Suomen ev.lut. kirkossa työpaikat vähenevät. Se johtuu siitä, että rahat vähenevät. Mikä taas johtuu siitä, että väki vähenee eli verotulot pienenevät. Virkaa, etenkin vakituista ja kokoaikaista, on yhä vaikeampi saada. Vielä kymmenen vuotta sitten sanottiin, että töitä kyllä papeille riittää, kun suuret ikäluokat eläköityvät... Nyt kuulen vain katkeraa valitusta, kun kävikin toisin.
Minulla kävi aikanaan mieletön munkkipossu. Minulle on annettu tässä virka-asiassa kultakauhalla. Valmistuin ennen pahinta pudotusta. Täällä avautui paikka. Olin tuttu. Oli tähdet kohdallaan ja Jumalalla visiota. Olen tästä kaikesta äärimmäisen kiitollinen.
Silti toisinaan uuvuttaa.
Eräässä keskustelussa silmiin osui kommentti siitä, kuinka elämä pätkätöiden, keikkojen ja työttymyyden kanssa on monin tavoin haastavaa. (Se on!) Loppukaneettina oli: eli olkaa te virassa olevat vain kiitollisia.
Kommentti osui syyllistymisherkkyysalueeseeni. Olen saanut kaiken "liian helpolla" ja silti uuvun. Vakivirassani joskus haaveilen siitä, että voisi vain jättää kaiken ja olla menemättä töihin. Olen miettinyt toista alaa, ja todennut, etten osaa mitään muuta. Olen pohtinut toiselle paikkakunnalle hakeutumista ja virkakiertoa - ja jättänyt sen, etten veisi kenenkään virattoman pätkäläisen paikkaa.
Olen miettinyt öisin olenko tarpeeksi kiitollinen?
Virassa olevana minun täytyy olla kiitollinen.
Olen kiitollinen silloinkin, kun viikkotyöaika on lähempänä viittäkymmentä kuin neljääkymmentä tuntia, olenpahan ainakin palkkani ansainnut. Olen kiitollinen silloinkin, kun palaan töistä puoli kahdeksan illalla ja lähden seuraavana aamuna puoli kahdeksalta töihin, olenhan siis tärkeä osa organisaatiotamme. Olen kiitollinen, kun saan niskaani seurakuntalaisen pahan mielen milloin mistäkin, sillä siihenhän minut on kutsuttu. Olen kiitollinen, kun joudun jälleen kerran perumaan jonkin vapaa-ajan tapaamisen töiden takia, koska olenhan ensisijaisesti pappi seurakuntalaisiani varten (minulla on virka ja seurakunta!). Olen kiitollinen silloinkin, kun puoliso on täällä periferiassa työttömänä (koska muutti vuokseni tänne, korkeimman työttömyysprosentin alueelle). Onhan minulla sentään työtä, jolla elättää perhe ja maksaa asuntolainaa.
Olen kiitollinen varmasti vielä silloinkin, kun en enää jaksa itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa, vaan itken vain. Sillä onhan minulla sentään virka, josta jäädä sairauslomalle. Tosin uupuminen saatetaan ottaa merkkinä siitä, että en ole ollut riittävän kiitollinen kaikesta siitä, mitä olen saanut - vieläpä joutumatta taistelemaan.
Riittääkö sekään? Olenko sittenkin leipäpappi? Todellinen, kiitollinen, pappi tekisi työtään vaikka ilmaiseksi. Viisikymmentä tuntia viikossa, koska se on kutsumus. Kantaa toisten taakkoja, koska sen tehtävän on saanut sydämelleen. Palkka on kiva lisä, mutta siitäkin voisi luopua, koska oikeasti maallisilla asioilla ei ole merkitystä. Työ palkitsee.
Mutta vakavasti puhuen: Olen ihan aidosti kiitollinen.
Ymmärrän, miten paljon olen saanut. Enkä ole, rakas huolestunut lukijani, palamassa loppuun. Aloitin juuri työnohjauksen. En tee läheskään viikottain 50-tuntisia viikkoja. Suurimman osan ajasta näen tässä työssä ja kutsumuksessa enemmän iloa kuin taakkaa. Toisinaan vain toisten odotukset ovat liikaa. Toisten asenteet ja hätähuudot osuvat liian syvälle. Herättävät sellaista "ainoa auto-onnettomuudesta selvinnyt" -tyyppistä syyllisyyttä. Miksi minä sain paljon - ja tuo toinen ei mitään (tai ainakin paljon vähemmän)?
Hyvänä päivänä uskon myös siihen, että ihan kaikki tämä ei ole vain kultakauhalla annettua lahjaa. Ehkä siellä onnen ja sattuman ja johdatuksen joukossa on ripaus sitä, että minä osaan tämän homman. Minä olen, ainakin toisinaan, ihan kelpo pappi. (Ja aika kiva vaimo ja ystävä.)