuneet ovat mies ja bangalintiikeri. Silti haluaisin ajatella sen olevan totta. Ainakin minä pidin enemmän tiikeritarinasta.
Maailma ei pelkästään ole sellainen kuin se on. Se on sellainen joksi me sen ymmärrämme, eikö totta? Ja kun ymmärrämme jotakin, liitämme siihen aina jotakin itsestämme, eikö totta? Eikö elämästä sillä tavoin tule tarina?
- Pii Patel (Piin elämä, s.374)
Ja millainen tarina se onkaan!
keskiviikko 20. helmikuuta 2013
Minä halusin pitää sinusta, Vieras.
Voi Riikka Pulkkinen! Raja ja Totta olivat hienoja lukukokemuksia. Kieli oli kaunista, vaikka tarinat olivat raadollisia. Odotukset olivatkin korkealla, kun Vieras (Otava 2012) asettui kirjahyllyyni. Minä halusin pitää tästä kirjasta.
Ei napannut.
En missään vaiheessa pitänyt kirjan päähenkilöstä Mariasta. Ärsyttävä nainen, jonka sisäinen pohdinta ei minua koskettanut (vaikka juuri naispappia jos ketä tämän kaiketi pitäisi kiinnostaa). Myös teemoja oli jotenkin liikaa ja ne oli pitänyt sulloa kaikki yhden hahmon kannettavaksi: muukalaisuus, pappeus, syömishäiriö, henkisyys, etsintä, tanssi, ruumiillisuus, uskonto, usko, alttius. Kieli tuntui nyt jotenkin lattealta tai yliyrittävältä. Myös tekstin ajoittainen rytmittely (ripottelu pitkin sivua) mukailemaan tanssin liikettä tai metron ääntä häiritsi minua.
Parasta kirjassa olivat katkelmat pienen maahanmuuttajatytön, Yasminan, päiväkirjasta. Tämä mielenkiintoinen sivuhahmo jäi kuitenkin Maria-papin henkistymismatkan ja nuoruusmuistojen jalkoihin.
Muukalaisuuden-teema oli mielenkiintoinen ja sen käsittely paikoin oivaltavaa. Uskontoa (uskoa) käsiteltiin ruumiillisuuden ja henkisyyden vastakkainasetteluna useammastakin näkökulmasta.Lopulta kaikki kuitenkin kutistui jonkinmoisen henkistymisen etsintään.
Palapelin palat olivat houkuttelevia, mutta kuvasta tuli huono.
Lopuksi pieni maistiainen, joka ei oikeastaan ole kirjan ydinaluetta, ja juuri siksi se puhui minulle eniten muukalaisuudesta ja vieraudesta. Enemmän kuin yksikään ylihioskeltu coelhomainen lause:
Valot olivat syttyneet ikkunoihin. Jokainen perhe asui omassa laatikossaan. Jos taloja katseli etäältä, huomasi, että ihmiset eristi toisistaan vain ohut seinä tai lattia. Mutta sitä ei tarvinnut myöntää niin kauan kuin oli asunnossaan oman ovensa takana. Ihmisten halukkuutta yhteisöön kysyttiin vain rappukäytävässä, jossa saattoi tahtomattaan joutua sanomaan hei. Kaupassa, liikennevaloissa ja kirjastossa, bussissa ja metrossa saattoi taas teeskennellä, ettei muita ollut olemassakaan.
Pelkkiä ohi kävelemisiä.
Ei napannut.
En missään vaiheessa pitänyt kirjan päähenkilöstä Mariasta. Ärsyttävä nainen, jonka sisäinen pohdinta ei minua koskettanut (vaikka juuri naispappia jos ketä tämän kaiketi pitäisi kiinnostaa). Myös teemoja oli jotenkin liikaa ja ne oli pitänyt sulloa kaikki yhden hahmon kannettavaksi: muukalaisuus, pappeus, syömishäiriö, henkisyys, etsintä, tanssi, ruumiillisuus, uskonto, usko, alttius. Kieli tuntui nyt jotenkin lattealta tai yliyrittävältä. Myös tekstin ajoittainen rytmittely (ripottelu pitkin sivua) mukailemaan tanssin liikettä tai metron ääntä häiritsi minua.
Parasta kirjassa olivat katkelmat pienen maahanmuuttajatytön, Yasminan, päiväkirjasta. Tämä mielenkiintoinen sivuhahmo jäi kuitenkin Maria-papin henkistymismatkan ja nuoruusmuistojen jalkoihin.
Muukalaisuuden-teema oli mielenkiintoinen ja sen käsittely paikoin oivaltavaa. Uskontoa (uskoa) käsiteltiin ruumiillisuuden ja henkisyyden vastakkainasetteluna useammastakin näkökulmasta.Lopulta kaikki kuitenkin kutistui jonkinmoisen henkistymisen etsintään.
Palapelin palat olivat houkuttelevia, mutta kuvasta tuli huono.
Lopuksi pieni maistiainen, joka ei oikeastaan ole kirjan ydinaluetta, ja juuri siksi se puhui minulle eniten muukalaisuudesta ja vieraudesta. Enemmän kuin yksikään ylihioskeltu coelhomainen lause:
Valot olivat syttyneet ikkunoihin. Jokainen perhe asui omassa laatikossaan. Jos taloja katseli etäältä, huomasi, että ihmiset eristi toisistaan vain ohut seinä tai lattia. Mutta sitä ei tarvinnut myöntää niin kauan kuin oli asunnossaan oman ovensa takana. Ihmisten halukkuutta yhteisöön kysyttiin vain rappukäytävässä, jossa saattoi tahtomattaan joutua sanomaan hei. Kaupassa, liikennevaloissa ja kirjastossa, bussissa ja metrossa saattoi taas teeskennellä, ettei muita ollut olemassakaan.
Pelkkiä ohi kävelemisiä.
(Riikka Pulkkinen: Vieras s. 200 )
tiistai 15. tammikuuta 2013
Linnuntietä.
Minulla oli lukuprojekti. Kahden uusintalainan ja yhden (pienen) myöhästymismaksun mittainen lukuprojekti. Ja se ei todellakaan johtunut siitä, että projektini kohde olisi ollut huono.
Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä (Tammi, 2004) oli makuisa, raskas, ihollemenevä, oivaltava, kaunis, raadollinen ja täynnä keltaista valoa. Bongasin kirjan Kaikki mitä rakastin -blogista. Tiesin heti, että haluan lukea tuon järkäleen.
Kirja on McCarthyn perheen tarina. Kaikki alkaa hitaasti, automatkalla kohti uutta kotipaikkaa, isän komennuspaikkaa. Vuosi kanadalaisessa varuskunnassa vinksauttaa koko perheen, ja myös naapurin Froelichien perheen, elämän. Päähenkilö on Madeleine McCarthy, 8-vuotias tyttö. Ydintapahtumat sijoittuvat 60-luvulle, kun kylmä sota on kylmimmillään.
Linnuntietä on oivallinen ajankuva. Sodan jättämät haavat ovat yhä totta. Kilpajuoksu kuuhun on käynnissä. Teos on raadollinen, paljastava. Mitä kaikkea idyllinen lähiöelämä kätkeekään? Mitä on piilossa hymyjen alla? Linnuntietä on myös rikostarina, mutta erilaisesta näkökulmasta.
Näkevätkö joidenkin lasten läpi vain toiset lapset?
Kirjaa oli koukuttavaa, mutta raskasta lukea. Tarina imi mukaansa ja samalla tuli niin lähelle, että ahdisti. MacDonald osaa luoda hahmonsa. Madeleine on aito lapsi. Hän saa muistamaan, millaista oli olla lapsi, miten lapsi ajatteli, miten tunsi...miten oppi valehtelemaan.Välillä henkeä salpasi, kun Madeleinen mukana heittäytyi lapsen maailmaan. Kuinka sokeita sille maailmalle aikuiset ovatkaan.
Tämän kirjan kohdalla onnellinen loppu on hieman kyseenalainen käsite. Samalla juuri se tekee kirjasta niin todellisen. Monen hahmon tarina voisi olla totta, lähiöhymyjen takana tai oikeudenkäyntipöytäkirjojen arkistoissa.
Illalla Jack sanoo Madeleinelle: "Kaikki on nyt ohi, pikkuinen, enää ei tarvitse olla huolissaan mistään. "
Meidän elinaikanamme ei syty atomisotaa.
"Huomenaamuna, kun heräät, voit mennä kouluun vapaana kuin lintu", hän sanoo. "Se opettaja Marksista."
Hän sammuttaa valot. Mutta Madeleinen silmät jäävät auki.
Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä (Tammi, 2004) oli makuisa, raskas, ihollemenevä, oivaltava, kaunis, raadollinen ja täynnä keltaista valoa. Bongasin kirjan Kaikki mitä rakastin -blogista. Tiesin heti, että haluan lukea tuon järkäleen.
Kirja on McCarthyn perheen tarina. Kaikki alkaa hitaasti, automatkalla kohti uutta kotipaikkaa, isän komennuspaikkaa. Vuosi kanadalaisessa varuskunnassa vinksauttaa koko perheen, ja myös naapurin Froelichien perheen, elämän. Päähenkilö on Madeleine McCarthy, 8-vuotias tyttö. Ydintapahtumat sijoittuvat 60-luvulle, kun kylmä sota on kylmimmillään.
Linnuntietä on oivallinen ajankuva. Sodan jättämät haavat ovat yhä totta. Kilpajuoksu kuuhun on käynnissä. Teos on raadollinen, paljastava. Mitä kaikkea idyllinen lähiöelämä kätkeekään? Mitä on piilossa hymyjen alla? Linnuntietä on myös rikostarina, mutta erilaisesta näkökulmasta.
Näkevätkö joidenkin lasten läpi vain toiset lapset?
Kirjaa oli koukuttavaa, mutta raskasta lukea. Tarina imi mukaansa ja samalla tuli niin lähelle, että ahdisti. MacDonald osaa luoda hahmonsa. Madeleine on aito lapsi. Hän saa muistamaan, millaista oli olla lapsi, miten lapsi ajatteli, miten tunsi...miten oppi valehtelemaan.Välillä henkeä salpasi, kun Madeleinen mukana heittäytyi lapsen maailmaan. Kuinka sokeita sille maailmalle aikuiset ovatkaan.
Tämän kirjan kohdalla onnellinen loppu on hieman kyseenalainen käsite. Samalla juuri se tekee kirjasta niin todellisen. Monen hahmon tarina voisi olla totta, lähiöhymyjen takana tai oikeudenkäyntipöytäkirjojen arkistoissa.
Illalla Jack sanoo Madeleinelle: "Kaikki on nyt ohi, pikkuinen, enää ei tarvitse olla huolissaan mistään. "
Meidän elinaikanamme ei syty atomisotaa.
"Huomenaamuna, kun heräät, voit mennä kouluun vapaana kuin lintu", hän sanoo. "Se opettaja Marksista."
Hän sammuttaa valot. Mutta Madeleinen silmät jäävät auki.
sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
Sadepäivän varalle ja tulipa vaan mieleen.
Väitän, että tässä blogissa kirjoitetaan kirjoista. Milloinkohan viimeksi?
Lukeminen on jäänyt todella vähälle. Riparilla luin Nälkäpeliä kovalla tahdilla kirja/leiri. Kolmatta osaa käsiini odotellessa.. Siitäkin varmaan jotain settiä aikanaan. Twilight-sagan viimeinen osa on edelleen viimeistä 150 sivua vajaa. Nyt yöpöydällä odottaa Veronika päättää kuolla.
On olemassa kolme kirjaa, jotka ovat sykähdyttäneet. Niihin palaan yhä uudelleen. Koska kesä tuntuu jotenkin sateisemmalta kuin aiemmat, listaan tässä teille kolme hyvää ja kaunista kirjaa sadepäivän varalle.
1. Auringon asema (Ranya ElRamly)
Olen tehnyt tämän kirjan pohjalta ainakin kaksi postausta ja pitänyt aika monta hartautta. Toisia kirjan kieli ärsyttää, minua se puhuttelee. Hengästyttävää, kaunista, oivaltavaa. Elämästä, uskosta ja puolinaisuudesta. Tässä kirjassa paistaa aurinko.
2. Älä usko, älä toivo, älä rakasta. (Johanna Nilsson) Kirjan "sielu" tulee paremmin esiin sen alkuperäisessä nimessä Hon går genom tavlan, ut ur bilden. Kirja on päiväkirjamainen kertomus koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä. Aivan tavallinen tyttö muuttuu luokkansa yhteiseksi sylkykupiksi. Kirjassa risteilevät kertomukset kouluajoilta ja päiväkirjamerkinnät isoksi kasvaneesta tytöstä laitoksessa itsemurhayrityksen jälkeen. Lapset ovat vähintään yhtä julmia kuin aikuiset.
3. Tulitikkutyttö (Gaetan Soucy). Ahdistava kirja. Koko ajan on tunne, kuin katsoisi elokuvaa tai koko maailmaa vessapaperirullan läpi. Tietää, että ympärillä on enemmän, mutta näkee vain vähän. Kunnes kirjan lopussa paperirulla palaa kaiken muun mukana ja paljastaa koko näyttämön, koko kaamean tarinan. Kirja on kummallinen kertomus kummallisesta perheestä, eikä sillä ole kaunista loppua.
Mitä lukuvinkkejä juuri Sinulla olisi minulle? Mikä kirja muutti elämäsi?
Koska tässä blogissa pitäsi kuunnella myös musiikkia, ja nyt on viimeinen hetki listata kesäbiisejä, listaan tähän kolme inhokkiani, joiden alkusävelien kajahtaessa kanava vaihtuu välittömästi.
1. Valvomo - Mikä kesä. Ei, tämä ei ollut hauska, ei tämä ei kestänyt kulutusta, ei tätä ei voi kuunnella edes nyt kahden vuoden jälkeenkään ilman että täyttyy itsetuhoisilla ajatuksilla.
2. Reino and the Rhinos - Kuulut unelmiin. Reinon esiintyminen Iholla-sarjassa ei vakuuttanut, musiikki ei voisi olla kauempana minulle mieluisasta ja tämä on vain niin sairaan rasittava! Lätkyti-lätkyti-lää. Reino, sä kuulut mun painajaisiin.
3. Kesäkumibiisi. Tämänvuotinen on yksi pahimmista. Myös monia muita huonoja on. Yksi oli hyvä tai ehkä kaksi. Yleensä ovat huonoja. PMMP:n Kumivirsi taisi tehdä niistä lopuista huonoja. :P
Olen tänään haudannut kerran ja vihkinyt kolmesti, yhden parin jopa osin englanniksi. Vaihdoin myös järjestystä kotona jossain pitkän työpäivän antamassa mystisessa energiapuuskassani. Ehkä se olisi uniaika jo.
Lukeminen on jäänyt todella vähälle. Riparilla luin Nälkäpeliä kovalla tahdilla kirja/leiri. Kolmatta osaa käsiini odotellessa.. Siitäkin varmaan jotain settiä aikanaan. Twilight-sagan viimeinen osa on edelleen viimeistä 150 sivua vajaa. Nyt yöpöydällä odottaa Veronika päättää kuolla.
On olemassa kolme kirjaa, jotka ovat sykähdyttäneet. Niihin palaan yhä uudelleen. Koska kesä tuntuu jotenkin sateisemmalta kuin aiemmat, listaan tässä teille kolme hyvää ja kaunista kirjaa sadepäivän varalle.
1. Auringon asema (Ranya ElRamly)
Olen tehnyt tämän kirjan pohjalta ainakin kaksi postausta ja pitänyt aika monta hartautta. Toisia kirjan kieli ärsyttää, minua se puhuttelee. Hengästyttävää, kaunista, oivaltavaa. Elämästä, uskosta ja puolinaisuudesta. Tässä kirjassa paistaa aurinko.
2. Älä usko, älä toivo, älä rakasta. (Johanna Nilsson) Kirjan "sielu" tulee paremmin esiin sen alkuperäisessä nimessä Hon går genom tavlan, ut ur bilden. Kirja on päiväkirjamainen kertomus koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä. Aivan tavallinen tyttö muuttuu luokkansa yhteiseksi sylkykupiksi. Kirjassa risteilevät kertomukset kouluajoilta ja päiväkirjamerkinnät isoksi kasvaneesta tytöstä laitoksessa itsemurhayrityksen jälkeen. Lapset ovat vähintään yhtä julmia kuin aikuiset.
3. Tulitikkutyttö (Gaetan Soucy). Ahdistava kirja. Koko ajan on tunne, kuin katsoisi elokuvaa tai koko maailmaa vessapaperirullan läpi. Tietää, että ympärillä on enemmän, mutta näkee vain vähän. Kunnes kirjan lopussa paperirulla palaa kaiken muun mukana ja paljastaa koko näyttämön, koko kaamean tarinan. Kirja on kummallinen kertomus kummallisesta perheestä, eikä sillä ole kaunista loppua.
Mitä lukuvinkkejä juuri Sinulla olisi minulle? Mikä kirja muutti elämäsi?
Koska tässä blogissa pitäsi kuunnella myös musiikkia, ja nyt on viimeinen hetki listata kesäbiisejä, listaan tähän kolme inhokkiani, joiden alkusävelien kajahtaessa kanava vaihtuu välittömästi.
1. Valvomo - Mikä kesä. Ei, tämä ei ollut hauska, ei tämä ei kestänyt kulutusta, ei tätä ei voi kuunnella edes nyt kahden vuoden jälkeenkään ilman että täyttyy itsetuhoisilla ajatuksilla.
2. Reino and the Rhinos - Kuulut unelmiin. Reinon esiintyminen Iholla-sarjassa ei vakuuttanut, musiikki ei voisi olla kauempana minulle mieluisasta ja tämä on vain niin sairaan rasittava! Lätkyti-lätkyti-lää. Reino, sä kuulut mun painajaisiin.
3. Kesäkumibiisi. Tämänvuotinen on yksi pahimmista. Myös monia muita huonoja on. Yksi oli hyvä tai ehkä kaksi. Yleensä ovat huonoja. PMMP:n Kumivirsi taisi tehdä niistä lopuista huonoja. :P
Olen tänään haudannut kerran ja vihkinyt kolmesti, yhden parin jopa osin englanniksi. Vaihdoin myös järjestystä kotona jossain pitkän työpäivän antamassa mystisessa energiapuuskassani. Ehkä se olisi uniaika jo.
torstai 15. maaliskuuta 2012
Rajan variaatioita.
Kirjastossa on toisinaan mukava vain kuljeksia. Odotella, josko hyllyistä sattuisi silmään jotain mielenkiintoista. Taas sattui. Minua odotteli Riikka Pulkkisen Raja.
Kirja koukutti, vaikka se ei ollutkaan mielestäni ihan yhtä hyvä kuin Totta. Pulkkisen tyylin tunnisti kyllä. Kaunista. Monta lomittaista tarinaa, joiden kautta kerrotaan yhtä suurta kertomusta. Pidän Pulkkisen kirjoitustyylistä todella paljon. Ihailen hänen kykyään eläytyä sekä eskarilaistytön että nelikymppisen lukio-opettajaisän, rakastuneen lukiolaistytön ja vaikean valinnan edessä olevan professorinaisen maailmaan.
Kirjan teemat ovat isoja, ja ne kaikki kietoutuivat saman kysymyksen ympärille: missä menee raja? Mikä piirtää ihmisen rajat suhteessa itseen, suhteessa muihin ihmisiin? Voiko rakkaalleen luvata rikoksen? Oikeuttaako rakkaus epäsopivan suhteen? Ja mikä on rakkautta, mikä on himoa? Jokaisen hahmon elämässä tuntui olevan läsnä myös leikki: kuolemaleikki, suhdeleikki, prinsessaleikki... Jossain vaiheessa leikki muuttui todeksi, liiankin todelliseksi, kuin huomaamatta.
Lukekaa toki itse.
Tässä oli taas kirja, joka sysäsi jotain liikkeelle myös itsessä.
Välillä tosin luin kirjaa korvat punaisena - miten tässä voi olla näin paljon seksiä!?
Ja sitten toiseen kulttuurielämykseen, joka myös sisälsi yllättäväsi paljasta pintaa. (Jotenkin alastomuus on aina hämmentävämpää teatterissa kuin elokuvakankaalla. Ja tässä tarinassa ainoa mies oli todella... myötähäpeää herättävä.)
Kävin siis helmikuussa katsomassa ystävän kanssa näytelmän 33 variaatiota Jyväskylän kaupunginteatterissa. Se on kertomus naistutkijasta, joka haluaa selvittää, miksi Beethoven halusi kirjoittaa keskinkertaisesta valssista, "töhertelijän tuherruksesta", 33 erilaista variaatiota. Nainen sairastaa nopeasti etenevää lihasrappeumasairautta. Tuo tutkimus on hänen viimeinen tehtävänsä. Mukana sopassa on myös tutkijan tyttären rakkaustarina äitinsä hoitajan (se nolo mies) kanssa.
Samalla näytelmä on kertomus Beethovenista säveltämässä näitä valssivariaatioita. Hän on kuuroutumassa. Vanha kärttyinen ukko, jonka viimeinen pakkomielle on tuo valssi, josta tuntuu löytyvän loputon määrä variaatioita. Kustantaja haluaisi jo saada teoksen painatetuksi, mutta "se ei ole vielä valmis".
Näytelmä kertoi tarinoita hienosti rinnakkain. Välillä nämä kaksi tarinaa olivat ja tapahtuivat näyttämöllä yhtä aikaa. Kahden suuren ihmisen joutsenlaulu soi noissa valssivariaatioissa. Tällainen vähän pirstaleinen ja päällekkäinen kerrontatapa miellyttää minua. Nautin. Sai nauraa ja sai herkistellä.
Vuorotellen taiteilija ja tutkija halusivat lisäaikaa, milloin kustantajalta, milloin arkistonhoitajalta, lopulta elämältäkin. Se ei ole vielä valmis.
Milloin työ on valmis? Milloin elämä on valmis? Mihin voidaan vetää raja?
Näytelmä sivusi myös avustetun kuoleman teemoja - aivan kuten Rajakin. Mihin vedetään ihmisen elämän raja? Kuka sen vetää?
Eutanasia on nyt noussut (jälleen?) keskusteluun. Kotimaa-lehden kestotilaajien lahjuslehti Suola julkaistiin nyt teemalla kuolema. Siinäkin yhteydessä käsiteltiin eutanasiaa. Jollain toisella foorumilla Päivi Räsänen lausui jotain ja keskustelu kiihtyi. Puolihuolimattomasti seuraamassani tv-sarjassa nainen pyytää ex-mieheltään avustusta päiviensä päättämiseen sairautensa loppuvaiheessa. Kuolema on nyt jotenkin läsnä yleisessä keskustelussa. Jos haluaa aiheen tiimoilta lisää ajattelemisen aihetta, ilman valmiita oikein-väärin-iskelmiä, suosittelen elokuvia Meri sisälläni ja Million Dollar Baby.
Mutta kuolemahan on aina tapauskohtaista.
Ja voihan vaikeus! Kunpa omia ajatuksiaan osaisi paimentaa paremmin. Järjestellä ja luokitella ja tuottaa puheeksi jotenkin järkevästi. Nyt ne ovat vain kymmenen yhtäaikaista ajatusta, joista ei yksittäin saa mitään kiinni. Ja sitten pitää vain kertoa jollekin, että olen miettinyt vähän tällaisia. Kaikki lähti pähkinästä ja nyt ollaan menossa armomurhassa... Huhhuh.
Kirja koukutti, vaikka se ei ollutkaan mielestäni ihan yhtä hyvä kuin Totta. Pulkkisen tyylin tunnisti kyllä. Kaunista. Monta lomittaista tarinaa, joiden kautta kerrotaan yhtä suurta kertomusta. Pidän Pulkkisen kirjoitustyylistä todella paljon. Ihailen hänen kykyään eläytyä sekä eskarilaistytön että nelikymppisen lukio-opettajaisän, rakastuneen lukiolaistytön ja vaikean valinnan edessä olevan professorinaisen maailmaan.
Kirjan teemat ovat isoja, ja ne kaikki kietoutuivat saman kysymyksen ympärille: missä menee raja? Mikä piirtää ihmisen rajat suhteessa itseen, suhteessa muihin ihmisiin? Voiko rakkaalleen luvata rikoksen? Oikeuttaako rakkaus epäsopivan suhteen? Ja mikä on rakkautta, mikä on himoa? Jokaisen hahmon elämässä tuntui olevan läsnä myös leikki: kuolemaleikki, suhdeleikki, prinsessaleikki... Jossain vaiheessa leikki muuttui todeksi, liiankin todelliseksi, kuin huomaamatta.
Lukekaa toki itse.
Tässä oli taas kirja, joka sysäsi jotain liikkeelle myös itsessä.
Välillä tosin luin kirjaa korvat punaisena - miten tässä voi olla näin paljon seksiä!?
Ja sitten toiseen kulttuurielämykseen, joka myös sisälsi yllättäväsi paljasta pintaa. (Jotenkin alastomuus on aina hämmentävämpää teatterissa kuin elokuvakankaalla. Ja tässä tarinassa ainoa mies oli todella... myötähäpeää herättävä.)
Kävin siis helmikuussa katsomassa ystävän kanssa näytelmän 33 variaatiota Jyväskylän kaupunginteatterissa. Se on kertomus naistutkijasta, joka haluaa selvittää, miksi Beethoven halusi kirjoittaa keskinkertaisesta valssista, "töhertelijän tuherruksesta", 33 erilaista variaatiota. Nainen sairastaa nopeasti etenevää lihasrappeumasairautta. Tuo tutkimus on hänen viimeinen tehtävänsä. Mukana sopassa on myös tutkijan tyttären rakkaustarina äitinsä hoitajan (se nolo mies) kanssa.
Samalla näytelmä on kertomus Beethovenista säveltämässä näitä valssivariaatioita. Hän on kuuroutumassa. Vanha kärttyinen ukko, jonka viimeinen pakkomielle on tuo valssi, josta tuntuu löytyvän loputon määrä variaatioita. Kustantaja haluaisi jo saada teoksen painatetuksi, mutta "se ei ole vielä valmis".
Näytelmä kertoi tarinoita hienosti rinnakkain. Välillä nämä kaksi tarinaa olivat ja tapahtuivat näyttämöllä yhtä aikaa. Kahden suuren ihmisen joutsenlaulu soi noissa valssivariaatioissa. Tällainen vähän pirstaleinen ja päällekkäinen kerrontatapa miellyttää minua. Nautin. Sai nauraa ja sai herkistellä.
Vuorotellen taiteilija ja tutkija halusivat lisäaikaa, milloin kustantajalta, milloin arkistonhoitajalta, lopulta elämältäkin. Se ei ole vielä valmis.
Milloin työ on valmis? Milloin elämä on valmis? Mihin voidaan vetää raja?
Näytelmä sivusi myös avustetun kuoleman teemoja - aivan kuten Rajakin. Mihin vedetään ihmisen elämän raja? Kuka sen vetää?
Eutanasia on nyt noussut (jälleen?) keskusteluun. Kotimaa-lehden kestotilaajien lahjuslehti Suola julkaistiin nyt teemalla kuolema. Siinäkin yhteydessä käsiteltiin eutanasiaa. Jollain toisella foorumilla Päivi Räsänen lausui jotain ja keskustelu kiihtyi. Puolihuolimattomasti seuraamassani tv-sarjassa nainen pyytää ex-mieheltään avustusta päiviensä päättämiseen sairautensa loppuvaiheessa. Kuolema on nyt jotenkin läsnä yleisessä keskustelussa. Jos haluaa aiheen tiimoilta lisää ajattelemisen aihetta, ilman valmiita oikein-väärin-iskelmiä, suosittelen elokuvia Meri sisälläni ja Million Dollar Baby.
Mutta kuolemahan on aina tapauskohtaista.
Ja voihan vaikeus! Kunpa omia ajatuksiaan osaisi paimentaa paremmin. Järjestellä ja luokitella ja tuottaa puheeksi jotenkin järkevästi. Nyt ne ovat vain kymmenen yhtäaikaista ajatusta, joista ei yksittäin saa mitään kiinni. Ja sitten pitää vain kertoa jollekin, että olen miettinyt vähän tällaisia. Kaikki lähti pähkinästä ja nyt ollaan menossa armomurhassa... Huhhuh.
sunnuntai 19. helmikuuta 2012
Maaninkavaara.
Minulla oli kolme kirjaa kesken. Menin kirjastoon ja lainasin yhden lisää. Miika Nousiaisen Maaninkavaara (Otava 2009). Sattui olemaan hyllyssä minua odottelemassa. Olin ajatellutkin lainata jotain Tuomas Kyröltä tai Miika Nousiaiselta. Tuntui olevan tilausta suomalaiselle mieskirjailijalle - jotain vähän keveämmin kirjoitettua tähän väliin. Ja molemmat herrat miellyttävät minua suuresti ohjelmassa Hyvät ja huonot uutiset.
Maaninkavaarassa juostaan tai ainakin puhutaan juoksemisesta 351 sivua. Kerrankin takakannen teksti oikeasti kuvaa teoksen olennaisen sisällön. Perheen isä on juoksuhullu omaoppinen valmentaja. Juoksijapoika katoaa, isä masentuu, tytär alkaa juosta isäänsä ulos masennuksesta. Äiti seuraa sivusta yhä hullummaksi menevää kuviota, jossa haaveet taidelukiosta ovat "niitä nykynuorten hömpötyksiä" - paljon olennaisempaa on juosta suomaastossa ilman karttaa, koska niin teki myös juoksijalegenda X.
Ei kuulosta kovin jännältä. Luin kirjan kuitenkin reilussa päivässä. Kaikessa ärsyttävyydessäänkin hahmot vievät mukanaan. Perheen isä, Martti, on todellinen entisajan kovan elämän mytologisoija. Kyllä ennen oli kunnollista, kun kaikki juoksivat eikä kukaan pelannut sählyä. Suomessa on nykyisin vikana se, ettei enää juosta. Martti on kahlinnut perheensäkin jo kauan sitten kuolleisiin juoksijalegendoihin, noihin Jumalaa suurempiin. Yritä siinä elää elämääsi tässä ajassa, kun kotona eletään yhä uudelleen vuoden 1980 Olympialaisia.
Siellä juostaan, jottei jouduttaisi luopumaan.
Kaikesta voi myös löytää metaforan juoksemiselle ja sen tärkeydelle.
Toisaalta, kuha seuraa pitkään saalistaan. Siinä on jotain hyvääkin, jotain mitä kestävyysjuoksijalta vaaditaan. Ei kuha sentään hauki ole. Se pikkuhaukikin äsken väijyi rantakaislikossa. Tempaisi pienen spurtin ja lepäsi jälleen.
Jos haukeen vertaa, niin kyllä kuhalla toivoa on. Perusasetuksiltaan kuha on järkevä kala. Valmennuksella ja motivoinnilla siitä saisi hyvän. Se on laiska.
Vai onko se ennemminkin mukavuudenhalua?
Minusta vain oli ihan luokattoman mukava sunnuntai, kun aamulla kävi jalkaisin kirkossa ja lopun päivää luki kirjaa sohvalla. Vuorotellen Urho ja Ylermi nukkuivat mahan päällä. Välillä keitin teetä. Enkä jaksa edes miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä.
Maaninkavaarassa juostaan tai ainakin puhutaan juoksemisesta 351 sivua. Kerrankin takakannen teksti oikeasti kuvaa teoksen olennaisen sisällön. Perheen isä on juoksuhullu omaoppinen valmentaja. Juoksijapoika katoaa, isä masentuu, tytär alkaa juosta isäänsä ulos masennuksesta. Äiti seuraa sivusta yhä hullummaksi menevää kuviota, jossa haaveet taidelukiosta ovat "niitä nykynuorten hömpötyksiä" - paljon olennaisempaa on juosta suomaastossa ilman karttaa, koska niin teki myös juoksijalegenda X.
Ei kuulosta kovin jännältä. Luin kirjan kuitenkin reilussa päivässä. Kaikessa ärsyttävyydessäänkin hahmot vievät mukanaan. Perheen isä, Martti, on todellinen entisajan kovan elämän mytologisoija. Kyllä ennen oli kunnollista, kun kaikki juoksivat eikä kukaan pelannut sählyä. Suomessa on nykyisin vikana se, ettei enää juosta. Martti on kahlinnut perheensäkin jo kauan sitten kuolleisiin juoksijalegendoihin, noihin Jumalaa suurempiin. Yritä siinä elää elämääsi tässä ajassa, kun kotona eletään yhä uudelleen vuoden 1980 Olympialaisia.
Siellä juostaan, jottei jouduttaisi luopumaan.
Kaikesta voi myös löytää metaforan juoksemiselle ja sen tärkeydelle.
Toisaalta, kuha seuraa pitkään saalistaan. Siinä on jotain hyvääkin, jotain mitä kestävyysjuoksijalta vaaditaan. Ei kuha sentään hauki ole. Se pikkuhaukikin äsken väijyi rantakaislikossa. Tempaisi pienen spurtin ja lepäsi jälleen.
Jos haukeen vertaa, niin kyllä kuhalla toivoa on. Perusasetuksiltaan kuha on järkevä kala. Valmennuksella ja motivoinnilla siitä saisi hyvän. Se on laiska.
*
Joskus kauan sitten kaverini selitti, että hän on syvimmältä olemukseltaan todella ahkera, mutta pintatason laiskuus estää sen toteutumisen. Minä olen perusolemukseltani laiska. Kuha. Pintatason ahkeruus estää laiskuuttani puhkeamasta ihan täyteen kukkaansa. Ja ihmisille jää kivan toimelias mielikuva.Vai onko se ennemminkin mukavuudenhalua?
Minusta vain oli ihan luokattoman mukava sunnuntai, kun aamulla kävi jalkaisin kirkossa ja lopun päivää luki kirjaa sohvalla. Vuorotellen Urho ja Ylermi nukkuivat mahan päällä. Välillä keitin teetä. Enkä jaksa edes miettiä, mitä olisi pitänyt tehdä.
perjantai 13. tammikuuta 2012
Kuntoutuja.
Parisuhdekuntoutuja.
Termi tuli mieleeni, kun viikon aikana on tässä puitu parisuhteita ja suhteettomuuksia. Minua helpottaa kaikenlainen määrittäminen, lokeroiminen ja listaaminen. Asioita on helpompi käsitellä, jos niillä on nimi, käsite. Ja toisaalta lokeroimalla itseni laatikkoon, jota ei virallisesti ole, annan itselleni luvan olla ja tuntea niin kuin olen ja tunnen. Kuten kaikilla kuntoutujilla, minullakin on hyviä ja kirkkaita päiviä, jolloin katson liian pitkään sitä eläinlääketieteen kandia. Sitten on huonoja päiviä, jotka päätyvät kyyneliin, vihaan, valvomiseen. Niitä päiviä, kun kaikki päättyy yhä uudelleen eteisen lattialle.
Ajatus lähti siitä, kun selitin eron olevan yksinäinen, pitkä ja kivinen tie. Ihan kuin mikä tahansa toipuminen, kuntoutuminen, paraneminen, kasvaminen. Irti päästäminen. Sillä joskus suhde on ollut elämäsi keskiö. Joskus sairaus tai riippuvuus on ollut elämän keskiö. Sitten siitä kuntoudutaan, opetellaan olemaan ilman. Vaikka päättynyt suhde olisi jokin surkuhupaisa muutaman kuukauden heilastelu, siitäkin saa toipua. Pitää vähän kuntoutua ennen kuin voi mennä tuonne ulos ja raahata matkamuistoksi kotiinsa jonkun könsikkään. Tai minun pitää kuntoutua. Ja minun pitää antaa itselleni lupa tähän olemiseen.
Ja pitkiin iltoihin Arno Kotron kanssa.
suhteilla on monta loppua
aluksi ostaa kotiin liikaa ruokaa
ei enää kahvia kahdelle
sitten purkaa kotisoiton
unohtaa numeron
koodin edellisestä elämästä
kaksi joulua lähettää kortin ja muistaa
syntymäpäivän
sitten vain muistaa
ensimmäinen kesä
ensimmäinen juhannus
ensimmäinen joulu ja joulukuu
niiden ensimmäisten jälkeen helpompaa
olla niiden toisten kanssa
(Arno Kotro, Musta morsian. Like 2005)
En väsy hehkuttamaan Kotron kirjoja Sanovat sitä rakkaudeksi ja Musta morsian. Ehdottoman suosikkikirjani Auringon aseman jälkeen nämä kaksi ovat parhautta. On jotenkin hoitavaa, että joku toinen (vaikka fiktiivisestikin) kuvaa jotain, mitä itse elää ja tuntee. En ole ainoa hullu.
Termi tuli mieleeni, kun viikon aikana on tässä puitu parisuhteita ja suhteettomuuksia. Minua helpottaa kaikenlainen määrittäminen, lokeroiminen ja listaaminen. Asioita on helpompi käsitellä, jos niillä on nimi, käsite. Ja toisaalta lokeroimalla itseni laatikkoon, jota ei virallisesti ole, annan itselleni luvan olla ja tuntea niin kuin olen ja tunnen. Kuten kaikilla kuntoutujilla, minullakin on hyviä ja kirkkaita päiviä, jolloin katson liian pitkään sitä eläinlääketieteen kandia. Sitten on huonoja päiviä, jotka päätyvät kyyneliin, vihaan, valvomiseen. Niitä päiviä, kun kaikki päättyy yhä uudelleen eteisen lattialle.
Ajatus lähti siitä, kun selitin eron olevan yksinäinen, pitkä ja kivinen tie. Ihan kuin mikä tahansa toipuminen, kuntoutuminen, paraneminen, kasvaminen. Irti päästäminen. Sillä joskus suhde on ollut elämäsi keskiö. Joskus sairaus tai riippuvuus on ollut elämän keskiö. Sitten siitä kuntoudutaan, opetellaan olemaan ilman. Vaikka päättynyt suhde olisi jokin surkuhupaisa muutaman kuukauden heilastelu, siitäkin saa toipua. Pitää vähän kuntoutua ennen kuin voi mennä tuonne ulos ja raahata matkamuistoksi kotiinsa jonkun könsikkään. Tai minun pitää kuntoutua. Ja minun pitää antaa itselleni lupa tähän olemiseen.
Ja pitkiin iltoihin Arno Kotron kanssa.
suhteilla on monta loppua
aluksi ostaa kotiin liikaa ruokaa
ei enää kahvia kahdelle
sitten purkaa kotisoiton
unohtaa numeron
koodin edellisestä elämästä
kaksi joulua lähettää kortin ja muistaa
syntymäpäivän
sitten vain muistaa
ensimmäinen kesä
ensimmäinen juhannus
ensimmäinen joulu ja joulukuu
niiden ensimmäisten jälkeen helpompaa
olla niiden toisten kanssa
(Arno Kotro, Musta morsian. Like 2005)
En väsy hehkuttamaan Kotron kirjoja Sanovat sitä rakkaudeksi ja Musta morsian. Ehdottoman suosikkikirjani Auringon aseman jälkeen nämä kaksi ovat parhautta. On jotenkin hoitavaa, että joku toinen (vaikka fiktiivisestikin) kuvaa jotain, mitä itse elää ja tuntee. En ole ainoa hullu.
lauantai 7. tammikuuta 2012
How the story went?
This is how the story went
I met someone by accident
Who blew me away
Blew me away
And It was in the darkest of my days
When you took my sorrow and you took my pain
And buried them away, buried them away
I met someone by accident
Who blew me away
Blew me away
And It was in the darkest of my days
When you took my sorrow and you took my pain
And buried them away, buried them away
Minulla on ärsyttävä tapa alkaa tehdä muistomatkoja kesken muun olemisen ja tekemisen. Oltiinpa tyttöjen kanssa kaupungilla, viettämässä iltaa tai jutustellaan kupposen ääressä, saatan alkaa tiputella "silloin kerran" -juttujani. Jutut ärsyttävät itseäni, mutta ne on pakko päästää ulos tai jään niihin jumiin: "anteeksi, mutta vielä yksi natti-juttu". Pieniä tarinoita elävästä elämästä.
Yleensä muistelen hyviä juttuja. Toisen kanssa on tehnyt paljon kivoja asioita, jakanut paljon ajatuksia ja aikaa. Ja tällainen tarinankerääjä tallettaa ne vähäisetkin hetket katulamppujen alla tai henkka-maukan alerekkien välissä. Mutta se ei tarkoita, ettenkö muistaisi myös kaikkien niiden pörröisten katulamppuhetkien ja prinsessatunteiden välissä väijynyttä epävarmuutta, pettymystä, turhaa odottamista, hiljaisuutta. Ne vain eivät aina ole osa tarinaa.
Kun muistelet, muistele tarkemmin.
Katsoin uutena vuotena elokuvan (500) Days of Summer. Olen katsonut sen aiemminkin, pidin jo silloin. Nyt suorastaan tykästyin. Pidän sen tavasta kertoa tarinaa ilman mitään logiikkaa. Pidän siitä, että se ei ole rakkaustarina vaan (todellakin) tarina rakkaudesta. Nauroin ääneen, voisin huutaa "juuri niin!". Ja minä olen aina elokuvan Tom. Se joka luulee löytäneensä Sen Oikean, mutta Se Oikea ajatteli vain kattella hetkisen. Olen Tom, joka melkein lakkaa uskomasta rakkauteen.
Tietenkin Annalla oli se elämä, se joka päättyi eteisen lattialle. Sen elämän hän olisi halunnut tehdä kokonaan todeksi rakastamalla: anna kaikkesi, saat maailman. (Riikka Pulkkinen, Totta)
Joulukuussa sain lopulta kaiken muun jalkoihin jääneen mainion kirjan loppuun. Riikka Pulkkisen Totta-teosta ei ole kehutttu turhaan. Pidin sen tavasta kertoa tarina eri ihmisten näkökulmista, eri äänillä. Ja siinäkin oli kivoja takaumia vuosien taa. Jollain tavalla Totta on myös kertomus rakkaudesta. Mikä on kenenkin totuus? Jokaisella on oikeus omaan tarinaansa, jota kertoo erityisesti itselleen. Oman elämänsä kertoo itselleen tarinana, lopulta. Muut kirjoittavat sinut sivuosarooleihin omiin tarinoihinsa. Ja mikä sitten on elämän suuri rakkaustarina? Se mikä päättyy vai se mikä kestää koko elämän?
Yleensä muistelen hyviä juttuja. Toisen kanssa on tehnyt paljon kivoja asioita, jakanut paljon ajatuksia ja aikaa. Ja tällainen tarinankerääjä tallettaa ne vähäisetkin hetket katulamppujen alla tai henkka-maukan alerekkien välissä. Mutta se ei tarkoita, ettenkö muistaisi myös kaikkien niiden pörröisten katulamppuhetkien ja prinsessatunteiden välissä väijynyttä epävarmuutta, pettymystä, turhaa odottamista, hiljaisuutta. Ne vain eivät aina ole osa tarinaa.
Kun muistelet, muistele tarkemmin.
Katsoin uutena vuotena elokuvan (500) Days of Summer. Olen katsonut sen aiemminkin, pidin jo silloin. Nyt suorastaan tykästyin. Pidän sen tavasta kertoa tarinaa ilman mitään logiikkaa. Pidän siitä, että se ei ole rakkaustarina vaan (todellakin) tarina rakkaudesta. Nauroin ääneen, voisin huutaa "juuri niin!". Ja minä olen aina elokuvan Tom. Se joka luulee löytäneensä Sen Oikean, mutta Se Oikea ajatteli vain kattella hetkisen. Olen Tom, joka melkein lakkaa uskomasta rakkauteen.
Tietenkin Annalla oli se elämä, se joka päättyi eteisen lattialle. Sen elämän hän olisi halunnut tehdä kokonaan todeksi rakastamalla: anna kaikkesi, saat maailman. (Riikka Pulkkinen, Totta)
Joulukuussa sain lopulta kaiken muun jalkoihin jääneen mainion kirjan loppuun. Riikka Pulkkisen Totta-teosta ei ole kehutttu turhaan. Pidin sen tavasta kertoa tarina eri ihmisten näkökulmista, eri äänillä. Ja siinäkin oli kivoja takaumia vuosien taa. Jollain tavalla Totta on myös kertomus rakkaudesta. Mikä on kenenkin totuus? Jokaisella on oikeus omaan tarinaansa, jota kertoo erityisesti itselleen. Oman elämänsä kertoo itselleen tarinana, lopulta. Muut kirjoittavat sinut sivuosarooleihin omiin tarinoihinsa. Ja mikä sitten on elämän suuri rakkaustarina? Se mikä päättyy vai se mikä kestää koko elämän?
I wish I could lay down beside you
When the day is done
And wake up to your face against the morning sun
But like everything I've ever known
You'll disappear one day
So I'll spend my whole life hiding my heart away
soi päässäni esittäjänään Adele; originally by Brandi Carlile
When the day is done
And wake up to your face against the morning sun
But like everything I've ever known
You'll disappear one day
So I'll spend my whole life hiding my heart away
soi päässäni esittäjänään Adele; originally by Brandi Carlile
lauantai 3. joulukuuta 2011
Vapaus valita parveke.
-Parvekkeet kuvastavat ihmisen kyltymättömyyttä, tyytymättömyyttä ja laiskuutta. Kaikki mistä ei raatsita luopua tai ei jakseta kantaa kaatopaikalle, sullotaan pervekkeelle.
-Parveke on mielentila.
-Ihmiset ovat aina täynnä halua nojautu eteenpäin ja kurkistella ylöspäin.
-Ne kuvittelevat olevansa korkeammalla kuin ovatkaan, parvekkeet ovat ihmisen ylpeyden tiivistymiä.
-Muistakaa sairaaloiden parvekkeet, miten potilaat nauttivat ensimmäisistä lämpimistä päivistä viltti polvillaan!
-Sinä ja sinun loputon ymmärtäväisyytesi ja hempeilysi.
-Katsokaa nyt tuotakin parveketta.
-Mitä siellä oikein tapahtuu?
-Pitäisikö tuohon puuttua?
-Liian myöhäistä.
-Sitä paitsi ihmiset tarvitsevat miksi jumala ei tehnyt mitään -kysymyksen.
Jumalat katsovat ihmisten parvekkeita
Anja Snellman: Parvekejumalat (Otava 2010)
Lupaamani kirjakartoitus. Ja yllä suosikkikohtani koko kirjasta - vaikkei se kuvaakaan kirjan tyyliä kokonaisuudessaan.
Aluksi Parvekejumalat oli ärsyttävän rikkonainen ja poukkoileva kirja. Hiljalleen se kuitenkin imi mukaansa ja punoi kahden päähenkilön elämät yhteen kohti julmaa loppua. Kirjan keskiössä on nuori suomalainen nainen, Alla-Zahra, joka on palaamassa islamiin (islam ei puhu kääntymisestä vaan palaamisesta). Toisaalta kirja kertoo (ehkä enemmän) somalimaahanmuuttajatytöstä. Anis on 15-vuotias muslimityttö, joka tahtoisi elää kuten "lumikkitytöt".
Parvekejumalat ei pyri kuvaamaan islamia uhkana tai pahana asiana. Se nostaa esiin kaksi näkökulmaa uskontoon ja uskoon. Alla-Zahra kokee länsimaisen kulttuurin ahdistavana, pakottavana ja tuhoavana. Islam on hänelle kaikkine sääntöineen turvaa ja rajoja. Peittävä pukeutuminen suojaa. Luopuminen vapauttaa.
Anis taas kokee islamin tukahduttavana. On vain sääntöjä ja kieltoja - jotka koskevat vain naisia ja suvun kunniaa naisen kautta. Perhe ei tue opinnoissa, kaikkea epäillään ja yhteisö sanelee tavan elää. Luvattomasta toiminnasta kuritetaan. Alla H. on ainoa vaihtoehto.
Ehkä kyse lopulta on juuri vapaudesta valita. Islam houkuttaa länsimaissa, koska meillä on vapaus valita se. Meillä on vapaus luopua kaikesta, peittää päämme, alkaa rampata rukoushuoneella. Vahvasti islamilaisessa kulttuurissa ei ole samaa vapautta valita kristinuskoa tai länsimaista elämäntapaa. Epäkunnioittava elämä saattaa johtaa "parvekeonnettomuuteen". Alla-Zahra sai valita islamin elettyään ensin rankemman kautta koko länsimaisen nuoruuden. Alla-Zahralla oli myös vapaus olla vahva, itsenäinen, länsimainen musliminainen. Aniksen ainoa vaihtoehto oli joko sopeutua islamiperheensä sääntöihin tai alkaa elää kaksoiselämää. Hänen tulee alistua, säilyttää perheen kunnia - ja kuulua miehelle koko elämänsä.
Näkökulmasta riippuen kaiken peittävä huntu saattaa olla vapauden tai täydellisen tukahduttamisen symboli. Ero lienee siinä, saako hunnun pukea päähänsä itse vai asettaako joku sen sinulle. Saatko sinä valita kommunismin vai valitaanko se sinulle? Saatko sinä valita Jeesuksen vai tuputetaanko se sinulle? Saatko sinä valita yliopiston vai saneleeko sen suvun traditio? Saatko valita puolisosi?
Islam (erityisesti naisen näkökulmasta) on jälleen nousussa. Mutta kuten kaikissa uskonnoissa, myös islamin piirissä esiintyy ilmiöitä, jotka ovat enemmän heimokulttuuriin tai paikallisiin tapoihin liittyviä perinteitä kuin suoraan Koraanisra nousevia sääntöjä. Toki kaikki voidaan tarpeen tullen perustella Koraanilla. Tai Raamatulla.
Ja ihan hetki sitten TV2 lähetti ajankohtaisohjelman arabikulttuurista, jossa naisen kunnia (eli neitsyys) on yksi elämän tärkeimpia asioita. Niin tärkeä, että se voidaan jopa palauttaa leikkauksella. Linkki Areenaan, jossa ohjelma nähtävissä vielä parikymmentä päivää, tässä. (Silminnäkijä: Säädytön nainen)
Ehkä ihmiset todella tarvitsevat mikseijumalatehnytmitään -kysymyksen.
-Parveke on mielentila.
-Ihmiset ovat aina täynnä halua nojautu eteenpäin ja kurkistella ylöspäin.
-Ne kuvittelevat olevansa korkeammalla kuin ovatkaan, parvekkeet ovat ihmisen ylpeyden tiivistymiä.
-Muistakaa sairaaloiden parvekkeet, miten potilaat nauttivat ensimmäisistä lämpimistä päivistä viltti polvillaan!
-Sinä ja sinun loputon ymmärtäväisyytesi ja hempeilysi.
-Katsokaa nyt tuotakin parveketta.
-Mitä siellä oikein tapahtuu?
-Pitäisikö tuohon puuttua?
-Liian myöhäistä.
-Sitä paitsi ihmiset tarvitsevat miksi jumala ei tehnyt mitään -kysymyksen.
Jumalat katsovat ihmisten parvekkeita
Anja Snellman: Parvekejumalat (Otava 2010)
Lupaamani kirjakartoitus. Ja yllä suosikkikohtani koko kirjasta - vaikkei se kuvaakaan kirjan tyyliä kokonaisuudessaan.
Aluksi Parvekejumalat oli ärsyttävän rikkonainen ja poukkoileva kirja. Hiljalleen se kuitenkin imi mukaansa ja punoi kahden päähenkilön elämät yhteen kohti julmaa loppua. Kirjan keskiössä on nuori suomalainen nainen, Alla-Zahra, joka on palaamassa islamiin (islam ei puhu kääntymisestä vaan palaamisesta). Toisaalta kirja kertoo (ehkä enemmän) somalimaahanmuuttajatytöstä. Anis on 15-vuotias muslimityttö, joka tahtoisi elää kuten "lumikkitytöt".
Parvekejumalat ei pyri kuvaamaan islamia uhkana tai pahana asiana. Se nostaa esiin kaksi näkökulmaa uskontoon ja uskoon. Alla-Zahra kokee länsimaisen kulttuurin ahdistavana, pakottavana ja tuhoavana. Islam on hänelle kaikkine sääntöineen turvaa ja rajoja. Peittävä pukeutuminen suojaa. Luopuminen vapauttaa.
Anis taas kokee islamin tukahduttavana. On vain sääntöjä ja kieltoja - jotka koskevat vain naisia ja suvun kunniaa naisen kautta. Perhe ei tue opinnoissa, kaikkea epäillään ja yhteisö sanelee tavan elää. Luvattomasta toiminnasta kuritetaan. Alla H. on ainoa vaihtoehto.
Ehkä kyse lopulta on juuri vapaudesta valita. Islam houkuttaa länsimaissa, koska meillä on vapaus valita se. Meillä on vapaus luopua kaikesta, peittää päämme, alkaa rampata rukoushuoneella. Vahvasti islamilaisessa kulttuurissa ei ole samaa vapautta valita kristinuskoa tai länsimaista elämäntapaa. Epäkunnioittava elämä saattaa johtaa "parvekeonnettomuuteen". Alla-Zahra sai valita islamin elettyään ensin rankemman kautta koko länsimaisen nuoruuden. Alla-Zahralla oli myös vapaus olla vahva, itsenäinen, länsimainen musliminainen. Aniksen ainoa vaihtoehto oli joko sopeutua islamiperheensä sääntöihin tai alkaa elää kaksoiselämää. Hänen tulee alistua, säilyttää perheen kunnia - ja kuulua miehelle koko elämänsä.
Näkökulmasta riippuen kaiken peittävä huntu saattaa olla vapauden tai täydellisen tukahduttamisen symboli. Ero lienee siinä, saako hunnun pukea päähänsä itse vai asettaako joku sen sinulle. Saatko sinä valita kommunismin vai valitaanko se sinulle? Saatko sinä valita Jeesuksen vai tuputetaanko se sinulle? Saatko sinä valita yliopiston vai saneleeko sen suvun traditio? Saatko valita puolisosi?
Islam (erityisesti naisen näkökulmasta) on jälleen nousussa. Mutta kuten kaikissa uskonnoissa, myös islamin piirissä esiintyy ilmiöitä, jotka ovat enemmän heimokulttuuriin tai paikallisiin tapoihin liittyviä perinteitä kuin suoraan Koraanisra nousevia sääntöjä. Toki kaikki voidaan tarpeen tullen perustella Koraanilla. Tai Raamatulla.
Ja ihan hetki sitten TV2 lähetti ajankohtaisohjelman arabikulttuurista, jossa naisen kunnia (eli neitsyys) on yksi elämän tärkeimpia asioita. Niin tärkeä, että se voidaan jopa palauttaa leikkauksella. Linkki Areenaan, jossa ohjelma nähtävissä vielä parikymmentä päivää, tässä. (Silminnäkijä: Säädytön nainen)
Ehkä ihmiset todella tarvitsevat mikseijumalatehnytmitään -kysymyksen.
maanantai 14. maaliskuuta 2011
Iholla ja aivan sen alla.
Olen viime aikoina postaillut lähinnä kirjoista, mutta kerran vielä tytöt ja pojat! Viimeaikaisen herkistelyni kunniaksi. :)
Viime viikon viikonloppulukemisenani oli Salusen runokirjan lisäksi Paolo Giordanon teos Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010). Rakastuin. Harvoin kirja liikuttaa minua näin paljon, mutta tämä vain tuli sopivaan aikaan. Osui liian lähelle. Kirja on hyvä kuvaus kahden ulkopuolisen hennosta yhteydestä. Pienistä valinnoista, joista syntyy elämä. Vaikka hahmot ovatkin jotenkin äärimmilleen vietyjä, tässä kirjassa on elämän makua.
Alkuluvut ovat jaollisia vain ykkösellä ja itsellään. Ne ovat omalla paikallaan äärettömässä luonnollisten lukujen jonossa, muiden tavoin kahden luvun välissä, mutta askeleen niitä edellä. Ne ovat epäileviä, yksinäisiä lukuja, ja siksi ne olivat Mattin mielestä ihmeellisiä. Joskus hän ajatteli, että ne olivat joutuneet lukujonoon vahingossa, jääneet siihen vangiksi kuin helmet kaulanauhaan. Toisinaan hän taas epäili, että ne olisivat mielellään olleet kuin muutkin, ihan tavallisia lukuja, mutta jostain syystä ne eivät pystyneet siihen.
Kirja sai miettimään omia ihmissuhteita, läheisyyttä ja ulkopuolisuutta. Haluaisin sanoa tästä paljon, mutta en osaa. Alkulukujen yksinäisyys kosketti minua jostain sanojen ulottumattomista. Kirjoittaja, fyysikkomies, tavoitti kuvauksissaan jotain olennaista. Kirjan takakansi kysyy, voiko rakastaessaan olla koskaan täysin ehjä? Minä kysyn, pitääkö olla ehjä voidakseen rakastaa? Onko olemassa parantavaa, ehjäksi tekevää rakkautta?
...sillä sellaisen ihmisen rakkaus, jota ei itse rakasta, jää pintaan ja haihtuu pian.
Tämän hehkutuksen lisäksi haluan vielä hehkuttaa elokuvaa Kuninkaan puhe. Se on jokaisen Oscarinsa arvoinen. Iloitsen siitä, että vielä voidaan tehdä vähäeleinen elokuva, joka perustuu enemmän hyvälle dialogille kuin toiminnalle ja tehosteille. Eikä se silti ollut tylsä. Änkyttävän, vastentahtoisesti kuninkaaksi nousevan miehen mukana eli täysillä: pelkäsi radiomikrofonia, epäili, nauroi ja ehkä pyyhki myös kyyneleen silmäkulmasta. Suosittelen.
Kaikki lainaukset teoksesta Alkulukujen yksinäisyys.
Viime viikon viikonloppulukemisenani oli Salusen runokirjan lisäksi Paolo Giordanon teos Alkulukujen yksinäisyys (WSOY 2010). Rakastuin. Harvoin kirja liikuttaa minua näin paljon, mutta tämä vain tuli sopivaan aikaan. Osui liian lähelle. Kirja on hyvä kuvaus kahden ulkopuolisen hennosta yhteydestä. Pienistä valinnoista, joista syntyy elämä. Vaikka hahmot ovatkin jotenkin äärimmilleen vietyjä, tässä kirjassa on elämän makua.
Alkuluvut ovat jaollisia vain ykkösellä ja itsellään. Ne ovat omalla paikallaan äärettömässä luonnollisten lukujen jonossa, muiden tavoin kahden luvun välissä, mutta askeleen niitä edellä. Ne ovat epäileviä, yksinäisiä lukuja, ja siksi ne olivat Mattin mielestä ihmeellisiä. Joskus hän ajatteli, että ne olivat joutuneet lukujonoon vahingossa, jääneet siihen vangiksi kuin helmet kaulanauhaan. Toisinaan hän taas epäili, että ne olisivat mielellään olleet kuin muutkin, ihan tavallisia lukuja, mutta jostain syystä ne eivät pystyneet siihen.
Kirja sai miettimään omia ihmissuhteita, läheisyyttä ja ulkopuolisuutta. Haluaisin sanoa tästä paljon, mutta en osaa. Alkulukujen yksinäisyys kosketti minua jostain sanojen ulottumattomista. Kirjoittaja, fyysikkomies, tavoitti kuvauksissaan jotain olennaista. Kirjan takakansi kysyy, voiko rakastaessaan olla koskaan täysin ehjä? Minä kysyn, pitääkö olla ehjä voidakseen rakastaa? Onko olemassa parantavaa, ehjäksi tekevää rakkautta?
...sillä sellaisen ihmisen rakkaus, jota ei itse rakasta, jää pintaan ja haihtuu pian.
Tämän hehkutuksen lisäksi haluan vielä hehkuttaa elokuvaa Kuninkaan puhe. Se on jokaisen Oscarinsa arvoinen. Iloitsen siitä, että vielä voidaan tehdä vähäeleinen elokuva, joka perustuu enemmän hyvälle dialogille kuin toiminnalle ja tehosteille. Eikä se silti ollut tylsä. Änkyttävän, vastentahtoisesti kuninkaaksi nousevan miehen mukana eli täysillä: pelkäsi radiomikrofonia, epäili, nauroi ja ehkä pyyhki myös kyyneleen silmäkulmasta. Suosittelen.
Kaikki lainaukset teoksesta Alkulukujen yksinäisyys.
tiistai 8. maaliskuuta 2011
Hunajaisia iltoja.
Pidin pitkän viikonlopun. Kävin katsomassa elokuvan Black Swan. Täysin erilainen elokuva kuin ajattelin, mutta silti hyvä. Oscarinsa ansainnut. Haluan ehkä katsoa sen joskus uudelleen ymmärtääkseni paremmin, nähdäkseni enemmän.
Istuin iltaa kaverin luona. Leivoin pitkästä aikaa, kun kerrankin oli "hyvä syy". Löysin ohjeen Millamaarin blogista. Feta-sipuli -piirakka toimii! Ehkä ihastuin Mumen kuvaukseen "suolipiirakasta", jolta tuo lähinnä näyttää, mutta makukin toimii. Etenkin lämpimänä. (Ja kelpasi myös lihansyöjämiehille, toim.huom.) Laitan tähän ihan kuvankin, jotta voimme vertailla onnistumisen astetta. ;)
Yritän nauttia keväästä. Pukeudun hameeseen, jotta kauniit saappaani näkyvät. Istun pitkään kahvilla ja muistan, kuinka kauan kahvipöytätarinoiden tapahtumista on. Kuinka kauan olen ollutkaan täällä, Joensuussa, ja kuinka paljon kaikki on näinä vuosina muuttunut. Yritän tarttua näihin päiviin, sillä ensi keväänä olen jo jossain toisaalla. Juuri nyt tämä pätkä lempikirjastani kuvaa elämääni, elämäämme täällä, parhaimmillaan:
On hunajaisia iltoja, sellaisia, joina me kokoonnumme syömään ja juomaan, minä ja kaikki minun ystäväni, eikä vielä lapsen itkua missään. Hunajaisia iltoja, niistä olen lukenut ja haaveillutkin, me teemme ne itse, ei kukaan muu enää kertomassa, emmekä me sellaista haluaisikaan. --- Meidän poskemme ovat päivän jälkeen punaiset ja me emme katso peiliin moneen päivään. Me pelkäämme vähemmän kuin ennen, me nauramme enemmän kuin ennen, me katsomme toisiamme silmiin ja saatamme itkeäkin. Niin tästä kaupungista on tullut minun kaupunkini. Näen sen omilla silmilläni. On paikkoja, joissa käyn joka päivä, ne ovat minun paikkojani. Nämä kadut ovat minun katujani, ja minä ja ystäväni, me asumme yksin ja osaamme sen. Meillä on koiria ja lapsia ja huonekasveja, eikä tämä ole pelkkää leikkiä enää.
-Ranya ElRamly, Auringon asema (Otava 2002)
Meillä on hoitokissoja ja puolikkaita koiria, hääsuunnitelmia ilman puolisoa. Meillä on opintolainaa ja asumme ahtaasti vuokralla. Kun viini loppuu, teemme pulloista maljakoita ja sijaamme ainoaan huoneeseemme varavuoteen. Istumme toistemme luona liian pitkään, tulemme kylään kysymättä lupaa. Tunnemme toistemme lukusalipaikat. Joskus minun tulee niin kamala ikävä tätä kaikkea.
Minä sain ruusun - naistenpäivän kunniaksi! Vieno vihjailu, että oveni takana voisi olla jotain, ei toiminut, mutta kun riittävän kauan rautalangasta vääntää...
Se on kaunis. Kiitos. :)
Ja hyvää naistenpäivää!
Istuin iltaa kaverin luona. Leivoin pitkästä aikaa, kun kerrankin oli "hyvä syy". Löysin ohjeen Millamaarin blogista. Feta-sipuli -piirakka toimii! Ehkä ihastuin Mumen kuvaukseen "suolipiirakasta", jolta tuo lähinnä näyttää, mutta makukin toimii. Etenkin lämpimänä. (Ja kelpasi myös lihansyöjämiehille, toim.huom.) Laitan tähän ihan kuvankin, jotta voimme vertailla onnistumisen astetta. ;)
Yritän nauttia keväästä. Pukeudun hameeseen, jotta kauniit saappaani näkyvät. Istun pitkään kahvilla ja muistan, kuinka kauan kahvipöytätarinoiden tapahtumista on. Kuinka kauan olen ollutkaan täällä, Joensuussa, ja kuinka paljon kaikki on näinä vuosina muuttunut. Yritän tarttua näihin päiviin, sillä ensi keväänä olen jo jossain toisaalla. Juuri nyt tämä pätkä lempikirjastani kuvaa elämääni, elämäämme täällä, parhaimmillaan:
On hunajaisia iltoja, sellaisia, joina me kokoonnumme syömään ja juomaan, minä ja kaikki minun ystäväni, eikä vielä lapsen itkua missään. Hunajaisia iltoja, niistä olen lukenut ja haaveillutkin, me teemme ne itse, ei kukaan muu enää kertomassa, emmekä me sellaista haluaisikaan. --- Meidän poskemme ovat päivän jälkeen punaiset ja me emme katso peiliin moneen päivään. Me pelkäämme vähemmän kuin ennen, me nauramme enemmän kuin ennen, me katsomme toisiamme silmiin ja saatamme itkeäkin. Niin tästä kaupungista on tullut minun kaupunkini. Näen sen omilla silmilläni. On paikkoja, joissa käyn joka päivä, ne ovat minun paikkojani. Nämä kadut ovat minun katujani, ja minä ja ystäväni, me asumme yksin ja osaamme sen. Meillä on koiria ja lapsia ja huonekasveja, eikä tämä ole pelkkää leikkiä enää.
-Ranya ElRamly, Auringon asema (Otava 2002)
Meillä on hoitokissoja ja puolikkaita koiria, hääsuunnitelmia ilman puolisoa. Meillä on opintolainaa ja asumme ahtaasti vuokralla. Kun viini loppuu, teemme pulloista maljakoita ja sijaamme ainoaan huoneeseemme varavuoteen. Istumme toistemme luona liian pitkään, tulemme kylään kysymättä lupaa. Tunnemme toistemme lukusalipaikat. Joskus minun tulee niin kamala ikävä tätä kaikkea.
Se on kaunis. Kiitos. :)
Ja hyvää naistenpäivää!
perjantai 4. maaliskuuta 2011
...kuin hylkääminen olisi kevään ehto
toukokuussa saamelaiset polttavat
turhan ja tarpeettoman, rikki menneen
niin kuin hylkääminen olisi kevään ehto
nuotio jäällä, matalasti ja lamppuöljyllä
savuava takki
sitä minä eniten pelkään
että viha käpristyy ärtyneisyydeksi
hiilihanko tuhkan metaforaksi
liekit laikuttavat laskelmia
kuumuus saa numerot täsmäämään
sitä minä eniten, että järjen vanha saarna
nuotiossa nuori mies, vasta sydämensä menettänyt
et enää vilkuta, teet käsilläsi lintuja
katsokaa kuinka takerrun niihin
-Eetu Salunen: Ei mitään lisättävää (Helsinki-kirjat 2011)
Juuri tänään totesin kaverille, että tämä on kevään pahin aika. Kausien taite, valuvat räystäät ja kohti taivasta paljaana huutavat puut "minä en halua sinua enää".
Juuri tänään menin kirjastoon hakemaan viikonloppulukemista ja löysin perhetutun runokirjan. Kaikkea siitä en ymmärtänyt, mutta osan Isän kuolema liiankin hyvin. Muistan sen kesän, lehtikirjoitukset ja hautausmaan takaa nousevan ukkosen. Luen vihan ja surun täyttämiä rivejä yhä uudelleen. Voiko olla niin suurta surua, ettei sitä saa surruksi?
Isän mukana ammutut
lapsuuden ärrävikaiset rastaat
kivi, jolta yhdeksänvuotias
sukeltaa matalaan, tuntuu kuin kuolema
olisi aina omistanut
- - -
Isän mukana ammutut
viimeisistä hetkistä tehty kauneus
luulot, että kuuluu johonkin
todellisuus aukeaa kuin Roundupilla niitetty polku
tätä kutsutaan valaistumiseksi
kuvittelen toiset tavat olla poissa
jään, joka varmasti pettää
ylösnouseminen on tänään vaikeaa
kolmantena päivänä vatsa puhkeaa
-sama kuin edellä
Ne, jotka tietävät, ymmärtävät.
Muiden ei tarvitsekaan.
turhan ja tarpeettoman, rikki menneen
niin kuin hylkääminen olisi kevään ehto
nuotio jäällä, matalasti ja lamppuöljyllä
savuava takki
sitä minä eniten pelkään
että viha käpristyy ärtyneisyydeksi
hiilihanko tuhkan metaforaksi
liekit laikuttavat laskelmia
kuumuus saa numerot täsmäämään
sitä minä eniten, että järjen vanha saarna
nuotiossa nuori mies, vasta sydämensä menettänyt
et enää vilkuta, teet käsilläsi lintuja
katsokaa kuinka takerrun niihin
-Eetu Salunen: Ei mitään lisättävää (Helsinki-kirjat 2011)
Juuri tänään totesin kaverille, että tämä on kevään pahin aika. Kausien taite, valuvat räystäät ja kohti taivasta paljaana huutavat puut "minä en halua sinua enää".
Juuri tänään menin kirjastoon hakemaan viikonloppulukemista ja löysin perhetutun runokirjan. Kaikkea siitä en ymmärtänyt, mutta osan Isän kuolema liiankin hyvin. Muistan sen kesän, lehtikirjoitukset ja hautausmaan takaa nousevan ukkosen. Luen vihan ja surun täyttämiä rivejä yhä uudelleen. Voiko olla niin suurta surua, ettei sitä saa surruksi?
Isän mukana ammutut
lapsuuden ärrävikaiset rastaat
kivi, jolta yhdeksänvuotias
sukeltaa matalaan, tuntuu kuin kuolema
olisi aina omistanut
- - -
Isän mukana ammutut
viimeisistä hetkistä tehty kauneus
luulot, että kuuluu johonkin
todellisuus aukeaa kuin Roundupilla niitetty polku
tätä kutsutaan valaistumiseksi
kuvittelen toiset tavat olla poissa
jään, joka varmasti pettää
ylösnouseminen on tänään vaikeaa
kolmantena päivänä vatsa puhkeaa
-sama kuin edellä
Ne, jotka tietävät, ymmärtävät.
Muiden ei tarvitsekaan.
lauantai 8. tammikuuta 2011
Puolikäytös.
Suosikkikirjani on ollut jo vuosia Ranya ElRamlyn Auringon asema (Otava 2002). Olen lukenut sen ainakin viidesti ja aloitin taas tänään. Takakannen mukaan se kertoo suomalaisen Anun ja egyptiläisen Ismaelin rakkaustarinan. Minusta se kertoo enemmän kahden kulttuurin välillä kasvamisesta, Jumalasta (tai ehkä enemmänkin uskosta) ja ulkopuolisuudesta. Kirjan kieltä joko rakastaa tai vihaa. Lauseet ovat pitkiä, hengästyttäviä ja runollisia. Se on kuin tarina, jota kerrotaan vanhoista valokuvista.
"Nallen nimi on Puolikäytös, sillä se ei ollut pieni eikä iso, vanha eikä nuori, musta eikä valkoinen, se ei ollut sitä eikä tätä."
Minä en ole oikein sitä enkä tätä. En enää teini, en vielä aikuinen. Joskus osaan käyttäytyä, joskus en. Ja minulla on monta porukkaa, joiden kanssa kokea yhteenkuuluvuutta, mutta joiden ytimeen en kuitenkaan kuulu. Siten näen kolikon molemmat puolet. Jään jonnekin väliin. Joskus se tarkoittaa myös jäämistä kokonaan ulkopuolelle. Valitsemista. Kenen joukoissa seison?
Minulla on omat tyttöni lukiosta ja yliopistosta. Ihmiset, jotka ovat aina, joiden kanssa ollaan samaa maata. Sitten ovat ne muut. Maa, jonka tunnen, jossa viihdyn, mutta josta en ole kotoisin. Kun ei ole oikein sitä eikä tätä, jossain siellä välillä on helpompi olla. Ei tarvitse valita, ei tarvitse väittää olevansa jotain, mitä ei kuitenkaan voi olla.
"--- ja me olimme muualta kaikki, me emme olleet sitä emmekä tätä, me valehtelimme yrittäessämme olla vain sitä tai tätä, ja valehdellessamme meidän oli paha olla, kaikkien, ja silloin, kun maailmassa oli enää kaksi maata, ei kolmatta, minun isäni lakkasi katsomasta minun äitiäni. Ja kun minun isäni ei enää katsonut minun äitiäni, kaikki päättyi, aivan kaikki, niin."
"Nallen nimi on Puolikäytös, sillä se ei ollut pieni eikä iso, vanha eikä nuori, musta eikä valkoinen, se ei ollut sitä eikä tätä."
Minä en ole oikein sitä enkä tätä. En enää teini, en vielä aikuinen. Joskus osaan käyttäytyä, joskus en. Ja minulla on monta porukkaa, joiden kanssa kokea yhteenkuuluvuutta, mutta joiden ytimeen en kuitenkaan kuulu. Siten näen kolikon molemmat puolet. Jään jonnekin väliin. Joskus se tarkoittaa myös jäämistä kokonaan ulkopuolelle. Valitsemista. Kenen joukoissa seison?
Minulla on omat tyttöni lukiosta ja yliopistosta. Ihmiset, jotka ovat aina, joiden kanssa ollaan samaa maata. Sitten ovat ne muut. Maa, jonka tunnen, jossa viihdyn, mutta josta en ole kotoisin. Kun ei ole oikein sitä eikä tätä, jossain siellä välillä on helpompi olla. Ei tarvitse valita, ei tarvitse väittää olevansa jotain, mitä ei kuitenkaan voi olla.
"--- ja me olimme muualta kaikki, me emme olleet sitä emmekä tätä, me valehtelimme yrittäessämme olla vain sitä tai tätä, ja valehdellessamme meidän oli paha olla, kaikkien, ja silloin, kun maailmassa oli enää kaksi maata, ei kolmatta, minun isäni lakkasi katsomasta minun äitiäni. Ja kun minun isäni ei enää katsonut minun äitiäni, kaikki päättyi, aivan kaikki, niin."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)