Ensimmäisen kerran ajatus nousi mieleeni lokakuussa. Ehkä silloin, kun tuijotin työhuoneen lattiaa enkä osannut itkeä enää.
Olenkohan minä työuupunut?
Toisen kerran ajatus nousi mieleeni marraskuussa sillä hirveällä viikolla, kun kalenteriin ei mahtunut enää mitään ja olisi pitänyt vaikka mitä ja päässä surisi kuin herhiläispesässä ja lopulta huutoitkin autossa jotain onnettoman pientä viestiä, kun jollain oli paha mieli ja sitä piti aikuisesti selvittää.
Minä olen uupunut. Kaikkeusuupunut.
Palasin syyskuussa usean viikon kesälomalta. Olisi pitänyt olla iloinen ja virkistynyt. Olin jatkuvasti kireä ja pahalla päällä. Koin olevani huono työssäni, riittämätön ja epämääräinen. Kuppi alkoi mennä nurin pienimmästäkin poikkipuolisesta sanasta. Töihin meneminen alkoi ärsyttää, tutut naamat alkoivat ärsyttää.
Marraskuussa ensimmäiset ympärilläni alkoivat kysellä, onko minulla liikaa töitä. Pitäisikö minusta olla huolissaan? Joku ehkä puhuikin puolestani. Minä raahauduin päivästä toiseen. Viikonloput olivat parempaa aikaa, vaikka olivatkin täynnä työtä. Sain olla seurakuntalaisten kanssa. Siellä vieraiden joukossa tunsin olevani turvassa. Siellä pappeus kannatteli.
Tuli loma. En jaksanut lähteä Kalamiehen kanssa kotiseudulle Pohjois-Karjalaan. Jäin yksin kotiin.
Kävin minä työterveydessäkin. Kuuntelin, mitä kaikkea minun pitäisi tehdä tilanteen parantamiseksi: Varata palaveri, ottaa puheeksi, ottaa asemani esimiehenä (tai jättäytyä esimiestehtävästä pois, jos minusta ei ole siihen) ja soittaa aika psykologille. Koska nukun (väärinä aikoina) ja syön (epäsäännöllisesti ja huonosti) enkä ole itsetuhoinen, en ole riittävän sairas saamaan apua. Tai sainhan minä nipun asioita, joita hoitaa, ja jotka sitten auttavat kivasti jollain rinnakkaistodellisuuden tasolla. Psykologin sain langan päähän kuukauden kuluttua työterveydessä käynnistä. Ajan psykologille sain ensi vuoden puolelle. Monta kertaa turhaan soitellessa mielessäni kävi ajatus: jos olisin yhtään huonommassa kunnossa, kuinka kauan jaksaisin edes yrittää?
Kun puhuin väsymyksestä, minua kehotettiin priorisoimaan töitä, delegoimaan tehtäviä ja ottamaan rennommin. Kuulin sen niin, että uupumukseni on oma vikani. Mitäs olen ollut innostunut työstäni, tehnyt työni hyvin ja halunnut esimiehenäkin olla kiinnostunut alaisistani ja heidän töistään. Tottahan se on, että helpommalla pääsisi, jos jättäisi menemättä töihin, jättäisi sähköpostit lukematta ja vastaamatta, siirtäisi kaikki mahdolliset tehtävät muille ja hoitaisi ne pakollisetkin niin puolivillaisesti, ettei ainakaan kukaan seurakuntalainen kehtaa pyytää tätä pappia toista kertaa minnekään.
Mitäs olet kiltti tyttö.
Marraskuu loma ja yksinäisyys tekivät silti ihan hyvää. Olen hiljalleen opetellut uudestaan olemaan. Ei se silti vie väsymystä pois. Töissä tuijotan tietokoneen ruutua: joulusaarna pitäisi tehdä. Tämä on kahdeksas joulu. Minulla ei ole yhtään ajatusta.
Mutta kaikki päättyy joskus, tämäkin. Joulu tulee ja saan saarnat tehtyä. Sitten tulevat välipäivät ja pari siunausta. Tuttua ja turvallista. Tämä vuosikin päättyy. Lopulta, aika paska se olikin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kötinää. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 19. joulukuuta 2018
tiistai 21. helmikuuta 2017
Yökyläilyn haasteet.
Lapsena ehkä parasta oli yökyläily. Jossain vaiheessa äiti jo alkoi rajoittaa sitä, kun aina meillä olisi ollut joku ylimääräinen olemassa. Aikuisena ne rajoitteet löytyvätkin sitten jo omasta päästä. Olen näin aikuisena löytänyt itsestäni ehkä palasen neurootikkoa, mutta monet pienet asiat ovat alkaneet yökyläilyssä kalvaa mieltä. Valtavassa paljastelun vimmassani ajattelin jakaa ne teidän kanssanne.
Ensimmäinen haasteeni on muistaa ottaa mukaan yöpaita. Nukun kotona usein alasti ja vaikka lähden leirille monta kertaa vuodessa (sinne sen yökkärin kyllä muistan aina ottaa!), niin liian usein kassia avatessa toteaa yöasun unohtuneen. Onneksi mukana yleensä aina on ylimääräinen t-paita tai alustoppi, joka ajaa saman asian. Sitten ovat nämä itseni ulkopuolelta tulevat haasteet.
Erirytmisyys. Olen aamu-uninen. On kamalaa olla vierailulla paikassa, jossa tietää isäntäväen olevan jo aamuseiskalta valmiita toimintaan. Väistämättä myös itselle tulee olo, että kello soimaan ja teippiä silmään, jotta voi hyvänä kestittävänä olla mukana menossa aamusta alkaen. Nukun yleensä huonosti, kun stressaan tätä jo etukäteen. Toisaalta yhtä kamalaa on epämääräinen "no, kattellaan milloin herätään". Korva tarkkana siis kyttään heräämisestäni alkaen, joko toinen liikkuu. Tämä ei muuten ole ongelma silloin, jos on yökylässä jonkun tosi tutun ihmisen luona. Silloin voi ihan hyvin nousta hiimailemaan ja lueskelemaan tai jatkaa uniaan. Kyllä se potkii ylös, kun ei enää jaksa odottaa. :D
Renkat ovet. Yksi pahimmista, etenkin hieman vieraammassa paikassa, ja etenkin öisin. Renkka ovi on yleensä aina joko siinä huoneessa, jossa itse majoittuu tai sitten wc:n ovi. Lähdet hiljaa yöllä vessaan - ja ovi voisi herättää vaikka karhun talviunesta. Lukkoa pitää renkuttaa auki ja kiinni, sarana narisee, karmit ovat turvonneet, joten ovi todellakin survotaan kiinni JA auki. Ehkä ainakin kerran kokee myös sen paniikkihetken: mä en saa tätä ovea auki, olen loukossa täällä!
Meillä on muuten myös vaikeat ovet. Ei krenkat, mutta vaikeat. Wc-kylppäriin kuljetaan pukuhuoneen kautta. Vain pukuhuoneen ovessa on lukko, wc:n ovessa ei. Kun kukaan ei ole vessasssa tai suihkussa, täytyy pukuhuoneen ovi pitää auki, koska kissojen hiekkalaatikko on pukuhuoneessa. Ihan pari kertaa saa tämän aina ohjeistaa kelle tahansa, joka meille tulee: jätä pukuhuoneen ovi auki, kun tulet pois sieltä.
Ei roskakoria wc:ssä. MIKSI!? Ymmärrän, jos olen yksin asuvan miehen luona käymässä, että ei ole tullut mieleen sijoittaa roskista vessaan. Te muut: miksi?! On riittävän kamalaa, että on menkat vierailuaikana ja sitten joutuu vielä kuskaamaan intiimituotteitaan mieluiten koko kämpän läpi sinne keittiön roskikseen. Tai sen unohtaa lavuaarin reunalle. Kyllä, menkat ovat luonnollinen asia. En silti halua mainostaa niitä kaikilla asukkaille. Ja olisihan sinne vessan roskikseen helpompi myös jättää mm meikinpuhdistuksesta tuleva jäte, kuten vanulaput.
Tunkkaiset lakanat ja pyyhkeet. Onko tämä joku pesuainejuttu? Jääkö hajuttomasta pesuaineesta tietynlainen haju pyykkiin? Vai laitetaanko pyyhkeet ja lakanat vielä kosteina kaappiin vai mistä tämä johtuu? Itsehän saatan "pistohaistella" omia pyyhkeitä ja lakanoita siltä varalta, että niihin tarttuisi tunkkainen haju. Enkä tarkoita, että pyykin kuuluisi haista pesuaineelta tai huuhteluaineelta - niiden ei kuuluisi haista miltään. (Tämä on ehkä eniten sellainen "hulluuden rajamailla" -kohta.) Minä siis myös petaan meille vierashuoneen sänkyyn valmiiksi yhdet puhtaat lakanat aina edellisen yökyläilijän lähdettyä. Helpottaa kummasti sitten illalla nukkumaan käydessä, kun ei tarvitse alkaa kötöstellä täkkejä ja lakanoita tuhannen väsyneenä.
Lemmikit. Tämä ei ole minulle mikään varsinainen ongelma. Meillä on kissoja ja sitä myöten aina myös karvaa - ja utelias kaveri mukana suihkussa, aamulla vastassa vessan matolla jne. Lemmikkiin tottumattomalle karvakaveri voi olla haaste - allergikosta puhumattakaan. Enkä minäkään ihan kaikkien kavereideni lemmikkien tapaamista niin innolla odota. :D
Ehkä suurin haasteeni on se, että haluan olla mahdollisimman vähän vaivoiksi. Olisin mielelläni helppo ja huomaamaton. Krenkat ovet ja puuttuvat roskikset tekevät siitä toisinaan haastavaa. Lähinnä minulle. Siltikään en aio luopua kavereiden nurkissa roikkumisesta, sukulaisvierailuista ja siitä vakaasta ajatuksesta, että meille saa aina tulla.

torstai 24. marraskuuta 2016
Rahapuhe.
Kaikki myydään. Kohta varmaan ihmisetkin. Kukaan ei osta, mutta kaikki myydään. Koska ei ole rahaa. Olen väsynyt rahapuheeseen. Puhutaan mistä tahansa, lopulta puhutaan rahasta. Pitää olla valmis luopumaan, tinkimään, ajattelemaan uudella tavalla. Pitää olla valmis myymään. Miten itselleen laittaa hintaa?
Laman lapsena kannan mukanani varmaan jonkinlaista rahapuhetraumaa. Ei sitä rahaa koskaan liikaa ollut, kun olin lapsi. Ei me nyt köyhiäkään oltu, tai en sitä koskaan niin kokenut, vaikkei ulkomailla rampattukaan. Mutta rahapuhetta oli paljon. Jossain taustalla vaikutti aina raha ja puhe siitä, kuinka sitä ei ole.
Loman jälkeen toisena työpäivänä olen taas puhki. Ihmisille jaksan olla kiva - jotkin ammattikunnioituksen rippeet täytyy koittaa säilyttää. Työkavereille en enää jaksa. Kiitos, oli hyvä loma. Ei, ei minua tämä marraskuun pimeyskään niin paljon ota kupoliin kuin tämä työ. Kun kaikki aikakin on myyty. Automatkalla moottoritiellä kirjoitat avauksia keskusteluryhmään. Kastekeskustelusta palatessa taistelet päänsärkyä vastaan (joka lopulta voittaa ja kaataa sänkyyn). Yötä vasten rusentaa paperille edes jotain huomiseen adventtikirkkoon. Että hoosianna vaan sullekin!
Ollaan yhteisellä asialla ja kaikki joustaa. Eli Prinsessa vois ottaa nyt nämä saikulla olevan työt. Ja niitä kesälomiahan voi ihmiset pitää sitten syyskuussakin - tai vaikka viikon pätkissä pitkin kesää - loma kun on aina loma! Väärään aikaan se loma on kuitenkin. Kun on riparitkin väärään aikaan, ja väärät työntekijät ja leirikeskus. Taitaa hintalappukin olla väärä. Pitäisi ottaa lomarahat vapaana, mutta jos ei sinne kalenteriin enää mahdu edes se normaali kesäloma?
Luojalle kiitos niistä työtovereista, jotka huomaa toisinaan pelastaa tämänkin uupuneen perseen. Käsiohjelmat on printattuina lokerossa, virret valittuna ja atk-setä soitettuna paikalle.
Parin päivän päästä alkaa uusi kirkkovuosi ja veisataan Hoosiannaa. Yksi pastori veisaa sydämensä pohjasta: auta, pelasta. Silti kirkkovuoden viimeiset sunnuntait ovat suosikkejani. Ne muistuttavat siitä, että kerran rahapuhe loppuun. Taivaan ja maan kuningas palaa eikä kukaan enää kysy hintaa.
Jeesus, pistä aasiin vauhtia.

lauantai 5. joulukuuta 2015
Vihainen nainen.
Vihainen nainen yrittää tulla takaisin. Olen ollut jotenkin ärtynyt. En tiedä, minne ärtymykseni laittaisin. Kenelle kertoisin? Alanko laulaa vittu kun vituttaa, mutta nyt ei olla siellä vielä.
Ehkä aikuisen yksinäisyys on sitä, että ei oikein ole ketään kelle kertoa kiukustaan. Kun ei siitä oikein saisi puhua, kun pitäisi kaiken olla hyvin. Ja onhan kaikki hyvin. Minä tiedän, mikä ärsyttää. En vaan tiedä, mihin hemmettiin sen kiukkunsa pistäisi.
Sitten se läikkyy yli. Rapsuttelee silmien takana. Kun ei saa sanojen muotoa.

tiistai 15. syyskuuta 2015
Napina.
Ja sitten on vain niitä työtehtäviä, jotka ei muutu paremmiksi/helpommiksi/iloisemmiksi sitten millään. Joka kerta sitä vain huomaa repivänsä hiuksia päästään viikko(j)a aiemmin ja hajoilevansa jo pelkkään ajatukseen. Ja sen kerran, kun työpisteensä jättää koulutuksen vuoksi, koko paletti (tai useampi) leviää käsiin. Vaikka eipä niitä saisi kokoon kursittua vaikka työpisteellä olisinkin. Jälleen kerran sen positiivisen ajattelun voi ihan vapaasti tunkea hanuriin. Minä syön teidän maksat.
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Antakaa mun syrjäytyä rauhassa!
Meillä on asunut vuoden verran yhteiskunnan loinen - työtön.
Sellainen tyyppi, joka makaa päivät sohvalla ja kiskoo huimia etuuksia joka kuukausi. Sellainen vapaamatkustaja: laiska ja saamaton. Olen siis vuoden verran saanut seurata lähietäisyydeltä tätä loisen elämää - enkä enää yhtään ihmettele, miksi ihminen putoaa sohvan pohjalle.
Kalamies valmistui ammattikoulusta 24-vuotiaana ja pääsi ensimmäisenä kesänä kesätöihin betonielementtitehtaaseen. Samaan aikaan hän muutti luokseni asumaan. Virhe. Asumme siis minun omistusasunnossani, joten Kalamiehellä ei ole oikeutta asumistukeen. Betonihommien päätyttyä tarvittiin vain noin kolme puhelinsoittoa Te-toimistoon, pari nettilomaketta ja yksi asiakaskäynti Kelaan, että Kalamies sai päätöksen työttömyyskorvauksesta. Sitten vain makaamaan sohvalle ja odottelemaan sitä huimaa 500 euron pottia tilille joka kuukausi!
Keväällä Te-keskus muisti kirjeellä: on olemassa työpaikka, jota olet pätevä hakemaan! Hae sitä, ilmoita hakeneesi sitä - tai muuten tulee karenssia. Taas vain noin tunnin soittelu erilaisiin Te-keskuksen numeroihin, jotta Kalamies sai ilmoitettua hakeneensa tätä työpaikkaa (lopulta häntä ei kutsuttu edes haastatteluun). Vuoden aikana Kalamies täytti useammankin työhakemuksen, kävi jopa haastattelussa, mutta ei tullut valituksi.
Kevään tullen Kalamies sai ohjeen, että kouluihin kannataa hakea vasta, kun täyttää 25, koska sitten saa opiskella korotetulla työttömyyspäivärhalla. Suomeksi: olet nyt vaan tekemättä mitään koko loppukevään, koska töitäkään ei ole tarjota.
Kalamies haki kesätöitä, ja saikin parin kuukauden pestin silkalla tuurilla ja omalla aktiivisuudella. Samaan aikaan alkoi itää ajatus uudelleenkouluttautumisesta. Puusepän tutkinnolla on hankala työllistyä. Mutta tuo talohuollon tutkinto voisi olla kiinnostava - ja sitä tarjotaan lähikunnassa aikuiskoulutuksena! Ja siitähän se mielenkiintoinen osa vasta alkoikin...
Kalamies halusi selvittää, voiko hän hakeutua itse koulutukseen ja silti saada oikeuden korotettuun päivärahaan - ja joutuuko hän karenssijaksolle, jos ei jostain syystä otakaan paikkaa vastaan.
Selvitystyö aloitettiin kartoittamalla sitä, millainen koulutus olisi. Koulun nettisivut eivät paljon kertoneet, mutta varmasti siellä on joku ihminen, joka tietää. Puhelimeen vastasi sihteeri, jolla ei ollut "juuri tästä nimenomaisesta koulutuksesta" mitään tietoja. Mutta maanantaina tulevat kouluttajat takaisin kesälomalta. Muuten hyvä, mutta hakuaika päättyy perjantaina.
No, riskillä vaan paperit menemään!
Sitten kysymään varsinaista asiaa Te-keskuksesta. Voiko hakea koulutukseen ja opiskella korotetulla päivärahalla? Puhelu käännetään keskuksesta aina vain uudelle tyypille, jokaiselle Kalamies selittää asiansa vain saadakseen vastauksen "tää varmaan kuuluu henkilölle XX". Te-toimiston "omavirkailija" on vapailla, sijaista ei ole. Lopulta joku ihminen jollain osastolla osaa kertoa, että Kalamies voi hakeutua koulutukseen ja, mikäli työkkäri katsoo koulutuksen edistävän työllistymistä, hän on oikeutettu opiskelemaan korotetulla päivärahalla. Ja vaikka hän jättäisi koulupaikan ottamatta, hän ei saa karenssia (koska on yli 25-vuotias ja hänellä on ammattitutkinto).
Syyskuu alkaa lähestyä ja ihmetellään, kun koulutuspaikasta ei ole kuulunut mitään... Kalamies soittaa koululle. "Joo, me olemme jo ilmoitaneet kaikille valituille. Näkyy tämä sinun hakemus täällä - eikö sinulle ole soitettu valintatuloksista?". No, eipä oltu. Seuraavaksi Kalamies soittaa koulutuksesta vastaavalle opettajalle, joka tietää, että koulutukseen on avautunut lisärahoituksen myötä uusia aloituspaikkoja - joten "näillä puheilla tervetuloa kouluun tiistaina". (Ei sitten kenellekään tullut mieleen soittaa näistä lisäpaikoistakaan niille, joita ei ilmeisesti ekalla kierroksella valittu?)
Seuraavaksi soittelemaan sitten Te-keskukseen opiskelupaikasta ja korotetusta päivärahasta. Asia pitää hoitaa "omavirkailijan" kanssa, ja hänelle voi soittaa arkisin klo 9-10. Seuraavana aamuna Kalamies on skarppina: 9.05 alkaa puhelinrumba. 9.45 hän selittää asiaansa taas uudelle ihmiselle, joka ei ilmeisesti ole tämän "omavirkalijan" sijainen, mutta joka ehkä kuitenkin osaa kertoa, mitä pitää tehdä. Koululta pitää saada täytettynä tietty loma, joka toimitetaan omaan Te-keskukseen sille mystiselle "omavirkailijalle". Sitten otetaan puhelua koululle (ei vastaa, soittaa kuitenkin takaisin) ja uudelleen Te-keskukseen.
Kalamies on tänään toista päivää koulussa. Koulu on ottanut opiskelijoista hyvin kopin, neuvonut ja auttanut ja kommunikoi jopa Te-keskuksen suuntaan. Päätös korotetusta tuesta oli puoltava ja työssäoppimispaikka on kiikarissa. Edessä olisi kaksi vuotta opintoja: 1-2 lähipäivää viikossa, 2-3 työpäivää työssäoppimispaikassa (=ilmaista työtä) ja jopa 700e tilille joka kuukausi.
Koulutus vaikuttaa mielekkäältä ja työtäkin alalla varmaan olisi tarjolla. Meidän kohdalla asiat selvisivät lopulta hyvin. En kuitenkaan yhtään ihmettele niitä nuoria tai aikuisia, jotka väsyvät tähän soittelurumbaan ja sääntöviidakkoon. Henkilökuntaa on virastoissa liian vähän, virkalijat uupuvat ja jäävät sairauslomille, sijaisia ei ole. "Omavirkailija" vaihtuu miten sattuu ja jokaiselle sijaiselle saa asiansa selittää uudelleen. Säännöt ja ehdot tuntuva muuttuvan koko ajan eivätkä ammattilaisetkaan pysy perässä. Pahimmassa tapauksessa pieni virhe papereissa tai yksi huono neuvo ajaa karenssijaksolle tai blokkaa koulutuspaikan. Helpompaa on jäädä sohvalle pelaamaan pleikkaa. Ja onhan GTA5:ssa parempi äänimaailma kuin Te-keskuksen jonotuslinjalla.

perjantai 17. heinäkuuta 2015
Etkö ymmärrä..?
Minä olen varsinainen ammattiymmärtäjä.
Vaikka minua loukattaisiin, pettyisin ja suuttuisin, huomaan jo sanovani:
kyllä mä ymmärrän
Hemmetti! Aina vaan ymmärrän.
Että kun on kiire ja elämä kesken ja vaikeampaa kuin kenelläkään, kynsi katkesi ja kissa karkasi ja pissasi mennessään sänkyyn.
Että hei vaan, maailma! Tässä mä makaan, kävele yli, mä ymmärrän!

torstai 4. kesäkuuta 2015
Pastorin häädieettivinkit.
Kaikenlaiset ruokavalioon, painonhallintaan, kuntoiluun ja diettaamiseen liittyvähän on aina muodissa. Etenkin näin Fitness-aikakautena. Ajattelinpa minäkin kesäkauden alun innoittamana jakaa
Pastorin omat häädieettivinkit.
Aamupala.
Tähän asti kaikki hyvin, on herätty ja on aikaa syödä. Jääkaapista siis maitorahkaa ja sekaan mysliä (nyt on kyllä muromysliä suklaapaloilla!) ja banaani. Kello on noin 8 tai noin 9 aamulla.
Aamukahvi.
Kahvi maidolla toimituskeskustelukodissa. Kello on noin 11.
Lounas.
Tähänkin asti vielä ihan ok. Lounaana eilisen lasagneten (eineksistä - paha!) jämät ja paljon salaattia (jäävuorisalaatti+kurkku). Juomana vettä. Kello on noin 12.
Välipala.
Automatkalla toimituskeskusteluun vähän irtokarkkeja, jotka löytyi laukusta.
Toimituskeskustelun lomassa kahvia maidolla, 2 minikarjalanpiirakkaa ja pala kuivakakkua. Kello on noin 16.
Välipala 2 (tän kai piti olla päivällinen)
Automatkalla vettä. Toimituskeskusteluperheessä kuppi teetä (mustana) ja pala vaaleaa leipää juustolla. Kello on noin 18.
Iltapala.
Kolme siivua ruisleipää avokadolla päällystettynä. Kello 21.30.
Tätä voidaan varioida vähän työtehtävien rytmin mukaan:
Ei-niin-kiireinen-ja-ihmiskeskeinen-päivä edit.
Aamupala.
Ei aamupalaa, koska torkku. Tai vaihtoehtoinen jugurtti ja puolikas omena. Vettä. Kahvi.
Kello noin 7.30
Lounas.
Lounas työkaverin kanssa, thaikkua tai salaattia. Yleensä ihan hyvä valinta. Lounasaikaan jopa!
Välipala (voi olla useita).
Kahvia. Joskus minulla oli töissä jotain välipalapatukoita, mutta ei ole enää.
Päivällinen.
Kotona nälkäkiukussa tehtyä ruokaa. Usein jotain puolieinestä. Salaattia. Maitoa. Kahvi.
Jotain kello 18.
Iltapala.
Rahkaa/puuroa/leipää/"jotain hyvää".
Viikonloppu edit.
Aamupala.
Jos on rahkaa jääkaapissa, sama kuin ensimmäisessa variaatiossa. Tai vaihtoehtoisesti mikroon keitetty kaurapuuro.
Lounas.
Karjalanpainti, perunat, porkkanalaatikko, salaatti.
(Lounas 2 - sama kuin edellä)
Välipala.
Voileipäkakkua/karjalanpiirakkaa ja munavoita. Kahvia.
Välipala 2
Kermakakkua/leivos/keksi. Kahvia.
Päivällinen.
Jämiä tai tuhti iltapala.
Iltapala.
Puuroa/leipää. Tai mitä tahansa oikeaa ruokaa, mitä on tullut nälkäkiukussa ostettua.
Kyllä, huonot hiilarit, vehnä ja sokeri kunniaan!

keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
Aikuisuus on helvetin yksinäistä.
Eilen illalla tuli surku.
Ehkä se johtui iltapalan puutteesta tai hääbingolärpäkkeestä tai somen minulle tarjoilemista kaverikuvista. Ehkä se jotenkin liittyi myös ajatukseen siitä, pitäisikö poiketa appivanhempien luona vanhassa opiskelukaupungissa. Kalamies kysyi, haluanko lähteä - ja minä muistin, ettei siellä ole minulle oikeastaan mitään enää.
Kolme ja puoli vuotta lähdön jälkeen oma parvi on hajautunut ympäri Suomea. Laumat ovat muodostuneet uudestaan, eikä minulla ole tilaa (eikä ehkä tahtoa olla) niissä uusissa enää. Alkoi tuntua yksinäiseltä.
Opiskeluaikana taikurinhattu-kotini ovet olivat usein auki. Monta kertaa viikossa joku kävi istumassa tai kävimme porukalla jossain. Ainakin yliopistolla istuttiin Humpalla ja saatiin sosiaalisuusannos täyteen. Perjantaisin Palaveriin tietovisaan, sunnuntait niitä hiljaisia päiviä. Täällä minulla on yksi ystävä. Molemmat väsymme töissä ihmisistä, joten emme hengaille aktiivisesti. Minä käyn kyläilemässä äidin luona. Juttelen elämäni asioista sakastissa tai kahvihuoneessa niille äitini ikäisille naisille. Kalamiehen kavereita on käynyt alkuvuodesta paljon. Tapaan enemmän hänen ystäviensä tyttöystäviä kuin omia ihmisiäni.
Viereisessä kaupungissa olisi enemmän elämää. Mutta sellainen pistäytymisen mahdollisuus puuttuu. On ilo, kun työkaveri pyytää kanssaan lounaalle. On tapahtuma, kun työkaveri pyytää luokseen käymään katsomaan koiranpentuja. Keitetään ihan kahvit. Minä huomaamattani odotan sen yhden toveri-J:n soittoja, että voidaan työmatkan verran puhua töistä ja elämästä. Että olemme toisillemme olemassa.
Mutta tätä se kuulemma on, kun on aikuinen. Ystävät liittyvät tiettyihin elämän vaiheisiin, kouluun ja opiskeluun. Sitten perustetaan perhe ja ollaan kotona perheen kanssa. Laitetaan jouluna kortti ja syntymäpäivänä viesti, että onnea, pitäs soitella. Ja onhan monella elämä vielä niin monella tapaa kesken. On alkavia parisuhteita, päättyviä suhteita, on muuttoja ja uusia työpaikkoja, on lopputöiden tekoa ja pätkätöitä kaukaisissa paikoissa. Kyllähän sen ymmärtää, ei siinä paljon pistäydytä.
Pitäisi itse kutsua itseään useammin kylään. Pitää ovia auki. Laittaa viestiä, vaikka niihin ei vastausta tulisikaan. Kyllä minä tiedän, että tuolla jossain lankojen päässä ne omat ihmiset vielä ovat. Silti aikuisuus tuntuu välillä niin helvetin yksinäiseltä.
maanantai 19. tammikuuta 2015
"...mutta ei ainakaan petetty telkkarissa."
Vielä pakko jatkaa tuosta "kohusarjasta" Ensitreffit attarilla - tai oikeastaan kötistä toisesta formaatista. Myöhemmin keväällähän alkaa Suomen Temptation Island. Ja sen formaatti ei kenenkään mielestä ole kohun arvoinen? (Ei tietenkään, koska kyseessä on hieman jalostettu BB - ja tissit on aina kivaa ja harmitonta viihdettä.) Ideana on laittaa muutama erovalmis pariskunta saarelle asumaan "villien sinkkujen" kanssa ja katsoa, kuka pettää menemään ensimmäisenä. Siis tule paratiisisaarelle pettämään puolisoasi! Ihanaa!
"Tällä paratiisisaarella pariskunnat saavat testata, onko suhde lujalla pohjalla ja kumppani luottamuksen arvoinen." Villien hetkien jälkeen päätetään, erotaanko vai pysytäänkö yhdessä. Siellä varmaan kirkkain silmin sitten vakuutellaan, ettei se ollenkaan haittaa, että toinen ehkä saattoi kännissä ja vahingossa lempiä sitä mico-darleenaa. Jep.

lauantai 24. toukokuuta 2014
Paha ihminen?
Uusi lastensairaala on tärkeä asia. Kannatan.
Mutta vaikka kuinka yritän, en vaan ymmärrä miksi LOHTU on mukamas niin hieno biisi?
Minun korviini se on kosiskelevaa kuraa, jossa on liikaa kaikkea. Ehkä en vain tajua soittorasian päälle riimitellyn setin syvällisyyttä, koska minulle ei ole lapsia. Ehkä olen vain paha ihminen.
Noin, nyt olen sanonut sen.
Huh, heti helpotti.
Ps. Ihan hirveän HYVÄÄ settiä puolestaan vetivät tänään paikkakuntamme lukiolaiset! WONDER oli todella wonderful <3

torstai 15. toukokuuta 2014
Suhteellista.
Viikossa on 168 tuntia.
Minä teen töitä viikossa noin 40 tuntia. Toisinaan tuntimäärällisesti vähemmän, toisinaan enemmän. Kuormittavuus ja mielekkyys ei aina kohtaa tuntimäärän kanssa: on eri asia istua toimistolla valmistelemassa, kirjoittamassa ja tilastoimassa, kuin toimittaa siunaus, osallistua muistotilaisuuteen ja sen jälkeen lähteä kotikasteelle. On niitä päiviä, kun ruokansa ehtii syödä rauhassa työkaverin kanssa, ja niitä, kun tunkee hedelmää suuhun matkalla pisteestä A pisteeseen B (ja rukoilee, ettei traktori ainakaan satu nyt eteen).
Nukun 6-9 tuntia yössä ja kerran viikossa päiväunet. Se tekee noin 56 tuntia unta viikossa.
Työn ja unen jälkeen minulle jää vielä 72 tuntia kotitöihin, kaupassa käymiseen, lukemiseen, harrastamiseen ja sosiaaliseen elämään. Ja tässä kohtaa se iski. Minä käytän tavallisella keskivertoviikolla aikaa Kalamiehen kanssa kommunikointiin 5-10 tuntia. Useimmiten kyse on puhelimessa tai facebookissa juttelusta (ja minulla on usein facessa auki useampi keskustelu, joten kyseessä on kavereiden kesken jaettu aika).
Tapaamme toisemme ihan fyysisesti 2-4 viikon välein pitkän viikonlopun verran, jolloin suhteessa vietetty aika suorastaan räjähtää käsiin. Silti yleisin kommentti, jonka kuulen lähtiessäni tapaamaan siippaani Pohjois-Karjalaan, on: "ai, taas sä menet sinne, miksi?" Ei ole kerran eikä kaksi, kun olen lähtenyt Kalamiehen luo itku kurkussa ympäröivien asenteiden takia. Taas tässä mennään tuhlaamaan aikaa ja vaikeuttamaan muiden elämää...
Tiedän useamman kaukosuhteessa elävän parin, joka näkee viikoittain ja soitteleekin varmasti enemmän kuin me Kalamiehen kanssa. Näissä suhteissa yksikin yö on ihan hyvä syy ajaa toisen luokse olemaan - kilometreistä välittämättä.
En valita tai kerää sääliä välimatkallamme tai pitkillä tapaamisväleillä. Nämä vain ovat meidän suhteemme realiteetteja. Minulla on epäsäännöllinen työaika, joka painottuu viikonloppuihin, toinen opiskelee kahdeksasta neljään arkisin. Minulla on kaksi kissaa, joista olen vastuussa. Minun pitää hoitaa työni. Siitä on tullut minulle jo lähes pyhä lehmä.
Minua on aina kannustettu opiskelemaan ja tekemään työtä. Työt pitää aina hoitaa kunnialla. Kun erosin Siitä Toisesta, kotini tärkein viesti oli: hoidat nyt vaan ne opinnot loppuun ja menet töihin. Ja minä hoidin. Valmistuin, menin töihin ja tärkeintä oli, ettei kukaan voi sanoa työni laadun kärsineen jonkin naurettavan sydänsurun vuoksi.
Mielestäni olen pärjännyt työssäni hyvin, hoitanut hommat. Tiedän itse kestäväni tätä työtä ja sen paikoitellen mielipuolista tahtia, mutta aina en tiedä kestääkö parisuhteeni sitä. Silti koen painetta aina vain nipistää parisuhdeajasta, niistä kymmenestä tunnista viikossa. Lasken kalenterista optimaalisia tapaamisajankohtia, jotka rasittaisivat kaikkia muita ihmisiä mahdollisimman vähän. Harmittelen, jos lukiokaveri olisi paikkakunnalla juuri silloin, kun olen lähdössä Kalamiehen luo. Kalamiehen ollessa minun luonani, yritän aina saada myös kaverit sopimaan kalenteriin - ettei tule sanomista.
Kaksi vuotta olen elänyt tällaisessa painekattilassa. Yrittänyt olla kaikille kaikkea. Joustanut parisuhteen kustannuksella. Silti saanut kokea nuivaa asennetta, kun "aina pitää mennä". Nyt olen pisteessä, jossa en enää voi vähentää kahdenkeskisestä ajasta ja tapaamisista. En jaksa enää laskea loputtomia viikonloppuja eteenpäin (ihan täynnä toimituksia, konfirmaatiopyhä, ylioppilasviikonloppu, rippileiri...).
Joskus vain kovasti kaipaa sitä, että minullekin sanottaisi: Sinä olet tehnyt riittävästi. Sinä saat viettää aikaa kumppanisi kanssa hyvällä omalla tunnolla.

torstai 20. helmikuuta 2014
Pahoja iltoja.
Nyt on ollut pahoja iltoja.
Sellaisiakin, jolloin unohtuu taas kylpyhuoneen lattialle.
Niistää pingviinikuvioituun wc-paperiin, joka vielä aiemmin sai jotenkin hyvälle mielelle.
Että olkaa onnellisia te, joilla kaikki on valmiina. Ammattitutkinnot, parisuhteet, asunnot ja hääpäivät. Täällä on melko keskeneräistä.
Ylihuomenna lähdetään rippileirille enkä ole edes ajatellut pakkaamista. Ei ole oikein fiilistä siihen, että kohta lähdetään. Olen vain tuijottanut deadlineja. Niin paljon on vielä kesken.

keskiviikko 15. tammikuuta 2014
Pieni ja pyöreä.
Tapasin vanhemman rouvan. Hän kertoi muistavansa minut alakoulusta.
Sinä olit sellainen pieni ja pyöreä lapsi.
Osasin hymyillä kohteliaasti ja todeta "vai niin". Sisälläni kuitenkin kiehui. En minä ollut lihava lapsi. Ihan tavallinen, tylsän tavallinen, ehkä hieman pyöreäposkinen. Ylipainoinen minusta tuli vasta aikuisena, kiitos vain.
Sanat sattuivat. Ne jäivät kaivamaan: Minut muistetaan lihavana lapsena. Voihan olla, että tällä rouvalla oli 20 vuoden jälkeen hieman huterampi muistikuva - ehkä hän ajatteli nimeni kohdalle eri lapsen. Tosin muut faktat perheestämme tuntuivat olevan hallussa. Kerroin kohtaamisesta kavereille ja heitin koko homman "läskiksi". Minä opin aikaisin nauramaan itselleni ennen kuin muut ehtivät. Tarve vitsailla asialla paljasti minulle kuitenkin sen, kuinka syvälle nuo sanat osuivat.
Ajattelemattomat sanat. Ne kaivautuivat ihon alle. Eivät ne sanat, joilla Kalamies kehuu minua. Eivät ne sanat, joilla ystäväni kannustavat minua. Niin arka minä vieläkin olen oman kehoni kanssa.
Seuraavan viikon katsoin itseäni kriittisemmin peilistä verhotessani pientä ja pyöreää kehoani vaatteisiin.
Ehkä sittenkin jotain säkimpää...
Mietin, että kyllähän itseinhokin on motivaattori kuntokuurille. Yhden kymmenen kiloa kun sipaisisi pois, niin ei tarvitsisi naapurin rouvienkaan miettiä, onko pienen ja pyöreän sisällä jotain muuta pientä ja pyöreää.
Ongelma lienee siinä, että minä en pidä liikunnasta. En ole koskaan ollut liikunnallinen. Käyn pitkillä kävelyillä, koska minulla on mieleistä seuraa. Opiskeluaikana kävin kävelyillä, jumpassa ja vesijuoksemassa, koska minulla oli Neiti P. Itseään on lähtökohtaisesti vaikemapaa yksin pakottaa johonkin sellaiseen, jonka kokee mukavuusalueeltaan poistumisena. Jostain syystä lihaskipu, hiki ja nolous eivät riitä "palkinnoksi". Ruoka kyllä kelpaisi, mutta se ei taida kuulua sopimukseen.
Tosin juoksinhan minä vuosi sitten Porin jouksukoulun mukaan. Siinä palkitsi tulokset: jaksoin kauemmas.
Se hatarassa muistissani laadin itselleni kunto-ohjelman. Vähän kävelyä, salia, uintia ja zumbaa. Tällä viikolla uskalsin jo zumbaamaan pikkupakkasessa ja muistin, että olihan tämä kivaa. Minä kuitenkin olen lyhytjänteinen huitoja, en ollenkaan sellainen joogaava ja bodybalancea hakeva tyyppi.
Tiedän, että into latistuu viikossa, mutta edes hetken pyllerö lyllertää.

keskiviikko 18. joulukuuta 2013
Sekametelisoppaa ja muutama hyvä juttu.
Päässä on mylläkkä. Olen aloittanut varmaan kymmenen kertaa blogitekstin ja sitten se on jäänyt kesken. Tämä viikko on minulla "asioiden valmistamisen viikko", joten tungen nyt yhteen kirjoitukseen koko ajatusteni sekametelisopan. Lapsena riisipuuron kanssa syötiin jouluna "sekametelisoppaa" eli sitä sekalaisista ruskeahkoista hedelmistä duunattua kiisseliä.
Viime viikko oli kökkö. Ei tule ikävä. Pahoitin mieleni oikein urakalla kaikesta.
Yritin olla mieltä facebookissa levinneestä kuvasta (eroakirkosta.fi on vienyt lapsilta, nuorilta ja vanhuksilta puoli miljardia - pysy sinä jäsenenä!), joka sai kirkon työntekijät ja alan opiskelijat pääosin raivoihinsa. Minusta kuva ja teksti käyttivät ihan samaa tehokeinoa kuin Vapaa-ajattelijat, joiden aiheuttaman kiehumisen tuotokseksi koko hässäkän alunperin ajattelin.
Tietysti kirkosta saa erota, jos sen oppia ja arvoja ei voi allekirjoittaa - enhän minäkään kuulu vasemmistonuoriin. Mutta. Toisen uskoa ja vakaumusta voi silti kunnioittaa eikä tarvitse olla koko ajan ampumassa sitä alas, pilkkaamassa ja levittelemässä negatiivisia mielikuvia. Uskonnonvapaus on kuitenkin vapautta uskoa/olla uskomatta, ei vapautta uskonnosta.
Kirkkoon kuulumisen, samoin kuin kuulumattomuuden, pitäisi mielestäni olla jonkinlainen harkittu ilmaus. Toivoisin, että tuollaiset tai toisenlaiset kuvat herättäisivät ihmisiä ajattelemaan, mihin he kuuluvat ja mitä he haluavat kannattaa. Minä kuulun kirkkoon, koska saan siltä rakennusaineita omalle uskolleni ja hengellisyydelleni. Haluan, että kirkko on mukana elämäni käännekohdissa. Toisaalta tuen mielelläni omalla kirkollisvero-osuudellani myös niitä työaloja, joiden asiakas itse en ole (perhetyö, diakonia).
Aiemmin olen kirjoittanut siitä, että (ev.lut.) kirkon vahvuus on siinä, että siitä voi erota ja sen luokse voi palata. Olen toki iloinen siitä, että meillä on aidosti avoimet ovet, eikä kenenkään jäsenyyttä suuremmin kysellä (paitsi toimitusten kohdalla). Harmittaa vain se riistomentaliteetti, joka nykyisin vallitsee: kaikki minulle nyt ilmaiseksi! Minun on vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka eroavat kirkosta tavan vuoksi tai "säästääkseen rahaa", mutta haluavat silti lokkeilla seurakunnan tilaisuuksissa. "Seurakunnan perhekerho on tosi kiva, siellä on aina ilmaiset kahvit. Ja jeesustelua voi välttää, jos menee myöhässä!" Kirkon jäsenet maksavat näidenkin lauseiden taakse kätkeytyvien ihmisten huvit.
Jos kiinnostaa, mihin ne kirkon rahat menee, tsekkaa tää: Mihin rahat menee?
UGH.
Lisäksi olen halunnut kertoa, että Gravity oli yllättävän hyvä elokuva! George Clooney on AINA vain sympaattinen ja ihana. Sandra Bullock ei ole minua miss koviksena juuri vakuuttanut, mutta tässä elokuvassa ei edes ärsyttänyt. Puolitoista tuntia avaruudessa lillumista on yllättävän jännittävää seurattavaa!
Luin loppuun kirjan Armon yö enkä pääse siitä irti. Haluan kertoa siitä enemmän, kun pääse irtautumaan sen maailmasta.
Olen laittanut vähän joulua. Äiti kävi pesemässä höyrypesurilla mattoni ja minä olen viritellyt joulukukkia ja -valoja ympäri kämppää. Lahjat on paketoitu ja joulunajan messuista kun vielä saan järkevän otteen, niin joulu saa tulla! Tänään söin ensimmäisen jouluruuan ja juttelin mukavien mummujen kanssa. Minä ihailen mummuja! (Paitsi niitä, jotka kiilaavat ehtoollisjonoissa ja kaupankassoilla.) Huomenna on työporukan joulujuhla ja -ruokailu. :)
Tein avokadopastaa ja nyt ymmärrän, miksi siitä on niin valtavasti kohkattu. Onhan se hyvää! Ja yksinkertaista! Kyllä se vain niin on, että hyvä ruoka - parempi mieli. Ja uni on ystävä.

tiistai 29. lokakuuta 2013
Vähänks noloo!?
Ala-asteella olin ihastunut. Mutta minä ymmärsin, että ihastukseni oli nolo. Ei sellainen poika, johon oli sopivaa ihastua. En tiedä näkivätkö ne toiset tytöt ihastukseni ja leimasivat sen noloksi, vai oliko pojassa jo valmiiksi jonkinlainen nolon tyypin -leima. Joka tapauksessa, aloin hävetä tunnetta.Tämän ihastuksen tunnustin ääneen asiaan kuuluvalla arvokkuudella Kaimalleni tänä kesänä pikkurannan keinuissa. Jotenkin hetki oli minulle merkittävä: tässä 27 vuoden kypsässä iässä sain tunnustaa vanhan ihastuksen jollekin, joka tunsi tuon pojan. Silloin 11-12 -vuotiaana en asiaa kenellekään voinut tunnustaa - enkä suin surminkaan olisi tunnustanut.
Enää se poika ei ole nolo. Me olimme ystäviä koko peruskoulun ja vielä lukiossakin. Luulen, että hänkin oli joskus ihastunut minuun. Ehkä tajusinkin sen silloin, mutta en tehnyt asialle mitään. En uskaltanut. Se olisi voinut olla noloa.
Olen huono puhumaan suhteistani. Usein minusta tuntuu, ettei ihmisiä edes kiinnosta. Tai he ajattelevat minun, ajatusteni ja suhteeni olevan jotenkin noloja. Rakkauden tunnustaminen on aina ollut minulle todellista confessiota - synnintunnustusta. Parisuhteen julkistaminen on ollut tunnustamista. Ikään kuin siinä hetkessä asettuisi tuomiolle.
En ymmärrä, mistä tämä rakkauden nolous on minuun tarttunut. Ehkä se jotenkin murentaa pärjäämiskuortani, koettelee kontrolliani. Koen, että minua arvostellaan myös kumppanivalintani kautta. Ajattelen liikaa sitä, miltä mieheni ja suhteemme näyttää muille. Haluaisin markkinoida mieheni läheisilleni - ja siinä samalla mainostaa omaa hyvää valintaani. Siihenhän se alakoulun nolouskin perustui. Sai ja piti ihastua vain komeisiin ja koppaviin (ihan kuin alakoulussa nyt kukaan niin komea olisi). Niin kai nytkin pitäisi ihastua komeisiin, pärjääviin, hyvätuloisiin, aikuisiin miehiin.
Taustalla vaikuttaa ajatus mies- tai naistyyppi. Joku tykkää tietynlaisista. Ja ehkä jonkinlaisena oletuksenakin on, että puheliaat pariutuvat puheliaiden kanssa ja vetäytyvät ihmiset vetäytyvät keskenään. Akateemikot löytävät akateemikon ja amikset ammarin. Eihän Kalamies ole sellainen, joka minulle kuvitellaan kylkeen. Ei hän ole sellainen kuin ne edellisetkin: puhelias, korkeakoulutettu, tumma ja kookas. Ei Kalamiehellä ole paperilla markkina-arvoa kuten sillä seurakuntakaverilla, joka tuli jokaiseen tilanteeseen kuin kotiinsa ja perusti lopulta oman firman lähes pelkällä puhetaidolla. Mutta minä en vaihtaisi Kalamiestäni yhteenkään noista. Enkä minä häpeä häntä, hänen kanssaan kulkemista ja elämistä.
Ja silti. Rakkaus nolottaa. Minua nolottaa puhua poikaystävästä kahvipöydässä. En halua "tuhlata muiden aikaa" tai aiheuttaa kateutta kertomalla hänestä. Ja kuitenkin haluaisin puhua hänestä. Haluaisin, että muidenkin silmissä olisimme totta.
Minua inhottavat lauseet "mitä minä sanoin" ja "kyllähän me se tiedettiin". Usein nämä sanotaan vähän vinosti hymyillen. Oli sitten kyse ihastuksen tunnustamisesta, parisuhteen alkamisesta tai päättämisestä. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, kuinka ennalta-arvattavaa kaikki oli. Jotenkin se vie oikeutuksen tunteilta, tekee tyhmäksi.
Ehkä avain kaikkeen on vuosien takana. Kun joskus yritti ihastuksestaan kertoa, sai osakseen naurua tai ivailua. Kun yritti rakentaa niitä ensimmäisiä suhteitaan, sai osakseen vähättelyä: tuollaista heilastelua. Sitä oppi sitten peittelemään omaa haavoittuvuuttaan, omia tunteitaan. Ehkä muut lopulta luulivat, ettei se edes halua puhua tunteistaan ja suhteistaan, eikä sitten enää kyselty. Olankohautusten ja mitäminäsanoin-sanojen pelossa jäivät sitten loputkin sanomatta.
Onhan toki myös niitä, joille avaudun. Niitä, jotka kysyvät myös suhteestamme. Niitä, jotka intoilivat meistä jo ennen kuin minä uskalsin aavistellakaan. Enkä osaa oikein suhtautua siihenkään. Ei tämä kaikki useinkaan ole lopulta kavereiden kiinnostuksesta kiinni. Suurin osa tästä kaikesta on vain minun päässäni. Huonommuuden tunnetta, josta en saa kiinni. Sekavaa kohinaa.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013
!?!
VÄLIMERKIT! Ihmiset! VÄLIMERKIT!
Vaikka elämme nopean reagoinnin some-kulttuurissa ja pikaviesteissä sallitaan luistaminen kielioppisäännöistä, voisiko silti edes vähän yrittää?!
Kun on melko turhauttavaa yrittää lukea tekstiä jossa ei ole ollenkaan pisteitä tai pilkkuja erottamassa lauseita ja virkkeitä ja ajatuksia toisistaan kun sitten siihen samaan lauseeseen pitää tunkea koko ajatusvirta joka päässä jyllää ja nyt alkaa jo tuntua pahalta kun ei laita mitään välimerkkejä. Onneksi pisteen jälkeen ihan puhelinkin osaa laittaa ison alkukirjaimen mutta nimiähän se ei aina tunnista jota ne voi kirjoittaa pienellä ja sitten kaikki korostettavat Asiat isolla ja yhdys sanat ne vasta vaikeita ovatkin.
Ja hei, en edes ole mikään kielipoliisi! Vähän muuten vaan olen natsi. Ja kiukkupylly, kuten rakkaani tapaa sanoa. Myönnetään, että vietän liikaa aikaa facebookissa ja otan helposti kierroksia turhanpäiväisistä asioista.
Rauhaa, jengi!

sunnuntai 12. toukokuuta 2013
Siunauksesta osattomat?
Välillä oma parisuhde ottaa todella rankasti päähän. Ahdistaa. Milloin me taas nähdään? Minulla on tuossa vapaata, mutta siinä on myös asiat X ja Y. Jos tuohon iltaan ei tule mitään, voin lähteä ajamaan ja olla luonasi 48 tuntia. Onko sen takia järkevää ajaa? Seuraava mahdollisuus tapaamiseen on sitten kuukauden päästä - kolme päivää.
Nämä ovat meidän arkikeskustelujamme. Yhteisiä todellisia vapaapäiviä meillä on yleensä 2 kerran kuukaudessa (kuukausivapaa). Muina aikoina tapaamisiamme rytmittävät opiskelu tai työ. Tosi kiva, kun tulit, mutta mun pitää nyt mennä töihin. Sillä aikaa kun sinä teet puutarhakalusteita minä voin käydä tapaamassa paria kaveria. Illalla mennään sitten...
Seuranani on jatkuva huono omatunto. Ja ikävä. Yhteiselle ajalle lataa valtavat odotukset, mutta lopulta yhteinen aika menee kiukkuamiseen, matkaväsymykseen ja muun elämän pyörittämiseen.
Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua "saako uskovainen seurustella uskosta osattoman kanssa". Yleinen mielipide (uskovaisissa piireissä) on, että jokaisella on tässä valinnan vapaus, mutta hyväksi se ei uskovaiselle ole. Ennen pitkää uskosta osaton vetää uskovaisen mukaansa maalliseen menoon ja sitten helvetin lieskat polttelee molempien takapuolia. Yleisiä perusteita, ja sinänsä ihan tosia, ovat erilaiset arvot, joista voi tulla suhteessa kinaa (etenkin lasten kasvatuksessa) sekä suhtautuminen eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin (alkoholi, seksi, avoliitto).
Minua järkytti keskustelun kovuus. Uskosta osattomia pidettiin lähes "saastaisina" eikä kukaan oikea uskovainen koskaan ryhtyisi tällaisen elämänkumppaniksi. Vilauteltiin jopa ajatusta, että Jumalan siunaus koskee vain uskovaisia pareja - vain uskovien suhde on Jumalan mielen mukainen. Mielenkiintoista vain olisi tietää, millä uskovaisuutta mitataan.
Itselle uskovaisuus ei ole koskaan ollut ehdoton kriteeri suhteessa, enkä Kalamiestäkään uskovaiseksi kutsuisi. Tärkeämpää on keskusteluyhteys - uskosta saa puhua. Meillä on yhteiset arvot ja ajattelemme monista "isoista kysymyksistä" samoin. Minulle usko on hyvin yksityistä. En kaipaa parisuhdeiltaa, jossa luetaan Raamattua ja rukoillaan yhdessä. Yhteistä kirkkohetkeä toivon kyllä toisinaan. Emme me riitele uskosta, minä kiukkuan persoonaeroista ja arkisista asioista. Niistä kai ne uskovaiset paritkin kiukuttelee? Vai eivätkö Jumalan siunaamat tappele ollenkaan?
Olen aina ollut herkkä ympäristön mielipiteelle. Mitä muut tästä ajattelee? Aikuisenakin tarkkailen ympäristöni viestejä - kelpaanko minä, kelpaako minun mieheni, kelpaako minun parisuhteeni? Koen valtavaa riittämättömyyttä. Minun suhteenin on vääränlainen, hajanainen ja siunauksesta osaton. Mieskin niin erilainen kuin mitä minulle Napakympistä lähdettäisiin etsimään. Ja minä valitsen väärin. Tuolla ulkona on rivissä ihmisiä odottamassa valmiina sanomaan taikasanat "mitä minä sanoin, kyllä tämän osasi arvata".
Välillä tuntuu, että jos vain minä valitsisin toisin maa täyttyisi yksisarvisista, jotka kakkaavat sateenkaaria, ja maailmassa olisi rauha ja kaikki ihanan pastellia. Kukaan ei vain vielä ole kertonut sitä oikeaa vastausta.
Kompleksieni ja itkunpuuskieni keskellä silmäni sattuivat blogiotsikkoon Mielipiteeni rakkaudesta. Löysin lohdun sanat:
Hän ajaa vuokseni 300 kilometriä. Hän valvoo kanssani saunaosaston lattialla, kun minulla on oksennustauti. Hän siivoaa keittiön, kun minä olen töissä. Hän kestää kiukkuamiseni ja hankalat työaikani. Hän käpertyy minnua vasten, kun vähiten sen ansaitsisin.
Näillä mennään, mitä on Herralta saatu.

Rakkaus on silti, ei siksi.
Välillä riepoo, kun toinen on hidas ja jahkaa eikä ole intopiukeena lähtemässä joka paikkaan mukaan. Riepoo, kun pitää puolustaa ja selittää ja kuitenkin lopulta kaikilla on paha mieli. Vuosi tätä on menty.
Silti.
Näillä mennään, mitä on Herralta saatu.
perjantai 5. huhtikuuta 2013
Can we dance upon the tables again?
Joskus jään jumiin biiseihin. Sellaisiin kuin Somebody that I Used to Know tai One Day. En pääse irti Bat For Lashes'n Laurasta. Hyräilin sitä tänään kaupan hyllyjen välissä, kun vastaan tuli tuttuja seurakuntalaisia kuin pyhiinvaeltajia Pietarin kirkolla. Olen jumissa Lauran tunnelmassa. Ajatukset ovat muhjua. Tuntuu valomerkiltä.
You say that they've all left you behind
Your heart broke when the party died
Your heart broke when the party died
Puin tänään päälle ensimmäistä kertaa kesätakin, kirkuvan punaisen. Tien toinen laita oli kuiva. Olisi voinut tuntua keväältä. Minun mieleni on harmaa, muhjuinen. Monta päivää kaikki asiat ovat vain ärsyttäneet. Pään sisällä on liikaa ajatuksia, asettumattomia asioita.
When your smile is so wide and your heels are so high
You can't cry
Minä teen työni ja valmistaudun pastoraaleihin. Teen listoja paperipaloille. Minä tiedän, missä ammattihymy syntyy. Silti tunnen huonommuutta. Ehkä en vain yritä tarpeeksi.
And in this old horror show
I've got to let you know
Ooh Laura, you're more than a superstar
I've got to let you know
Ooh Laura, you're more than a superstar
Onneksi minulla on ystäviä, jotka ovat ammattiauttajien tasoa. Soittavat kysyäkseen mitä kuuluu ja siinä voi mennä tuntikin. Oman elämän sekasorron keskeltä he jaksavat avata korvansa ja sydämensä. Eikä tämä kevään raskaus synny siitä, että asioita on paljon. Olen aina ollut tehokas, kun kalenteri on täynnä. Raskaus syntyy muhjusta, mielenpohjan painosta. Se katkoo siivet.
sunnuntai 20. tammikuuta 2013
Sijoita tähän ruma sana.
Nyt olisi käyttöä sille kaikkein rumimmalle, rouheimmalle ja pahimmalle kirosanalle, jonka tiedät. Oikeastaan kolminkertaiselle sellaiselle.
*** *** *** *** !!!! &/%¤%#!!!! *** ***
Noin.
Ai miksikö?
Oikeastihan minun pitäisi olla nyt onneni kukkuloilla, koska remontti on saatu valmiiksi. Pukuhoneessa on kaapit, sähkömies on tuunannut kotini valopisteet ja pistorasiat ja Kalamiehellä on uusi auto pihassa kolmen viikon nettiautoselaamisen jälkeen.
Mutta.
Kotini on edelleen ajelehtivan epämääräisen tavaran pesä. Sängyn alta ja kaapeista putkahtaa vastaan aina uusia sijoittamattomia asioita. Eteisaula ajelehtii pakkausmateriaalia tai remonttijäänteitä, joita ei saa kuljetettua minnekään. Ja jokaisella on edelleen mielipide siitä, miten saunaosaston remonttitehtiin väärin olisi pitänyt tehdä toisin.
Ja se auto? Tuolla se seisoo pihassa suostumatta käynnistymään. On ladattu akkua, on lämmitetty on tehty poppakonsteja. Ja siellä se seisoo. Voisi luulla, että "autoliikkeestä" ostettu parin tonnin auto olisi käyttövarma.
Saahan sitä haaveilla kaikenlaista.
*** *** *** *** !!!! &/%¤%#!!!! *** ***
Noin.
Ai miksikö?
Oikeastihan minun pitäisi olla nyt onneni kukkuloilla, koska remontti on saatu valmiiksi. Pukuhoneessa on kaapit, sähkömies on tuunannut kotini valopisteet ja pistorasiat ja Kalamiehellä on uusi auto pihassa kolmen viikon nettiautoselaamisen jälkeen.
Mutta.
Kotini on edelleen ajelehtivan epämääräisen tavaran pesä. Sängyn alta ja kaapeista putkahtaa vastaan aina uusia sijoittamattomia asioita. Eteisaula ajelehtii pakkausmateriaalia tai remonttijäänteitä, joita ei saa kuljetettua minnekään. Ja jokaisella on edelleen mielipide siitä, miten saunaosaston remontti
Ja se auto? Tuolla se seisoo pihassa suostumatta käynnistymään. On ladattu akkua, on lämmitetty on tehty poppakonsteja. Ja siellä se seisoo. Voisi luulla, että "autoliikkeestä" ostettu parin tonnin auto olisi käyttövarma.
Saahan sitä haaveilla kaikenlaista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)