Nykyisistä.

Eilen käytimme työkaverin kanssa ystävää elämänsä ensimmäistä kertaa lehmälässä. Samalla porukalla suuntasimme myös Siionin kanteleen seuroihin, jossa puhui hyvin niin entinen kirkkoherra kuin emerituspiispa Eero Huovinenkin. Kesäkin alkaa jo lämmittää. 

Hyvää nimipäivää minulle ja muille Unikeoille!

Tänään hän tulee! Minun rakkaani saapuu uljaasti linja-autolla! 

Lähdenkin hänet hakemaan Jyväskylästä (Hyväskylästä). 

Sadepäivän varalle ja tulipa vaan mieleen.

Väitän, että tässä blogissa kirjoitetaan kirjoista. Milloinkohan viimeksi?

Lukeminen on jäänyt todella vähälle. Riparilla luin Nälkäpeliä kovalla tahdilla kirja/leiri. Kolmatta osaa käsiini odotellessa.. Siitäkin varmaan jotain settiä aikanaan. Twilight-sagan viimeinen osa on edelleen viimeistä 150 sivua vajaa. Nyt yöpöydällä odottaa Veronika päättää kuolla.

On olemassa kolme kirjaa, jotka ovat sykähdyttäneet. Niihin palaan yhä uudelleen. Koska kesä tuntuu jotenkin sateisemmalta kuin aiemmat, listaan tässä teille kolme hyvää ja kaunista kirjaa sadepäivän varalle.

1. Auringon asema (Ranya ElRamly)
Olen tehnyt tämän kirjan pohjalta ainakin kaksi postausta ja pitänyt aika monta hartautta. Toisia kirjan kieli ärsyttää, minua se puhuttelee. Hengästyttävää, kaunista, oivaltavaa. Elämästä, uskosta ja puolinaisuudesta. Tässä kirjassa paistaa aurinko.

2. Älä usko, älä toivo, älä rakasta. (Johanna Nilsson) Kirjan "sielu" tulee paremmin esiin sen alkuperäisessä nimessä Hon går genom tavlan, ut ur bilden. Kirja on päiväkirjamainen kertomus koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä. Aivan tavallinen tyttö muuttuu luokkansa yhteiseksi sylkykupiksi. Kirjassa risteilevät kertomukset kouluajoilta ja päiväkirjamerkinnät isoksi kasvaneesta tytöstä laitoksessa itsemurhayrityksen jälkeen. Lapset ovat vähintään yhtä julmia kuin aikuiset.

3. Tulitikkutyttö (Gaetan Soucy). Ahdistava kirja. Koko ajan on tunne, kuin katsoisi elokuvaa tai koko maailmaa vessapaperirullan läpi. Tietää, että ympärillä on enemmän, mutta näkee vain vähän. Kunnes kirjan lopussa paperirulla palaa kaiken muun mukana ja paljastaa koko näyttämön, koko kaamean tarinan. Kirja on kummallinen kertomus kummallisesta perheestä, eikä sillä ole kaunista loppua.

Mitä lukuvinkkejä juuri Sinulla olisi minulle? Mikä kirja muutti elämäsi?

Koska tässä blogissa pitäsi kuunnella myös musiikkia, ja nyt on viimeinen hetki listata kesäbiisejä, listaan tähän kolme inhokkiani, joiden alkusävelien kajahtaessa kanava vaihtuu välittömästi.

1. Valvomo - Mikä kesä. Ei, tämä ei ollut hauska, ei tämä ei kestänyt kulutusta, ei tätä ei voi kuunnella edes nyt kahden vuoden jälkeenkään ilman että täyttyy itsetuhoisilla ajatuksilla.

2. Reino and the Rhinos - Kuulut unelmiin. Reinon esiintyminen Iholla-sarjassa ei vakuuttanut, musiikki ei voisi olla kauempana minulle mieluisasta ja tämä on vain niin sairaan rasittava! Lätkyti-lätkyti-lää. Reino, sä kuulut mun painajaisiin.

3. Kesäkumibiisi. Tämänvuotinen on yksi pahimmista. Myös monia muita huonoja on. Yksi oli hyvä tai ehkä kaksi. Yleensä ovat huonoja. PMMP:n Kumivirsi taisi tehdä niistä lopuista huonoja. :P

Olen tänään haudannut kerran ja vihkinyt kolmesti, yhden parin jopa osin englanniksi. Vaihdoin myös järjestystä kotona jossain pitkän työpäivän antamassa mystisessa energiapuuskassani. Ehkä se olisi uniaika jo.

Festareista ja tupakoitsijan sielusta.

Kävin Kirmoissa. . Ekaa kertaa ikinä.

Ilari Johansson, Ismo Leikola ja Heli Sutela vetivät ihan hyvää settiä. Eikä musiikkitarjonnassakaan ollut valittamista. Tuttuja vain tapasi yllättävän vähän. Muutaman mukavan kuitenkin.

Kai kaikki festarit ovat lopulta samanlaisia. Alueen ulkopuolella teinit vetävät pussikaljaa. Anniskelualueella keski-ikäiset kuvittelevat olevansa taas parikymppisiä. Ihan kivannäköinen mies muuttuu vastenmieliseksi tupakka huulessa ja muovinen oluttuoppi kätösessä. Huojuu. Bändit soittaa ja roudaustauolla jollain pienemmällä lavalla soittaa joku huonompi bändi. Savukone haisee ja taskussa on aina vain yksi korvatulppa. Ja nakkimuki maksaa 3,5 euroa.

Oikeastaan en ole livekeikkaihminen. Tykkään kuunnella musiikkini lämpimässä tilassa, oikein soitettuna ja mielellään säädettävällä äänenvoimakkuudella. Siis levyltä. Vielä vähemmän olen festari-ihminen. Tungos, jonotus, urpot kanssaihmiset ja ämyriksi muuttuva musiikki ovat huono yhdistelmä näin kärsimättömälle ja mukavuudenhaluiselle ihmiselle.

Silti. Olisi pitänyt kokea yhdet oikeat festarit silloin kun oli nuori. Kyllähän minä ravasin Maata Näkyvissä -festarit ainakin viitenä vuotena nuoren seurakunnan mukana. Mutta siis oikeat festarit. Majoitutaan nurmikentällä eikä kukaan osaa kasata telttaa, josta puuttuu todennäköisesti osa kepeistä. On liian kuuma tai sataa vettä koko ajan. Pekkapirkko eksyy porukasta ja Mikkomarjatalla on huono olo. Matkalla takaisin muistellaan, että oli ihan pirun hyvät kemut, mutta mitä bändejä täällä tänä vuonna muka esiintyi.

Nyt täti on vanha. Täti seisoo K18-alueen laidalla ja bongailee vanhoja koulututtuja. Alkavat näyttää jo vähän väsähtäneiltä. Kunnes kotiin lähtiessä kiinnivedetty takki kimmottuu makkarankuoreksi ja vienosti ilmaisee, että on tämäkin keho päässyt mystisesti löystymään. Ja täti on ihan mukana keikkafiiliksessä, vaikka seisoo kentän laidalla ja vähän jammailee. Ei enää eturiviin. Enhän ole siellä koskaan ollutkaan.

Jos en olisi koko pientä nuoruuttani pelännyt niin kamalasti kaikkea, olisin saattanut kiertääkin jotkut festarit. Tai ainakin olisin etsiytynyt porukkaan, jonka mukaan olisin mahtunut. Mutta eihän nynnyille ole tilaa festaribussissa.

A sanoo, että olen sielultani potentiaalinen koulukiusaaja. Vähän vahingoniloinen, vähän ilkeä, verbaalinen ihminen. Olen miettinyt sitä itsekin, minussa on kätkettynä tupakoitsijan sielu. Pieni pahis sisälläni. Se joka haluaa festareille, ajaa lujaa ja huutaa päin naamaa. Se joka pysyi kurissa, koska pelkäsin niin paljon kaikkea, että nuoruuteni oli hyvin rauhaisa ja mieleenpainumaton. Ja edelleenkin sen pitää kurissa yleinen mielipide ja valvova silmä. A ei edes usko nuoruuteni olleen niin tylsä, minun olevan tylsä.

Toisaalta, ensitapaamisellamme minä tulin paikalle, iskin lasini poikien pöytään ja enemmän ilmoitin kuin kysyin, että voisimmeko tulla samaan pöytään. Silloin oli maanantai ja koko ravitsemusliikkeessä oli neljä asiakasta: minä ja ystäväni sekä Herra A kaverinsa kanssa. Silloin olin peloton.

Siellä teltan laidalla seistessäni ja huutaessani sanoja mukana mietin, että oikeastaan olen koko elämäni hakenut tarkkailijan paikkoja. Seurailen keikkoja sivusta, en mene sinne keskelle kreisibailaamaan. Tarkkailen pahiksia, tupakoitsijan sieluani, kuin koe-eläintä. Papin työ on tällaiselle ihmiselle ideaali. Tarkkailen omaisia, tarkkailen vainajien ja hääpärien tarinoita. Mihinkään en mene mukaan. Minä olen ulkopuolella - ja tarkkailen.

Juurikin näin:

Ehkä kaikki on satua.

Minua kiristää.

Kiristää omaiset, jotka haluavat siunauspuheen mittatilauksena. Kiristää ihmisten sokeus itselleen, kuinka enminäainakaankoskaan on todellisuudessa ihan niin kuin minä silloin. Kiristää ihmiset, joiden on pakko näpäyttää, kouluttaa, osoittaa paikka sen sijaan, että vastaisivat kysymyksiin asiallisesti. Kiristää ihmissuhteiden vaikeus. 

Mutta

Minä ostin tänään vihdoinkin maton olohuoneen lattialle. Se on kaunis. Vallilan Mandariini-kuosia. Olisi se voinut olla isompikin, mutta minun kodissani kaikki on pientä. Ostin myös kengät, ja kahta ihanaa norsukangasta, joista äiti ompelee minulle huivit. Musta trikoomekko tulee samaan helmaansa pitsiä ja napit menevät vaihtoon. Siitä tulee hyvä. Ehkä jopa dokumentoin sen muutoksen tänne :)

Kuuntelen PMMP:tä ja Pariisin kevättä.

Perjantaina nostan kädet ilmaan Palefacen keikalla ja unohdan hetkeksi kaiken mikä kiristää.

Ja ystävät, käykää te katsomassa Inga Pyyn maalauksia täältä. Niissä mieli ja silmä lepää. Oma suosikkini on tällä hetkellä Lepopäivä, jonka olen nähnyt ihan todellisessa elämässäkin.

Muistakaa myös rokkailla turvallisesti! Sekä Ilosaaressa että Kirmoissa. ;)

(kipu)pisteitä.

Eilen löysin taas rakkauteni kesäöihin.

Kesä on hiipinyt tajuntaani yllättäen. Nyt on jo pitkästi heinäkuu. Kesä on juuri sellainen kuin sen pitääkin. Juomme samojen siskojen kanssa kahvia verannalla. Matkalta soitin, että jos poikkean nyt heti. Muuten aikataulut eivät sovi yhteen ja kohta onkin taas ilta ja syksy.

Heinäkuu on juuri sellainen kuin pitääkin. Juuri sellainen kuin ne muutkin helteiset heinäkuun alut. Kun kaikki oli alussa tai kaikki oli lopussa, mutta sitä ei vielä ole sanottu ääneen. Joistain muistoista ei voi sanoa, ovatko ne iloisia vai surullisia.

Kun olen väsynyt, minua itkettää. Kun olen vihainen, minua itkettää. Ja kun minua surettaa, olen vihainen. Torstaiaamuna eteisessäni oli yksi tavaroita kiroten paiskova nainen, kaksi lautassilmäistä kissaa ja yksi alakuloinen mies. Myönnettäköön, olen vähän huono jäähyväisissä.

Tänään muistin kipeän kohtani. Sen kohdan, jossa hymy muuttuu muoviseksi ja sisällä on ontto tunne. Se on kai ikävää, se on menettämistä. Se kohta minussa, joka muistuttaa, mitä ennen oli, missä minä ennen olin. Hetkittäin kaipaan enemmän.

Nyt on heinäkuu ja herättäjäjuhlat jossain toisaalla ja aurinko paistaa ja kaikkialla on liian kuuma. Pitäisi vain maata rannalla ja lukea kirjaa ja syödä viinirypäleitä. 

Toisaalla mies rakentaa rokkilavoja ja muistaa minua joka päivä. Se saa minut onnelliseksi. Hän voisi olla kesäyö.