Ihan terve.

Kävin kevään aikan kolme kertaa psykologilla. Se oli yksi tukitoimi työuupumukseni korjaamisessa. Olen nyt riittävän terve. En enää osannut nimetä tuolle sinänsä kivalle psykologille mitään sellaista asiaa, jonka olisin halunnut hänen kanssaan vielä ratkaista. Sillä ratkaisuja vartenhan siellä käydään!

Hän listasi minulle kaikki elämäni hyvät asiat. Olen saanut tukea työyhteisössä tähän "uupumukseen". Minulla on ystäviä, vaikka he asuvatkin kaukana ja painivat jokainen oman elämänsä haasteiden kanssa. Minulla on parisuhde eikä mies ole mielipuolinen hullu, alkoholisti tai vaimonhakkaaja. Mitä siitä, jos välillä jättää kotityöt tekemättä kuin pieni lapsi - ethän kuitenkaan vaihtaisi hänen persoonaansa siistiin kotiin (joskus tekisi kyllä mieli!).

Niinpä minä lähdin sieltä taas yhteen kevätpäivään riittävän terveenä. Ihmisenä, jolla kaikki on ihan hyvin. Lopulta, minulla ei koskaan todettu masennusta, vain keskivaikea työuupumus. Mutta työuupumus ei ole diagnoosi. Sitä ei ratkaista sairaslomalla, vaan muuttamalla kuormittavia asioita työpaikalla. Muuttamalla omaa ajattelua ja työnteontapaa.

Siinä kevätpäivässä seistessäni mietin, että ehkä olinkin kuvitellut kaiken. Ottanut jotenkin liian raskaasti koko työni ja urani. Kaikillahan joskus on rankkaa eivätkä he silti itke olevansa työuupuneita. Ehkä minäkään en siis ollut. Vähän väsynyt vain, vaikka kaikki on ihan hyvin. Ehkä olenkin vain kiittämätön, kun en ymmärrä kuinka hienoa elämäni on, vaikka se tuntuu kasalta kakkaa.

Silloin marraskuussa, kun kosketin pohjaa, olisin tarvinnut jonkun sanomaan:

Sinä et jaksa enää. Eikä sinun tarvitse jaksaa. Että nyt me otetaan sut pois töistä ja hommataan sulle aika sellaisen ihmisen luo, joka kuuntelee sinua. 

Sen sijaan työterveyshoitaja luuli minun tulleen työhöntulotarkastukseen. Sen jälkeen halusi antaa minulle influenssarokotuksen. Kun lopulta sain selitettyä asiani, hän antoi minulle psykologin numeron ja kehotti soittelemaan aikaa. Ja järjestämään töissä palaverin minun, esimiehen ja tiimin välillä. Kuukauden kuluttua sain psykologin kiinni ja siitä kuukauden päähän ensimmäisen tapaamisajan. Siinä välissä järjestin pari palaveria. Ja tein työni. Sain pääni sen verran kasaan, että ei itkettänyt koko ajan.

Psykologi kyseli taustoja. Kartoitti mielentilaa. En ole masentunut. Kartoitettiin voimavaroja. Minulla on niitä paljon. Kunhan vain lopetan valittamisen ja keskityn olennaiseen, niin ei ole pian uupumuksesta merkkiäkään.

Niinpä. Olisin vain kaivannut paikkaa, jossa saisin puhua ihan itsekkäästi. Saisin tunnin kertoa, miltä minusta tuntuu ilman, että sen keskeyttää koko ajan jokin muua asia. Että hetken verran ei tarvitsisi pärjätä ja ottaa muiden tunteita huomioon ja olla niin helvetin kiitollinen kaikesta. Mutta ei, ei minulla ollut enää asioita, joita haluaisin ratkoa. Joten eiköhön tämä ollut tässä.

Lukuhaaste 2018

Helmet-kirjastot ovat useamman vuoden ajan julkaisseet vuosittaisen lukuhaasteen. Tänä vuonna hyppäsin ensimmäistä kertaa mukaan. Haaste jäi hieman kesken, mutta täydennän puuttuvia teoksia samaan aikaan vuoden 2019 haasteen kanssa. Tässä listassa suluissa ne kirjat, jotka tänä vuonna luetuista täyttäisivät oman kohtansa lisäksi myös jonkin vielä puutteellisen. :) 

Ehkä tässä on pari lukuvinkkiä sinullekin! Mielestäni parhaat merkitsin tähdellä* tai jopa kahdella**. 

Helmet-lukuhaaste 2018 niin kuin minä sen luin:

1. Kirjassa muutetaan: Rosa Liksom - Everstinna*

2. Kotimainen runokirja: Paperi T - Post Alfa*

3. Kirja aloittaa sarjan: Erik Axl Sund - Varistyttö* (Varistyttö-trilogia)

4. Kirjan nimessä on jokin paikka: Erik Axl Sund - Varjojen huone

5. Kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit (1980-luku): (Stephen King - The Tommyknockers)

6. Kirja julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa: Väinö Linna - Tuntematon sotilas (kuuntelin äänikirjana)

7. Kirjan tapahtumat sijoittuvat fiktiiviseen maahan tai maailmaan (Kiekkomaailma): Terry Pratchett: The Reaper Man 

8. Balttialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Tonu Onnepalu - Mandala

9. Kirjan kansi on yksivärinen:

10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja: Juha T. Hakala - Tylsyyden ylistys

11. Kirjassa käy hyvin: Tove Jansson - Muumit ja suuri tuhotulva

12. Sarjakuvaromaani: Hunt Emerson - Danten Inferno

13. Kirjassa on vain yksi tai kaksi hahmoa: Sarah Ford - Ole flamingo ja erotu massasta

14. Kirjan tapahtumat sijoittuvat kahteen tai useampaan maahan: (Miika Nousiainen - Juurihoito (Suomi, Ruotsi, Thaimaa, Australia))

15. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja: (Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta, kääntäjä: Helene Butzow) 

16. Kirjassa luetaan kirjaa (self-help-opas): Antti Holma - Järjestäjä*

17. Kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa: George Orwell - Eläinten vallankumous

18. Kirja kertoo elokuvan tekemisestä: Robert Lacey - The Crown (The Crown-sarjan ja tosielämän suhde) 

19. Kirja käsittelee vanhemmuutta: Miika Nousiainen - Juurihoito

20. Taiteilijaelämäkerta: 

21. Kirja ei ole omalla mukavuusalueellasi: Ernest Hemingway - Vanhus ja meri :(

22. Kirjassa on viittauksia pop-kulttuuriin: Noidan käsikirja

23. Kirjassa on mukana meri: A.W. Yrjänä - Joonaanmäen valaat**

24. Surullinen kirja: Hanna Hauru - Tyhjien sielujen saari

25. Novellikokoelma: Joe Hill - Bobby Conroy palaa kuolleista

26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt (Israel): Amos Oz - Juudas

27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai -pariskunta: Erik Axl Sund: Unissakulkija

28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä: Stephen King - Ruususen uni*

29. Kirjassa on lohikäärme: Christopher Dell - Noituus, magia ja okkultismi

30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan: Kim Leine - Kuilu*

31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa: Pasi Ilmari Jääskeläinen - Sielut kulkevat sateessa*

32. Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan: Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina**

33. Selviytymistarina: Robert C. O'Brien - Hiirirouva ja ruusupensaan viisaat

34. Kirjassa syntyy tai luodaan  jotain uutta (ystävyys- ja rakkaussuhteita): Minna Lindgren - Kuolema Ehtoolehdossa

35. Entisestä itäblokin maasta kertova kirja: Cristina Sandu - Valas nimeltä Goliat

36. Runo on kirjassa tärkeässä roolissa: Max Porter - Surulla on sulkapeite

37. Kirjailijalla on sama nimi kuin perheenjäsenelläsi: Kari Hotakainen - Ihmisen osa

38. Kirjan kannessa on kulkuneuvo: Kari Hotakainen - Jumalan sana

39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama: Kazuo Ishiguro - Pitkän päivän ilta

40. Kirjassa on lemmikkieläin (Pete-koira) : Stephen King - The Tommyknockers

41. Valitse kirja sattumanvaraisesti: Lauren Beukes - Zoo City*

42. Kirjan nimessä on adjektiivi: Tove Jansson - Näkymätön lapsi*

43. Suomalainen kirja, joka on käännetty jollekin toiselle kielelle: Sofi Oksanen - Baby Jane

44. Kirja liittyy johonkin peliin: (Joonaanmäen valaat, Jumalten peli)

45. Palkittu tietokirja: 

46. Kirjan nimessä on vain yksi sana: Margaret Atwood - Orjattaresi

47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta: Lisa O'Donnel - Mehiläisten kuolema*

48. Haluaisit olla kirjan päähenkilö: Lewis Carroll - Alicen seikkailut Ihmemaassa

49. Vuonna 2018 julkaistu kirja: Matti Kivilahti - Vaillinaisesti sovinnainen

50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Veera Nieminen - Ei muisteta pahalla

Lukemista odottavat vielä "Murtuneet mielet" (palkittu tietokirja) sekä "Läpi helvetin" (liittyy johonkin peliin, jääkiekko). Molemmat aion sijoittaa myös vuoden 2019 haasteeseen. hahhahhaa! 

Pitkään meni ihan hyvin.

Itkitkö samaa surua
vai oliko sinulla omasi? 

CMX: Hautalinnut

Tänään itkin vähän. Olisin halunnut itkeä paljon. Mennä jonnekin pimeään olemaan yksin ja itkemään pois kaiken. Itkeä rumasti räkä poskella, suu auki vääntyneenä äänettömään huutoon. Itkeä pois tuntee siitä, että minut on unohdettu, etten riitä, että olen yksi ruksikohta samassa listassa, jossa muistutetaan käydä isälle kaupassa ja viedä pienet vaatteet kirpparille.

Mutta piti olla muita varten. Ottaa vastaan suru-uutisia, luotsata läpi hautajaissuunnitelmia. Sanoa miljoonannen kerran "ei se mitään", kun teki mieli huutaa jotain aivan muuta. Töiden jälkeen istuin toimistossa tuijottamassa lattiaa. Kyyneleet kuivuivat jonnekin silmien taakse alkavaksi päänsäryksi. Odotin, että jaksan nousta, kirjata viimeiset virret, sammuttaa koneen ja valot, kulkea loskan halki ja ajaa auton kotipihaan, kulkea portaat kotiovelle ja jatkaa tätä tylsää ja muiden unohtamaa olemista niin pitkälle iltaan, että saa mennä nukkumaan.

Mene nukkumaan ja toivo
ettet enää koskaan herää
kevätpäivään raastavaan

CMX: Vanha talvitie 

Pitkään meni ihan hyvin. Huomenna tai ehkä ensi viikolla menee taas. Tulee tavallinen viikonloppu tavallisine töineen. Saan olla seurakunnan parissa, piilossa työkavereilta. Ehkä joku sanoo haudan reunalla "kiitos" tarkoittaen sitä. Ehkä papin itkettyneissä silmissä nähdään empatiaa, osanottoa eikä sen omia itkemättömiä itkuja, salaisia suruja. Että voimia tästä eteenpäin ja siunausta Teidän syksyyn.

Joku tosissaan luulee
sen olevan vain elämää

Leevi and the Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa 

Välillä joku kysyy, miten kauan minä jaksan. Tai muistuttaa, että itsestä pitää pitää huolta. Silloin hymyillään ja sanotaan, että ei tässä ole mitään hätää. Koska jos minä kaadun, kukaan ei ota kiinni. En luota siihen, että ottaa. Minähän olen aina jaksanut, aina pärjännyt, ja niin turvaverkot on säästösyistä päätetty irrottaa. Siirretty niille, jotka tarvitsevat niitä enemmän. Niille, joita pitää kannatella. Ja minullahan on kaikki hyvin. Niin hyvin, että vastauksia ei tarvitse edes kuunnella.

Oo vaan oma ittes
mut jos se onkin mikä vikan'
mitäs sitte? 

Paperi-T: Jay-Z

Mitä minulle kuuluu?

Syksyn mittaan on vietetty niin itsemurhien ehkäisypäivää kuin mielenterveyspäivää. Molemmissa on ollut vahvasti mukana ajatus: muista kysyä joka päivä läheisiltäsi "mitä sinulle kuuluu". Etenkin tuona syyskuun Itsemurhien ehkäisypäivänä pyöri ahkeraan video, jossa julkkikset ja vähemmän julkkikset kysyivät "mitä kuuluu". Idea oli hyvä. Meidän pitäisi kysyä ja kuunnella enemmän.

Minuun tuo kamppis myös sattui. Töihin palaaminen loman jälkeen oli ollut todella raskasta. Lomalla palautuminen ei ollut täysin onnistunut. Monesta pienestä säikeestä oli kasautunut iso vyyhti kannettavaksi ja selvitettäväksi. Harva lomalta palaava haluaa kuulla ensimmäisen kuukauden ajan kommentteja tyyliin: "no, tätä ei nyt kukaan tehnyt, kun sinäkin olit lomalla" tai "se oli niin hankalaan aikaan se sun loma, kun piti sitten tehdä nää suunnitelmat vaan tälleen (huonosti??)". No, minä kuulen tätä lähes joka vuosi. Ja kun siihen koko lomansa valmistautuu, ei töistä irrottautuminen täysin onnistu. Sitten palaakin valmiiksi väsyneenä sorvin ääreen, valmiiksi vihaisena ja pettyneenä. Se on huono lähtökohta työhön, jossa pitäisi kannatella, kuunnella ja ratkaista. Silti olen töissä.

Samaan aikaan omassa perhepiirissä on paljon kannettavaa. Ei mitään radikaalisti muuttuvaa, mutta asioita, joita kannetaan mukana. Ystävilläni ei ole ollut helppoa, monella on menossa isoja elämänmuutoksia, joissa myötäelän vahvasti. Teen paljon kotitöitä ja kissat ovat pääasiassa minun vastuullani. 12-tuntisen päivän jälkeen ei jaksaisi enää taistella kissalle epilepsialääkettä naamaan tai kaivella kolme tuntia pyykkikoneessa märkinä odotelleita vaatteita kuivausrumpuun. Silti teen sen.

Kun balettitunnilla kesken blie-sarjan tajusin kannattelevani keskivartaloni lisäsi myös koko tuntia, ymmärsin etten ole missään vaiheessa pysähtynyt kysymään: Mitä minulle kuuluu? 

Siksi meuhkaaminen kuulumisten kysymisestä otti päähän. Siksi suurin osa työkavereista ja perheenjäsenistä otti päähän. Siksi en jaksanut ottaa yhteyttä ystäviini. Minä vain kannattelin kaikkea. Eniten sitä kulissia, jossa sanotaan: Tämä nainen on vahva ja itsenäinen. Tämä nainen on empaattinen, ja silti hänellä on ongelmanratkaisukykyä. Tämä nainen jaksaa. Kaiken.

Jos minulta kysyy. miten minulla menee, vastaan jotakin töistä ja väläytän hymyn. "Sellaista perusarkea!" Koska luultavasti sillä toisella menee kuitenkin huonommin. Minullahan on perusasiat hyvin. On vakituinen työ, josta saa palkkaa, jolla elää vaikka kaksi aikuista ja kaksi kissaa. Minulla on aviomies, joka ei petä tai hakkaa tai uhkaile erolla. Minulla on oma koti, ja äitikin elää vielä. Suurimman osan ajasta pidän työstäni seurakuntalaisten parissa. Näillä spekseillä ei ole varaa valittaa. Ei silloinkaan, kun en saa nukuttua väsymystäsi pois ja pahantuulisena zombina raahaudun töihin toivoen, ettei tarvitse sovitella kenenkään pahaa mieltä tänään. Ei silloinkaan, kun koen olevani yksinäinen ja turtunut ja "elämäni huipulla" 32-vuotiaana miettimässä, että tässäkö tämä sitten oli?

Syyskuun jälkeen on vähän helpottanut. Syksyn pimeys sopii minulle. Se sulkee sisäänsä ja lohduttaa. Olen siellä hämärässä hiljaa, varoen kysellyt itseltäni: mitä kuuluu? 

Vielä en ole saanut selkeitä vastauksia. Luotamusta vasta rakennetaan. Että kuinka paljon voi itselleen myöntää? Kuinka paljon siitä, mitä itse tunnustaa, saa näkyä ulos? Jokainen aamu, jolloin en jätä menemättä töihin on voitto. Jokainen nielty kirosana on voitto. Sain selkääni paiseen. Siinä ovat varmaan kaikki ne syksyn aikana kertyneet pahat ajatukset koteloituneena sisälleni. Sitä ei voinut edes puhkaista, ensin pitää syödä antibiootteja.

Saisiko sellaisia myös sielulle?

Kuka vaatteilla koreilee ja saako riparilla meikata?

Minä pidän kauniista vaatteista. Vuosien myötä olen löytänyt oman tyylini ja bongailen helposti omaa silmääni miellyttäviä vaatteita. Yritän valita niistä sellaiset, jotka ovat armollisia myös vartalolle.

Toisinaan kuitenkin mieleeni hiipii ajatus, koreilenko vaatteillani? Saako pappi olla kiinnostunut ulkonäöstä, vaatteista ja kengistä? Onko minulla liikaa vaatteita? Kuitenkin edustan ammatissani toista todellisuutta, näkymätöntä maailmaa. Pitäisikö papin edustaa aina samassa tummassa jakkupuvussa tai siinä värikkäässä neuletakissa? Pitäisikö arkityössä käytettävät vaatteet pystyä laskemaan kahden käden sormilla? 

Suurin osa vaatekaappini sisällöstä on sellaista, mitä voisin pitää arkena töissä pantapaitaan yhdistettynä. Muutama kesämekko ja juhlava toppi tekee tässä poikkeuksen. Oli kyseessä sitten keltainen neuletakki, musta paperipussihame tai kuviollinen mekko, pantapaidan kanssa ne ovat työvaate. Säädän värejä päivän töiden mukaan, valitsen housut ja hupparin nuorten leirille ja sen keltakukkaisen hameen kastekotiin. Minä tiedän jokaisen vaatteen kaapistani - eikä niitä lasketa pariskunnankaan käsien sormissa. Tiedän monta pappia, joilla on pari luottovaatetta töihin - pitäisikö minullakin olla vain ne? 

Toisaalta toimituspukeutuminen on hyvin säädeltyä. Valonsäteen kanssa ei oteta vapauksia. Mustaa nahka-avokasta ei tule lomalla yleensä ikävä. 

Toinen turhamaisuuden kuiskaus kuuluu korvissani rippileirin leiripäivän aamuna, kun föönaan tukkaani suoraksi ja levitän ripsiväriä keltaisen lampun alla. Vaikka eihän leirillä tarvitsisi. Riittää että on suht puhdas ja haisematon vaate päällä ja naamasta tunnistaa ihmiseksi - tai näin ainakin leirieämästä kuuluu puhua. Minä olen meikannut leireillä aina. (Silloin, kun kyynelkanava tukkeutui ja alaluomi turposi, en laittanut ripsaria.) Toki kohdallani taustalla vaikuttaa myös akne, jonka kanssa taistelen edelleen. Minun on mukavampi olla, kun saan meikata piiloon sen pahimman punoituksen. Minä olen siellä töissä. Töissä ollaan huolitellun näköisiä. Siksi käytän aikaa myös leirivaatteiden pakkaamiseen. Että on joka säähän sellaista vaatetta, jossa viihdyn ja joka tuo minulle iloa. 

Sisäinen materialistini siis elää ja voi hyvin riippumatta ammattini hengellisyydestä. Mutta sisäinen materialistini antaa ymmärrystä myös niille tytöille, jotka haluavat herätä leiriaamuna kuudelta meikkaamaan. Niille, joiden kassi painaa 50 kiloa. Ehkä se on kuorta, rooli, joka laitetaan päälle aamuisin. Mutta jos se on jotakin, joka tekee muiden kanssa olemisesta helpompaa, onko se niin pahasta? Joskus käy niin, että se viikon alussa sotamaalauksessa esiintynyt nuori, kulkeekin loppuleirin meikittä ja tukka sutturalla. Tai sitten ei. Kummastakaan ei voi päätellä mitään. 

***

Näistä helteistä opin sen, ettei minulla ole hellevaatteita. Nyt käytin samoja housuja, samoja muutamaa mekkoa kuukauden. Olen syksy ihminen. Siellä on monta ihanaa neuletta odottamassa vuoroaan. Samoin odotan jo aikaa, että saan laittaa jalkaan syksysaappaat. Ne sopivat hyvin uuden hameeni kanssa. Niinä pahimpina päivinä pukeudun ilahduttaakseni. Tai ollakseni turvassa vaatteen sisässä. Jos se helpottaa olemista muiden kanssa, voiko se olla niin paha asia? 

*** 

Olen lomalla. Tein juuri kolme tuntia koneella hommia. Päivitin kotisivuja. Ne koko hemmetin sivut on pääasiassa rakennettu mun yhden loman aikana. Lomalla siihen on aikaa. Työssä tulee aina jotain tärkeämpää, kuten ihmisiä. Minä olen nyt lomalla ihmisistä. Se on aika hyvä. 

Mikä on totta?

Päivitin tänään someen:

Tänään oli mahtavaa ja liikuttavaa kuunnella lasten laulua. En ole varmaan koskaan kuullut niin kajahtavaa Hoosiannaa. Kasteperhekin oli ihan tosi kiva ja on ilo kastaa heidän pieni ihmeensä parin viikon päästä. Sitten oli vielä ihan huippudraivi kastelahjatalkoissa! Parissa tunnissa saatiin aikaan noin 50 kastelahjaa jaettavaksi uusille Taivaan Isän perheenjäsenille. Nyt vielä jos rykäisisi kasaan itsenäisyyspäivän jumalanpalvelusliturgian.

Se on totta. Liikutuin lasten ponnekkaasta laulusta. Koulussa oli selvästi opeteltu hartauden kappaleita etukäteen. Samoin tapaamani perhe oli ihana - kuten useimmat ovat. Oli kahvit ja juteltiin kaikenlaista, ihasteltiin vauvaa ja ihmeteltiin hänen mukanaan tuomia muutoksia. Talkoissa oli hyvä tekemisen meininki ja saatiin paljon aikaan.

Olisin voinut päivittää myös:

Tänään en saanut mitään aiotuista töistä tehtyä. Ajelin ympäri pitäjää ja kuuntelen toisten mielipahaa. Siitä kai esimiehille maksetaan. Kotisivujen rakentaminen roikkuu, seuraavan jumalanpalveluksen valmistelua en ole edes aloittanut ja huominen on buukattu 8-20. 

Sekin on totta. Puolet päivästä istuin auton ratissa ajamassa paikasta toiseen. Ehdin avata koneen kunnolla ensimmäistä kertaa vasta illalla. Viikonloppu on vapaa, joten kaikki ensi viikon työt pitäisi saada tehtyä ennen perjantaita. Olen käyttänyt kuluvalla viikolla todella paljon työaikaa muiden työyhteisödynamiikan sotkujen kantamiseen. Olen huolehtinut jaksamisesta, setvinyt työnjakoa ja yrittänyt olla niin helvetin rakentava, että kohta siitä kaikesta saisi jo Babylonin tornin. Viime viikosta on jo univelkaa koulutuksen, reissaamisen ja sen viikon töiden takia. Seuraava viikko siintää jo edessä työntäyteisenä ja uhkaavana. Muista! Muista! Tee! Tee!

Mikä sitten on totta? Se kaikki. Ei elämä ole vain musta tai valkoinen. Onnella on varjot. Pitää kohdentaa katseensa johonkin. Minä yritän nähdä hyvän ja sanoa sen. Koska kuormasta on tullut niin iso kantaa, että jos sitä kääntyy katsomaan, sen alle musertuu.

Niin minä taputan itseäni olalle: urhea nainen! Tässäkin päivässä oli paljon hyvää. Sillä mitä teit, oli jollekin merkitystä. Etkä huutanut kenellekään päin naamaa, vaikka teki mieli. Et ole itkenyt kertaakaan, vaan hymyilet oikeissa kohdissa. Sinä urhea nainen!

Kadotaanko kakkavaippamaahan?

Minun kohdallani lapsettomuudesta voi puhua valintana.
Samalla tavalla kuin pappeus on valinta. Vaikka pohjimmiltaan pappeus on minulle kutsumus. Sisäinen tunne ja varmuus siitä, että tätä haluan tehdä, tähän Jumala minua kutsuu. Se toteutuu, koska olen saanut myös ulkoisen kutsun: vihkimyksen ja viran. Vaikka olen valinnut opiskella teologiaa, tullut valituksi kesäteologiksi ja lopulta papiksi seurakuntaan, pappeus ei ole vain valinta.

Koska elän vahvassa kutsumustodellisuudessa, näen myös vanhemmuuden kutsumuksena. Sisäisenä haluna olla äiti tai isä. Kutsumuksen kautta uskon ymmärtäväni edes aavistuksen lapsettomien tuskasta. Se on kipua sisäisen ja ulkoisen kutsun ristiriidasta. Sukua sille surulle, jota vihkimystä odottavat teologit ja pätkätöissä kituuttavat papit kokevat. Sisimmässä on kutsu ja palo Jumalan työhön, mutta virkaa ei ole, vihkimystä ei ole. Sisimmässä on kutsumus ja halu vanhemmuuteen, mutta lasta ei tule (tai edes parisuhdetta, jossa lapsen voisi saada).

Minulla ei ole kutsumusta vanhemmuuteen. Toisinaan ihan pysähdyn kuulostelemaan itseäni: kaipaisinko sittenkin jotain? Kolkuttaako biologinen kello? Aina vain vastaus on: ei. Minulla ei ole sisäistä paloa lisääntymiseen, oman lapsen saamiseen. Eikä tämä ole minulle suuren valaistumisen asia. Se ei ole jotain, josta kiihkoilisin tai mikä saisi minut allekirjoittamaan lakialoitteita streilisaation ikärajan poistamiseksi. Minä en vain ole äiti-ihminen. (Toiset ei halua lemmikkejä, asua omakotitalossa, elää parisuhteessaan saman katon alla - nämä ovat vain erilaisia elämänvalintoja.)

Tapaan työssäni paljon lapsia. Osa on ihan suloisia. Kastejuhlissa huomaa uuden ihmisen kyvyn mullistaa maailmaa. Sukulaislasten kanssa oivaltaa, ihastelee uusia taitoja ja ihmettelee maailmaa. Ripari-ikäisten kanssa pääsee vääntämään säännöistä leirillä ja elämässä. Ja kun tulen kotiin, en kaipaa mitään. Paitsi ehkä rauhaa ja hiljaisuutta, hetken lukea kirjaa. Suren niiden rinnalla, jotka toiveista huolimatta eivät saa lasta. Jos voisin, antaisin kaikki potentiaaliset lapseni heille. (Vaikka eihän sitäkään tiedä, kun tutkittu ei ole, voinko minäkään saada lapsia!)

Olen sen ikäinen, että ystäväpiirissä alkaa olla vauva-aika. Taas yksi skene, johon en pääse ineen. Vaikka, utelias luonne kun olen, tutustun mielelläni kantoliinakulttuuriin, imetystukeen, kestovaippakeskusteluun ja muuhun sellaiseen. Vaikka enhän minä sitä ymmärrä. Systemaatikkona vähän analysoin, kuuntelen kiinnostuneena käyttäjäkokemuksia. Olen ihan mielelläni (ainakin vielä) se ystävä, jonka kanssa voi reilusti puhua muusta kuin vauvoista. Ja se joka puhuu itse jostain muusta kuin vauvoista. Silti joskus mietin, kadotanko ajan myötä ystäväni kakkavaippamaahan? Kestävätkö ystävyyssuhteet niin kovin erilaiset elämäntilanteet? Kun en voi jakaa kokemusta raskauden eri vaiheista, synnärille menosta. En elä hetkeä, kun oman lapsen saa ensimmäistä kertaa syliin. Kuulemma vasta sitten tietää, mitä rakkaus on. Vasta lasten myötä kasvaa aikuiseksi ja oppii olemaan.

Edelleen yhteiskunnassa tuntuu elävän vahvana ajatus nainen = äiti.
Että kyllähän jokainen nainen haluaa olla äiti. Minulla ajatuksessa on yhtä paljon logiikkaa kuin siinä, että jokainen nainen haluaa käyttää hametta, opiskella hoiva-alalle tai opettajaksi eikä koskaan opi ajamaan kunnolla autoa. Onneksi omassa lähipiirissäni ajatus ei (ainakaan vielä) ole mitenkään hallitseva, vaikka lisääntyminen oletusarvoista onkin.

Sanotaan, että lapsettomat ovat itsekkäitä. Emme tuota maailmaan veronmaksajia. Kukaan ei käy meitä katsomassa, kun olemme vanhoja. Muiden lapset vaihtavat kakkavaippamme hoivakodissa (tai jättävät meidät kuolemaan kakat vaipassa, koska lapsemme eivät ole ajamassa oikeuksiamme). Entä, jos saisinkin lapsia, mutta lapseni olisi vammainen? Jos lapseni sairastuisi ja kuolisi nuorena? Jos hänestä tulisi päihderiippuvainen? Jos välimme rikkoutuisivat eivätkä he koskaan kävisi vanhempiaan katsomassa? Olisinko silti arvokkaampi ihminen (hoivakodissa kakkavaipoissa yksin maatessani) vain siksi, että olen tuottanut maailmaan uuden ihmisen?

Katsellessani työkaverin vauvamahaa ajatukseni olivat kyllä itsekkäitä. Mietin, etten minä lapsettomana koskaan saa samanlaista luvallista poissaoloa työelämästä. Ellen lisäänny (tai saa opintovapaata, ota palkatonta virkavapaata tai pääse 15 vuoden päästä vuorotteluvapaalle) edessäni on vielä 40 vuoden putki työelämää. Siinä ajassa ehdin maksaa hyvän siivun veroja, joilla toivottavasti rakennetaan nykypäivän lapsille parempaa tulevaisuutta. Siinä ajassa ehdin käyttää rahaa palveluihin ja "turhuuksiin", joiden kautta toivottavasti tuen jonkun toisen toimeentuloa. Ja ehdin säästää itselleni pienen eläkerahaston, jolla toivottavasti voin turvata myös vanhuuteni vuosien hoivaa. Ehkä sitten voin työllistää jokun kunnollisen veronmaksajan (lisääntyjän) lapsen.

Jos en saa lapsia, olen eräällä tapaa sukuni viimeinen. Toivon, että sitten, kun aika jättää minut, on vielä olemassa jonkinlainen kirkko, joka hoitaa minut hautaan. Olisi pappi, joka sanoo: katoavaisuudessa kylvetään, katoamattomuudessa niitetään. Olisi vaikka koululuokallinen lapsia seuraamassa toimitusta.

Että tuollaisiakin on, joiden elämän valinnat ovat johtaneet yksinäisiin hautajaisiin. Tai kutsumus.

Että olisi jäljellä vaikka yksikin ystävä, joka hautajaispäivänä keittäisi itselleen kahvit ja muistaisi: sellainen ihminen oli olemassa.

Kuka tahansa kelpaa

Kuka tahansa kelpaa
Jos sillä on sun nimi
Yhtä kevyet pelot
Yhtä vahva totuus

Lausuu Samuli Putro autoradiossa. Jossain kohdassa tämä biisi oli mulle voimabiisi. Siinä on hyvä tempo, hieno koukku: kuka tahansa kelpaa, jos.

Hakeuduin koulutukseen, johon kuuluu psykologinen soveltuvuusarviointi. Kyseessä on johtamiskoulutus, jonka suoritettuaan on pätevä hakemaan kirkkoherran virkaa. Soveltuvuustutkimus siis mittaa taitoja ja ominaisuuksia suhteessa johtamiseen ja esimiestoimintaan.

Olen tehnyt samantyyppisen testin ennen pappisvihkimystä. Ja kaksissa pääsykokeissa. Tällä kertaa kokeen tekeminen oli siis tuttua ja pieniä ympyröitä mustatessa piirsin mieleeni aika eheää kuvaa itsestäni.
"Viihdyin jo lapsena yksin" - sopii minuun hyvin.
"Pidän enemmän työskentelystä ihmisten kuin papereiden parissa" - sopii minuun hyvin.
Sellainen minä olen. Viihtynyt lapsesta asti yksin leikkimässä. Maalannut kokonaisia maailmoja mielen maisemaan. Rakastanut juhlia, koti-iltoja, omia ihmisiä, uusia tuttavuuksia, hyviä keskusteluja ja hiljaisuutta. Rakastanut tarinoita. Aina.

Sosiaalisena ja ulospäinsuuntautuneena ihmisenä kaipaan hiljaisuutta. Nautin luvattoman paljon arkivapaista, kun saan olla yksin kotona. Yksin asuminen ei ole koskaan tuntunut ahdistavalta. Iloitsen Kalamiehestä, joka kestää hiljaisuutta, omaa tilaa ja yksinäisyyttä. Vaikka olen hakeutunut ihmisten pariin töihin, väsyn ihmisistä. Kun kantaa toisten kuormia, tarinoita, iloja ja suruja, saattaa hukata itsensä. Vastapainoksi tarvitsee ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella minun asioitani. Ihmisiä, jotka sietävät sosiaalisen väsymisen, jopa ymmärtävät sitä.

Ihmiskeskeinen työ kaventaa omaa ystäväpiriiä. Luin artikkelin, jossa kerrottiin ihmisillä olevan keskimäärin 5 läheistä ystävää. Tämä siis puolison lisäksi. Minulla on kolme. Siis siinä aivan sisäpiirissä. Niitä, joille aina vastaa - ja jotka aina vastaa. Niitä, jotka joskus ottaa päähän niin paljon, että itkettää. Ja joita miettii useammin kuin muita. Niitä, joita ajattelee ensimmäisenä hassun meemin nähdessään. Niitä, joille kelpaa pelkoineen ja totuuksineen.

Johtajaksi minä ne kelpaa. Soveltuvuustutkimuksen tuloksia lukiessani tunnistin itseni laajemmasta analyysistä. Olen nopea, jopa kärsimätön, itseriittoinen ("Pidän ryhmätöistä" - ei sovi minuun lainkaan), joustava, säilyttävä (=muutosvastainen) ja tunteisiin reagoiva. Ominaisuuksia, joita ei tämän tutkimuksen mukaan paljon johtajalla kaivata. Pitäisi olla vahva uudistaja, hieman kova, jopa kylmä, asiakeskeinen ja jämäkkä (joustavan vastakohta, vaikka minä väitän, että näitä ominaisuuksia voi olla rinnakkain ja ne nousevat esiin tilannesidonnaisesti). Onneksi sentään itsetuntemukseni on hyvällä tasolla enkä ole välittömässä loppuunpalamisen riskissä.

Toki tiedän, että itse hieman mokasin testitulosta. Kun kysyttiin, missä näen itseni viiden vuoden päästä, kerroin haluavani tehdä hyvää perustyötä selkeässä työyhteisössä. Olisi pitänyt muistaa sanoa: "Olen keskisuuren seurakunnan diktaattorina." Mutta kun en minä näe itseäni siellä. En halua olla kirkkoherra. Minä haluan tehdä tätä tavallista työtä, jota osaan ja jossa olen ihan hyvä (vaikka pappissoveltavissa kyseenalaistettiin sekin). Vaikka joskus totean, kuinka kaikki pitäisi itse hoitaa, en minä sitä silti tahdo.

Numeroarviointi valmiuksistani johtajaksi tuntui silti pahalta. Ristiriitaiselta. Olen ajatellut, että minulla on taitoa toimia johtajana. Minulla on näkemystä. Tunnistan heikkouteni. Ja sitten se numero ilkkuu: Sinä et kelpaa! Liian nopea, liian kärkäs, liian joustava, liian tunteellinen (?!?), liian nuori, kokematon, sovitteleva, tarkkailija... Onneksi on virka. Onneksi on tolkullisia työtovereita, jotka eivät ole numeroiden perusteella puukottamassa selkään ja laittamassa minua vaihtoon. Onneksi on seurakunta, joka on ottanut minut omakseen.

Sä olet ainutkertainen, niin varmuudella tehty
Mä etten lähtis luomistyötä kyseenalaistaa
Sä olet naarmu seinämaalin täydelliseen pintaan
Se virhe, jonka arvokkuus on mittaamaton


sanat: Samuli Putro - Kuka tahansa kelpaa

Yökyläilyn haasteet.

Lapsena ehkä parasta oli yökyläily. Jossain vaiheessa äiti jo alkoi rajoittaa sitä, kun aina meillä olisi ollut joku ylimääräinen olemassa. Aikuisena ne rajoitteet löytyvätkin sitten jo omasta päästä. Olen näin aikuisena löytänyt itsestäni ehkä palasen neurootikkoa, mutta monet pienet asiat ovat alkaneet yökyläilyssä kalvaa mieltä. Valtavassa paljastelun vimmassani ajattelin jakaa ne teidän kanssanne.

Ensimmäinen haasteeni on muistaa ottaa mukaan yöpaita. Nukun kotona usein alasti ja vaikka lähden leirille monta kertaa vuodessa (sinne sen yökkärin kyllä muistan aina ottaa!), niin liian usein kassia avatessa toteaa yöasun unohtuneen. Onneksi mukana yleensä aina on ylimääräinen t-paita tai alustoppi, joka ajaa saman asian. Sitten ovat nämä itseni ulkopuolelta tulevat haasteet.

Erirytmisyys. Olen aamu-uninen. On kamalaa olla vierailulla paikassa, jossa tietää isäntäväen olevan jo aamuseiskalta valmiita toimintaan. Väistämättä myös itselle tulee olo, että kello soimaan ja teippiä silmään, jotta voi hyvänä kestittävänä olla mukana menossa aamusta alkaen. Nukun yleensä huonosti, kun stressaan tätä jo etukäteen. Toisaalta yhtä kamalaa on epämääräinen "no, kattellaan milloin herätään". Korva tarkkana siis kyttään heräämisestäni alkaen, joko toinen liikkuu. Tämä ei muuten ole ongelma silloin, jos on yökylässä jonkun tosi tutun ihmisen luona. Silloin voi ihan hyvin nousta hiimailemaan ja lueskelemaan tai jatkaa uniaan. Kyllä se potkii ylös, kun ei enää jaksa odottaa. :D

Renkat ovet. Yksi pahimmista, etenkin hieman vieraammassa paikassa, ja etenkin öisin. Renkka ovi on yleensä aina joko siinä huoneessa, jossa itse majoittuu tai sitten wc:n ovi. Lähdet hiljaa yöllä vessaan - ja ovi voisi herättää vaikka karhun talviunesta. Lukkoa pitää renkuttaa auki ja kiinni, sarana narisee, karmit ovat turvonneet, joten ovi todellakin survotaan kiinni JA auki. Ehkä ainakin kerran kokee myös sen paniikkihetken: mä en saa tätä ovea auki, olen loukossa täällä!

Meillä on muuten myös vaikeat ovet. Ei krenkat, mutta vaikeat. Wc-kylppäriin kuljetaan pukuhuoneen kautta. Vain pukuhuoneen ovessa on lukko, wc:n ovessa ei. Kun kukaan ei ole vessasssa tai suihkussa, täytyy pukuhuoneen ovi pitää auki, koska kissojen hiekkalaatikko on pukuhuoneessa. Ihan pari kertaa saa tämän aina ohjeistaa kelle tahansa, joka meille tulee: jätä pukuhuoneen ovi auki, kun tulet pois sieltä.

Ei roskakoria wc:ssä. MIKSI!? Ymmärrän, jos olen yksin asuvan miehen luona käymässä, että ei ole tullut mieleen sijoittaa roskista vessaan. Te muut: miksi?! On riittävän kamalaa, että on menkat vierailuaikana ja sitten joutuu vielä kuskaamaan intiimituotteitaan mieluiten koko kämpän läpi sinne keittiön roskikseen. Tai sen unohtaa lavuaarin reunalle. Kyllä, menkat ovat luonnollinen asia. En silti halua mainostaa niitä kaikilla asukkaille. Ja olisihan sinne vessan roskikseen helpompi myös jättää mm meikinpuhdistuksesta tuleva jäte, kuten vanulaput.

Tunkkaiset lakanat ja pyyhkeet. Onko tämä joku pesuainejuttu? Jääkö hajuttomasta pesuaineesta tietynlainen haju pyykkiin? Vai laitetaanko pyyhkeet ja lakanat vielä kosteina kaappiin vai mistä tämä johtuu? Itsehän saatan "pistohaistella" omia pyyhkeitä ja lakanoita siltä varalta, että niihin tarttuisi tunkkainen haju. Enkä tarkoita, että pyykin kuuluisi haista pesuaineelta tai huuhteluaineelta - niiden ei kuuluisi haista miltään. (Tämä on ehkä eniten sellainen "hulluuden rajamailla" -kohta.) Minä siis myös petaan meille vierashuoneen sänkyyn valmiiksi yhdet puhtaat lakanat aina edellisen yökyläilijän lähdettyä. Helpottaa kummasti sitten illalla nukkumaan käydessä, kun ei tarvitse alkaa kötöstellä täkkejä ja lakanoita tuhannen väsyneenä.

Lemmikit. Tämä ei ole minulle mikään varsinainen ongelma. Meillä on kissoja ja sitä myöten aina myös karvaa - ja utelias kaveri mukana suihkussa, aamulla vastassa vessan matolla jne. Lemmikkiin tottumattomalle karvakaveri voi olla haaste - allergikosta puhumattakaan. Enkä minäkään ihan kaikkien kavereideni lemmikkien tapaamista niin innolla odota. :D

Ehkä suurin haasteeni on se, että haluan olla mahdollisimman vähän vaivoiksi. Olisin mielelläni helppo ja huomaamaton. Krenkat ovet ja puuttuvat roskikset tekevät siitä toisinaan haastavaa. Lähinnä minulle. Siltikään en aio luopua kavereiden nurkissa roikkumisesta, sukulaisvierailuista ja siitä vakaasta ajatuksesta, että meille saa aina tulla.

Marraskuu.

Aamulla on kylmä. Silti täytyy avata makuuhuoneen ikkuna edes hetkeksi. Unesta jää raskas haju. Pitää tuulettaa. Kissa tunkee itsensä tuuletusikkunan väliin, painautuu hyttysverkkoa vasten. Se haistaa vapauden. Minulle se on vain kylmää loskaa, marraskuuta.

Olen syksyihminen, mutta tämä aika ei ole minua varten.

Toista vuotta peräkkäin kalenteri huutaa Hoosiannaa lokakuun lopusta pitkälle marraskuuhun. Siunauksia ja kasteita, kasteita ja siunauksia. Muutaman jumalanpalveluksen jos välissä heittäis. Olisi sijainen ja tekisi ne toisenkin työt omiensa päälle. Onhan meillä keikkalaisia, mutta ei ne ole virastolla silloin, kun omainen ei enää jaksa ja haluaa puhua papille. Ei ne ole saattamassa sen jälkeen, kun arkku on peitetty raskaalla marraskuun mullalla ja kukat ovat paleltuneet ensihyhmän alla. (Tässä kohtaa mielessä vilahtaa ajatus: eihän meillä enää kukaan ole!)

Aallonpohja tuli vastaan. Sen tunnistaa siitä, että itkee muistotilaisuuden jälkeen sitä, ettei jaksa enää itse. Että tuntuu, että hukkuu. Siinä hetken märistyään, pyyhkii silmät hihaan, ajaa kotiin, pesee kasvot, meikkaa uudelleen ja lähtee pitämään keskusteluiltaa. Jaksaa kuitenkin. Aallonpohjan tunnistaa siitä, että sisällä tuntuu niin hauraalta, että tuulikin voi murentaa. Tuulesta käy vaikka huomautus kirjoitusvirheestä tekstissä, jota kukaan ei lue.

Mutta olen taitava käyttämään teippiä ja liimaa. Virka kantaa. Viiden vuoden ammatillisuus kantaa. Silloinkin, kun messu menee päin seiniä ja paperit on hukassa. Kun huomaa, että keskittyminen herpaantuu. Venyttää viimeistä teipinpalaa, että vielä tämä hetki menisi, vielä tämän kerran jaksan antaa teille ihmisille, hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin.

Lopulta, kaikki on hyvin. Kalenteri antaa hengittää. Pimeässä kukaan ei nää, jos itkee. Pimeä ei pelota. Pimeä suojelee, sulkee sisäänsä kuin käpälä.

Sinustakin tullut on aikuinen...?

Täytän kuukauden kuluttua kolmekymmentä. Onko se paljon vai vähän? Onko se sen verran, että on jo aikuinen?

Minusta tuntuu, että 30 on uusi 20 - koko elämä ja valinnat vielä siellä edessäpäin! Nuoruus ja sen mukana jotenkin paheksuttava venyvä ja päämäärätön elämäntapa venähtää reilusti kolmenkympin päälle - eikä sekään ole enää niin kamalaa. Vaikka edelleen kuulee viestiä, että elämää pitäisi suorittaa ja kuinka 25v on vanha ensisynnyttäjä, ollaan samaan aikaan myös sallivampia elämän keskeneräisyydelle. Se on ihan ok olla 30v ja opiskelija. Pätkätyöt kutsuvat lähes jokaista ikätoveriani, pääkaupunkiseudulla myös kimppakämpät ja muu yhteisöasuminen (joka ennen ole vain niiden parikymppisten opiskelijoiden juttu).

Minulla on jo aika kovat aikuispisteet: omistusasunto, parempi auto, avioliitto ja vakituinen työ. Silti "velkani yhteiskuntaa kohtaan" ei ole täysin maksettu. Minulla ei ole lapsia. Niinpä saan kolmenkympin rajapyykin lähestyessä yhä tiuhemmin vastata kysymyksiin: milloinkas pastori osallistuu lastentekotalkoisiin? Ajattelin jättää ne kinkerit välistä. Ehkä se sitten on minussa yhä kytevää nuoruutta, vastuuttomuutta ja itsekkyyttä.

Ehkä aikuisuus on jotain sellaista, että ostetaan farmariauto, omakotitalo ja vietetään lomat kaikenlaisia puhdetöitä tehden. Käydään perhelomilla lapsiystävällisissä hotelleissa. Ehkä se on vain jokin keskiluokkaisen aikuisuuden ideaali. Tuota kuvaa katselen joskus vähän karasatelleen, korkkareiden kannoilla keikkuen. Minä olen kohta 30 ja tuo ei ole sellainen laatikko, jonne minä mahtuisin. Vaikka ulkoisesti monet kriteerit täytänkin.

Aikuisuus on minulle vastuuta ja samalla vapautta. Opiskelijavuosina ei paljon asunto- ja autolainat painaneet harteita, nyt painaa. Töissä on useimmiten kivaa, mutta sinne on pakko mennä myös silloin, kun ei huvita. Tämän työn, viran, minä olen kuitenkin tahtonut ja se on minulle annettu. Siitä saa myös palkkaa, mikä on iso etu silloin, kun on velkaa. Ja kahden ihmisen ruokaostokset. Ja kissat. Ja vakuutukset. Ja auto. Samalla aikuisuus on myös vapautta. Oma koti, oma lupa. Minähän en vapaapäivänäni imuroi, jos en jaksa (joskus on pakko, mutta ei aina). Lomalla ei ole pakko nousta kukonlaulun aikaan tuusaamaan (meidän rytmillä kaikki tuusaaminen alkaa illalla). Olen onnellisessa asemassa, koska rannaton vapaus ulottuu jossain määrin myös työhöni, hyvässä ja pahassa.

Eräs ystäväni sanoi, että kolmekymmentä on aika hyvä ikä. Sillä nyt voi jo jättää jotain taakseen. Parikymppisen paikkansa hakeminen, lokeroihin kelpaaminen saa jäädä. Siispä, minä ajattelin pitää iästa 30 ja +. Minä saan keikkua korkkareiden koroilla ja katsella ihannekuvia ilman painetta sopia siihen. Jätän taakseni kelpaamisella kilpailemisen ja valitsen vapauden. Vapauden olla minä itse - ja kasvaa minuna olemisessa.

Johannes.

Introvertit erityisherkät pelastaa maailman - tai ainakin työpaikat!

Vegaanit pelastaa maailman!

Nyhtökaura pelastaa ihmisen!

Piispat juo meidän viinat!

Uusi avioliittolaki on tyhmä!
Eipäs!
Juupas!
Itse olet.

Kuka on oikeasti köyhä?
Et ainakaan sinä, et ainakaan oikealla tavalla.

Juoksetko sinäkin turhaan - siinä voi kaatua!

Salilta saa syövän!

Katso uusimmat tissikuvat tästä.

Meemi päivän poliittisesta väännöstä.

PMMP lauloi siitä, kuinka Jeesus ei tule. Rihannan biksut ja klikkiotsikot vie liikaa aikaa.
Juhannus tulee ja minä olen kurkkuani myöten täynnä kaikkia nettikeskusteluja, uutisotsikoita ja pätemisentarvetta. Minun teologiani on laiskaa, ehkä jopa vääränlaista. Syön vääriä asioita ja vääristä syistä. Olen katsonut silmiin lehmää ja syön silti lihaa. Juoksen, mutta en käy salilla. Yritän muistaa lohdullisen lauseen, jonka kuulin ihmiseltä, joka rymisteli elämääni, osui ja upposi, katosi taas  niin kuin tuollaiset aina tekee omien halujensa mukaan: "Ihminen voi palaa vain yhdelle asialle kerrallaan." Mille minä syttyisin, kun kaikki saa käpertymään kasaan?

Juhannus tulee. Jeesus ei vielä. Nyt on Johanneksen vuoro. Se tyyppi paloi asialleen. Sillä oli vaan yksi:

Kääntykää ja tehkää parannus.

Liian läski satubalettiin.

Se on varmaan valemuisto. Sellaisia on meillä jokaisella. Siis sellainen muistikuva, joka on oikeasti väärä. Joko täysin keksitty tai jollakin tavalla todellisesta tapahtumasta tai vaikka unesta jäänyt muistijälki. Minulla on hatara kuva jossain mielen perukoissa, että olisin joskus lapsena käynyt balettitunnilla. Ja että minua siellä kiusattiin tai jotenkin syrjittiin. Omaan punkeron identiteettiini kerroin sen tarinaksi siitä, kuinka olin liian läski satubalettiin.

Kevään olen käynyt tanssitunneilla. Olen siinä huono. Se tekee minulle hyvää. Siis olla huono ja joutua opettelemaan. Siinä ei voi ajatella muuta, pitää keskittyä tekemään. Tanssi on ilmaisun muoto, siksi se varmaan vetää minua puoleensa. Kun sisällä on jotain, mikä haluaa tulla ilmaistuksi, helpottaa jos pääsee teatterilavalle tai tanssimaan tai kirjoittamaan (tai vaikka piirtämään). Mutta peilistä minä en pidä. Sieltä minua katsoo punkero.

Työterveydessä sanottiin, että pitäisi laihduttaa. (Ihan kuin en sitä tietäisi itse!) Siellä muistutettiin, että ei voi olla joka päivä herkkupäivä ja "kun teidän työssä niitä herkkuja on vähän joka viikko". Meinasi itku päästä. Että miksi normaalit ihmiset saavat ne ylimääräiset herkkukalorinsa sellaisista asioista, joista pitävät! Viinilasit ja irtokarkit voivat kuulua joskus valistuneimpaankin ruokavalioon. Mutta papilla ei. Koska lauantaisin pitää syödä sitä voileipäkakkua ja kermakakkua (tai olla nälässä, koska kymmenen minuutin siirtymällä ei autossa vedetä terveellisiä välipaloja - vaikka toki taskulämmin smoothie/protskurahka houkutteleekin valtavasti).

Valemuistoja tai ei, kannan varmaan aina mukanani punkeron identiteettiä. Vaikka joskus saavuttaisin sen vartalolleni niin kaukaisen "normaalipainon", näkisin itseni varmaan pitkään vielä punkerona. Lyhyenä tyttönä, jolla on iso pylly ja hitaat jalat juoksemaan. Eikä sillä ole oikein laulunlahjojakaan, joten ilmaisutaidon kevätnäytöksessä pääsee esittämään kiveä (tai mummoa, koska punkerous on jotenkin äidillistä).

Vesijuoksemassa.

Kävin vesijuoksemassa.
Uimahallin altaaseen näkyy vastapäisen koulun luokkahuoneiden valot. Ensin siellä on pimeää, sitten tulee opettaja, ja ennen kuin nousen altaasta, luokkaan ovat saapuneet jo oppilaatkin.

Toisinaan kaipaan takaisin koulumaailmaan. Sen säännölliseen, staattiseen rytmiin. Loisteputkivalojen alle väärän suhteisiin pulpetteihin. Ehkä se on pieni autisti minussa. Se, joka kaipaa selkeyttä, säännöllisyyttä ja rajoja. Miten vahvoja ovatkaan koulumuistot: Loisteputkilammpujen helinä niiden syttyessä, kumipurun vienon ummehtunut haju, kamppailu ikkunapaikasta.

Pukukopissa puhelin tutun opettajan kanssa. Kaikesta sopistetaan. Sisäilma on huonoa, ratkaisuja ei tehdä. Pian tunnit eivät riitä pitämään opettajaa leivässä. Lasketaan sormilla vuosia eläkkeeseen.

Minä luin ammattiliiton lehdestä, että oma vuosikertani saisi painaa duunia seitsenkymppiseksi. Edessä on vielä 40 vuotta. Parempi vain käydä vesijuoksemassa, että pysyy tikissä - huojumatta arkun päässä sittenkin, kun siunaa vanhoja opettajiaan.

Tammikuun naistenlehdet ja muu sellainen.

Heräsin tänään, vapaapäivänä, Kalamiehen kanssa yhtä aikaa ennen kahdeksaa. Nousin ylös, jotta saisin viettää enemmän aikaa ihan yksin kotona. Mitä tämä laatuaika itsen kanssa sitten on? Tähän mennessä olen kirjoittanut kirjeen, pessyt kylpyhuoneen ja huudattanut häiden musiikkilistaa tanssien samalla kyseenalaisesti vähissä vaatteissa (siellä kylpyhuoneessa). Sunnittelin hieman myös imuroimista, mutta miehen asennustyö on vielä vähän kesken. Ajatuksena on myös lukea kirjaa Tikli, joka on ollut kesästä asti kesken.

Söin päärynän nojaten keittiötasoon ja mietin, miksi tammikuun naistenlehtien numerot ovat aina, joka vuosi, ihan samanlaisia. Pääkirjoituksessa ehkä muistutetaan kuinka jokainen nainen on ihana juuri sellaisenaan ja kuinka dieetit eivät koskaan ole avain itsensä hyväksymiseen. Mutta sitten alkaa tykitys: 3 uutta superdieettiä! Näin kevennät kasviksilla! Voita salipelko! Helppo kotijumppa - vain viisi liikettä! Tammikuu on timmikuu! Kun vielä joulukuun numerossa ihasteltiin joulupöytää ja tee-se-itse-jouluherkkuja (kaloreita laskematta!), niin nyt laitetaan läski lätisemään. Lisäksi facebook täyttyy kutsuista munattomaan/maidottomaan/herkuton/lihattomaan/viljattomaan/tipattomaan tammikuuhun. Mukaan pitää tietysti haastaa kaikki kaverit, koska yhdessä dieetistä on helpompi pitää kiinni (tai voi kilpailla siitä, kuka onnistuu parhaiten salasyömään munia/maitotuotteita/herkkuja/lihaa/viljaa/viinaa).

Olenhan toki itsekin haksahtanut tähän uuden vuoden mukanaan tuomaan kuntoiluintoiluun. Ilmoittauduin mukaan aikuisten tanssiin. Kuvauksessa luvataan rentoa menoa ja kurssin sopivan myös aloittelijalle. Olen kuiteknin henkisesti valmistautunut siihen, että häpeän seuraavat kuukaudet takarivissä rytmitajuttomuuttani ja sanastotyhmyyttäni (mutta tämä ryhmä oli AINOA koko hemmetin kaupungissa, jossa jumppaan ei yhdisty kahvakuula tai bodypump - ja joka ei ole esim keskellä päivää). Täydellisen (tai edes siedettävän) ryhmäliikuntamuodon etsintä siis jatkuu. Zumbasta pidin opiskeluaikana. Täällä sitä voi harrastaa vain ulkona 5 euron kertahintaan. Viime vuoden tehojumppa kävi lopulta vain hermoille. Jos jumppaan ärsyttää mennä, siellä ärsyttää olla eikä sen jälkeenkään saa mitään ihanaa endorfiinipiikkiä, niin kannattaa luovuttaa. Tänä vuonnahan ko. ryhmää viritettiin vielä astetta kamalampaan suuntaan: käytämme tunneilla levypainoja ja steppilautaa. Ei. Tähän en lähde.

Yritämme virittää vähän ruokavaliotamme, olemme luovuttaneet Kalamiehen suvun vihjailun ja lopulta suoranaisen toiminnan alla. Sanotaan nyt vain, että punkerolla on aika kova kilohinta. Toistaiseksi tämä paremman ruuan tekeminen on onnistunut ihan hyvin, koska minä olen lomalla. Kunhan pääsen takaisin töihin, voi olla, että iltakuuden aikaan kumpaakaan ei enää kiinnosta alkaa marinoida kanapaloja omin pikku kätösin.

Kissoista toinen käy aina välillä tuijottamassa minua. Niillä on ehkä vahtivuorot. Nekin on vähän dieetillä - tosin omasta tahdostaan. Hemmetin sihtisuut.

Ehkä on aika vetäytyä niiden viereen hieman lueskelemaan. Ylihuomenna loma loppuu ja arki alkaa. Tämän vuoden alku on ollut kova. Kun tätä vuotta oli eletty vasta reilu viikko, olin saanut jo kaksi suru-uutista. Elämä on niin kovin hauras.

Ja samalla aivan liian arvokas uhrattavaksi asioille, jotka eivät tuo iloa. Edes välillisesti, edes joskus.

Koskettava uutinen.

Olen taas menossa yhdelle kurssille. Sitä varten piti ennakkotehtävänä tarkkailla mediaa ja poimia jokin itseä koskettanut uutinen.

Olen tähän mennessä löytänyt kaksi. Kumpikaan niistä ei liity suuriin aiheisiin, kuten pakolaisiin, turvapaikanhakijoihin, yhteiskuntasopimuksen kaatumiseen, Suomen raiskaustilastoihin tai Virsivisan kieltämiseen.

Hannes Hynönen, 102-vuotias sydänten vetaraani, on kuollut.
Itse otsikko ei minua koskettanut, vaan artikkeli kokonaisuudessaan. Kuinka se kertoi tämän Linnan juhlissa hurmanneen veteraanin kuolleen rauhallisesti kotonaan aamukahvin jälkeen. Jos kuolema voi olla kaunis, nyt se oli. Kotona, kahvin ääreltä, elämästä nauttineena saa henkäistä viimeisen kerran.

Korpit huvittelevat matkien ja kiusoitellen isompiaan.
Jep, minua kosketti uutinen korpeista, noista hyljeksityistä mutta älykkäistä tuonenlinnuista. Tämän vuoden luontokirjaksi on valittu Korppiretki. Tuossa kirjassa on kuvattu mm. hetki, kun korpit kierivät lumessa ja kuinka korppi raaputtaa nokallaan kaverin niskaa.

Miksi nämä uutiset?

Ehkä niissä on pehmeyttä tämän sekasortoisen ajan keskellä. Hannes Hynönen oli mies, josta kellään ei ollut pahaa sanottavaa ja jota edes iltapäivälehdet eivät kehdanneet riepotella. Hän oli ihminen, jonka silmätkin hymyilivät. Sodan, jälleenrakentamisen ja teknologiamylleryksen nähnyt mies, joka rakasti tätä maata, sen kauneutta ja koko elämää ylipäänsä.

Korpeissa taas näin jotain inhimillistä. Miten ne elävät nuorina jengeissä ja sitten pariutuvat eliniäksi. Ne leikkivät ja imitoivat muitakin lajeja ihan huvikseen. Älykkyys tekee niistä myös julmia ja takaa-ajettuja.

Molemmat uutiset olivat minulle myös toivon uutisia. On olemassa onnellisia loppuja. Vielä ihan kaikki ei ole pilalla. Vielä on korppeja, jotka osaavat laskea liukumäkeä.

Pienissä häissä.

Siitä on tasan kolme kuukautta, kun me menimme naimisiin.
Enpä ole täällä meidän häistä huudellut, vaikka olen edelleen stalkkaamassa sekä Häät 2015 -ryhmää että Rouvat 2015 -ryhmää (tai ehkä juuri siksi).

En ole oikein keksinyt, mistä tulokulmasta kirjoittaisin meidän häistä. Ja sitten se valkeni minulle Lidlin kylmäaltaalla, kun vastaan tuli meidän vihkimisessä ollut ihminen (joka piileskeli ovelasti urkuparvella, enkä ollenkaan tiennyt hänen olevan siellä!). Haluan kirjoittaa siitä, mikä meidän häissä oli luovuttamatona ja omaa.

1. Kirkollinen vihkiminen. Vaikka minusta on hauskaa ja jotenkin oivaltavaa, että yksikin pappisystävä meni pappispuolisonsa kanssa naimisiin "salaa" maistraatissa, halusin silti juhlia omat hääni kotikirkossa perinteisin menoin. Häämarssiksi ei tosin kelvannut Prinsessa Ruusunen, vaan laitettiin kanttori opettelemaan uusi biisi Händelin Zadok the Priest. Ja oli muuten miespappi vihkimässä - kun nyt sattui olemaan mun esimies.

2. Minä kävelen yksin. Koska olen yksinhuoltajan lapsi ja itsenäinen nainen, en halunnut saattajaa. Niin rakas kuin äidin mies minulle onkin, en koe omalla kohdallani oikeaksi eleeksi minkäänlaista "luovuttamista" - että tässä tää nainen nyt sit on, pidä hyvänäs. Toisaalta minulle oli merkityksellistä, että Kalamieheni käveli minua vastaan eikä kuljettu koko matkaa alttarilla rinnakkain. Koska oikeastaan se on kuva meistä kahdesta - hän tuli vastaan, aika äskettäin. Ehkä halusin myös korostaa sitä, että avioliitto on minun päätökseni, ei mikään naimakauppa sukujen kesken.

3. Meillä on hauskaa. Kuten on aiemminkin tullut todettua, minä olen toimintavastaava eli se, joka järjestää teemabileet. Toiset ovat sitten juhlavastaavia, jotka jaksavat mätsätä servettien värejä ja askarrella pompomeja ja luoda visioita. Meillä oli koristelussa pääosassa kettukarkit (koska ovat myös minun ja edesmenneen pappani lempikarkkeja) ja luonnonkukat (vaikka hemmetin auringonkukat ja pihlajanmarjat tekivät oharit!). Pihlaja on pyhä puu, joten oksia oli silti mukana. Koristeita enemmän panostin ohjelman hinkkaamiseen ja soittolistan valintaan (joka muuten sai paljon kiitosta!). Voinen nyt paljastaa, että ajattelin ehkä jokaista viesrasta vähintään kerran listaa laatiessani: "XX varmaan tykkää tästä biisistä, täytyypä valita YY:tä varten vielä vähän Johnny Cashia..."

Ainakin itse nautin juhlistamme täysin siemauksin. Ihmisilläkin vaikutti olevan hauskaa eikä kukaan tapellut, kännännyt itseään tainnoksiin tai muuten pahemmin mokaillut. Elokuun yksi kuumimmista päivistä osui juuri sille lauantaille eikä hääkuvissa näytä yhtään syksyltä, mutta sekään ei haittaa mitään.

Kiitoskortit on postitettu ja valokuvakirja anopille ja mummolle tilattu. Omat noin 600 valokuva odottavat vielä albumiin pääsyä. Onneksi minulla on tammikuussa vähän lomaa... :D

Tässä pari maistiaista teille kolmelle lukijallenikin:

 Zadok the Priest on alkujaan kruunajaismarssi.
Myös huntu oli minulle ehdoton ei.

 Pähein hääauto ikinä!

 Ainakaan koristeita ei tarvinnut viedä takaisin kotiin!
Muutenkin juhlapaikka oli ihana, koska kaikki kattauksesta äänentoistoon tuli talon puolesta.

 Meidän häiden romanttisin esine :D

 PhotoBooth-rekvisiittaa - tuo pörröankka koki kovia sinä päivänä...

Meidän juhlissa myös kisattiin ja saatiin palkintoja...
Karkkibuffet oli ihan ehdoton illan suosikki!
 

Kimppuni oudon sinisessä valossa.
Germiiniä, freesiaa, marjaa ja murattia.


Kaikki kuvat: Valokuvaaja Mikko Suutala
Ethän kopio ilman lupaa!

En surusta itke, en ilosta itke, jos itken...

Itken sitä, kun hengitystila loppuu töissä.
Kun haluaisin huutaa puhelimeen, että minä en jaksa enää yhtään kastetta tai vihkimistä, mutta kuitenkin hymyilen ja sanon, että onpa ihanaa, teillä elämässä nyt tällainen taitekohta.
Kun katson kalenteria, jossa on merkintää merkinnän perään aamusta iltaan.
Kun en enää löydä tilaa ajatella, suunnitella, valmistella, vaan selviydyn päivästä päivään.
Kun havahdun siihen, etten ole ehtinyt käydä kunnollista keskustelua puolisonsa kanssa koko viikolla.

Onhan minun käsketty karsia ja priorisoida. Että kaikkea ei tarvitse tehdä.
Mutta mistä karsii, jos kaikki merkinnät ovat perustyötä - toimituksia, jumalanpalveluksia tai niihin suoraan liittyviä kokouksia ja tapaamisia?

Omena Oo, omppomppoo, pilat palat pelistä pois
- ja teidän perheen kanssa en käykään toimituskeskustelua!
Hikkori-tikkori-toikki, hiiri kelloon loikki, kello meni poikki, hiiri pois loikki
- ja tämän sunnuntain saarna silkkaa improvisaatiota!

Sitten niistin. Pyyhin silmänaluset. Ja tapasin taas uuden perheen elämänsä käännekohdassa.
Ei tässä nyt ruveta itkua tihrustaa. Ei ole aikaa. Loppuu kalenterista vartit, päivästä tunnit.
Marraskuussa taas helpottaa.

Pitääkö parisuhteen kehittyä?

Nyt ollaan naimisissa. Olen rouva. Myös ensimmäiset vatsantaputtelijat ovat jo hiipineet onnittelijoiden joukkoon. Että jokos sitä kohta pikkuisia...?

Niin, kun ihmisen elämä menee edelleenkin ajatuksissa sitä samaa rataa:
seurustellaan - mennään naimisiin - saadaan lapsi - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - esikoinen menee kouluun - lasten rippijuhlat - lasten valmistujaiset - lapset muuttavat pois kotoa - ensimmäinen lapsenlapsi...

Tai nykypäivänä ennemminkin:
tapaillaan - seurustellaan - (tapaillaan muita) - saadaan lapsi - mennään kihloihin - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - mennään naimisiin - esikoinen lähtee kouluun - erotaan - yksinhuoltajuus/uusioperhe - uusi suhde - saadaan lapsi - ostetaan asunto... 

Mutta aina siellä on se LAPSI. Kun on riittävän kauan seurusteltu, oltu kihloissa tai mennään naimisiin, ympäröivä maailma alkaa haukansilmällään tarkkailla naisen vatsanseutua. Lakkaako parisuhde olemasta totta, jos siinä ei lisäännytä? Onko avioliitto turha ilman jälkeläisiä (jos kysytään 1500-luvun kirkonmiehiltä, niin on!)? Mihin suhde voi enää kehittyä, jos miehestä ja vaimosta ei tulekaan isä ja äiti?

Minun maha on ihan vaan karkkia ja laiskaa liikkumista, ei uutta elämää henkivä. Olen aika tarkka kosketuksesta ja omasta tilasta (en hirveästi pidä halaamisesta) ja jo pelkkä "raskaustoivevihjailu" saa jotkut tulemaan liian lähelle. Tiedän, etten koskaan ole ollut kovin hoikka - ja nyt koen raskausepäilyjen varjossa tarvetta laihduttaa. Edes vähän. Ettei niin paljon pömpöttäisi. Jos minua, omasta tahdostaan lapsetonta, ahdistaa, miltä mahtaakaan tuntua siltä, joka kantaa mukanaan täyttymätöntä toivetta?

Me olemme ihan onnellinen kahden hengen perhe. Tai kahden ihmisen ja kahden kissan perhe.
Aiomme olla sitä vielä pitkään.

Antakaa mun syrjäytyä rauhassa!

Meillä on asunut vuoden verran yhteiskunnan loinen - työtön.
Sellainen tyyppi, joka makaa päivät sohvalla ja kiskoo huimia etuuksia joka kuukausi. Sellainen vapaamatkustaja: laiska ja saamaton. Olen siis vuoden verran saanut seurata lähietäisyydeltä tätä loisen elämää - enkä enää yhtään ihmettele, miksi ihminen putoaa sohvan pohjalle.

Kalamies valmistui ammattikoulusta 24-vuotiaana ja pääsi ensimmäisenä kesänä kesätöihin betonielementtitehtaaseen. Samaan aikaan hän muutti luokseni asumaan. Virhe. Asumme siis minun omistusasunnossani, joten Kalamiehellä ei ole oikeutta asumistukeen. Betonihommien päätyttyä tarvittiin vain noin kolme puhelinsoittoa Te-toimistoon, pari nettilomaketta ja yksi asiakaskäynti Kelaan, että Kalamies sai päätöksen työttömyyskorvauksesta. Sitten vain makaamaan sohvalle ja odottelemaan sitä huimaa 500 euron pottia tilille joka kuukausi!

Keväällä Te-keskus muisti kirjeellä: on olemassa työpaikka, jota olet pätevä hakemaan! Hae sitä, ilmoita hakeneesi sitä - tai muuten tulee karenssia. Taas vain noin tunnin soittelu erilaisiin Te-keskuksen numeroihin, jotta Kalamies sai ilmoitettua hakeneensa tätä työpaikkaa (lopulta häntä ei kutsuttu edes haastatteluun). Vuoden aikana Kalamies täytti useammankin työhakemuksen, kävi jopa haastattelussa, mutta ei tullut valituksi.

Kevään tullen Kalamies sai ohjeen, että kouluihin kannataa hakea vasta, kun täyttää 25, koska sitten saa opiskella korotetulla työttömyyspäivärhalla. Suomeksi: olet nyt vaan tekemättä mitään koko loppukevään, koska töitäkään ei ole tarjota.

Kalamies haki kesätöitä, ja saikin parin kuukauden pestin silkalla tuurilla ja omalla aktiivisuudella. Samaan aikaan alkoi itää ajatus uudelleenkouluttautumisesta. Puusepän tutkinnolla on hankala työllistyä. Mutta tuo talohuollon tutkinto voisi olla kiinnostava - ja sitä tarjotaan lähikunnassa aikuiskoulutuksena! Ja siitähän se mielenkiintoinen osa vasta alkoikin...

Kalamies halusi selvittää, voiko hän hakeutua itse koulutukseen ja silti saada oikeuden korotettuun päivärahaan - ja joutuuko hän karenssijaksolle, jos ei jostain syystä otakaan paikkaa vastaan.
Selvitystyö aloitettiin kartoittamalla sitä, millainen koulutus olisi. Koulun nettisivut eivät paljon kertoneet, mutta varmasti siellä on joku ihminen, joka tietää. Puhelimeen vastasi sihteeri, jolla ei ollut "juuri tästä nimenomaisesta koulutuksesta" mitään tietoja. Mutta maanantaina tulevat kouluttajat takaisin kesälomalta. Muuten hyvä, mutta hakuaika päättyy perjantaina.

No, riskillä vaan paperit menemään!

Sitten kysymään varsinaista asiaa Te-keskuksesta. Voiko hakea koulutukseen ja opiskella korotetulla päivärahalla? Puhelu käännetään keskuksesta aina vain uudelle tyypille, jokaiselle Kalamies selittää asiansa vain saadakseen vastauksen "tää varmaan kuuluu henkilölle XX". Te-toimiston "omavirkailija" on vapailla, sijaista ei ole. Lopulta joku ihminen jollain osastolla osaa kertoa, että Kalamies voi hakeutua koulutukseen ja, mikäli työkkäri katsoo koulutuksen edistävän työllistymistä, hän on oikeutettu opiskelemaan korotetulla päivärahalla. Ja vaikka hän jättäisi koulupaikan ottamatta, hän ei saa karenssia (koska on yli 25-vuotias ja hänellä on ammattitutkinto).

Syyskuu alkaa lähestyä ja ihmetellään, kun koulutuspaikasta ei ole kuulunut mitään... Kalamies soittaa koululle. "Joo, me olemme jo ilmoitaneet kaikille valituille. Näkyy tämä sinun hakemus täällä - eikö sinulle ole soitettu valintatuloksista?". No, eipä oltu. Seuraavaksi Kalamies soittaa koulutuksesta vastaavalle opettajalle, joka tietää, että koulutukseen on avautunut lisärahoituksen myötä uusia aloituspaikkoja - joten "näillä puheilla tervetuloa kouluun tiistaina". (Ei sitten kenellekään tullut mieleen soittaa näistä lisäpaikoistakaan niille, joita ei ilmeisesti ekalla kierroksella valittu?)

Seuraavaksi soittelemaan sitten Te-keskukseen opiskelupaikasta ja korotetusta päivärahasta. Asia pitää hoitaa "omavirkailijan" kanssa, ja hänelle voi soittaa arkisin klo 9-10. Seuraavana aamuna Kalamies on skarppina: 9.05 alkaa puhelinrumba. 9.45 hän selittää asiaansa taas uudelle ihmiselle, joka ei ilmeisesti ole tämän "omavirkalijan" sijainen, mutta joka ehkä kuitenkin osaa kertoa, mitä pitää tehdä. Koululta pitää saada täytettynä tietty loma, joka toimitetaan omaan Te-keskukseen sille mystiselle "omavirkailijalle". Sitten otetaan puhelua koululle (ei vastaa, soittaa kuitenkin takaisin) ja uudelleen Te-keskukseen.

Kalamies on tänään toista päivää koulussa. Koulu on ottanut opiskelijoista hyvin kopin, neuvonut ja auttanut ja kommunikoi jopa Te-keskuksen suuntaan. Päätös korotetusta tuesta oli puoltava ja työssäoppimispaikka on kiikarissa. Edessä olisi kaksi vuotta opintoja: 1-2 lähipäivää viikossa, 2-3 työpäivää työssäoppimispaikassa (=ilmaista työtä) ja jopa 700e tilille joka kuukausi.

Koulutus vaikuttaa mielekkäältä ja työtäkin alalla varmaan olisi tarjolla. Meidän kohdalla asiat selvisivät lopulta hyvin. En kuitenkaan yhtään ihmettele niitä nuoria tai aikuisia, jotka väsyvät tähän soittelurumbaan ja sääntöviidakkoon. Henkilökuntaa on virastoissa liian vähän, virkalijat uupuvat ja jäävät sairauslomille, sijaisia ei ole. "Omavirkailija" vaihtuu miten sattuu ja jokaiselle sijaiselle saa asiansa selittää uudelleen. Säännöt ja ehdot tuntuva muuttuvan koko ajan eivätkä ammattilaisetkaan pysy perässä. Pahimmassa tapauksessa pieni virhe papereissa tai yksi huono neuvo ajaa karenssijaksolle tai blokkaa koulutuspaikan. Helpompaa on jäädä sohvalle pelaamaan pleikkaa. Ja onhan GTA5:ssa parempi äänimaailma kuin Te-keskuksen jonotuslinjalla.