Pitkään meni ihan hyvin.

Itkitkö samaa surua
vai oliko sinulla omasi? 

CMX: Hautalinnut

Tänään itkin vähän. Olisin halunnut itkeä paljon. Mennä jonnekin pimeään olemaan yksin ja itkemään pois kaiken. Itkeä rumasti räkä poskella, suu auki vääntyneenä äänettömään huutoon. Itkeä pois tuntee siitä, että minut on unohdettu, etten riitä, että olen yksi ruksikohta samassa listassa, jossa muistutetaan käydä isälle kaupassa ja viedä pienet vaatteet kirpparille.

Mutta piti olla muita varten. Ottaa vastaan suru-uutisia, luotsata läpi hautajaissuunnitelmia. Sanoa miljoonannen kerran "ei se mitään", kun teki mieli huutaa jotain aivan muuta. Töiden jälkeen istuin toimistossa tuijottamassa lattiaa. Kyyneleet kuivuivat jonnekin silmien taakse alkavaksi päänsäryksi. Odotin, että jaksan nousta, kirjata viimeiset virret, sammuttaa koneen ja valot, kulkea loskan halki ja ajaa auton kotipihaan, kulkea portaat kotiovelle ja jatkaa tätä tylsää ja muiden unohtamaa olemista niin pitkälle iltaan, että saa mennä nukkumaan.

Mene nukkumaan ja toivo
ettet enää koskaan herää
kevätpäivään raastavaan

CMX: Vanha talvitie 

Pitkään meni ihan hyvin. Huomenna tai ehkä ensi viikolla menee taas. Tulee tavallinen viikonloppu tavallisine töineen. Saan olla seurakunnan parissa, piilossa työkavereilta. Ehkä joku sanoo haudan reunalla "kiitos" tarkoittaen sitä. Ehkä papin itkettyneissä silmissä nähdään empatiaa, osanottoa eikä sen omia itkemättömiä itkuja, salaisia suruja. Että voimia tästä eteenpäin ja siunausta Teidän syksyyn.

Joku tosissaan luulee
sen olevan vain elämää

Leevi and the Leavings: Pimeä tie, mukavaa matkaa 

Välillä joku kysyy, miten kauan minä jaksan. Tai muistuttaa, että itsestä pitää pitää huolta. Silloin hymyillään ja sanotaan, että ei tässä ole mitään hätää. Koska jos minä kaadun, kukaan ei ota kiinni. En luota siihen, että ottaa. Minähän olen aina jaksanut, aina pärjännyt, ja niin turvaverkot on säästösyistä päätetty irrottaa. Siirretty niille, jotka tarvitsevat niitä enemmän. Niille, joita pitää kannatella. Ja minullahan on kaikki hyvin. Niin hyvin, että vastauksia ei tarvitse edes kuunnella.

Oo vaan oma ittes
mut jos se onkin mikä vikan'
mitäs sitte? 

Paperi-T: Jay-Z

Mitä minulle kuuluu?

Syksyn mittaan on vietetty niin itsemurhien ehkäisypäivää kuin mielenterveyspäivää. Molemmissa on ollut vahvasti mukana ajatus: muista kysyä joka päivä läheisiltäsi "mitä sinulle kuuluu". Etenkin tuona syyskuun Itsemurhien ehkäisypäivänä pyöri ahkeraan video, jossa julkkikset ja vähemmän julkkikset kysyivät "mitä kuuluu". Idea oli hyvä. Meidän pitäisi kysyä ja kuunnella enemmän.

Minuun tuo kamppis myös sattui. Töihin palaaminen loman jälkeen oli ollut todella raskasta. Lomalla palautuminen ei ollut täysin onnistunut. Monesta pienestä säikeestä oli kasautunut iso vyyhti kannettavaksi ja selvitettäväksi. Harva lomalta palaava haluaa kuulla ensimmäisen kuukauden ajan kommentteja tyyliin: "no, tätä ei nyt kukaan tehnyt, kun sinäkin olit lomalla" tai "se oli niin hankalaan aikaan se sun loma, kun piti sitten tehdä nää suunnitelmat vaan tälleen (huonosti??)". No, minä kuulen tätä lähes joka vuosi. Ja kun siihen koko lomansa valmistautuu, ei töistä irrottautuminen täysin onnistu. Sitten palaakin valmiiksi väsyneenä sorvin ääreen, valmiiksi vihaisena ja pettyneenä. Se on huono lähtökohta työhön, jossa pitäisi kannatella, kuunnella ja ratkaista. Silti olen töissä.

Samaan aikaan omassa perhepiirissä on paljon kannettavaa. Ei mitään radikaalisti muuttuvaa, mutta asioita, joita kannetaan mukana. Ystävilläni ei ole ollut helppoa, monella on menossa isoja elämänmuutoksia, joissa myötäelän vahvasti. Teen paljon kotitöitä ja kissat ovat pääasiassa minun vastuullani. 12-tuntisen päivän jälkeen ei jaksaisi enää taistella kissalle epilepsialääkettä naamaan tai kaivella kolme tuntia pyykkikoneessa märkinä odotelleita vaatteita kuivausrumpuun. Silti teen sen.

Kun balettitunnilla kesken blie-sarjan tajusin kannattelevani keskivartaloni lisäsi myös koko tuntia, ymmärsin etten ole missään vaiheessa pysähtynyt kysymään: Mitä minulle kuuluu? 

Siksi meuhkaaminen kuulumisten kysymisestä otti päähän. Siksi suurin osa työkavereista ja perheenjäsenistä otti päähän. Siksi en jaksanut ottaa yhteyttä ystäviini. Minä vain kannattelin kaikkea. Eniten sitä kulissia, jossa sanotaan: Tämä nainen on vahva ja itsenäinen. Tämä nainen on empaattinen, ja silti hänellä on ongelmanratkaisukykyä. Tämä nainen jaksaa. Kaiken.

Jos minulta kysyy. miten minulla menee, vastaan jotakin töistä ja väläytän hymyn. "Sellaista perusarkea!" Koska luultavasti sillä toisella menee kuitenkin huonommin. Minullahan on perusasiat hyvin. On vakituinen työ, josta saa palkkaa, jolla elää vaikka kaksi aikuista ja kaksi kissaa. Minulla on aviomies, joka ei petä tai hakkaa tai uhkaile erolla. Minulla on oma koti, ja äitikin elää vielä. Suurimman osan ajasta pidän työstäni seurakuntalaisten parissa. Näillä spekseillä ei ole varaa valittaa. Ei silloinkaan, kun en saa nukuttua väsymystäsi pois ja pahantuulisena zombina raahaudun töihin toivoen, ettei tarvitse sovitella kenenkään pahaa mieltä tänään. Ei silloinkaan, kun koen olevani yksinäinen ja turtunut ja "elämäni huipulla" 32-vuotiaana miettimässä, että tässäkö tämä sitten oli?

Syyskuun jälkeen on vähän helpottanut. Syksyn pimeys sopii minulle. Se sulkee sisäänsä ja lohduttaa. Olen siellä hämärässä hiljaa, varoen kysellyt itseltäni: mitä kuuluu? 

Vielä en ole saanut selkeitä vastauksia. Luotamusta vasta rakennetaan. Että kuinka paljon voi itselleen myöntää? Kuinka paljon siitä, mitä itse tunnustaa, saa näkyä ulos? Jokainen aamu, jolloin en jätä menemättä töihin on voitto. Jokainen nielty kirosana on voitto. Sain selkääni paiseen. Siinä ovat varmaan kaikki ne syksyn aikana kertyneet pahat ajatukset koteloituneena sisälleni. Sitä ei voinut edes puhkaista, ensin pitää syödä antibiootteja.

Saisiko sellaisia myös sielulle?

Mikä on totta?

Päivitin tänään someen:

Tänään oli mahtavaa ja liikuttavaa kuunnella lasten laulua. En ole varmaan koskaan kuullut niin kajahtavaa Hoosiannaa. Kasteperhekin oli ihan tosi kiva ja on ilo kastaa heidän pieni ihmeensä parin viikon päästä. Sitten oli vielä ihan huippudraivi kastelahjatalkoissa! Parissa tunnissa saatiin aikaan noin 50 kastelahjaa jaettavaksi uusille Taivaan Isän perheenjäsenille. Nyt vielä jos rykäisisi kasaan itsenäisyyspäivän jumalanpalvelusliturgian.

Se on totta. Liikutuin lasten ponnekkaasta laulusta. Koulussa oli selvästi opeteltu hartauden kappaleita etukäteen. Samoin tapaamani perhe oli ihana - kuten useimmat ovat. Oli kahvit ja juteltiin kaikenlaista, ihasteltiin vauvaa ja ihmeteltiin hänen mukanaan tuomia muutoksia. Talkoissa oli hyvä tekemisen meininki ja saatiin paljon aikaan.

Olisin voinut päivittää myös:

Tänään en saanut mitään aiotuista töistä tehtyä. Ajelin ympäri pitäjää ja kuuntelen toisten mielipahaa. Siitä kai esimiehille maksetaan. Kotisivujen rakentaminen roikkuu, seuraavan jumalanpalveluksen valmistelua en ole edes aloittanut ja huominen on buukattu 8-20. 

Sekin on totta. Puolet päivästä istuin auton ratissa ajamassa paikasta toiseen. Ehdin avata koneen kunnolla ensimmäistä kertaa vasta illalla. Viikonloppu on vapaa, joten kaikki ensi viikon työt pitäisi saada tehtyä ennen perjantaita. Olen käyttänyt kuluvalla viikolla todella paljon työaikaa muiden työyhteisödynamiikan sotkujen kantamiseen. Olen huolehtinut jaksamisesta, setvinyt työnjakoa ja yrittänyt olla niin helvetin rakentava, että kohta siitä kaikesta saisi jo Babylonin tornin. Viime viikosta on jo univelkaa koulutuksen, reissaamisen ja sen viikon töiden takia. Seuraava viikko siintää jo edessä työntäyteisenä ja uhkaavana. Muista! Muista! Tee! Tee!

Mikä sitten on totta? Se kaikki. Ei elämä ole vain musta tai valkoinen. Onnella on varjot. Pitää kohdentaa katseensa johonkin. Minä yritän nähdä hyvän ja sanoa sen. Koska kuormasta on tullut niin iso kantaa, että jos sitä kääntyy katsomaan, sen alle musertuu.

Niin minä taputan itseäni olalle: urhea nainen! Tässäkin päivässä oli paljon hyvää. Sillä mitä teit, oli jollekin merkitystä. Etkä huutanut kenellekään päin naamaa, vaikka teki mieli. Et ole itkenyt kertaakaan, vaan hymyilet oikeissa kohdissa. Sinä urhea nainen!

Minä olen monta (II)

Minussa on monta puolta.
Ensin on se kiltti ja kunnollinen suorittaja, kympin tyttö.
Sellaisena pärjää koulussa ja töissä. On mukava ja kiva, enimmäkseen harmiton.
Perusluonteessani on juostavuutta ja halua miellyttää. Huolehdin muista ja kuuntelen kohteliaasti, yritän ymmärtää. Ja ainahan minä. Ymmärrän.

Sitten on toinen puoli.
Suurpiirteinen ja räävitön, piikikäs ja levoton.
Sellainen minä vilahtaa joskus puheissani. Tiedän, että osaan käyttää sanoja - myös miekkana.
Perusluonteessani on räikeyttä, jota yritän haalentaa, ja joka siitä huolimatta on totta minussa. Se nainen, joka haluaa tanssia pöydillä, huutaa kadulla ja nauraa Hughleigur Dagsonille. Silloin en jaksa ymmärtää. Silloin minä avaudun, tykitän ja tulitan ihmisten ja maailman typeryyttä (vaikka ei saisi).

Sen kympin tytön kanssa on helpompaa. Se on sellainen salonkikelpoinen puoli. Kun muilla on niin usein paljon raskasta kannettavaa, ei minua ainakaan tarvitse kantaa. Ymmärrän muiden taakoittavat tilanteet ja päin naamaa lauotut mielipiteet. Kun on niin paljon kaikkea. Ymmärrän, ettei ole aikaa, ettei ehdi pysähtyä. Tulee kaikenlaista.

Silti joskus toivoisin, että jotain olisi vain minua varten. Ajatuksen sanominen ääneen tai kirjoittaminen paperille tuntuu itsekkäältä. Että ihan minua varten vain olisi aikaa, olisi kokonainen ihminen, kokonainen yhteinen suunnitelma.

Olen kai liian kauan ollut kiltti kympin tyttö. Sellainen, jonka luona on helppo käydä matkalla pisteestä A pisteeseen B, ohimennen. Sellainen, joka aina kuuntelee ja ymmärtää - senkin, ettei omille ajatuksille enää olekaan aikaa. Sellainen, jonka juhlat voi jättää väliin, koska se aina ymmärtää. Olen liian kiltti ja hidas muodostamaan Todella Suuret Ajatukset sanoiksi. Kyllähän minä olen nopea ja kyllähän minä otan tilaa asioistani puhumiseen. Mutta sitten ovat ne Todella Suuret Ajatukset. Sellaisten kanssa ei ole ketään kelle soittaa. Kun ne ovat vain ajatuksia. Ja ihmisillä on oikeitakin ongelmia.

Minussa on kolmaskin puoli.
Sellainen, joka tupareissa istuu kirjahyllyn edessä selaamassa romaanien alkusanoja tai käy intohimoisimman keskustelun koko iltana Riikka Pulkkisesta ja Kjell Westöstä.
Sellainen, joka vaikuttuu romaanista niin, ettei pääse sen maailmasta heti irti.

Mietin vieläkin, kuinka vanha pappi kulkee pyhiinvaelluksellaan meren rantaan ja katselee lokkeja. Miettii ensin kuinka ne ovat roskalintuja - kuin ihmiset. Ja kuinka lokkien ruokana olevan ruumiin nähdessään ymmärtää, ettei Jumala olekaan siellä. Että Jumala ei olekaan missään. Tuo kohtaus herätti minussa Tunteen ja Ajatuksia. Ajattelen toista lukemaani romaania, jossa lokeilla oli toisenlainen merkitys. Ajattelen kirjan maailmaa, vanhaa pappia, omaa uraani ja työtäni, uskoani.

Luin artikkelin Imagesta ja se herätti ehkä miljoona ajatusta. Halusin puhua siitä, peilata toisten kanssa. Mutta me puhuimme jostain muusta. Puhumme muista, koska oma elämäni, arkeni, on vakiintuneen seesteistä. Mukamuka-ongelmia työn kanssa, perusterve parisuhde ja asuntolaina. Kiltin kympin tytön tylsä elämä.

Lopulta ne Todella Suuret Ajatukset ovat kuitenkin olennaisia vain minulle. Ehkä on ihan hyvä, että puhumme arkisemmista asioista, maailman tilasta ja ihmisyydestä. Ehkä sekin on hyvä, että minä olen monta enkä silti kaikkea yhtä aikaa. Ehkä sekin riittää, että joskus pysähdytään samalla pysäkillä edes hetkeksi, kahden paikan välillä, ohimennen.

Kuka tahansa kelpaa

Kuka tahansa kelpaa
Jos sillä on sun nimi
Yhtä kevyet pelot
Yhtä vahva totuus

Lausuu Samuli Putro autoradiossa. Jossain kohdassa tämä biisi oli mulle voimabiisi. Siinä on hyvä tempo, hieno koukku: kuka tahansa kelpaa, jos.

Hakeuduin koulutukseen, johon kuuluu psykologinen soveltuvuusarviointi. Kyseessä on johtamiskoulutus, jonka suoritettuaan on pätevä hakemaan kirkkoherran virkaa. Soveltuvuustutkimus siis mittaa taitoja ja ominaisuuksia suhteessa johtamiseen ja esimiestoimintaan.

Olen tehnyt samantyyppisen testin ennen pappisvihkimystä. Ja kaksissa pääsykokeissa. Tällä kertaa kokeen tekeminen oli siis tuttua ja pieniä ympyröitä mustatessa piirsin mieleeni aika eheää kuvaa itsestäni.
"Viihdyin jo lapsena yksin" - sopii minuun hyvin.
"Pidän enemmän työskentelystä ihmisten kuin papereiden parissa" - sopii minuun hyvin.
Sellainen minä olen. Viihtynyt lapsesta asti yksin leikkimässä. Maalannut kokonaisia maailmoja mielen maisemaan. Rakastanut juhlia, koti-iltoja, omia ihmisiä, uusia tuttavuuksia, hyviä keskusteluja ja hiljaisuutta. Rakastanut tarinoita. Aina.

Sosiaalisena ja ulospäinsuuntautuneena ihmisenä kaipaan hiljaisuutta. Nautin luvattoman paljon arkivapaista, kun saan olla yksin kotona. Yksin asuminen ei ole koskaan tuntunut ahdistavalta. Iloitsen Kalamiehestä, joka kestää hiljaisuutta, omaa tilaa ja yksinäisyyttä. Vaikka olen hakeutunut ihmisten pariin töihin, väsyn ihmisistä. Kun kantaa toisten kuormia, tarinoita, iloja ja suruja, saattaa hukata itsensä. Vastapainoksi tarvitsee ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella minun asioitani. Ihmisiä, jotka sietävät sosiaalisen väsymisen, jopa ymmärtävät sitä.

Ihmiskeskeinen työ kaventaa omaa ystäväpiriiä. Luin artikkelin, jossa kerrottiin ihmisillä olevan keskimäärin 5 läheistä ystävää. Tämä siis puolison lisäksi. Minulla on kolme. Siis siinä aivan sisäpiirissä. Niitä, joille aina vastaa - ja jotka aina vastaa. Niitä, jotka joskus ottaa päähän niin paljon, että itkettää. Ja joita miettii useammin kuin muita. Niitä, joita ajattelee ensimmäisenä hassun meemin nähdessään. Niitä, joille kelpaa pelkoineen ja totuuksineen.

Johtajaksi minä ne kelpaa. Soveltuvuustutkimuksen tuloksia lukiessani tunnistin itseni laajemmasta analyysistä. Olen nopea, jopa kärsimätön, itseriittoinen ("Pidän ryhmätöistä" - ei sovi minuun lainkaan), joustava, säilyttävä (=muutosvastainen) ja tunteisiin reagoiva. Ominaisuuksia, joita ei tämän tutkimuksen mukaan paljon johtajalla kaivata. Pitäisi olla vahva uudistaja, hieman kova, jopa kylmä, asiakeskeinen ja jämäkkä (joustavan vastakohta, vaikka minä väitän, että näitä ominaisuuksia voi olla rinnakkain ja ne nousevat esiin tilannesidonnaisesti). Onneksi sentään itsetuntemukseni on hyvällä tasolla enkä ole välittömässä loppuunpalamisen riskissä.

Toki tiedän, että itse hieman mokasin testitulosta. Kun kysyttiin, missä näen itseni viiden vuoden päästä, kerroin haluavani tehdä hyvää perustyötä selkeässä työyhteisössä. Olisi pitänyt muistaa sanoa: "Olen keskisuuren seurakunnan diktaattorina." Mutta kun en minä näe itseäni siellä. En halua olla kirkkoherra. Minä haluan tehdä tätä tavallista työtä, jota osaan ja jossa olen ihan hyvä (vaikka pappissoveltavissa kyseenalaistettiin sekin). Vaikka joskus totean, kuinka kaikki pitäisi itse hoitaa, en minä sitä silti tahdo.

Numeroarviointi valmiuksistani johtajaksi tuntui silti pahalta. Ristiriitaiselta. Olen ajatellut, että minulla on taitoa toimia johtajana. Minulla on näkemystä. Tunnistan heikkouteni. Ja sitten se numero ilkkuu: Sinä et kelpaa! Liian nopea, liian kärkäs, liian joustava, liian tunteellinen (?!?), liian nuori, kokematon, sovitteleva, tarkkailija... Onneksi on virka. Onneksi on tolkullisia työtovereita, jotka eivät ole numeroiden perusteella puukottamassa selkään ja laittamassa minua vaihtoon. Onneksi on seurakunta, joka on ottanut minut omakseen.

Sä olet ainutkertainen, niin varmuudella tehty
Mä etten lähtis luomistyötä kyseenalaistaa
Sä olet naarmu seinämaalin täydelliseen pintaan
Se virhe, jonka arvokkuus on mittaamaton


sanat: Samuli Putro - Kuka tahansa kelpaa

Yökyläilyn haasteet.

Lapsena ehkä parasta oli yökyläily. Jossain vaiheessa äiti jo alkoi rajoittaa sitä, kun aina meillä olisi ollut joku ylimääräinen olemassa. Aikuisena ne rajoitteet löytyvätkin sitten jo omasta päästä. Olen näin aikuisena löytänyt itsestäni ehkä palasen neurootikkoa, mutta monet pienet asiat ovat alkaneet yökyläilyssä kalvaa mieltä. Valtavassa paljastelun vimmassani ajattelin jakaa ne teidän kanssanne.

Ensimmäinen haasteeni on muistaa ottaa mukaan yöpaita. Nukun kotona usein alasti ja vaikka lähden leirille monta kertaa vuodessa (sinne sen yökkärin kyllä muistan aina ottaa!), niin liian usein kassia avatessa toteaa yöasun unohtuneen. Onneksi mukana yleensä aina on ylimääräinen t-paita tai alustoppi, joka ajaa saman asian. Sitten ovat nämä itseni ulkopuolelta tulevat haasteet.

Erirytmisyys. Olen aamu-uninen. On kamalaa olla vierailulla paikassa, jossa tietää isäntäväen olevan jo aamuseiskalta valmiita toimintaan. Väistämättä myös itselle tulee olo, että kello soimaan ja teippiä silmään, jotta voi hyvänä kestittävänä olla mukana menossa aamusta alkaen. Nukun yleensä huonosti, kun stressaan tätä jo etukäteen. Toisaalta yhtä kamalaa on epämääräinen "no, kattellaan milloin herätään". Korva tarkkana siis kyttään heräämisestäni alkaen, joko toinen liikkuu. Tämä ei muuten ole ongelma silloin, jos on yökylässä jonkun tosi tutun ihmisen luona. Silloin voi ihan hyvin nousta hiimailemaan ja lueskelemaan tai jatkaa uniaan. Kyllä se potkii ylös, kun ei enää jaksa odottaa. :D

Renkat ovet. Yksi pahimmista, etenkin hieman vieraammassa paikassa, ja etenkin öisin. Renkka ovi on yleensä aina joko siinä huoneessa, jossa itse majoittuu tai sitten wc:n ovi. Lähdet hiljaa yöllä vessaan - ja ovi voisi herättää vaikka karhun talviunesta. Lukkoa pitää renkuttaa auki ja kiinni, sarana narisee, karmit ovat turvonneet, joten ovi todellakin survotaan kiinni JA auki. Ehkä ainakin kerran kokee myös sen paniikkihetken: mä en saa tätä ovea auki, olen loukossa täällä!

Meillä on muuten myös vaikeat ovet. Ei krenkat, mutta vaikeat. Wc-kylppäriin kuljetaan pukuhuoneen kautta. Vain pukuhuoneen ovessa on lukko, wc:n ovessa ei. Kun kukaan ei ole vessasssa tai suihkussa, täytyy pukuhuoneen ovi pitää auki, koska kissojen hiekkalaatikko on pukuhuoneessa. Ihan pari kertaa saa tämän aina ohjeistaa kelle tahansa, joka meille tulee: jätä pukuhuoneen ovi auki, kun tulet pois sieltä.

Ei roskakoria wc:ssä. MIKSI!? Ymmärrän, jos olen yksin asuvan miehen luona käymässä, että ei ole tullut mieleen sijoittaa roskista vessaan. Te muut: miksi?! On riittävän kamalaa, että on menkat vierailuaikana ja sitten joutuu vielä kuskaamaan intiimituotteitaan mieluiten koko kämpän läpi sinne keittiön roskikseen. Tai sen unohtaa lavuaarin reunalle. Kyllä, menkat ovat luonnollinen asia. En silti halua mainostaa niitä kaikilla asukkaille. Ja olisihan sinne vessan roskikseen helpompi myös jättää mm meikinpuhdistuksesta tuleva jäte, kuten vanulaput.

Tunkkaiset lakanat ja pyyhkeet. Onko tämä joku pesuainejuttu? Jääkö hajuttomasta pesuaineesta tietynlainen haju pyykkiin? Vai laitetaanko pyyhkeet ja lakanat vielä kosteina kaappiin vai mistä tämä johtuu? Itsehän saatan "pistohaistella" omia pyyhkeitä ja lakanoita siltä varalta, että niihin tarttuisi tunkkainen haju. Enkä tarkoita, että pyykin kuuluisi haista pesuaineelta tai huuhteluaineelta - niiden ei kuuluisi haista miltään. (Tämä on ehkä eniten sellainen "hulluuden rajamailla" -kohta.) Minä siis myös petaan meille vierashuoneen sänkyyn valmiiksi yhdet puhtaat lakanat aina edellisen yökyläilijän lähdettyä. Helpottaa kummasti sitten illalla nukkumaan käydessä, kun ei tarvitse alkaa kötöstellä täkkejä ja lakanoita tuhannen väsyneenä.

Lemmikit. Tämä ei ole minulle mikään varsinainen ongelma. Meillä on kissoja ja sitä myöten aina myös karvaa - ja utelias kaveri mukana suihkussa, aamulla vastassa vessan matolla jne. Lemmikkiin tottumattomalle karvakaveri voi olla haaste - allergikosta puhumattakaan. Enkä minäkään ihan kaikkien kavereideni lemmikkien tapaamista niin innolla odota. :D

Ehkä suurin haasteeni on se, että haluan olla mahdollisimman vähän vaivoiksi. Olisin mielelläni helppo ja huomaamaton. Krenkat ovet ja puuttuvat roskikset tekevät siitä toisinaan haastavaa. Lähinnä minulle. Siltikään en aio luopua kavereiden nurkissa roikkumisesta, sukulaisvierailuista ja siitä vakaasta ajatuksesta, että meille saa aina tulla.

Onnelliset.

Hoplaa.
On vuosi vaihtunut ja kirjoittaminen jäänyt. Nainen on edelleen sama. Takuuaika ummessa, ei voi palauttaa. Pakko pitää.

Päivitin facebookiin uuden profiilikuvan. Oikeasti se oli vanha. Keväältä vuonna 2011. Sen otsikkona on onnellinen nainen.

Minä olin. Ja olen taas. Mutta eri syistä, eri paikoissa, eri ihmisten kanssa.

Muistan vieläkin, mitä minulla oli päällä sinä päivänä, kun kuva otettiin. Oli maaliskuun kahdeksas päivä, sellainen nihkeä, aurinkoinen kevätpäivä. Vähän loskaista ja liukasta ulkona. Naistenpäivä. Minun ovelleni tuotiin silloin kukkia. Minulla oli musta paita ja villainen hame, johon en ole mahtunut enää valmistumisen jälkeen. Ehkä muistan sen kaiken niin hyvin, koska kaikki oli vielä alussa. Tai koska sen kaiken tiesi vielä menettävänsä. Kevätiltapäivät kahviloissa laahustamassa luennolta toiseen tai viipymässä vielä hetken ennen kotimatkaa. En ollut vielä antanut itselleni lupaa olla onnellinen - saati ihastunut rakastanut. Siinä kuvassa se silti näkyi.

Aikuiset ihmiset osaa olla eron jälkeen ystäviä, eikö niin? Kunhan pöly vähän laskeutuu, niin soitellaan ja käydään kahvilla ja tullaan humalaan toistemme häissä - eiks nii?
Ei.
Erossa menee jakoon paljon muutakin kuin astiat ja huonekalut. Siinä menee ystävät, sukulaiset, tavat ja tottumukset. Ihminen on sellainen vyyhti, ettei erossa mene rikki vain yksi suhde. Se repii mukanaan kymmeniä. Osa niistä juurtuu uudelleen - vähän kuin ne muutosta toiseen mukana kulkevat huonekalut. Osa jää toiselle. Osa katoaa kokonaan. Niin se vain on, että toiset asiat ja ihmiset ovat enemmän Sen Toisen. Kipeintä niistä luopuminen tekee silloin, kun luuli niiden olevan omia.

Kilpikonnat jäävät sulle, sinunhan ne on.

Siitä on nyt viisi vuotta, kun istuin Kalamiehen pöytään. En enää muista, mitä minulla oli päällä. Muistan, että oli pakkasta ja seuraavana aamuna satoi jo räntää. Opettelin olemaan onnellinen. Ihan he***tin vaikeaa! Kun sitä on kerran sydämensä hulluudessa saanut turpaan, ei rajalinjoja helposti haudata. Viis vuotta ja edelleen on minun ystäviä ja Kalamiehen ystäviä. Viihdymme toki toistemme seurassa, mutta Suuren Jaon sattuessa kohdalle, minä tiedän, mikä on minun. Avioliitossa kaiken pitäisi olla yhteistä. Meillä on erilliset tilit (jopa pankit!), avioehto ja omat ystävät. Meillä on häkkivarastossa ylimääräinen kahvinkeitin (että on sitten erotessa molemmille oma keitin).

Kamalaa? Ehkä.

Silti olen onnellinen. Olen, vaikka se ei näkyisi kuvasta. Avioerokahvinkeitin pölyttyy varastossa. Ei sitä ole aikomusta sieltä ottaa käyttöön. Mutta omalla tavallaan se muistuttaa elämän arvaamattomuudesta. Onnen katoavaisuudesta.

Minä olin onnellinen ennen kuin tiesin sitä itse.
Olin menettänyt onneni, ennen kuin huomasinkaan.

Sen vanhan valokuvan hienous on kaikessa tässä. Onnellinen nainen - mitä sitä syitä kyselemään.

Rahapuhe.

Kaikki myydään. Kohta varmaan ihmisetkin. Kukaan ei osta, mutta kaikki myydään. Koska ei ole rahaa. Olen väsynyt rahapuheeseen. Puhutaan mistä tahansa, lopulta puhutaan rahasta. Pitää olla valmis luopumaan, tinkimään, ajattelemaan uudella tavalla. Pitää olla valmis myymään. Miten itselleen laittaa hintaa?

Laman lapsena kannan mukanani varmaan jonkinlaista rahapuhetraumaa. Ei sitä rahaa koskaan liikaa ollut, kun olin lapsi. Ei me nyt köyhiäkään oltu, tai en sitä koskaan niin kokenut, vaikkei ulkomailla rampattukaan. Mutta rahapuhetta oli paljon. Jossain taustalla vaikutti aina raha ja puhe siitä, kuinka sitä ei ole.

Loman jälkeen toisena työpäivänä olen taas puhki. Ihmisille jaksan olla kiva - jotkin ammattikunnioituksen rippeet täytyy koittaa säilyttää. Työkavereille en enää jaksa. Kiitos, oli hyvä loma. Ei, ei minua tämä marraskuun pimeyskään niin paljon ota kupoliin kuin tämä työ. Kun kaikki aikakin on myyty. Automatkalla moottoritiellä kirjoitat avauksia keskusteluryhmään. Kastekeskustelusta palatessa taistelet päänsärkyä vastaan (joka lopulta voittaa ja kaataa sänkyyn). Yötä vasten rusentaa paperille edes jotain huomiseen adventtikirkkoon. Että hoosianna vaan sullekin!

Ollaan yhteisellä asialla ja kaikki joustaa. Eli Prinsessa vois ottaa nyt nämä saikulla olevan työt. Ja niitä kesälomiahan voi ihmiset pitää sitten syyskuussakin - tai vaikka viikon pätkissä pitkin kesää - loma kun on aina loma! Väärään aikaan se loma on kuitenkin. Kun on riparitkin väärään aikaan, ja väärät työntekijät ja leirikeskus. Taitaa hintalappukin olla väärä. Pitäisi ottaa lomarahat vapaana, mutta jos ei sinne kalenteriin enää mahdu edes se normaali kesäloma?

Luojalle kiitos niistä työtovereista, jotka huomaa toisinaan pelastaa tämänkin uupuneen perseen. Käsiohjelmat on printattuina lokerossa, virret valittuna ja atk-setä soitettuna paikalle.

Parin päivän päästä alkaa uusi kirkkovuosi ja veisataan Hoosiannaa. Yksi pastori veisaa sydämensä pohjasta: auta, pelasta. Silti kirkkovuoden viimeiset sunnuntait ovat suosikkejani. Ne muistuttavat siitä, että kerran rahapuhe loppuun. Taivaan ja maan kuningas palaa eikä kukaan enää kysy hintaa.

Jeesus, pistä aasiin vauhtia.

Liian läski satubalettiin.

Se on varmaan valemuisto. Sellaisia on meillä jokaisella. Siis sellainen muistikuva, joka on oikeasti väärä. Joko täysin keksitty tai jollakin tavalla todellisesta tapahtumasta tai vaikka unesta jäänyt muistijälki. Minulla on hatara kuva jossain mielen perukoissa, että olisin joskus lapsena käynyt balettitunnilla. Ja että minua siellä kiusattiin tai jotenkin syrjittiin. Omaan punkeron identiteettiini kerroin sen tarinaksi siitä, kuinka olin liian läski satubalettiin.

Kevään olen käynyt tanssitunneilla. Olen siinä huono. Se tekee minulle hyvää. Siis olla huono ja joutua opettelemaan. Siinä ei voi ajatella muuta, pitää keskittyä tekemään. Tanssi on ilmaisun muoto, siksi se varmaan vetää minua puoleensa. Kun sisällä on jotain, mikä haluaa tulla ilmaistuksi, helpottaa jos pääsee teatterilavalle tai tanssimaan tai kirjoittamaan (tai vaikka piirtämään). Mutta peilistä minä en pidä. Sieltä minua katsoo punkero.

Työterveydessä sanottiin, että pitäisi laihduttaa. (Ihan kuin en sitä tietäisi itse!) Siellä muistutettiin, että ei voi olla joka päivä herkkupäivä ja "kun teidän työssä niitä herkkuja on vähän joka viikko". Meinasi itku päästä. Että miksi normaalit ihmiset saavat ne ylimääräiset herkkukalorinsa sellaisista asioista, joista pitävät! Viinilasit ja irtokarkit voivat kuulua joskus valistuneimpaankin ruokavalioon. Mutta papilla ei. Koska lauantaisin pitää syödä sitä voileipäkakkua ja kermakakkua (tai olla nälässä, koska kymmenen minuutin siirtymällä ei autossa vedetä terveellisiä välipaloja - vaikka toki taskulämmin smoothie/protskurahka houkutteleekin valtavasti).

Valemuistoja tai ei, kannan varmaan aina mukanani punkeron identiteettiä. Vaikka joskus saavuttaisin sen vartalolleni niin kaukaisen "normaalipainon", näkisin itseni varmaan pitkään vielä punkerona. Lyhyenä tyttönä, jolla on iso pylly ja hitaat jalat juoksemaan. Eikä sillä ole oikein laulunlahjojakaan, joten ilmaisutaidon kevätnäytöksessä pääsee esittämään kiveä (tai mummoa, koska punkerous on jotenkin äidillistä).

Tammikuun naistenlehdet ja muu sellainen.

Heräsin tänään, vapaapäivänä, Kalamiehen kanssa yhtä aikaa ennen kahdeksaa. Nousin ylös, jotta saisin viettää enemmän aikaa ihan yksin kotona. Mitä tämä laatuaika itsen kanssa sitten on? Tähän mennessä olen kirjoittanut kirjeen, pessyt kylpyhuoneen ja huudattanut häiden musiikkilistaa tanssien samalla kyseenalaisesti vähissä vaatteissa (siellä kylpyhuoneessa). Sunnittelin hieman myös imuroimista, mutta miehen asennustyö on vielä vähän kesken. Ajatuksena on myös lukea kirjaa Tikli, joka on ollut kesästä asti kesken.

Söin päärynän nojaten keittiötasoon ja mietin, miksi tammikuun naistenlehtien numerot ovat aina, joka vuosi, ihan samanlaisia. Pääkirjoituksessa ehkä muistutetaan kuinka jokainen nainen on ihana juuri sellaisenaan ja kuinka dieetit eivät koskaan ole avain itsensä hyväksymiseen. Mutta sitten alkaa tykitys: 3 uutta superdieettiä! Näin kevennät kasviksilla! Voita salipelko! Helppo kotijumppa - vain viisi liikettä! Tammikuu on timmikuu! Kun vielä joulukuun numerossa ihasteltiin joulupöytää ja tee-se-itse-jouluherkkuja (kaloreita laskematta!), niin nyt laitetaan läski lätisemään. Lisäksi facebook täyttyy kutsuista munattomaan/maidottomaan/herkuton/lihattomaan/viljattomaan/tipattomaan tammikuuhun. Mukaan pitää tietysti haastaa kaikki kaverit, koska yhdessä dieetistä on helpompi pitää kiinni (tai voi kilpailla siitä, kuka onnistuu parhaiten salasyömään munia/maitotuotteita/herkkuja/lihaa/viljaa/viinaa).

Olenhan toki itsekin haksahtanut tähän uuden vuoden mukanaan tuomaan kuntoiluintoiluun. Ilmoittauduin mukaan aikuisten tanssiin. Kuvauksessa luvataan rentoa menoa ja kurssin sopivan myös aloittelijalle. Olen kuiteknin henkisesti valmistautunut siihen, että häpeän seuraavat kuukaudet takarivissä rytmitajuttomuuttani ja sanastotyhmyyttäni (mutta tämä ryhmä oli AINOA koko hemmetin kaupungissa, jossa jumppaan ei yhdisty kahvakuula tai bodypump - ja joka ei ole esim keskellä päivää). Täydellisen (tai edes siedettävän) ryhmäliikuntamuodon etsintä siis jatkuu. Zumbasta pidin opiskeluaikana. Täällä sitä voi harrastaa vain ulkona 5 euron kertahintaan. Viime vuoden tehojumppa kävi lopulta vain hermoille. Jos jumppaan ärsyttää mennä, siellä ärsyttää olla eikä sen jälkeenkään saa mitään ihanaa endorfiinipiikkiä, niin kannattaa luovuttaa. Tänä vuonnahan ko. ryhmää viritettiin vielä astetta kamalampaan suuntaan: käytämme tunneilla levypainoja ja steppilautaa. Ei. Tähän en lähde.

Yritämme virittää vähän ruokavaliotamme, olemme luovuttaneet Kalamiehen suvun vihjailun ja lopulta suoranaisen toiminnan alla. Sanotaan nyt vain, että punkerolla on aika kova kilohinta. Toistaiseksi tämä paremman ruuan tekeminen on onnistunut ihan hyvin, koska minä olen lomalla. Kunhan pääsen takaisin töihin, voi olla, että iltakuuden aikaan kumpaakaan ei enää kiinnosta alkaa marinoida kanapaloja omin pikku kätösin.

Kissoista toinen käy aina välillä tuijottamassa minua. Niillä on ehkä vahtivuorot. Nekin on vähän dieetillä - tosin omasta tahdostaan. Hemmetin sihtisuut.

Ehkä on aika vetäytyä niiden viereen hieman lueskelemaan. Ylihuomenna loma loppuu ja arki alkaa. Tämän vuoden alku on ollut kova. Kun tätä vuotta oli eletty vasta reilu viikko, olin saanut jo kaksi suru-uutista. Elämä on niin kovin hauras.

Ja samalla aivan liian arvokas uhrattavaksi asioille, jotka eivät tuo iloa. Edes välillisesti, edes joskus.

Vihainen nainen.

Vihainen nainen yrittää tulla takaisin. Olen ollut jotenkin ärtynyt. En tiedä, minne ärtymykseni laittaisin. Kenelle kertoisin? Alanko laulaa vittu kun vituttaa, mutta nyt ei olla siellä vielä.

Ehkä aikuisen yksinäisyys on sitä, että ei oikein ole ketään kelle kertoa kiukustaan. Kun ei siitä oikein saisi puhua, kun pitäisi kaiken olla hyvin. Ja onhan kaikki hyvin. Minä tiedän, mikä ärsyttää. En vaan tiedä, mihin hemmettiin sen kiukkunsa pistäisi.

Sitten se läikkyy yli. Rapsuttelee silmien takana. Kun ei saa sanojen muotoa.

Koskettava uutinen.

Olen taas menossa yhdelle kurssille. Sitä varten piti ennakkotehtävänä tarkkailla mediaa ja poimia jokin itseä koskettanut uutinen.

Olen tähän mennessä löytänyt kaksi. Kumpikaan niistä ei liity suuriin aiheisiin, kuten pakolaisiin, turvapaikanhakijoihin, yhteiskuntasopimuksen kaatumiseen, Suomen raiskaustilastoihin tai Virsivisan kieltämiseen.

Hannes Hynönen, 102-vuotias sydänten vetaraani, on kuollut.
Itse otsikko ei minua koskettanut, vaan artikkeli kokonaisuudessaan. Kuinka se kertoi tämän Linnan juhlissa hurmanneen veteraanin kuolleen rauhallisesti kotonaan aamukahvin jälkeen. Jos kuolema voi olla kaunis, nyt se oli. Kotona, kahvin ääreltä, elämästä nauttineena saa henkäistä viimeisen kerran.

Korpit huvittelevat matkien ja kiusoitellen isompiaan.
Jep, minua kosketti uutinen korpeista, noista hyljeksityistä mutta älykkäistä tuonenlinnuista. Tämän vuoden luontokirjaksi on valittu Korppiretki. Tuossa kirjassa on kuvattu mm. hetki, kun korpit kierivät lumessa ja kuinka korppi raaputtaa nokallaan kaverin niskaa.

Miksi nämä uutiset?

Ehkä niissä on pehmeyttä tämän sekasortoisen ajan keskellä. Hannes Hynönen oli mies, josta kellään ei ollut pahaa sanottavaa ja jota edes iltapäivälehdet eivät kehdanneet riepotella. Hän oli ihminen, jonka silmätkin hymyilivät. Sodan, jälleenrakentamisen ja teknologiamylleryksen nähnyt mies, joka rakasti tätä maata, sen kauneutta ja koko elämää ylipäänsä.

Korpeissa taas näin jotain inhimillistä. Miten ne elävät nuorina jengeissä ja sitten pariutuvat eliniäksi. Ne leikkivät ja imitoivat muitakin lajeja ihan huvikseen. Älykkyys tekee niistä myös julmia ja takaa-ajettuja.

Molemmat uutiset olivat minulle myös toivon uutisia. On olemassa onnellisia loppuja. Vielä ihan kaikki ei ole pilalla. Vielä on korppeja, jotka osaavat laskea liukumäkeä.

Pitääkö parisuhteen kehittyä?

Nyt ollaan naimisissa. Olen rouva. Myös ensimmäiset vatsantaputtelijat ovat jo hiipineet onnittelijoiden joukkoon. Että jokos sitä kohta pikkuisia...?

Niin, kun ihmisen elämä menee edelleenkin ajatuksissa sitä samaa rataa:
seurustellaan - mennään naimisiin - saadaan lapsi - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - esikoinen menee kouluun - lasten rippijuhlat - lasten valmistujaiset - lapset muuttavat pois kotoa - ensimmäinen lapsenlapsi...

Tai nykypäivänä ennemminkin:
tapaillaan - seurustellaan - (tapaillaan muita) - saadaan lapsi - mennään kihloihin - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - mennään naimisiin - esikoinen lähtee kouluun - erotaan - yksinhuoltajuus/uusioperhe - uusi suhde - saadaan lapsi - ostetaan asunto... 

Mutta aina siellä on se LAPSI. Kun on riittävän kauan seurusteltu, oltu kihloissa tai mennään naimisiin, ympäröivä maailma alkaa haukansilmällään tarkkailla naisen vatsanseutua. Lakkaako parisuhde olemasta totta, jos siinä ei lisäännytä? Onko avioliitto turha ilman jälkeläisiä (jos kysytään 1500-luvun kirkonmiehiltä, niin on!)? Mihin suhde voi enää kehittyä, jos miehestä ja vaimosta ei tulekaan isä ja äiti?

Minun maha on ihan vaan karkkia ja laiskaa liikkumista, ei uutta elämää henkivä. Olen aika tarkka kosketuksesta ja omasta tilasta (en hirveästi pidä halaamisesta) ja jo pelkkä "raskaustoivevihjailu" saa jotkut tulemaan liian lähelle. Tiedän, etten koskaan ole ollut kovin hoikka - ja nyt koen raskausepäilyjen varjossa tarvetta laihduttaa. Edes vähän. Ettei niin paljon pömpöttäisi. Jos minua, omasta tahdostaan lapsetonta, ahdistaa, miltä mahtaakaan tuntua siltä, joka kantaa mukanaan täyttymätöntä toivetta?

Me olemme ihan onnellinen kahden hengen perhe. Tai kahden ihmisen ja kahden kissan perhe.
Aiomme olla sitä vielä pitkään.

Liisana Ihmemaassa!

Sata vuotta myöhässä ja ihan nopeasti vain:

Oli ihan huiput polttarit!
Sain ylleni Liisa Ihmemaassa - asun ja mukaani pienen tehtäväpussukan. Seurasin valkoista kania, joka piti huolta ajasta ja hänen kanssaan minut aamulla nouti Hullu Hatuntekijä.

Uhkakuvistani huolimatta en joutunut aamulla ensimmäiseksi verikokeeseen tai benji-hyppyyn (tätä pelkäsin, kun kaaso käski olla aamun syömättä!), vaan minulle (meille) oli katettu runsas brunssi. Oli kahvia, kakkua, suolaista ja makeaa - pelikorttikuvioin koristeltuna. Sitten pääsimme Vain Elämää -tyyppisesti muistelemaan ystävyyksiämme. Jokunen oli jopa kirjoittanut kirjeen minulle, kun eivät paikalle päässeet!

Sitten pääsin meikattavaksi ja kuvattavaksi. Onpahan tullut kahlattua ja hipsittyä varvikossa hieman kepeissä asuissa!

Matka jatkui Jyväskylään syömään ja siitä Mysteeriin... Viisi naista oli hyvin innoissaan lukitusta huoneesta, jossa oli tapahtunut "jotain outoa". Lukkoja ja avaimia etsittiin ja vihjeitä ratkottiin suurella intensiteetillä - ja ulos päästiin! Mysteeri oli aivan huippu, ehdottomasti polttareiden yksi huippukohta!

Loppuillaksi toinen kaaso (se Kani) ja yksi ystävä jatkoivat kanssani terassille ja vielä värivalopaikkaan. Sain siis kaikkea sitä, mitä olin toivonutkin.

Siitä oli hyvä jatkaa kohti hääpäivää, joka sekin on jo takana. Päivä oli ihana, kaunis ja lämmin (ja me kun haluttiin elokuu hääkuukaudeksi, kun ei ole enää niin kuuma)! Palaan siihen toiste. :)

Etkö ymmärrä..?

Minä olen varsinainen ammattiymmärtäjä.
Vaikka minua loukattaisiin, pettyisin ja suuttuisin, huomaan jo sanovani:

kyllä mä ymmärrän

Hemmetti! Aina vaan ymmärrän.
Että kun on kiire  ja elämä kesken ja vaikeampaa kuin kenelläkään, kynsi katkesi ja kissa karkasi ja pissasi mennessään sänkyyn.

Että hei vaan, maailma! Tässä mä makaan, kävele yli, mä ymmärrän!

Summertime Sadness.

Now and then I think of when we were together
Like when you said you felt so happy you could die
Gotye - Somebody I used to know

Minulla on ihan hirveän fiksuja ystäviä. Ne puhuu viisaita ja ne jakaa hassuja kuvia yksisarvisista ja saa minut nauramaan. Se yksikin tietää, että jokainen on vähän autisti. Tätä viisautta mietin mm. rippileirillä kun turvallisuushakuisesti heijasin itseäni. Ja ne puhuu saattajista. Että ei kaikkia ole tarkoitettu jäämään, osa on tarkoitettu vain saattamaan. Läpi tästä pätkästä, tuonne mutkaan. Sitten ne jää sinne. Ja tulee uusia saattajia. Onneksi on myös niitä nysvääjiä, jotka jää ja joille voi soittaa töihin ja joiden kanssa saa chattailla kesken koulutuspäivän ja jotka sanoo "oot tyhmä, kun mietit tolleen" eikä se haittaa mitään, koska ne tietää. Nämä ajat erottavat jyvät akanoista, saattajat niistä, jotka jäävät. Joskus vain sen eron huomaaminen, myöntäminen, tekee hetken kipeää.

"menee vuosia ennen maan aavikoitumista
mutta lopulta taivas ja helvetti kättelee
---
se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta
suren osaani vain koska tulen sen menettämään"
SMG - Baladi 2 - Nuorukainen

Näin häiden alla on rankkaa olla niinkin epäromanttinen kuin minä. Yritä siinä sitten koota soittolistaa, kun kaikki suosikkibiisit kertovat kaipauksesta (lapsuuteen, toiseen aikaan tai paikkaan), erosta tai kuolemasta (tai vertauskuvin molemmista, sillä eikö erokin ole joskus kuin pieni kuolema? On vain vaikempi surra jotain, mitä ei voi haudata, mikä ei suostu kuolemaan). Onneksi minulla on mies, joka ymmärtää. Hän on julistanut pannaan kyyhkyset, sydämet ja sormuskuviot. Ja karaoken. Toisaalta on hauska tehdä itsensä kanssa retkeä hääsuunnittelun, söpistelyn ja romantiikan maailmaan.

Kiss me hard before you go
Summertime sadness
I just wanted you to know
That, baby, you're the best
Lana Del Rey - Summertime Sadness

Tämä kesä on ollut etenkin sään puolesta vähän kämänen kesä. En pidä helteestä, mutta tämä jatkuva +13 alkaa olla jo naurettavaa. Monta vuotta pihlaja puski marjaa enemmän kuin jaksoi kantaa ja auringonkukat kukkivat kaksimetrisissä varsissa. Ja sinä vuonna, kun minä haluaisin hääkoristuksena käyttää ko. luonnonantimia - ei yhtäkään! Auringonkukat ovat 10cm korkuisia taimia, pihlajan kukintaa ei edes huomannut. Onneksi meillä on suunnitelmat B, C, D ja Ö (pessimisti ei pety koskaan). Mutta epäromantikolla on aina hyvä ohje mihin tahansa juhlasuunnitteluun: tahallaan vähän ketuilleen!

Minä olen eri.

Kävin koulutuksessa. Yksi kouluttajista totesi  minulle kahvijonossa jotenkin näin:
Olen ilolla seurannut työskentelyäsi täällä. Aivan erilaista kuin  silloin vihkimyksen aikaan. Pidä toi!

Kiitin ja hämmennyin. Olisi tehnyt mieli kysyä, mikä oli muuttunut. Tilanne kuitenkin meni.

Mutta minä olen eri. Toki vihkimyksen aikaan käytiin läpi janaa, jonka olin tehnyt surkean harjoittelun jälkeen keskellä jotenkin sekavaa ja tunnemaastoltaan vaikeaa kevättä. Sitä janaa tutkittiin juuri tuon saman kouluttajan kanssa ja olin varma, että hän kieltää minulta pappisvihkimyksen. Sen verran syvälle hänen sielunpinsettinsä ulottuivat. Vihkimystä hakiessa olin saman vuoden aikana rakastanut, tullut hylätyksi, palauttanut gradun (joka oli omastakin mielestä todella huono), hakenut ja saanut töitä ilman sen suurempaa hengähdystaukoa.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, olen asettunut nahkoihini ja töihini paljon mukavammin. Enää ei koko ajan tunnu jotenkin pahalta. Minulla on useammin tunne, että minä riitän. (Ei aina, todellakaan!) Kai se sitten näkyy myös ulospäin.

Suosittelen muuten luettavaksi John Irving: Minä olen monta.

Miksi mennä naimisiin?

Mitä se avioliitto sitten muuttaa?

Olen kuullut monen perustelevan avioitumattomuuttaan sillä, ettei avioliitto ole muuta kuin paperin pala - ei se mitään muuta. Jos vihkikeskusteluun  tulleelta parilta kysyy "miten ajattelet avioliiton muuttavan suhdettanne?", vastaus on useimmiten hämmentynyt: no, toivottavasti ei mitenkään! Yleensä parilla on jo yhteinen koti ja ehkä myös lapsia. Avioliiton myötä muutama lakitekninen ja yhteiskunnallinen asia helpottuu. Moni ottaa perheelle yhteisen nimen. Mutta hääpäivä ei pelasta huonoa suhdetta tai itsessään muuta hyvää huonoksi.

Joskus tuntuu, että olisi jotenkin uudenaikaisempaa ja itsenäisempää olla menemättä naimisiin. Säilyy tunne vapaudesta, kun ei "alistu" muinaisen instituution kahleisiin. Avioliittoon näyttää nimittäin aina liittyvän ajatus vankeudesta. Miehet ottavat osaa, kuinka nyt on pallo jalassa ja hallitus määrää koko elämästä. Elämä loppuu, kun avioliitto alkaa. Minua tällainen huumori ei jaksa huvittaa. Ihan niin kuin yhteiset lapset ja asuntolaina eivät olisi laittaneet palloa jalkaa jo aiemmin. Ja jos kerran sen toisen kanssa oleminen ja uskollisuus on niin kamalaa, niin miksi sitten edes olla yhdessä?

Miksi mennä naimisiin, jos se ei muuta mitään?

Ehkä vielä uskotaan avioliittoon ja sen tuomaan turvaan. Ehkä halutaan ne isot juhlat. Ehkä tehdään sukulaisille mieliksi. Vielä on myös niitä, jotka haluavat liitolleen myös Jumalan siunauksen - ja kirkollisen vihkimisen.

Jotenkin nämä muutoksen kysymykset ovat vaivanneet minua viime aikoina. Meillä on jo yhteinen koti ja arki. Hääpäivän myötä kummankaan osoite ei muutu, tuskin arkikaan. Kalamies hakkaa varmasti edelleen konsolipelejä ja minä kirjoitan saarnoja iltaisin sohvalla. Kirkkoherran aamen ei saa meitä luopumaan pahoista tavoistamme. Meille avioliitto ei edes ole "lupalappu lisääntymiseen", koska emme ole kumpikaan erityisen lapsisuuntautuneita.

Ainoa näkyvä muutos voi olla sukunimessä. Yhdistelmänimeä en halua. Oma sukunimi tuntuu rakkaalta, vahvojen naisten nimeltä. Mutta. Tämä ohjautuu täysin tunteella: minusta tuntuu paremmalta, jos minun perheelläni on sama sukunimi. En koe, että ottaessani mieheni nimen (tämä on jo puhuttu, Kalamies ei nimeään vaihda) liittyisin jotenkin hänen sukuunsa ja historiaansa. Olen edelleen tätä omaa sukuani. Ajattelen (tunnen), että olemme minulle jotenkin enemmän perhe, kun meillä on yhteinen nimi.  Oma pieni yksikkö. Me. (Jos minulla/meillä olisi jo lapsia tai ajatus lisääntymisestä, hyvinkin todennäköisesti pitäisin oman sukunimeni suvun nimen jatkumisen turvaamiseksi. Olen myös tehnyt tutkimustyötä ja ilmoistusrumban vaivan lisäksi kuluja tulee lähinnä ajokortista ja passista, joka on muutenkin uusimisen tarpeessa.)

On minulta kysytty sitäkin, onko avioituminen minulle edes tärkeää, koska vanhempanikaan eivät ole naimisissa. Minusta kysymys oli vähän hassu. Äiti on aina tehnyt omat, itselleen sopivat ratkaisunsa. Minulla on erilainen elämä. Minulle seurustelu on tutkimusaikaa: haluaisinko sitoutua tähän ihmiseen loppuelämäkseni? En voi omalle kohdalleni ajatella suhdetta, jossa asutaan yhdessä tai ollaan kihloissa kymmenen vuotta ilman ajatustakaan avioitumisesta. Minulle kihlautuminen on lupaus avioliitosta, ja sormusten vaihtamiseen liittyy jo sopimus hääpäivästä. Eikä tämä yhteenmuuttokaan niin helppoa ollut. Ehdin kyllä pyörittää päässäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta, miettiä muiden suhtautumista, omaa jaksamista, taloudellista tilannetta ja ties mitä. En pystyisi kevyesti puolen vuoden  jälkeen muuttamaan kamoja saman katon alle. Sellainen ei olisi minulle luontevaa. Mutta minulle on täysin ok, että toiset ajattelevat toisin, valitsevat ja elävät toisin.

Mitä avioliitto sitten muuttaa?
Haluan ajatella, että alttarille asteleminen lujittaa suhdettamme. Sitoudumme toisiimme seurakunnan ja Jumalan edessä. Sitoudumme yhteiseen työhön ja rukoilemme Jumalan siunaavaa läsnäoloa liittoomme. Ehkä se ei muuta ulkoisesti mitään, mutta toivon, että se voisi vaikuttaa sisäisesti meissä.

Miksi mennä naimisiin?
Koska se tuntuu oikealta. Se tuntuu oikealta tämän ihmisen kanssa. Häneen haluan sitoutua ja hänen kanssaan haluan jakaa elämän. Minulle avioituminen on luonteva tapa muodostaa ihan oikea oma perhe. Perheeseen riittää kaksi ihmistä.

*

Kalamies on kaverinsa polttareissa. Puhutaankohan siellä syvällisiä? Pohditaanko avioliiton merkitystä? Tuskin.

Täällä on pohdittu polttareita. Ja hääyön viettämistä. Kehällisiä asioita.

Pessimisti ei pety koskaan: miettin jo kaikkia niitä ihmisiä, jotka jättävät tulematta, koska huvi on kallista ja Suomi iso maa. Lopulta päädymme porukoiden rantasaunalle pelaamaan Afrikan tähteä kolmestaan kaasojen kanssa. Hääyö vietetään luultavasti samaisella mökillä, tai jos oikein villiksi heittäydytään, niin ihan omassa kodissa (kunhan ensin siivoan viimeisen poikienillan jäljet). Pummitaan vaikka kyyti joltain, joka on tulossa kylälle päin. Mitä sitä turhasta maksamaan.

Häämatka suuntautuu luultavimmin sohvalle, sillä viisi päivää häiden jälkeen tämä nainen lähtee koulutuspäivään! (Tiedän, nämä ovat näitä elämän valintoja. Mutta minut on kasvatettu siihen, että ensin opinnot ja työt ja sen jälkeen mietitään sitä muuta elämää. Tämä ei ole tunnevalinta.)

En ole jouluihminen, mutta...

...meille kannettiin joulukuusi sisälle jo viime viikolla. Se myös koristeltiin samana iltana. Minusta se on ihana, vaikkei se jostain syystä tuoksukaan yhtään. (Kalamies haki puun porukoiden metsästä.) Minulla ei ole ollut koskaan omassa asunnossani kuusta, parina jouluna parvekkeella joulupuun virkaa on ajanut tuija (sittemmin kuoliintunut).

Meillä oli perjantaina työporukan joulujuhla. Ihan itse askartelin sinne 30 joululahjapussukkaa alakoulujen joulupussien hengessä: suklaata, tarroja ja pikkuinen lamppu. Ensi kerralla en säästä ja hanki eväspusseja puolet kalliimpien joulunpunaisten pussien sijasta. Toivottavasti hetkeen ei tarvitse joulujuhlaa myöskään järjestää. Onneksi toveri-J soitteli kuulumisia, sujui tämäkin iltapuhde mukavasti. 

En ole jouluihminen enkä laula (paitsi töissä kun on pakko). Siltikin meillä koettiin se ihme, että Kalamies soitti kitaraa ja minä hoilasin joululauluja. Duomme (Ylermi & Pojat) ensiesiintyminen koetaan sitten lapsuudenkodissani jouluaattona. Äiti tilasi pienen musiikkisetin, koska kummityttöni viettää heillä joulua. Saas nähdä, viettääkö enää tämän jälkeen... 

Tänään haimme viimeiset lahjat ja paketoimme ne. Kinkku on paistettu ja huomenna tulee odotettuja pikkujouluvieraita kahvittelemaan. Jouluaaton hartaus on valmisteltu puhetta myöten. Nyt tuntuu joululta. Ja se tuntuu aika hyvältä. Ehkä tämä on sitä, että joulu on nyt meidän. Meidän kuusi, meidän kodissa. Meidän kinkku ja joulupäivä. Luulen, että sain kuitenkin parhaan joululahjan jo joskus syksyllä, kun mietimme, missä Kalamies viettää joulua. Hän vastasi: kotona. Siis siellä, missä sinä olet. 

Lopuksia haluan vielä jakaa kanssanne lukiolaisten jouluisen kirkkohetken puheen ensimmäisen version:

Jeesus syntyy. Aamen!

Suuret, pienet pidot? Suuret, pienet pidot?

Onpa teillä isot häät! 
Miten te saatte muka niin paljon vieraita?
Eihän teillä ole sukuakaan!

Meillä on kirkko, kapakka ja vieraslista - ja ilmeisesti liikaa ihmisiä! Myönnän kyllä, että pienemmällä vierasmäärällä olisimme saaneet kustannuksia alemmas ja olisi ollut mahdollista esimerkiksi järjestää juhla lapsuudenkotini pihapiirissä. Myönnän senkin, että vieraslistalla on enemmän väkeä minun puolellani kuin Kalamiehen.

Listan tekeminen ei ollut helppoa. Moni tärkeä ihminen jäi listan ulkopuolelle. Sukua kummallakaan meistä ei ole paljon, minulla vielä vähemmän. Mutta minulla on ystäväpiiriä lukiosta, opiskeluvuosilta ja työelämästä. Tässä iässä monella läheiselläni on myös puoliso tai perhettä. Heti alussa tein linjauksen, että puolisot pitää saada ottaa mukaan (myös pitkäaikaiset seurustelukumppanit). Vaikka en pidä lapsista, olisi lasten kutsumatta jättäminen ollut kuitenkin loukkaavaa.

Meidän häihin on kirjattu kutsuttavien listalle noin 70 henkeä. Maksamme häämme pääasiassa itse.

Tyypillisessä kirkkovihkimisessä on yleensä läsnä noin 60-90 henkeä - ainakin meidän kirkossa. Yksi pari jopa perusteli vihkimistä kirkon sijasta seurakuntatalolla "pienillä häillä" - vieraita oli 70.

Minulle 70 vierasta on keskikokoiset häät. Kaasoilu noin 70 hengen juhlassa oli ihan mukavaa. Vielä oli aikaaa jutella parin kanssa, ruokaa ei tarvinnut odottaa ikuisuuksia ja tärkeimmät mahtuivat kuitenkin mukaan. Siksi minua hämmentää, jopa kiukuttaa, jankkaaminen siitä kuinka suuret häät meille on tulossa. Ilmeisesti vain suuri suku oikeuttaa useamman kymmenen vieraan häät. Kun sukua ei ole, ei ilmeisesti voi myöskään olla pitkäaikaisia, hyviä ihmissuhteita.

Minun maailmassani ne eivät ole olleet sukulaisia, jotka ovat jakaneet elämäni suurimmat ilot ja surut tai ajaneet vuokseni halki Suomen. Ja kun minä kerran elämässäni järjestän mieheni kanssa juhlat, minä tottavie haluan, että siellä ovat kanssamme ne ihmiset, jotka ovat paikkansa sydämissämme ansainneet.

Sain tätä jo toiselle kaasolle valittaa ja nyt on jo ihan hyvä mieli.
Mutta jäin vain miettimään, että missä kulkee suurien pitojen raja?
Milloin on homma liian isollaan?