Viimeinen.

Kuten norpan 
on määrä myös Niikkulaisen
olla sukunsa viimeinen

Tanssittu koskaan ei Nestorin häitä
maailma houkutti pois morsion
Vanhoja poikia viiksekkäitä
mies sekä hylje kumpikin on

Istuessani uloskannetulla sohvalla auringonpaisteessa tunnustelin ajatusta: olen sukuni viimeinen.

Hahmotan oman sukuni ja historiani äidin suvun kautta. Isän suku on minulle joukko tuntemattomia ihmisiä, joiden kanssa jaamme samaa geeniperimää (ja jota ulkomuodoltani muistutan ehkä enemmän). Olen äitini ainoa lapsi. Minä en halua lapsia.

Meillä on sukutila, jossa asuu nyt kolmas sukupolvi. Jonain päivänä se paikka on minun. Minun jälkeeni yksi sukutarina päättyy. En jatka elämää lastenlapsissa, sukutarinoissa ja hippusina perimässä. Sinänsä ymmärrän ihmisten halun, sisäisen tarpeen (vai onko se geneettinen koodaus?) lisääntyä. Tässä maailmassa se on ainoa tapa elää jollakin tavalla ikuisesti. Että jossain vaiheessa edes annetaan suvun uudelle lapselle isomummon tai isoisopapan nimi.

Näin vappuaaton kunniaksi kävin tekemässä testamentin. Siinäkin ensimmäinen ehto on: jos minulla on rintaperillisiä kuollessani, he saavat kaiken. Lapsettomana homma meneekin sitten mutkikkaammaksi. Varsinkin, kun ihmisten lähtöjärjestystä ei voi tietää. Latasimme sitten samaan asiakirjaan kaikenlaisten tilanteiden varalta ehtoja. Jos minä olen viimeinen, mihin kaikki päätyy, kun minun tieni päättyy?

Kalamiehen mielestä näitä asioita kannattaisi pohtia vasta sitten, kun olemme kahdeksankymppisiä ja toinen jalka haudassa. Minusta kuolema kannattaa pitää mielessä etenkin eläessään. Kuten lakimies sanoi: kun auto-onnettomuuden uhreja kirjataan, on arpapeliä, kuka koodataan kuolleeksi ensin - ja siinä vaiheessa kysytään perimisjärjestyksen ja testamentin perään.

Ehkä se on ollut minussa aina. Tai sitten se on asettunut minuun vahvemmin työn myötä. Lopullisuus. On tämä yksi elämä. Sitten siellä toisaalla, taivaassa, ei omistussuhteita kysellä. Ihmisiä varten nämä säännöt on. Ei tarvitse elävien sitten tapella kuolleiden päältä. Ja jos on viimeinen, ei jää edes ketään niistä muumikupeista riitelemään.

***

Jos kuuluu vähän kaikkialle ei lopulta kuulu oikein minnekään. 

Tänä vappuna olen ollut yksinäinen. En oikein kuulu minnekään. Minulla ei enää ole kotia toisissa ihmisissä, porukoissa. Ei kai koskaan oikein ollutkaan. Se vain tuntui tänään todemmalta pitkästä aikaa. Se on tämä vappu. Seuraava on juhannus. Sitten helpottaa. Syksy tulee eikä kaipaa enää minnekään.

Kadotaanko kakkavaippamaahan?

Minun kohdallani lapsettomuudesta voi puhua valintana.
Samalla tavalla kuin pappeus on valinta. Vaikka pohjimmiltaan pappeus on minulle kutsumus. Sisäinen tunne ja varmuus siitä, että tätä haluan tehdä, tähän Jumala minua kutsuu. Se toteutuu, koska olen saanut myös ulkoisen kutsun: vihkimyksen ja viran. Vaikka olen valinnut opiskella teologiaa, tullut valituksi kesäteologiksi ja lopulta papiksi seurakuntaan, pappeus ei ole vain valinta.

Koska elän vahvassa kutsumustodellisuudessa, näen myös vanhemmuuden kutsumuksena. Sisäisenä haluna olla äiti tai isä. Kutsumuksen kautta uskon ymmärtäväni edes aavistuksen lapsettomien tuskasta. Se on kipua sisäisen ja ulkoisen kutsun ristiriidasta. Sukua sille surulle, jota vihkimystä odottavat teologit ja pätkätöissä kituuttavat papit kokevat. Sisimmässä on kutsu ja palo Jumalan työhön, mutta virkaa ei ole, vihkimystä ei ole. Sisimmässä on kutsumus ja halu vanhemmuuteen, mutta lasta ei tule (tai edes parisuhdetta, jossa lapsen voisi saada).

Minulla ei ole kutsumusta vanhemmuuteen. Toisinaan ihan pysähdyn kuulostelemaan itseäni: kaipaisinko sittenkin jotain? Kolkuttaako biologinen kello? Aina vain vastaus on: ei. Minulla ei ole sisäistä paloa lisääntymiseen, oman lapsen saamiseen. Eikä tämä ole minulle suuren valaistumisen asia. Se ei ole jotain, josta kiihkoilisin tai mikä saisi minut allekirjoittamaan lakialoitteita streilisaation ikärajan poistamiseksi. Minä en vain ole äiti-ihminen. (Toiset ei halua lemmikkejä, asua omakotitalossa, elää parisuhteessaan saman katon alla - nämä ovat vain erilaisia elämänvalintoja.)

Tapaan työssäni paljon lapsia. Osa on ihan suloisia. Kastejuhlissa huomaa uuden ihmisen kyvyn mullistaa maailmaa. Sukulaislasten kanssa oivaltaa, ihastelee uusia taitoja ja ihmettelee maailmaa. Ripari-ikäisten kanssa pääsee vääntämään säännöistä leirillä ja elämässä. Ja kun tulen kotiin, en kaipaa mitään. Paitsi ehkä rauhaa ja hiljaisuutta, hetken lukea kirjaa. Suren niiden rinnalla, jotka toiveista huolimatta eivät saa lasta. Jos voisin, antaisin kaikki potentiaaliset lapseni heille. (Vaikka eihän sitäkään tiedä, kun tutkittu ei ole, voinko minäkään saada lapsia!)

Olen sen ikäinen, että ystäväpiirissä alkaa olla vauva-aika. Taas yksi skene, johon en pääse ineen. Vaikka, utelias luonne kun olen, tutustun mielelläni kantoliinakulttuuriin, imetystukeen, kestovaippakeskusteluun ja muuhun sellaiseen. Vaikka enhän minä sitä ymmärrä. Systemaatikkona vähän analysoin, kuuntelen kiinnostuneena käyttäjäkokemuksia. Olen ihan mielelläni (ainakin vielä) se ystävä, jonka kanssa voi reilusti puhua muusta kuin vauvoista. Ja se joka puhuu itse jostain muusta kuin vauvoista. Silti joskus mietin, kadotanko ajan myötä ystäväni kakkavaippamaahan? Kestävätkö ystävyyssuhteet niin kovin erilaiset elämäntilanteet? Kun en voi jakaa kokemusta raskauden eri vaiheista, synnärille menosta. En elä hetkeä, kun oman lapsen saa ensimmäistä kertaa syliin. Kuulemma vasta sitten tietää, mitä rakkaus on. Vasta lasten myötä kasvaa aikuiseksi ja oppii olemaan.

Edelleen yhteiskunnassa tuntuu elävän vahvana ajatus nainen = äiti.
Että kyllähän jokainen nainen haluaa olla äiti. Minulla ajatuksessa on yhtä paljon logiikkaa kuin siinä, että jokainen nainen haluaa käyttää hametta, opiskella hoiva-alalle tai opettajaksi eikä koskaan opi ajamaan kunnolla autoa. Onneksi omassa lähipiirissäni ajatus ei (ainakaan vielä) ole mitenkään hallitseva, vaikka lisääntyminen oletusarvoista onkin.

Sanotaan, että lapsettomat ovat itsekkäitä. Emme tuota maailmaan veronmaksajia. Kukaan ei käy meitä katsomassa, kun olemme vanhoja. Muiden lapset vaihtavat kakkavaippamme hoivakodissa (tai jättävät meidät kuolemaan kakat vaipassa, koska lapsemme eivät ole ajamassa oikeuksiamme). Entä, jos saisinkin lapsia, mutta lapseni olisi vammainen? Jos lapseni sairastuisi ja kuolisi nuorena? Jos hänestä tulisi päihderiippuvainen? Jos välimme rikkoutuisivat eivätkä he koskaan kävisi vanhempiaan katsomassa? Olisinko silti arvokkaampi ihminen (hoivakodissa kakkavaipoissa yksin maatessani) vain siksi, että olen tuottanut maailmaan uuden ihmisen?

Katsellessani työkaverin vauvamahaa ajatukseni olivat kyllä itsekkäitä. Mietin, etten minä lapsettomana koskaan saa samanlaista luvallista poissaoloa työelämästä. Ellen lisäänny (tai saa opintovapaata, ota palkatonta virkavapaata tai pääse 15 vuoden päästä vuorotteluvapaalle) edessäni on vielä 40 vuoden putki työelämää. Siinä ajassa ehdin maksaa hyvän siivun veroja, joilla toivottavasti rakennetaan nykypäivän lapsille parempaa tulevaisuutta. Siinä ajassa ehdin käyttää rahaa palveluihin ja "turhuuksiin", joiden kautta toivottavasti tuen jonkun toisen toimeentuloa. Ja ehdin säästää itselleni pienen eläkerahaston, jolla toivottavasti voin turvata myös vanhuuteni vuosien hoivaa. Ehkä sitten voin työllistää jokun kunnollisen veronmaksajan (lisääntyjän) lapsen.

Jos en saa lapsia, olen eräällä tapaa sukuni viimeinen. Toivon, että sitten, kun aika jättää minut, on vielä olemassa jonkinlainen kirkko, joka hoitaa minut hautaan. Olisi pappi, joka sanoo: katoavaisuudessa kylvetään, katoamattomuudessa niitetään. Olisi vaikka koululuokallinen lapsia seuraamassa toimitusta.

Että tuollaisiakin on, joiden elämän valinnat ovat johtaneet yksinäisiin hautajaisiin. Tai kutsumus.

Että olisi jäljellä vaikka yksikin ystävä, joka hautajaispäivänä keittäisi itselleen kahvit ja muistaisi: sellainen ihminen oli olemassa.

Sinustakin tullut on aikuinen...?

Täytän kuukauden kuluttua kolmekymmentä. Onko se paljon vai vähän? Onko se sen verran, että on jo aikuinen?

Minusta tuntuu, että 30 on uusi 20 - koko elämä ja valinnat vielä siellä edessäpäin! Nuoruus ja sen mukana jotenkin paheksuttava venyvä ja päämäärätön elämäntapa venähtää reilusti kolmenkympin päälle - eikä sekään ole enää niin kamalaa. Vaikka edelleen kuulee viestiä, että elämää pitäisi suorittaa ja kuinka 25v on vanha ensisynnyttäjä, ollaan samaan aikaan myös sallivampia elämän keskeneräisyydelle. Se on ihan ok olla 30v ja opiskelija. Pätkätyöt kutsuvat lähes jokaista ikätoveriani, pääkaupunkiseudulla myös kimppakämpät ja muu yhteisöasuminen (joka ennen ole vain niiden parikymppisten opiskelijoiden juttu).

Minulla on jo aika kovat aikuispisteet: omistusasunto, parempi auto, avioliitto ja vakituinen työ. Silti "velkani yhteiskuntaa kohtaan" ei ole täysin maksettu. Minulla ei ole lapsia. Niinpä saan kolmenkympin rajapyykin lähestyessä yhä tiuhemmin vastata kysymyksiin: milloinkas pastori osallistuu lastentekotalkoisiin? Ajattelin jättää ne kinkerit välistä. Ehkä se sitten on minussa yhä kytevää nuoruutta, vastuuttomuutta ja itsekkyyttä.

Ehkä aikuisuus on jotain sellaista, että ostetaan farmariauto, omakotitalo ja vietetään lomat kaikenlaisia puhdetöitä tehden. Käydään perhelomilla lapsiystävällisissä hotelleissa. Ehkä se on vain jokin keskiluokkaisen aikuisuuden ideaali. Tuota kuvaa katselen joskus vähän karasatelleen, korkkareiden kannoilla keikkuen. Minä olen kohta 30 ja tuo ei ole sellainen laatikko, jonne minä mahtuisin. Vaikka ulkoisesti monet kriteerit täytänkin.

Aikuisuus on minulle vastuuta ja samalla vapautta. Opiskelijavuosina ei paljon asunto- ja autolainat painaneet harteita, nyt painaa. Töissä on useimmiten kivaa, mutta sinne on pakko mennä myös silloin, kun ei huvita. Tämän työn, viran, minä olen kuitenkin tahtonut ja se on minulle annettu. Siitä saa myös palkkaa, mikä on iso etu silloin, kun on velkaa. Ja kahden ihmisen ruokaostokset. Ja kissat. Ja vakuutukset. Ja auto. Samalla aikuisuus on myös vapautta. Oma koti, oma lupa. Minähän en vapaapäivänäni imuroi, jos en jaksa (joskus on pakko, mutta ei aina). Lomalla ei ole pakko nousta kukonlaulun aikaan tuusaamaan (meidän rytmillä kaikki tuusaaminen alkaa illalla). Olen onnellisessa asemassa, koska rannaton vapaus ulottuu jossain määrin myös työhöni, hyvässä ja pahassa.

Eräs ystäväni sanoi, että kolmekymmentä on aika hyvä ikä. Sillä nyt voi jo jättää jotain taakseen. Parikymppisen paikkansa hakeminen, lokeroihin kelpaaminen saa jäädä. Siispä, minä ajattelin pitää iästa 30 ja +. Minä saan keikkua korkkareiden koroilla ja katsella ihannekuvia ilman painetta sopia siihen. Jätän taakseni kelpaamisella kilpailemisen ja valitsen vapauden. Vapauden olla minä itse - ja kasvaa minuna olemisessa.

Vesijuoksemassa.

Kävin vesijuoksemassa.
Uimahallin altaaseen näkyy vastapäisen koulun luokkahuoneiden valot. Ensin siellä on pimeää, sitten tulee opettaja, ja ennen kuin nousen altaasta, luokkaan ovat saapuneet jo oppilaatkin.

Toisinaan kaipaan takaisin koulumaailmaan. Sen säännölliseen, staattiseen rytmiin. Loisteputkivalojen alle väärän suhteisiin pulpetteihin. Ehkä se on pieni autisti minussa. Se, joka kaipaa selkeyttä, säännöllisyyttä ja rajoja. Miten vahvoja ovatkaan koulumuistot: Loisteputkilammpujen helinä niiden syttyessä, kumipurun vienon ummehtunut haju, kamppailu ikkunapaikasta.

Pukukopissa puhelin tutun opettajan kanssa. Kaikesta sopistetaan. Sisäilma on huonoa, ratkaisuja ei tehdä. Pian tunnit eivät riitä pitämään opettajaa leivässä. Lasketaan sormilla vuosia eläkkeeseen.

Minä luin ammattiliiton lehdestä, että oma vuosikertani saisi painaa duunia seitsenkymppiseksi. Edessä on vielä 40 vuotta. Parempi vain käydä vesijuoksemassa, että pysyy tikissä - huojumatta arkun päässä sittenkin, kun siunaa vanhoja opettajiaan.

Koskettava uutinen.

Olen taas menossa yhdelle kurssille. Sitä varten piti ennakkotehtävänä tarkkailla mediaa ja poimia jokin itseä koskettanut uutinen.

Olen tähän mennessä löytänyt kaksi. Kumpikaan niistä ei liity suuriin aiheisiin, kuten pakolaisiin, turvapaikanhakijoihin, yhteiskuntasopimuksen kaatumiseen, Suomen raiskaustilastoihin tai Virsivisan kieltämiseen.

Hannes Hynönen, 102-vuotias sydänten vetaraani, on kuollut.
Itse otsikko ei minua koskettanut, vaan artikkeli kokonaisuudessaan. Kuinka se kertoi tämän Linnan juhlissa hurmanneen veteraanin kuolleen rauhallisesti kotonaan aamukahvin jälkeen. Jos kuolema voi olla kaunis, nyt se oli. Kotona, kahvin ääreltä, elämästä nauttineena saa henkäistä viimeisen kerran.

Korpit huvittelevat matkien ja kiusoitellen isompiaan.
Jep, minua kosketti uutinen korpeista, noista hyljeksityistä mutta älykkäistä tuonenlinnuista. Tämän vuoden luontokirjaksi on valittu Korppiretki. Tuossa kirjassa on kuvattu mm. hetki, kun korpit kierivät lumessa ja kuinka korppi raaputtaa nokallaan kaverin niskaa.

Miksi nämä uutiset?

Ehkä niissä on pehmeyttä tämän sekasortoisen ajan keskellä. Hannes Hynönen oli mies, josta kellään ei ollut pahaa sanottavaa ja jota edes iltapäivälehdet eivät kehdanneet riepotella. Hän oli ihminen, jonka silmätkin hymyilivät. Sodan, jälleenrakentamisen ja teknologiamylleryksen nähnyt mies, joka rakasti tätä maata, sen kauneutta ja koko elämää ylipäänsä.

Korpeissa taas näin jotain inhimillistä. Miten ne elävät nuorina jengeissä ja sitten pariutuvat eliniäksi. Ne leikkivät ja imitoivat muitakin lajeja ihan huvikseen. Älykkyys tekee niistä myös julmia ja takaa-ajettuja.

Molemmat uutiset olivat minulle myös toivon uutisia. On olemassa onnellisia loppuja. Vielä ihan kaikki ei ole pilalla. Vielä on korppeja, jotka osaavat laskea liukumäkeä.

Minä ja ankkurihuivi.

Luin Oisko tulta? -blogista Nannan kirjoituksen suosituista tytöistä.
Klikkaa itsesi lukemaan TÄNNE.

Sitä lukiessa teki mieli nostaa kädet ilmaan ja huutaa AAMEN!
Sinne rivien väliin luin myös itseni.

Niiden, jotka ovat oppineet tuntemaan minut vasta nuorena aikuisena, on ehkä vaikea kuvitella sitä, miten arka joskus olin. Arka on ehkä huono sana. Jännittäjä on ehkä parempi. Pelkäsin ihmisiä, etenkin niitä muutamaa vuotta vanhempia, kauniita ja rohkeita. Seiskalla pelkäsin ysejä ja lukiolaisia. Lukion ekalla abeja, fuksina ketä tahansa, joka oli ollut yliopistossa kauemmin kuin minä, ja joka nautti jonkinlaista "asemaa". Kasvamisen myötä pelkoni on vähentynyt. Nyt jo vähän hymyilyttää kuinka pelottavana olen joitakin opiskelukavereita pitänyt. Lukenut sosiaalisia statuksia ja yrittänyt kelvata tai olla huomaamaton.

Minuakaan ei koskaan yläkoulun konvassa tultu hakemaan tanssiin. Kukaan nuoren seurakunnan porukoissa ei halunnut mitään juttua kanssani (Herralle kiitos - ajattelen tänään!). En saanut kutsua viimeiseen iltaan tai kaasoksi. En koskaan uskonut omiin mahdollisuuksiini vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja ehkä joku mahdollisuus teinirakkauteen siksi kävelikin ohitseni. Mieleeni on syöpynyt monta muistikuvaa siitä, miten joku on kommentoinut vaatteitani, ääntäni tai jotain olemuksessani. Siksi en laulanut ennen kuin tulin tänne töihin. Varoin erilaisuutta - mitä se sitten kussakin porukassa tarkoitti.

Kun helvetin alin monttu, yläkoulu, oli ohitettu, elämä alkoi hymyillä minullekin enemmän. Löysin enemmän omanlaisia kavereita, omia ihmisiä. Pelkäsin vähän vähemmän. Lukion toisella ja kolmannella alkaa olla jo ravintoketjun huipulla. Jokin ulkopuolisuuden tunne seurasi ehkä mukana silloinkin. Jossain vaiheessa opin nauramaan itselleni ennen kuin muut ehtivät. Pelko helpotti yliopistossa. Kun äkkiä olikin samalla viivalla sen pelottavan kolmikymppisen alanvaihtajan kanssa - eikä kanssafuksi pelottanutkaan enää ollenkaan. Paikka ainejärjestössä ja omassa sosiaalisessa piirissä antoi varmuutta: minä kelpaan sittenkin.

Välillä pelkään vieläkin. Vahvoja naisia. Vihaisia miehiä. Johtoasemassa olevia. Tai ehkä pelätä on huono sana. Jännittää on parempi. Se ei vain enää näy niin hyvin. Osaan olla reipas. Ajattelematta jännittämistä voin ohjata pikkukirkkohetken lastenlaululeikkeineen piispanseurueelle ja työyhteisölleni. Uskallan, koska tiedän paikkani. Tiedän, että osaan. Silti voin olla kauhuissani matkalla kotiseuroihin tai terveyskeskukseen kierrokselle.

Jossain syvällä minussa vieläkin asuu ajatus: Mitä muut minusta ajattelevat? Kelpaanko minä? Kenelle minä kelpaan?

Peruskoulun kommentit voivat kaivautua syvälle. Alakoulussa asetetut sosiaaliset statukset istuvat tiukassa. Pelko kahlitsee omaa kasvua. Tai kasvattaa vain vihaa.
Minulla oli onnea. Minulla on aina ollut hyviä ystäviä, pysyviäkin. Olen uskaltanut murtautua esiin jännittämisen ja kelpaamisen kilvoittelun takaa. Sisäinen palo on polttanut itse asetettuja esteitä. Olen uskaltanut uskaltaa: istunut vieraaseen pöytään tyhjässä kuppilassa, hymyillyt ja sanonut voidaanko me istua tähän - ja samalla jo asettanut oman takkini tuolin selkänojalle.

On oikeastaan hyvä, että välillä on pitänyt itkeä diskon vessassa, kun ei ole päässyt mukaan. Se ei ole hyvä, jos ei tule koskaan kutsutuksi. En tiedä kasvattaako se muuta kuin katkeruutta. Mutta aina valinnan ei pidäkään osua kohdalle, jotta muistaisimme kuinka toivorikkaana solmimme ankkurihuivin kaulalle ja kuinka siihen sitten kyyneleitä pyyhittiin. Siellä on yleensä tilaa tunnistaa ystävyys, missä tiedetään miltä tuntuu, kun jää ulkopuolelle.

Nanna H.

ps. minulla ei koskaan ollut ankkurihuivia. mutta muistelen, että sekin huivi, joka oli, oli jotenkin väärä. nykyisin minulla on vain kivoja huiveja.

Minne katosivat teemabileet?

Ystävä kävi eilen ja kaiken muun poukkoilevan keskustelun sisällä ehdimme miettiä myös teemabileitä. Ystäväni on näissä hyvä.  Heillä oli tuparit supersankari-teemalla ja synttärit kakkupuffet-ajatuksella, ja ainakin jonain jouluna hän pukeutui joulukuuseksi (valoineen kaikkineen).

Ainejärjestöajassa olivat parasta teemabileet. Vaikka kyseessä olisi ollut vain hassu hattu, sytytti oman asun miettiminen ihan eri tavalla juhlatunnelmaan. Olihan asun miettiminen toisiaan todella vaikeaa ja ärsyttävää. Silti kaipaan lapsenomaista heittäytymistä. Mitä enemmän ylivedetty teema, sen parempi. Mitä meillä oli? Hyvikset ja pahikset (toisella kerralla mun asu oli just hyvä), sadut (miehet sukkahousuissa), hassu hattu (mm. hedelmiä ja kuolleita eläimiä voi hyvin luovasti yhdistellä erilaisiin päähineisiin), firman pikkujoulut (vain huonoa ohjelmaa), 90-luku...

Syksyn morsiamen polttareissa oli teema: Batmanin morsian. Me muut olimme kissanaisia. Siinä oli jo yritystä. Pitäisi järjestää teemabileitä useammin.

Viimeinen pulla.

Kuka haluu viimeisen pullan? 

hiljaisuus

No, ota vaikka sää... (vaikka mäkin ehkä haluaisin, mutta jos tuo toinen enemmän, kun se kysyi...)

Viimeinen pulla (tai leipä tai keksi tai muu syötävä) jää ainakin meillä usein pussin pohjalle pyörimään. Jos vaikka se toinen haluaa tuon viimeisen. Ja kun molemmat ajattelevat näin, puhumatta siitä viimeisestä pullasta koskaan, alkaa viimeinen pulla lykätä hometta (tai kuivuu korpuksi) ja loppusijoittuu lopulta biojätteeseen.

Voinko mä syödä ton viimeisen pullan?

Haluan harvoin viimeistä pullaa. Viimeisen keksin tai karkkipussin karkin kyllä. Miksi muuten aina itsevalitun irtokarkkipussin pohjalle jää viimeiseksi jotenkin kuitenkin huonompi karkki? Jostain syystä sen viimeisen ottamiseen tuntuu usein liittyvän sisäinen kamppailu kohteliaisuuden ja oman mielihyvän välillä. Ainakin jos tilanne on julkinen tai tarjottava jotenkin yhteistä (kämppiksen kanssa, työpaikan kahviossa). Saanko minä ottaa tai edes himoita sitä viimeistä?

Pastori on hyvä ja aloittaa!

Ei ole ensimmäisellä pullallakaan helppoa. Suomalaiseen kirjoittamattomaan kohteliaisuuskoodistoon tuntuu nimittäin kuuluvan ihan ydinasiana kursailu. Ensin emäntä/isäntä kutsuu kahville ja kaikki leikkivät kuuroa. Sitten kahvi jo kaadetaan kuppiin ja kutsu toistetaan - edelleen suurin osa leikkii kuuroa, mutta silmäilee jo kohti kahvipöytää. Mielessä tehdään liikestartegiaa ja vuoronumerosysteemiä. Ja kahvi jäähtyy kupeissa.

Minä murran koodia koti kodilta. Kun kutsu käy, vastaan siihen. Olen lähtökohtaisesti kärsimätön ja minun on vaikea ymmärtää kursailun kohteliaisuutta. Eikä se kupissa jäähtynyt kahvikaan niin hyvää ole. Usein otan mukaani jonkun lähellä olevan ihmisen "mennäänpä me yhdessä ottamaan, niin muutkin uskaltaa".

Niin viimeiset tulevat ensimmäisiksi...

Ensimmäisen ja viimeisen pullan kohdalla vaikuttaa siis sama kursailun laki. Jäähtyneiden kahvikupillisten ja kuivuneiden pullien laki.

Onko näin myös meidän hengellisessä elämässämme?

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että olet oman elämäsi viimeinen pulla? Se onneton, jossa ei välttämättä ole mitään vikaa, mutta joka kursailevasta kohteliaisuudesta jää pussin pohjalle pyörimään. Odottamaan sitä rohkeaa, joka sanoo

Tuo viimeinen pulla on sitten mun!

Monta kotia.

Olen tällä viikolla ehtinyt nähdä jo kaksi tulevaa kotia. Ihmetellyt pohjaratkaisuja ja miettinyt, pitäisinkö itse tästä. Jostain syystä mietin lähes aina toisten kodeissa, miten itse sisustaisin - tai viihtyisinkö kyseisessä kodissa. Eikä ajatukseni ole koskaan arvosteleva vaan enemmänkin utelias. Maailman voi nähdä niin monelta kulmalta.

Paljon on puhuttu myös tilasta. Säilytystilasta ja olemisen tilasta. Toinen sanoo, että kolmiossa on liikaa tilaa kahdelle - että aina se yksi huone jää käyttämättä. Toinen haaveilee neliöstä kahdelle ihmiselle. Kolmas asuu mielummin eri osoitteissa, että omaa tilaa ja aikaa riittää varmasti. Sitten on niitäkin, jotka jakavat sulavasti parinsa kanssa yksiön. Säilytystilaa ei koskaan ole tarpeeksi ja aika usein ylähyllyille ei yltä kukaan. Itse huomaan ihan sulavasti täyttäväni kahden kissan kanssa isohkon kolmion.

Moni muuttaa. Ainakin fecbookin arkihaasteen perusteella useampikin tuttavani ja ystäväni vaihtaa näinä päivinä osoitetta. Olin itsekin pienesti auttamassa työystävän muutossa. Oma sisäinen muuttoni on vielä hieman kesken. Etenkin olohuoneessa on monta kohtaa, johon pitäisi. Makuuhuone odottelee uusia tapetteja - ehkä kesällä sitten.

Aiemmin julistin mielessäni tämän ajan Rakkauden kevääksi 2014. Tämä voisi olla myös Muuttojen kevät 2014. Ehkä niissä on jotain samaa, rakkaudessa ja uudessa kodissa. Nekin voi nähdä niin monesta kulmasta ja molemmissa tarvitaan kompromisseja, ehkä ripaus luopumistakin.

Ei ole täällä mitään pysyvää, 
vain sinä Herra, sinä luoksein jää
virsi 555

Iankaikkinen.

Oltiin tosiaan riparilla. Oli kiva viikko vaikka saatoin hieman naurahtaa viimeisen illan kynttiläringissä (repeilin useita kertoja - mikä ammatillisuus?) ja jotain mopopoikia saattoi käydä ilotulittelemassa meidän huudeilla, mutta noin niinkuin leirinä oli hyvä. Ehkä ainakin kolme nuorta nyt uskoo, että mä olen ihan kiva (natsiksi).

Tulin pois leiriltä ja lähdin parin jumiksen kautta pastoraalikurssille. (Se on sellaista papeille tarjottavaa jatkokoulutusta kirkon puolesta. Kun suorittaa kaikki 8 opintokokonaisuutta, saa hienon(?) todistuksen ja on kelpoinen hakemaan kappalaisen virkoja. Kappalainen on seurakuntapastoria (minä!) hienompi virka, johon joissain tapauksissa liittyy myös enemmän vastuuta - ja isompi palkka.) Kun pääsin yli angstistani, kurssi oli ihan antoisa.

Nyt olen kotona. Pyykkikone laulaa kahden viikon pyykkikuormaa. Tietokone kuumenee, kun minä päivitän itseäni Under the Domen ja Siskonpedin maailmaan.

Urholla ja Ylermillä on jonkinlainen hellyyskriisi. Ylermi tunki ensimmäiseksi yöksi minun ja Kalamiehen väliin nukkumaan. Urho tuli seuraavana päivänä meidän päällemme nukkumaan. Ehkä kolme viikkoa maalla oli paratiisi - mutta kyllä koti on koti. Ja ensisijainen palvelija kuitenkin se ykkönen. ;)

*

Leirillä mietimme, millainen paikka olisi taivas ja millainen helvetti.

Virikkeeksi näytin Björnin tarinan.
Aika usein ajatus kristittyjen taivaasta on juuri tuollainen kuin klipissä kuvataan. Hissimusiikki soi ja nunnat haukottelevat autuaasti. Simpsoneissa taivaassa muistaakseni pelattiin golfia... Tuskin kukaan haluaa sellaiseen taivaaseen? Helvetti tulimerineen ja ikuisine Rob Zombien ja AC/DC keikkoineen kiehtoo enemmän.

Stephen King on jossain kirjassaan/haastattelussaan kertonut, että hänelle helvetti on jotain, mikä toistuu loputtomasti samana (vierität kiveä mäelle, se valuu alas, kierität takaisin ja tiedät, että kaikki alkaa taas kohta alusta). Jotain samankaltaista ajattelen itse kadotuksesta. Siinä ei ole mitään kiehtovaa, ainostaan tylsyyttä, toistoa ja kuolemaa. Ulkopuolisuutta ja kaipausta, autiutta, tyhjyyttä.

Entäs taivas? Minua iankaikkisuudessa kiehtoo ajattomuus. Taivas on jotain ajatonta, helvetti ikuista. Taivas on se elämän tähtikirkkain ja onnellisin hetki aina. Ei mitään pakkobailuja enkelien kanssa, vaan ajatonta rakkautta.

Minun taivaassani on ainakin sirkusaakkosia ja kissanpentuja. Ja merinäköala.

Symboleja.

Olen sanaihminen, puhetyöläinen.

Jumalanpalveluspäivillä huomasin kuitenkin jälleen olevani myös symbolien ihminen. Olen siirtymäriittien ihminen. On paljon asioita, joita sanat eivät tavoita. Tunteita, muistoja ja ajatuksia, joilla ei ole sanojen muotoa. Tarvitaan konkretiaa: liikettä, kuvia, esineitä.

Minä jätän sinut tähän.

Tarvitsin kiven, jota pidellä. Kiven, jonka sai poistuessaan jättää koriin muiden jättämien kivien kanssa. Se oli rukouskivi. Sen mukana jätin painavat ajatukset pois itsestäni.

Käteen ojennettu tutkintotodistus päästää minut vapaaksi: Sinä olet valmis tältä kohdalta. Stolan pukeminen muistuttaa pappisvihkimyksen lupauksesta: Minut on erotettu tähän tehtävään. Ilman rippiristiä kaulalla olo on paljas.

Minä otan sinut mukaan.

Laitan Kalamiehen kuvan kalenterin sisäsivulle. Tärkeiden kuvia Raamatun väliin.
Ohimennen kosketan ristiä.

Meillä on pullaa!

Luterilaisen kirkon VAHVUUS on se, että sieltä voi lähteä, mutta sinne voi myös palata, ja sinne voi aina tulla.

Törmäsin ajatukseen Uskovaiset nuoret -ryhmässä Facebookissa. Yllättäen tosiuskovaiset lyttäsivät ajatuksen ja keskustelun avaajan mm. argumentilla "luterilaisessa kirkossa on töissä homoja". Koko ryhmässä ovat vallalla vapaat suunnat ja herätyskristillisyys. Mutta ei nyt mennä siihen sen enempää, antaa heidän temmeltää. 

Minua vain jäi surettamaan asenne. Ihan kuin Suomen evankelis-luterilainen kirkko olisi jotain menetettyä kansaa, josta viimeisetkin tosiuskovaiset tulisi pelastaa raamatullisempiin piireihin. "Kun ev.lut kirkko hyysää kaikenlaisia paholaisen lapsia ja taitaa siellä joku pappi olla myötämielinen evoluutiota kohtaan puhumattakaan muista, paljon polttavammista, aiheista." "Periaatteessa evl:n opissa ei ole mitään vikaa, mutta kaikenmaailman naispapit ja muut hipit ovat hapattaneet opetuksen."

Uutisiinkin päästään vain, kun ihmiset eroavat joukoittain (koska joku sanoi pahasti ja osoitti kirkon olevan tosi taantunut - tai koska kirkon virallinen ääni ei asettunutkaan sen pahasti sanoneen sanojen taakse, mikä on merkki kirkon maallistumisesta ). Kukaan ei vain muista kirjoittaa niistä, jotka liittyvät kirkkoon. Aina on palaajia ja uusia tulokkaita.

Todentotta. Meidän vahvuutemme on, että meidät voi jättää, mutta saa myös palata.  Meille saa tulla. Kukaan ei ovella kysy jäsenkirjaa, uskoontulopäivämäärää tai armolahjojen määrää. Kyselemättömyys voi tietysti olla myös heikkous ja johtaa ulkopuolisuuteen ja kohtaamattomuuteen. Mutta minä olen kokenut sen usein myös vapauttavana. Minä saan istua ihan yksin siinä penkissä eikä kukaan tule väkisin kaveeraamaan. Kukaan ei ala tivata sieluni tilaa tai siteerata raamatunkohtia elämänohjeeksi. Joukko on sekava ja kovaäänisen moniääninen, mutta juuri siksi joukkoon mahtuu.

Luterilainen kirkko on kuitenkin, vielä, se tutuin kirkko. Suurin osa suomalaisista on kuitenkin kastettu lapsena ja he ovat luovineet itsensä läpi rippikoulusta. Kirkollisvero ketuttaa, koska sillä ei saada etuja itselle just nyt heti, vaan lapsettomankin rahoja saatetaan käyttää vaikka perhekerhojen pyörittämiseen - Herra varjele! Kirkko tuntuu etäiseltä ja se on helppo jättää napinpainalluksella. Mutta se on kuitenkin, jollain tavalla, tuttu. Ainakin se kirkkorakennus, jonne ehkä koulustakin tehtiin retkiä. Kirkon seremonioissa on jotain tuttua ja turvallistakin. Pönöttävä pappi ja vieras virsi, jos ei muuta. 

Ja jos uskaltautuu takaisin, mitä sanoisi luterilainen kirkko? "Mukava nähdä pitkästä aikaa." Ei kysele, missä sitä on oltu ja kenen kanssa. 

Minulle evankelis-luterilainen kirkko on hengellinen koti. Ei vain työpaikka, vaan koti. Minulla on ystäviä vapaista suunnista - ja hyviä ystäviä ovatkin. Me jaamme saman uskon ja seuraamme samaa Jeesusta. Mutta se kieli, jolla minä puhun Jumalasta, ne muodot joilla Jumalaa palvelen ja joissa hän palvelee minua, ovat evankelis-luterilaisen kirkon kieltä ja muotoa. En minä kirkkoa sokeasti rakasta, mutta rakastan kuitenkin. Sen pölyisyyttä, haparointia ja moniäänisyyttä.

Jos evl olisi henkilö, hän olisi vanha ja sympaattinen mummo tai pappa. Huokuisi arvokkuutta ja lämpöä, kuten kauneimmat puukirkot. Hidas hän jo on, ei oikein pysy muodin mukana ja mielipiteetkin muodostuvat hitaasti ja pirstaleisesti. Mutta aina hän tarjoaa kahvia ja pullaa ja sanoo:

Mukava nähdä, pitkästä aikaa.

 

Kohta on taas kaikki irrallaan.

Moi.
En ole kuollut. Olen lomalla. Olen seikkailulla. Siihen on tähän mennessä kuulunut Pohjois-Karjalan hassunnimiset paikat ja pienet käpykylät, kissanpennut, hauet, Carcassonne-ottelut ja yölliset keskustelut miesten ja naisten eroista.

Olen miettinyt vapautta, jotenkin tunnustellut sitä. Mitä on vapaus? Mihin vapaus katosi? Vai onko se sittenkin vain asennekysymys?

Kissat ovat maalla ja sumeilematta väärinkäyttävät vapauttaan. Ne roikaleet eivät suostu enää tulemaan yöksi kotiin vaan jatkavat seikkailujaan ja aiheuttavat valvottuja öitä ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä meille ihmisille. Ehdin jo tipan tirauttaa, kun olin ihan varma, että nyt se Ylermi on mennyttä kissaa. (Ja sitten katti löytyy aitan vintiltä sohvalta nukkumassa puolentoista vuorokauden etsinnän jälkeen!)

Tämä seikkailu jatkuu vielä hetken. Päässä soi vanha Maija Vilkkumaa ja Haloo Helsinki. Autossa kuuntelen äänikirjaa ja välillä mietin hassuja asioita. Kuten tunnetta vapaudesta - tai muistojen väriä.

Uskovaisia.

Facebookin Uskovaiset nuoret on noussut valtakunnan tietoisuuteen. Olen siellä tarkkailemassa. Toteamassa kuinka nopeasti "aiheettomat" viestiketjut katoavat. Siis keskusteluketjut katoavat, koska ryhmässä pitää ollatilaa JEESUS<3<3<3 sekä muaahdistaaolkaamunkavereita -postauksille, joihin voi kommentoida lisää ihkusydämiä.


Tiesin jo ennen liittymistäni, ettei se ole minun paikkani. Epäraamatullinen kun jo ammatinvalintani (ja kutsumukseni) puolesta olen - ryhmän ylläpidon linjauksen mukaan. Mutta kävinpä katselemassa ja voimassa vähän pahoin, sekä yleisestä ilmapiiristä, mykistämisestä, että ihmisten tarpeesta provosoida ja provosoitua.

Ryhmässä on hyvä ylistää, pyytää ja saada rukousapua, mutta keskustelua se ei edes halua edistää. Ryhmä tukee tietynlaista valmista hengellisyyttä, mutta voi romuttaa epäilevän ja kyselevän uskon. Huomaan ryhmän herättävän minussa vanhat traumat siitä, kun Paavalilla päähän hakattiin.

Onneksi traumojen voittaminen sai tänään sysäyksen eteenpäin, kun sain arvosanan raamattupastoraali I:stä (1,5/2). Jei!

Ja bongasin minä somesta jotain muutakin:














Niinpä.

21 tapaa.

Kävimme tyttöjen (kai vielä 27v naisia voi sanoa tytöiksi?) kanssa katsomassa kotimaisen (draama?)komedian 21 tapaa pilata avioliitto. Toisin kuin usein luullaan, Saarijärvellä ei enää pyöri uutuuksissa Titanic tai Topi ja Tessu vaan ihan oikeat uutuudet.

21 tapaa on riemastuttava elokuva! Etenkin kaltaiselleni epäromantikolle, jolle ihkusydämet aiheuttavat viluväristyksiä ja ystävänpäivä on merkki kevätuniajan alkamisesta. Pitivät elokuvasta muutkin. Hahmot ovat hauskoja ja erityisen hauskoja olivat videoklipit "ihan oikeiden ihmisten" häistä.

Ilman Kalamiestä minäkin voisin olla nainen, joka haluaa tutkimuksellaan todistaa rakkausavioliittojen olevan ihmiselle sopimaton olotila. Kävisin muiden häissä kuvaamassa ne pienet merkit ja tietäisin paremmin. Elokuva löytää oivallisesti parisuhteiden kipupisteet ja kuvaa ne hyvin: älä puhu, kohtele kuin lasta, ripustaudu, hanki alkoholiongelma... Vai mitä pitäisi sanoa sohvaan kätkeytyneestä naisesta tai miehestä, joka vuosienkin jälkeen kattaa ex-vaimolle päiväkahvin kaiken varalta?

Lopputulos kylvää kuitenkin uskoa rakkauteen, tai jotain sinne päin:

21. Älä uskalla rakastaa.

Pasila-sarjan Repomies sanoi: Rakkaus on sokea. Sillä on myös kihti ja reuma ja se kuulee huonosti.  Rakkaus saa tekemään typeriä asioita (tai Kalamiehen mielestä tyhmyys vaikuttaa sen), mutta ehkä se on myös jonkinlainen eteenpäin vievä voima. Jotain, mikä vaatii omalta mukavuusalueelta poistumista, uskallusta.

Uskalla. Anna mahdollisuus.

Anna Puulla on myös Säännöt rakkaudelle. Kuunnelkaahan.

Uuden kodin ihmeitä.

On tiettyjä asioita, joita ei koskaan saa selville asuntonäytössä. 

Asuntoa katsellessa naapurissa on aina hipi-hiljaista. Kun kamat on kannettu sisälle, paljastuu totuus yläkerran wannabe-muusikosta, joka rämpyttelee kitaraa ja joikaa wishyouwerehereä sydämensä kyllyydestä. Kuuluvuuden puolesta mies voisi soitella vaikka minun parvekkeellani.

Naapureihin tutustuu nopeasti, kun joka kerta ulko-ovesta kulkiessaan saa pidellä ovea joko sisään tai ulos pyrkivälle rollaattoriasukkaalle.

Ehkä jännittävintä on asuntoni back to 70's- tyyppinen tv. Tämä on kaapelitalo. Kuitenkin ohjelmaa näkyy vain, kun kytkee telkkariin antenni-digiboxin, johon on kiinnitettynä antennipiuha - ja jättää piuhan roikkumaan ilmaan. Näppärästi siirtelemässä antennijohtoa eri asentoihin saa vuorotellen näkymään joko YLEn kanavat tai maikkarin ja nelosen ja muita suurempilukuisia kanavia.

Pelottavasta isännöitsijästä en edes sano mitään.

Onko oikein omistaa?

Kuuntelin tänään YleX:n Etusivu-ohjelmaa. Siellä keskusteltiin Finanssialan keskusliiton ehdotuksesta, tulisiko asunnonostajalla olla omarahoitusta (säästöjä) 20% asunnon hinnasta. Koviten tämä uudistus vaikuttaisi ensiasunnon ostajiin. Jemmassa tulisi olla reilu kymppitonni, ainakin. (Ymmärrän minäkin pankin riskin. Mikään pankki ei anna lainaa kuin 70%:lle asunnon hinnasta. Lopulle pitää olla lisävakuuksia, rahoitusta tai muuta täytettä jo nyt.)

Monen kommentoijan mielestä tuo 20%-ehdotus on oikein ja kohtuullista. Omistusasuntoa pidettiin porvarillisena. Se on statussymboli, johon ei kuulukaan olla varaa.Toisaalta omistusasuntoa myös ihannoidaan - ajatuksissa yleensä siintää omakotitalo kahdella autotallilla ja rantatontilla.

Jäin miettimään omaa omistustani. Minä olen 26-vuotias ja minulla on omistusasunto. Ja auto. Minulla on huonekaluja, joita ei ole haalittu vain kirpputoreilta ja naapureilta. Olenko siis porvari-pa**ka, joka ei tiedä todellisesta elämästä mitään? Nainen pumpulissa?

Yliopisto-opiskelija on punavihreä ja ylpeä siitä. Paitsi ne talous- ja oikeuspuolen opiskelijat, jotka pyrkivät politiikkaan dressmanneissaan jo fuksivuonna kokoomus-pinssi säihkyen. Ehkä sieltä Carelian aulan maailmasta minun sieluni maisemaan henkii nyt epäilys... onko oikein omistaa? Eikö pitäisi vain asua ikuisesti vuokralla ja ajaa polkupyörällä? Ainakaan omaa asuntoa ei pitäisi ostaa yksin ja heti ensimmäisen vakituisen paikan saatuaan - tai sellaisen paheksunnantunnun olen itseeni imenyt. 

20%-ehdotuksessa on miinuksensakin, ja niistäkin ohimennen mainittiin. Ensiasunnon ostajia ei ole, koska opiskelujen aikana säästäminen on monelle mahdotonta. Sitten tulee lapsia ja yhä kasvavan asunnon yhä kasvava vuokra. Pienet asunnot eivät liiku (paitsi asuntosijoittajille, jotka sitten vuokraavat ne kalliilla) eikä isompaan pääse muuttamaan, koska on jumissa ensimmäisessään. Ehkä vielä minullekin jää kolmio käsiin.

Minulla oli mahdollisuus omaan, ja minä otin sen. Kreivin aikaan. Jos ehdotus menee läpi, olisi minunkin asuntokauppani jäänyt tekemättä. Nyt alkaa lainanlyhennysten ja yhtiövastikkeiden aika. Muutosvastaiselle ihmiselle pysyvyys on hyvästä. Saanpa ainakin valita keittiöni seinävärit ihan itse. Niin kamalaa kuin se onkin.

Näitä miettii pieni ihminen värikarttojen äärellä.

PS. Laskin viiden vuoden vuokrani yhteen. 25 000 euroa. Minulle jäi valokuvia ja osoitemerkintä.

meant to be.

Olen viime aikoina kuullut todella paljon erouutisia. Se pistää miettimään.

Mistä tietää, että juuri tämä rakkaus on tehty kestämään? Mistä tietää, että nyt on aika sanoa minärakastansinua - tai nyt on aika erota. Mihin asti tahto riittää? Moni vihkimäni pari kuvaili, että "tää oli vaan niiiin meant to be". Samaan aikaan toisaalla (tapahtuu jo maailma) pitkään yhdessä ollut pari pakkaa tavaransa eri laatikoihin - ei erityisesti mistään syystä. "Tämä vain meni näin."

Baby I 've been here before/ I know this room, I've walked this floor...

Sen Toisen kanssa meillä oli paljon yhteistä. Samat kaverit ja kulmat. Kiinnostuimme samoista kirjoista ja elokuvista, viinistä ja hyvästä ruuasta. Se kaikki oli niin valmista. Niin tuttua. 

Niin meant to be
broken.

Sit on Kalamies siellä satojen kilometrien päässä. Toinen ei syö kalaa ja toisen lempiharrastus on kalastus. Toinen elää sanoista, toinen ei ole koskaan lukenut kokonaista kirjaa. Toinen tykkää ihmisistä, toinen ei välittäisi tavata enää yhtään uuttaa. Kaikki on kesken ja ennenkokematonta.

Tätä en ole ennen nähnyt. Minä en tiedä, miten tämä menee. Ja niin on hyvä.

All I know is that you are so nice. You are the nicest thing I've seen.

Aava.

Toisia aava meri ahdistaa. Rannaton maisema ja loputtomantuntuisesti levittyvä vesi luo turvattomuutta. Toisille sama maisema edustaa vapautta. Kukaan ei ole määrittämässä rajoja. Kaikki voi jatkua loputtomiin.

Kävimme lomalla Kalajoen hiekkasärkillä. Siellä tuoksui mereltä. Kalamies kysyi minulta, miltä meri tuoksuu. Sisämaan ihmisen nenässä se tuoksuu suolalta, ja liikkuvalta vedeltä, vähän samalta kuin joki tai koski. Kahlasimme pehmeässä hiekassa nilkkoja myöten. Katsoimme rannattomuutta. Ja omaa kuvajaistamme häilyvästä vedestä.

Pohdimme paljon elämän valintoja. Kuinka rannatonta elämä voi olla - kaikki voivat periaatteessa valita ihan mitä vain. Koulupaikat ovat avoimia kaikille taustoista riippumatta, värivalopaikoissa kuka tahansa voi väittää olevansa mitä tahansa. Toisia mahdollisuuksien moninaisuus ahdistaa. Meri on liian aava. Toiset eksyvät tuhannelle merelle, toiset löytävät oman majakkansa, suuntansa.

Suljen monta ikkunaa /aukinaista, kutsuvaa / Viikkoja vai vuosia / Kerro, niin jaksan sulkea /

 Sulle annan kaiken kaiken / maallisen ja maanalaisen

pmmp: rakkaalleni

Minä rakastan rannattomuutta, ihastelen päättymätöntä järvenselkää. Haluan säilyttää ainakin ajatuksen vapaudesta. Vesireitit ovat merkkejä vapaudesta. Vaikka minä vakiinnun. Elämän meri ei avaudu edessäni uhkaavana. Minun virkani vakinaistettiin. Katselen myytäviä asuntoja - olisitko sinä minun kotini. Minulla on ihan oikea parisuhde. Monta suljettua ikkunaa. Saan olla tässä. Jalat lämpimässä hiekassa, katse horisontissa. Vapaa ja turvassa.

Toisinaan epäilen tämän olevan vain tyyntä ennen myrskyä.

Hassu ja Haaste.

Olympialaisten lopettajaiset pyörii telkassa ja mieli Kalamiehessä, joka nukkuu taas kuukauden jossain siellä 300 kilometrin päässä. Mieli pyörii myös loman puolikkaassa, jonka vietin Pohjois-Karjalassa. Teologeja oli ihan huomaamatta ikävä - sen tajusi kaverin Läksäreissä. Jossain sellaisessa helppoudessa olla - vaikka tilanne sinällään oli jotenkin outo. Pojat kysyivät mukaan mehtään. En mennyt. Toisessa hetkessä olisin lähtenyt siltä istumalta. Bongailtiin Kalamiehen kanssa omakotitaloja. Se oli hyvä. Se oli meidän aikaa.

Loppukiri-blogin Kaisa haastoi minut vastaamaan 11 kysymykseen ja sitten keksimään uudet 11 kysymystä ja nakittamaan omalta lukulistaltani 11 vastaajaa omiin kyssäreihini. Koska ajatus on vielä matkalla kotiin, vastaan haasteeseen! (Kiitos, Kaisa, huomauttamisesta!)

1. Kuvaile tyypillinen arkiaamusi. 

Ensinnäkin, arkiaamuni tarkoittaa aamuja keskiviikosta sunnuntaihin. Herään torkuttamisen jälkeen aina vähän myöhässä. Keitän teetä, teen leivän tai otan jugurttia. Siivoan kissan laatikon. Etsin "sokeripalaa" paitaan, säntäilen ympäri kämppää, jätän puolet teestä juomatta, meikkaan ja lähden (liian usein) autolla töihin, joko kappelille, kirkkoon tai virastolle, jos on arki-arki.

2. Millaisista asioista stressaannut.

Aikatauluista, suunnittelemattomuudesta. Asioista, joihin en voi vaikuttaa.

3. Miten hemmottelet itseäsi? 

Luen hyvää kirjaa tai katson lastenelokuvaa sohvalla kunnes nukahdan. Syön hyvää ruokaa tai suklaata. Keitän teetä, jossa on paljon hunajaa. Sauna on myös hyvä, jos sellaisen äärelle pääsee. Lyhyesti: hemmottelen itseäni sanoilla ja sokerilla.

4. Rankaisetko itseäsi? Mistä asioista ja miten?

En. Minulla on todella huono itsekuri ja olen itseäni kohtaan todella epälooginen kasvattaja.

5. Miten hemmottelet läheisiäsi? 

Leipominen oli ennen tässä vahvassa roolissa. Nykyisin saatan tarjota hierontaa tai pieniä arjen palveluksia.

6. Miten olet tänään pukeutunut? 

Minulla oli siniharmaa kuviollinen paksua puuvillaa oleva mekko, mustat sukkikset ja punainen takki. Sellaista helppoa matkustusvaatetta, joissa kehtaa kuitenkin olla ihmisten ilmoilla. Vähän tytömpää kuin tavallisesti.

7. Sinulla on kaksi tuntia tuhlattavana kaupungilla. Missä käyt?

Kierrän omimmat rättiliikkeet ja kenkäkaupat. Saatan soittaa kaveria kahville riippuen siitä, missä kaupungissa aikaa on. Saatan kuluttaa jopa tunnin myös kirja- tai levykaupassa.

8. Mikä elokuva on yllättänyt sinut positiivisesti?

Vihaan romanttisia komedioita ja kreisikomedioita. Yllättäjiä ovat siis olleet Paksuna ja Bridesmades. Molempia markkinoidaan romanttisina komedioina/draamoina, mutta ne ovat osuvia ja oikeasti hauskoja, eivätkä juurikaan ällöromanttisia. 

9. Mihin elokuvaan petyit?

Jatko-osiin? Ice Age 4 oli pettymys, Pirates of the Caribbean 4 vielä isompi. Neljänneltä saman sarjan leffalta ei edes odota paljon - ja silti pettyy.

10. Kerro jostain hölmöstä heräteostoksestasi, vai teetkö sellaisia ollenkaan? 

Teen harvoin heräteostoksia - ja jos teen, olen niihin yleensä tyytyväinen. Mutta. Borat-dvd:stä olen maksanut 3.95 ja kyseinen levy on edelleen häpeätahrana elokuvakokoelmissani. Ei iskenyt, paitsi ne uimahousut painajaisiin.

11. Säilytätkö jotakin tavaroita, jotka olet ajatellut antaa lapsillesi tulevaisuudessa? 

Minulla on ainakin 3 isoa pahvilaatikollista pehmoleluja. Niitä ei saa hävittää. Äitini on tainnut hamstrata vauvatavaraa enemmän kuin minä. Jokunen mekko, potkupuku ja viltti varmasti odottelee minun jälkikasvuani. Tietysti jemmassa on myös kirjoja ja ehkä jopa Muumit vhs-kaseteilla. :D

Ja sitten kysymykset haastettaville (jätän suosiolla pois Kaisan jo nakittamat bloggaajat).

1. Mikä tekee sinut onnelliseksi?
2. Missä näet itsesi 5 vuoden päässä?
3. Minkä yhden asian muuttaisit elämässäsi?
4. Mikä romaani on tehnyt sinuun vaikutuksen ja miksi?
5. Mikä biisi olisi teinivuosiesi tunnaribiisi?
6. Pelinimesi ( lempiväri + lempieläin esim vihreä pingviini)
7. Missä asiassa olet erityisen hyvä?
8. Mikä taas ei ole vahvuusalueesi?
9. Minne haluaisit matkustaa ja miksi?
10. Mikä on sinusta kaunista?
11. Mikä on nappu?

Odotan vastausta teiltä Umpirusetilla, Jumalan kämmenellä, Sailalai ,Sofia, Tuulisinakin päivinä
Ei ole siinä yhtätoista, mutta joskus puolikaskin on hyvä. :)