Pienissä häissä.

Siitä on tasan kolme kuukautta, kun me menimme naimisiin.
Enpä ole täällä meidän häistä huudellut, vaikka olen edelleen stalkkaamassa sekä Häät 2015 -ryhmää että Rouvat 2015 -ryhmää (tai ehkä juuri siksi).

En ole oikein keksinyt, mistä tulokulmasta kirjoittaisin meidän häistä. Ja sitten se valkeni minulle Lidlin kylmäaltaalla, kun vastaan tuli meidän vihkimisessä ollut ihminen (joka piileskeli ovelasti urkuparvella, enkä ollenkaan tiennyt hänen olevan siellä!). Haluan kirjoittaa siitä, mikä meidän häissä oli luovuttamatona ja omaa.

1. Kirkollinen vihkiminen. Vaikka minusta on hauskaa ja jotenkin oivaltavaa, että yksikin pappisystävä meni pappispuolisonsa kanssa naimisiin "salaa" maistraatissa, halusin silti juhlia omat hääni kotikirkossa perinteisin menoin. Häämarssiksi ei tosin kelvannut Prinsessa Ruusunen, vaan laitettiin kanttori opettelemaan uusi biisi Händelin Zadok the Priest. Ja oli muuten miespappi vihkimässä - kun nyt sattui olemaan mun esimies.

2. Minä kävelen yksin. Koska olen yksinhuoltajan lapsi ja itsenäinen nainen, en halunnut saattajaa. Niin rakas kuin äidin mies minulle onkin, en koe omalla kohdallani oikeaksi eleeksi minkäänlaista "luovuttamista" - että tässä tää nainen nyt sit on, pidä hyvänäs. Toisaalta minulle oli merkityksellistä, että Kalamieheni käveli minua vastaan eikä kuljettu koko matkaa alttarilla rinnakkain. Koska oikeastaan se on kuva meistä kahdesta - hän tuli vastaan, aika äskettäin. Ehkä halusin myös korostaa sitä, että avioliitto on minun päätökseni, ei mikään naimakauppa sukujen kesken.

3. Meillä on hauskaa. Kuten on aiemminkin tullut todettua, minä olen toimintavastaava eli se, joka järjestää teemabileet. Toiset ovat sitten juhlavastaavia, jotka jaksavat mätsätä servettien värejä ja askarrella pompomeja ja luoda visioita. Meillä oli koristelussa pääosassa kettukarkit (koska ovat myös minun ja edesmenneen pappani lempikarkkeja) ja luonnonkukat (vaikka hemmetin auringonkukat ja pihlajanmarjat tekivät oharit!). Pihlaja on pyhä puu, joten oksia oli silti mukana. Koristeita enemmän panostin ohjelman hinkkaamiseen ja soittolistan valintaan (joka muuten sai paljon kiitosta!). Voinen nyt paljastaa, että ajattelin ehkä jokaista viesrasta vähintään kerran listaa laatiessani: "XX varmaan tykkää tästä biisistä, täytyypä valita YY:tä varten vielä vähän Johnny Cashia..."

Ainakin itse nautin juhlistamme täysin siemauksin. Ihmisilläkin vaikutti olevan hauskaa eikä kukaan tapellut, kännännyt itseään tainnoksiin tai muuten pahemmin mokaillut. Elokuun yksi kuumimmista päivistä osui juuri sille lauantaille eikä hääkuvissa näytä yhtään syksyltä, mutta sekään ei haittaa mitään.

Kiitoskortit on postitettu ja valokuvakirja anopille ja mummolle tilattu. Omat noin 600 valokuva odottavat vielä albumiin pääsyä. Onneksi minulla on tammikuussa vähän lomaa... :D

Tässä pari maistiaista teille kolmelle lukijallenikin:

 Zadok the Priest on alkujaan kruunajaismarssi.
Myös huntu oli minulle ehdoton ei.

 Pähein hääauto ikinä!

 Ainakaan koristeita ei tarvinnut viedä takaisin kotiin!
Muutenkin juhlapaikka oli ihana, koska kaikki kattauksesta äänentoistoon tuli talon puolesta.

 Meidän häiden romanttisin esine :D

 PhotoBooth-rekvisiittaa - tuo pörröankka koki kovia sinä päivänä...

Meidän juhlissa myös kisattiin ja saatiin palkintoja...
Karkkibuffet oli ihan ehdoton illan suosikki!
 

Kimppuni oudon sinisessä valossa.
Germiiniä, freesiaa, marjaa ja murattia.


Kaikki kuvat: Valokuvaaja Mikko Suutala
Ethän kopio ilman lupaa!

Kun on mitä odottaa!

En ole oikein vielä jäsentynyt ajatukseen, että meillä on häät kuukauden päästä! Elelen tyynesti levollisuuden kuplassa, jossa kaikkeen on vielä paljon aikaa ja asiat hyvällä mallilla. Kukat ei kasva vaikka niille kävisi avautumassa, kuukaudessa ei tiputeta kymmentä kiloa ja muuhan onkin ihan oikeasti mallillaan.

Paikkakorttien askarteleminen sai ajatukset jo hieman sellaiseen hää-asentoon. Mutta ehkä kuitenkin kaikkein paras ohjelmoija on ollut se eteiseemme ilmestynyt 10 mämmi -laatikko, jonka saa avata vasta lauantaina. Ja sen laatikon päällä oleva paperipussi, josta saa ottaa yhden vihjepaketin joka päivä.

Jep, minulla on lauantaina polttarit.

Päivän tiesin ennalta, koska tässä hommassa vapaat viikonloput ovat harvinaisia. Lisäksi ne harvat tulee yleensä tungettua täyteen ohjelmaa jo kuukautta aiemmin. Yllätyskaappaus töistä olisi toki kutkuttanut tämän naisen nauruhermoa, mutta haluan kunnioittaa kohtaamiani seurakuntalaisia. (Heitä tuskin naurattaisi, jos pappi kiikutettaisiin pois hautajaissaatosta ja tällättäisiin batman-asuun.)

Polttareihin liittyy ehkä enemmän hermojen kirskuntaa kuin häihin. Koska minä en saa hallita kaikkea! Lisäksi lähes kaikki "uutiset", joita olen saanut ennen polttareita ovat olleet jotenkin ikäviä. Milloin kukakin on ilmoittanut ettei pääse osallistumaan tai että on pikkusen otsasuonta tykyttänyt... Toki tunnen omat ihmiseni ja tiedän, että siellä on nyt paljon vaikeita (ja rakkaita!) naisia samassa sopassa keittelemässä. Ilmeisesti myös toiveeni ja mieltymykseni ovat jääneet ystävilleni suureksi mysteeriksi, joten edessä voi olla mitä vain. (Olenkin jo pidemmän aikaa epäillyt, että ajoittan puhun kiinaa enkä siksi tule ymmärretyksi)

Mutta nyt minulla on pussukka ja leimattuja kääreitä. Olen menossa jo kohdassa DAY THREE. Ilmeisesti nämä paketit ovat vihjeitä tulevasta. En tiedä millainen vihje on kikkelinmuotoinen tictac... tai miten se liittyy Morsiamen kirjaan, johon piti kirjoitella asioita, joista Kalamies minussa erityisesti pitää. Ja mikä on tämän päivän vaaleansininen rusetti? Teoriani on tällä hetkellä jotain sellaista, että minulle luvataan palkaksi kikkelikakku, jos vain laulan julkisesti Liisa Ihmemaassa -asussa (ehkä Saarijärven liikenneympyrässä) oodia miehelleni, joka rakastaa minussa tiettyjä asioita (sijoita lauluun).

Näillä teorioillanihan saan vihjattua itseni vaikka kuuhun. Pitänee hieman rajoittaa, etten pety teehen ja afrikan tähteen. Toivottavasti saan ainakin hassun hatun (mullahan on jo kyllä rusetti!), koska teemabileista vaan on niin pitkä aika.

Onneksi on jotain, mitä odottaa.

Summertime Sadness.

Now and then I think of when we were together
Like when you said you felt so happy you could die
Gotye - Somebody I used to know

Minulla on ihan hirveän fiksuja ystäviä. Ne puhuu viisaita ja ne jakaa hassuja kuvia yksisarvisista ja saa minut nauramaan. Se yksikin tietää, että jokainen on vähän autisti. Tätä viisautta mietin mm. rippileirillä kun turvallisuushakuisesti heijasin itseäni. Ja ne puhuu saattajista. Että ei kaikkia ole tarkoitettu jäämään, osa on tarkoitettu vain saattamaan. Läpi tästä pätkästä, tuonne mutkaan. Sitten ne jää sinne. Ja tulee uusia saattajia. Onneksi on myös niitä nysvääjiä, jotka jää ja joille voi soittaa töihin ja joiden kanssa saa chattailla kesken koulutuspäivän ja jotka sanoo "oot tyhmä, kun mietit tolleen" eikä se haittaa mitään, koska ne tietää. Nämä ajat erottavat jyvät akanoista, saattajat niistä, jotka jäävät. Joskus vain sen eron huomaaminen, myöntäminen, tekee hetken kipeää.

"menee vuosia ennen maan aavikoitumista
mutta lopulta taivas ja helvetti kättelee
---
se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta
suren osaani vain koska tulen sen menettämään"
SMG - Baladi 2 - Nuorukainen

Näin häiden alla on rankkaa olla niinkin epäromanttinen kuin minä. Yritä siinä sitten koota soittolistaa, kun kaikki suosikkibiisit kertovat kaipauksesta (lapsuuteen, toiseen aikaan tai paikkaan), erosta tai kuolemasta (tai vertauskuvin molemmista, sillä eikö erokin ole joskus kuin pieni kuolema? On vain vaikempi surra jotain, mitä ei voi haudata, mikä ei suostu kuolemaan). Onneksi minulla on mies, joka ymmärtää. Hän on julistanut pannaan kyyhkyset, sydämet ja sormuskuviot. Ja karaoken. Toisaalta on hauska tehdä itsensä kanssa retkeä hääsuunnittelun, söpistelyn ja romantiikan maailmaan.

Kiss me hard before you go
Summertime sadness
I just wanted you to know
That, baby, you're the best
Lana Del Rey - Summertime Sadness

Tämä kesä on ollut etenkin sään puolesta vähän kämänen kesä. En pidä helteestä, mutta tämä jatkuva +13 alkaa olla jo naurettavaa. Monta vuotta pihlaja puski marjaa enemmän kuin jaksoi kantaa ja auringonkukat kukkivat kaksimetrisissä varsissa. Ja sinä vuonna, kun minä haluaisin hääkoristuksena käyttää ko. luonnonantimia - ei yhtäkään! Auringonkukat ovat 10cm korkuisia taimia, pihlajan kukintaa ei edes huomannut. Onneksi meillä on suunnitelmat B, C, D ja Ö (pessimisti ei pety koskaan). Mutta epäromantikolla on aina hyvä ohje mihin tahansa juhlasuunnitteluun: tahallaan vähän ketuilleen!

Häähöpinää, sori vaan.

Jos olisin yhtään enemmän kevätihminen, pitäisin häät vappuna. Saataisiin kerrankin sillekin juhlalle jokin järkevä sisältö - vaikka opiskelijavapuista nautinkin. Vappuna voisi rauhassa astella alttarille kissakorkokengissä ja soittaa ruokailun taustalla Stigiä.

Mutta minä vihaan kevättä ja todennäköisesti hääpävän soittolistalta löytyy kuitenkin Stig. Ja Spice Girls. Kissakengissä en aio alttarille astella... mutta ehkä myöhemmin illalla.

Meillä ei ole teemaa. Olen kuitenkin pienessä päässäni miettinyt, millaiset meidän häät olisivat. Mikä on tunnelma? Mikä on väriteema? Mikä on "meitä"? Minulla kuitenkin on perinteinen pitkä valkoinen puku (ei huntua). Hankin siihen juhlavat vaaleat kengät. Miehelle tulee puvun kanssa liivi ja blastron. Hyvin perinteistä siis. Tylsää? Ehkä. Kuitenkin halusin, että häät ovat juhlava juhla.

Humoristi ja bilevastaava minussa kaipaisi kuitenkin jotain pientä twistiä koko hommaan. Tosin, meidät tuntien, hommaan tulee twistiä ihan siitä, että kaikki on lopulta vähän sinnepäin. Kutsut tehdään leimaamalla ja koristelu on tarkoitus hoitaa oman maan kukkasilla (äiti viljelee koko kesän). Eikä toimintavastaava pääse karvoistaan eroon - juhlapuheiden (niiden harvojen) oheen toivon yhteistä ohjelmaa ja paljon naurua.

Olen yrittänyt olla stressaamatta häistä. Hiljalleen olemme hankkineet kaikenlaista tarpeellista. Kutsumateriaalikin odottaa kauniisti pussissa sopivaa kokoamishetkeä.

Liityin hääpäissäni facebookissa hääryhmään. Tiesin sen olevan virhe, mutta on ryhmästä ollut hyötyä/iloakin. Mutta kyllä siellä taas nähdään kuinka nainen on naiselle susi. Vaikka yleisesti keskustelu on rakentavaa ja kannustavaa, toisia tsemppavaa, niin aina välillä joukkoon mahtuu a) mielensäpahoittaja b) nillittäjä ja c)"kyllämeilläonkaikkiparemmin"-tyyppi.

Ryhmä on tottakai täynnä häistään intoilevia ja stressaavia morsmaikkuja. Sitä vartenhan se on, että oma lähipiiri saa levätä häähörhöilystä välillä. Välillä Mielensäpahoittaja käy avautumassa siitä, kuinka kaasot eivät suostu ostamaan tietynlaista mekkoa tai Nillittäjä valittaa muiden keskustelijoiden aloituksista/kommenteista. Tämä kaikki menee, se kuuluu asiaan. Mutta sitten kuvioon astuu se Kyllämeilläonkaikkiparemmin:

"Ihanaa olla toisella kierroksella, kun en enää stressaa mistään! Kyllä mä nyt niin paljon enemmän arvostan meidän vieraita. En vaan ymmärrä, millä perusteella olette valinneet kaasot, jos niiden toiminnasta on jotain valitettavaa?! Miten joku voi pahoittaa mielensä siitä, ettei kaaso/äiti/anoppi/mummo/kummikaima ole kiinnostunut teidän häistä - kyllä aikuisilla ihmisillä on muutakin elämää kuin jotkut häät!"

Ja näitä kommentteja on ilmeisesti pakko tunkea lähes jokaiseen avaukseen. Kuinka todellinen morsian ei stressaa, ei valita tai menetä hermojaan. Kuinka todellinen morsian ei koskaan joudu sanaharkkaan kaason/äidin/anopin/kumminkaiman kanssa jostain näennäisestä pikkuasiasta. Ja ennen kaikkea, todellinen morsian ei oleta, että muita kiinnostaisi omat häät. Argh!!! Antakaa meille edes yksi paikka, jossa saa olla bridezilla!

Itse en hirväesti stressaa, muutamia painajaisia lukuunottamatta. Hermot ovat meinanneet mennä muutaman kerran ja varmasti kesää kohti kiristää vähän enemmän. Sanaharkkoja ei ole vielä ollut, mutta olen ehkä pari kertaa ehtinyt mieleni pahoittaa. Niin, ja miksi tuuttaan tämän vuodatuksen tänne? Koska en halua olla se morsian, jonka häähöpinään kaikki muut väsyvät jo kuukausia ennen juhlia. Puhun häistä, kun kysytään - ja harvemmin silloinkaan on oikein mitään sanottavaa. Vauhtiin päästyäni innostun kyllä selittämään, vaikka sitten tuleekin jo itselle olo, että kuka näitä jaksaa kuunnella. Tiedostan hyvin sen, että muillakin on elämä - aika monella se elämä on juuri nyt myös taitekohdassa. On eroja, on uusia suhteita, on asuntoja, muuttoja.

Meillä on vain häät. Yksi päivä elämässä, paljon rahaa taivaan tuuliin.
Vaikka en siitä hehkuta, niin on se vain itselle tärkeää. Neljän kuukauden päästä tapahtuu.

Miksi mennä naimisiin?

Mitä se avioliitto sitten muuttaa?

Olen kuullut monen perustelevan avioitumattomuuttaan sillä, ettei avioliitto ole muuta kuin paperin pala - ei se mitään muuta. Jos vihkikeskusteluun  tulleelta parilta kysyy "miten ajattelet avioliiton muuttavan suhdettanne?", vastaus on useimmiten hämmentynyt: no, toivottavasti ei mitenkään! Yleensä parilla on jo yhteinen koti ja ehkä myös lapsia. Avioliiton myötä muutama lakitekninen ja yhteiskunnallinen asia helpottuu. Moni ottaa perheelle yhteisen nimen. Mutta hääpäivä ei pelasta huonoa suhdetta tai itsessään muuta hyvää huonoksi.

Joskus tuntuu, että olisi jotenkin uudenaikaisempaa ja itsenäisempää olla menemättä naimisiin. Säilyy tunne vapaudesta, kun ei "alistu" muinaisen instituution kahleisiin. Avioliittoon näyttää nimittäin aina liittyvän ajatus vankeudesta. Miehet ottavat osaa, kuinka nyt on pallo jalassa ja hallitus määrää koko elämästä. Elämä loppuu, kun avioliitto alkaa. Minua tällainen huumori ei jaksa huvittaa. Ihan niin kuin yhteiset lapset ja asuntolaina eivät olisi laittaneet palloa jalkaa jo aiemmin. Ja jos kerran sen toisen kanssa oleminen ja uskollisuus on niin kamalaa, niin miksi sitten edes olla yhdessä?

Miksi mennä naimisiin, jos se ei muuta mitään?

Ehkä vielä uskotaan avioliittoon ja sen tuomaan turvaan. Ehkä halutaan ne isot juhlat. Ehkä tehdään sukulaisille mieliksi. Vielä on myös niitä, jotka haluavat liitolleen myös Jumalan siunauksen - ja kirkollisen vihkimisen.

Jotenkin nämä muutoksen kysymykset ovat vaivanneet minua viime aikoina. Meillä on jo yhteinen koti ja arki. Hääpäivän myötä kummankaan osoite ei muutu, tuskin arkikaan. Kalamies hakkaa varmasti edelleen konsolipelejä ja minä kirjoitan saarnoja iltaisin sohvalla. Kirkkoherran aamen ei saa meitä luopumaan pahoista tavoistamme. Meille avioliitto ei edes ole "lupalappu lisääntymiseen", koska emme ole kumpikaan erityisen lapsisuuntautuneita.

Ainoa näkyvä muutos voi olla sukunimessä. Yhdistelmänimeä en halua. Oma sukunimi tuntuu rakkaalta, vahvojen naisten nimeltä. Mutta. Tämä ohjautuu täysin tunteella: minusta tuntuu paremmalta, jos minun perheelläni on sama sukunimi. En koe, että ottaessani mieheni nimen (tämä on jo puhuttu, Kalamies ei nimeään vaihda) liittyisin jotenkin hänen sukuunsa ja historiaansa. Olen edelleen tätä omaa sukuani. Ajattelen (tunnen), että olemme minulle jotenkin enemmän perhe, kun meillä on yhteinen nimi.  Oma pieni yksikkö. Me. (Jos minulla/meillä olisi jo lapsia tai ajatus lisääntymisestä, hyvinkin todennäköisesti pitäisin oman sukunimeni suvun nimen jatkumisen turvaamiseksi. Olen myös tehnyt tutkimustyötä ja ilmoistusrumban vaivan lisäksi kuluja tulee lähinnä ajokortista ja passista, joka on muutenkin uusimisen tarpeessa.)

On minulta kysytty sitäkin, onko avioituminen minulle edes tärkeää, koska vanhempanikaan eivät ole naimisissa. Minusta kysymys oli vähän hassu. Äiti on aina tehnyt omat, itselleen sopivat ratkaisunsa. Minulla on erilainen elämä. Minulle seurustelu on tutkimusaikaa: haluaisinko sitoutua tähän ihmiseen loppuelämäkseni? En voi omalle kohdalleni ajatella suhdetta, jossa asutaan yhdessä tai ollaan kihloissa kymmenen vuotta ilman ajatustakaan avioitumisesta. Minulle kihlautuminen on lupaus avioliitosta, ja sormusten vaihtamiseen liittyy jo sopimus hääpäivästä. Eikä tämä yhteenmuuttokaan niin helppoa ollut. Ehdin kyllä pyörittää päässäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta, miettiä muiden suhtautumista, omaa jaksamista, taloudellista tilannetta ja ties mitä. En pystyisi kevyesti puolen vuoden  jälkeen muuttamaan kamoja saman katon alle. Sellainen ei olisi minulle luontevaa. Mutta minulle on täysin ok, että toiset ajattelevat toisin, valitsevat ja elävät toisin.

Mitä avioliitto sitten muuttaa?
Haluan ajatella, että alttarille asteleminen lujittaa suhdettamme. Sitoudumme toisiimme seurakunnan ja Jumalan edessä. Sitoudumme yhteiseen työhön ja rukoilemme Jumalan siunaavaa läsnäoloa liittoomme. Ehkä se ei muuta ulkoisesti mitään, mutta toivon, että se voisi vaikuttaa sisäisesti meissä.

Miksi mennä naimisiin?
Koska se tuntuu oikealta. Se tuntuu oikealta tämän ihmisen kanssa. Häneen haluan sitoutua ja hänen kanssaan haluan jakaa elämän. Minulle avioituminen on luonteva tapa muodostaa ihan oikea oma perhe. Perheeseen riittää kaksi ihmistä.

*

Kalamies on kaverinsa polttareissa. Puhutaankohan siellä syvällisiä? Pohditaanko avioliiton merkitystä? Tuskin.

Täällä on pohdittu polttareita. Ja hääyön viettämistä. Kehällisiä asioita.

Pessimisti ei pety koskaan: miettin jo kaikkia niitä ihmisiä, jotka jättävät tulematta, koska huvi on kallista ja Suomi iso maa. Lopulta päädymme porukoiden rantasaunalle pelaamaan Afrikan tähteä kolmestaan kaasojen kanssa. Hääyö vietetään luultavasti samaisella mökillä, tai jos oikein villiksi heittäydytään, niin ihan omassa kodissa (kunhan ensin siivoan viimeisen poikienillan jäljet). Pummitaan vaikka kyyti joltain, joka on tulossa kylälle päin. Mitä sitä turhasta maksamaan.

Häämatka suuntautuu luultavimmin sohvalle, sillä viisi päivää häiden jälkeen tämä nainen lähtee koulutuspäivään! (Tiedän, nämä ovat näitä elämän valintoja. Mutta minut on kasvatettu siihen, että ensin opinnot ja työt ja sen jälkeen mietitään sitä muuta elämää. Tämä ei ole tunnevalinta.)

Suuret, pienet pidot? Suuret, pienet pidot?

Onpa teillä isot häät! 
Miten te saatte muka niin paljon vieraita?
Eihän teillä ole sukuakaan!

Meillä on kirkko, kapakka ja vieraslista - ja ilmeisesti liikaa ihmisiä! Myönnän kyllä, että pienemmällä vierasmäärällä olisimme saaneet kustannuksia alemmas ja olisi ollut mahdollista esimerkiksi järjestää juhla lapsuudenkotini pihapiirissä. Myönnän senkin, että vieraslistalla on enemmän väkeä minun puolellani kuin Kalamiehen.

Listan tekeminen ei ollut helppoa. Moni tärkeä ihminen jäi listan ulkopuolelle. Sukua kummallakaan meistä ei ole paljon, minulla vielä vähemmän. Mutta minulla on ystäväpiiriä lukiosta, opiskeluvuosilta ja työelämästä. Tässä iässä monella läheiselläni on myös puoliso tai perhettä. Heti alussa tein linjauksen, että puolisot pitää saada ottaa mukaan (myös pitkäaikaiset seurustelukumppanit). Vaikka en pidä lapsista, olisi lasten kutsumatta jättäminen ollut kuitenkin loukkaavaa.

Meidän häihin on kirjattu kutsuttavien listalle noin 70 henkeä. Maksamme häämme pääasiassa itse.

Tyypillisessä kirkkovihkimisessä on yleensä läsnä noin 60-90 henkeä - ainakin meidän kirkossa. Yksi pari jopa perusteli vihkimistä kirkon sijasta seurakuntatalolla "pienillä häillä" - vieraita oli 70.

Minulle 70 vierasta on keskikokoiset häät. Kaasoilu noin 70 hengen juhlassa oli ihan mukavaa. Vielä oli aikaaa jutella parin kanssa, ruokaa ei tarvinnut odottaa ikuisuuksia ja tärkeimmät mahtuivat kuitenkin mukaan. Siksi minua hämmentää, jopa kiukuttaa, jankkaaminen siitä kuinka suuret häät meille on tulossa. Ilmeisesti vain suuri suku oikeuttaa useamman kymmenen vieraan häät. Kun sukua ei ole, ei ilmeisesti voi myöskään olla pitkäaikaisia, hyviä ihmissuhteita.

Minun maailmassani ne eivät ole olleet sukulaisia, jotka ovat jakaneet elämäni suurimmat ilot ja surut tai ajaneet vuokseni halki Suomen. Ja kun minä kerran elämässäni järjestän mieheni kanssa juhlat, minä tottavie haluan, että siellä ovat kanssamme ne ihmiset, jotka ovat paikkansa sydämissämme ansainneet.

Sain tätä jo toiselle kaasolle valittaa ja nyt on jo ihan hyvä mieli.
Mutta jäin vain miettimään, että missä kulkee suurien pitojen raja?
Milloin on homma liian isollaan?

Kirkko ja kapakka.

Taivas on juoppojen kapakka
Kertoo Zen Cafe. 

Meillä on Kalamiehen kanssa varattuna kirkko ja kapakka.
Me menemme naimisiin!

Saako tästä olla innoissaan? Kuinka paljon? Missä vaiheessa?

Me emme ole erityisen romanttisia ihmisiä kumpikaan. Kosinta tapahtui liitutaululla ja hääpaikan ja -päivän valinta minun töiden asettamilla reunaehdoilla. En ole suunnitellut häitäni pikkutytöstä asti, mutta päivän varaaminen herätti minussakin uinuvan hääsuunnittelijan - ja Kalamiehessä myös. Hänelle kuuluvat hääauto ja matka, minulle pöytäkoristeet ja kukat. Kutsujen ilme, samoin kuin ohjelma, kuuluvat yhteiseen suunnitteluun.

Juhlapaikaksemme valikoitui vanha kapakka. Ihan alkujaan rakennus on ollut navetta. Sitten siitä tuli tanssiravintola ja kapakka. Uusien omistajien myötä siitä on kuoriutunut vallan kelpo juhlatalo. Vaikka kolmesta vaihtoehdostamme tämä musta hevonen nousi melkein heti suosikkilistan kärkeen, piti valintaa silti miettiä jonkin aikaa. Koska paikalla on maine - etenkin paikallisten mielissä. Koska piha on ruma - käytännössä pelkkä iso hiekkaparkkipaikka. Muissa vaihtoehdoissa miljöö olisi ollut ihana, vanha ja arvokas. Ja ahdas. Vieraslistalle kertyi nimiä yllättävän paljon (etenkin kun halusin pitää kiinni periaattestani, ettei kenenkään tarvitse tulla ilman puolisoaan).

Valitussa tilassa saamme kaikki vieraat istumaan samaan tilaan. Loppukesästä sataa kuitenkin, joten hiekkaparkkipaikalla ei tarvinne olemalla olla. Sisätilasta on saatu uusien omistajien myötä varsin viehättävä ja sinne on helppo viedä myös omia somisteita. Lopulta tuollainen vähän rouhea, mutta käytönnöllinen tila on eniten meidän juttu.

Kirkko on minun kotikirkkoni. Työvuoroon on toivottu turvallisia ihmisiä.

Eihän elämästä koskaan tiedä. Lähipiirissä on sen verran heikossa hapessa olevia ihmisiä, että samalle kesälle saattaa mahtua surujuhlaakin. Voihan se olla, ettei tämä kestä. Voihan se olla, että talven lumet romahduttavat juhlatalon katon ja etuajassa tulevat syysmyrskyt pieksevät juhlaväkeä kirkon pihassa, kun hääauto on jäänyt kaatuneen puun alle jumiin.

Eihän sitä koskaan tiedä. Voihan tämä toimiakin.

I wish that we could give it a go
See if we could be something
Kate Nash