En ole jouluihminen, mutta...

...meille kannettiin joulukuusi sisälle jo viime viikolla. Se myös koristeltiin samana iltana. Minusta se on ihana, vaikkei se jostain syystä tuoksukaan yhtään. (Kalamies haki puun porukoiden metsästä.) Minulla ei ole ollut koskaan omassa asunnossani kuusta, parina jouluna parvekkeella joulupuun virkaa on ajanut tuija (sittemmin kuoliintunut).

Meillä oli perjantaina työporukan joulujuhla. Ihan itse askartelin sinne 30 joululahjapussukkaa alakoulujen joulupussien hengessä: suklaata, tarroja ja pikkuinen lamppu. Ensi kerralla en säästä ja hanki eväspusseja puolet kalliimpien joulunpunaisten pussien sijasta. Toivottavasti hetkeen ei tarvitse joulujuhlaa myöskään järjestää. Onneksi toveri-J soitteli kuulumisia, sujui tämäkin iltapuhde mukavasti. 

En ole jouluihminen enkä laula (paitsi töissä kun on pakko). Siltikin meillä koettiin se ihme, että Kalamies soitti kitaraa ja minä hoilasin joululauluja. Duomme (Ylermi & Pojat) ensiesiintyminen koetaan sitten lapsuudenkodissani jouluaattona. Äiti tilasi pienen musiikkisetin, koska kummityttöni viettää heillä joulua. Saas nähdä, viettääkö enää tämän jälkeen... 

Tänään haimme viimeiset lahjat ja paketoimme ne. Kinkku on paistettu ja huomenna tulee odotettuja pikkujouluvieraita kahvittelemaan. Jouluaaton hartaus on valmisteltu puhetta myöten. Nyt tuntuu joululta. Ja se tuntuu aika hyvältä. Ehkä tämä on sitä, että joulu on nyt meidän. Meidän kuusi, meidän kodissa. Meidän kinkku ja joulupäivä. Luulen, että sain kuitenkin parhaan joululahjan jo joskus syksyllä, kun mietimme, missä Kalamies viettää joulua. Hän vastasi: kotona. Siis siellä, missä sinä olet. 

Lopuksia haluan vielä jakaa kanssanne lukiolaisten jouluisen kirkkohetken puheen ensimmäisen version:

Jeesus syntyy. Aamen!

Suuret, pienet pidot? Suuret, pienet pidot?

Onpa teillä isot häät! 
Miten te saatte muka niin paljon vieraita?
Eihän teillä ole sukuakaan!

Meillä on kirkko, kapakka ja vieraslista - ja ilmeisesti liikaa ihmisiä! Myönnän kyllä, että pienemmällä vierasmäärällä olisimme saaneet kustannuksia alemmas ja olisi ollut mahdollista esimerkiksi järjestää juhla lapsuudenkotini pihapiirissä. Myönnän senkin, että vieraslistalla on enemmän väkeä minun puolellani kuin Kalamiehen.

Listan tekeminen ei ollut helppoa. Moni tärkeä ihminen jäi listan ulkopuolelle. Sukua kummallakaan meistä ei ole paljon, minulla vielä vähemmän. Mutta minulla on ystäväpiiriä lukiosta, opiskeluvuosilta ja työelämästä. Tässä iässä monella läheiselläni on myös puoliso tai perhettä. Heti alussa tein linjauksen, että puolisot pitää saada ottaa mukaan (myös pitkäaikaiset seurustelukumppanit). Vaikka en pidä lapsista, olisi lasten kutsumatta jättäminen ollut kuitenkin loukkaavaa.

Meidän häihin on kirjattu kutsuttavien listalle noin 70 henkeä. Maksamme häämme pääasiassa itse.

Tyypillisessä kirkkovihkimisessä on yleensä läsnä noin 60-90 henkeä - ainakin meidän kirkossa. Yksi pari jopa perusteli vihkimistä kirkon sijasta seurakuntatalolla "pienillä häillä" - vieraita oli 70.

Minulle 70 vierasta on keskikokoiset häät. Kaasoilu noin 70 hengen juhlassa oli ihan mukavaa. Vielä oli aikaaa jutella parin kanssa, ruokaa ei tarvinnut odottaa ikuisuuksia ja tärkeimmät mahtuivat kuitenkin mukaan. Siksi minua hämmentää, jopa kiukuttaa, jankkaaminen siitä kuinka suuret häät meille on tulossa. Ilmeisesti vain suuri suku oikeuttaa useamman kymmenen vieraan häät. Kun sukua ei ole, ei ilmeisesti voi myöskään olla pitkäaikaisia, hyviä ihmissuhteita.

Minun maailmassani ne eivät ole olleet sukulaisia, jotka ovat jakaneet elämäni suurimmat ilot ja surut tai ajaneet vuokseni halki Suomen. Ja kun minä kerran elämässäni järjestän mieheni kanssa juhlat, minä tottavie haluan, että siellä ovat kanssamme ne ihmiset, jotka ovat paikkansa sydämissämme ansainneet.

Sain tätä jo toiselle kaasolle valittaa ja nyt on jo ihan hyvä mieli.
Mutta jäin vain miettimään, että missä kulkee suurien pitojen raja?
Milloin on homma liian isollaan?

Unta.

En ole aikoihin nähnyt unta sinusta.
Mutta vieraassa kaupungissa, ilmapatjalla:

Olin tulossa luoksesi käymään, siihen taloon, jonka osoitteen yhä muistan. Mutta se näytti erilaiselta. Olen nähnyt tuon erilaisen talon unessani ennenkin. Se on oikea ja väärä yhtä aikaa. Sinne kuljetaan parkkipaikan läpi ja sen edessä on ruohokaistale.

Sisällä oli liian valoisaa. Muistan luotasi hämärän. Nyt siellä oli valkoista ja kevään aurinko. Istuimme sohvalla ja sinulla oli mauton kello. Olit mennyt kihloihin ja sormus oli valtavan prameileva. Nauroimme. Sinä olit sama ja eri yhtä aikaa. En tunne sinua enää.

Heräsin vieraassa kaupungissa, valkoisella sisustetussa huoneessa. Vieressä nukkui tuttu hahmo. Asetin selän hänen selkäänsä vasten, ja nukuin unia näkemättä.

Unestani asti olen tuntenut yhä kasvavaa kiitollisuutta Kalamiehestä. Yhä enemmän on asioita, jotka ovat vain meidän. Yhteisiä muistoja. Yhteinen matka. Me puhumme öisin pitkään pimeässä, kun makaamme valvella eri syistä. Puhumme politiikasta, uskosta, lapsuusmuistoista. Tämä aika on nyt. Ja se toinen aika - se alkaa muistuttaa unikuvia.

Siinä iässä.

Yllättäen huomaan tulleeni siihen ikään

jossa facebook-kaverit alkavat erota ensimmäisistä avioliitoistaan
jossa parisuhteetta elävät alkavat tuntea vaanivaa epätoivoa
jossa lapsien saaminen ei enää ole itsestäänselvyys
jossa ostetaan oma talo, joka sisustetaan valkoisella
jossa vakiinnutaan tai hankitaan suuri kriisi
jossa inttipojat alkavat näyttää ihan lapsilta

Minun kodissani on kaksi kissaa ja kaikki sateenkaaren värit.
Olohuone on täynnä huonekaluja eri vuosikymmeniltä.
Suunnittelen häitä.
En vieläkään koe kutsumusta vanhemmuuteen.
Olin elämäni ensimmäistä kertaa kutsunnoissa tänään
ja tunsin itseni täti-ihmiseksi.

Elämä on jotenkin seesteistä, jopa seisahtunutta.
Marraskuun sumu.

F*** this sh**!

 

Kirjoitin graduni tämän miehen teologiasta.

Arvostan hänen päätöstään jättää virkansa, kun voimat eivät enää riittäneet. 

Jumalan rotikasta tulikin radikaali.

Tänään on sellainen päivä, että olisin valmis jättämään tämän.

Fuck this shit! I quit! 

Minua ei ole hetkeen ahdistanut tämän virka tai kutsumus, vaikka se onkin ihmistä suurempi.

Hetkeen ei ole ahdistanut edes se, että olen laiska teologi, heikko ajattelija. 

Minua ahdistaa byrokratia, strategia, matkalasku, kirkkolaki, resurssit, perustehtävä, budjetti, palkkajärjestelmä, vuosilomasuunnitelma, kirkollisvero, vaalit ja veljeskateus. 

Näin pari mainitakseni.

Ratzinger ei halunnut olla paavi. Hän on viisas mies.

Mutta Vatikaanin piipusta tuli valkoista savua

ja parvekkeella vilkutti paavi Benedictus XVI.

Ahdistikohan sitä?

Syyttikö muut pyrkyriksi? 

Tänä aamuna tuli itku.

Jos ei tämä virka ole ihmistä suurempi, 

niin hallinnollis-strateginen peli on.

Haasta ittes!

Meidän naisvoimistelijoiden jumppaohjaaja huutaa lopputunnista
HAASTA ITTES!!!

No, minä haastin. En tosin siellä jumpassa, kun ensimmäisen 30 minuutin jälkeen haluaisin ilmoittautua ruumishuoneelle. Minä osallistuin Facebookissa kiertäneeseen Lukuhaasteeseen. Idea on simppeli: lue joka päivä ainakin 30 sivua kaunokirjallisuutta omaksi iloksi.

Minulla on kesken Jumalat juhlivat öisin. Se olkoon ensimmäinen kohteeni. Viikon päästä siitä ajattelin ottaa luettavaksi Benedictus XVI:n Jeesus-kirjan (löyhästi menee kaunokirjallisuuteen!). Sitten pitääkin taas kaivella kirjahyllyä ja etsiä jotain kevyempää... Olisikohan kolmella lukijallani kirjavinkkejä?

Niin, ja tulostin Porin juoksukoulun ohjelman ja laitoin jääkaapin oveen. Taas. Lupaan juosta ainakin marraskuun. Sitten on jo juostava joulukuukin, vaikka jumpaa jää tauolle eikä kukaan ole huutamassa: Haasta ittes!

Mutta punnerrushaaste - siihen en lähde.

Huono kuvissa.

En onnistu kuvissa. Tai onnistun harvoin ja silloinkin vahingossa.
Tosin opiskeluaikojen jälkeen minusta ei juuri olekaan kuvia, ainakaan siviiliminusta. 

Ryhmäkuvat ovat pahimpia. Yleensä aina jollakin on suu auki, silmät kiinni ja tukka huonosti. Siis minulla on - ne kaikki (jo sieltä alakoulun luokkakuvista alkaen). Vaikka kuinka yritän miettiä ennalta suosiollisen, neutraalin ilmeen, suurimmassa osassa konfirmaatiokuviakin irvistää sairaan kalpea mollukkasilmäinen pastori. 

En halua edes ajatella kaikkia niitä kovalevyjä (tai herraparatkoon valokuvakirjoja), joiden lehdillä edustan kaksoisleukoineni kastamassa ja siunaamassa. Jossakin on myös videotallenteita, joissa kuvaan yhdistyy ääni: pastorin yksinlauluna väärästä sävellajista vedetty Jumalan kämmenellä. 

Olen alkannut tosissani harkita vaihtoehtoa, että otamme Kalamiehen kanssa vain vakavia hääkuvia. Sellaiseen wanhaan tyyliin. Istumme vierekkäin penkillä ja odotamme salamaa - haudanvakavana. Tai ehkä otamme vain vahinkokuvia. Kun ei ehdi ajatella kameraa, ei naamakaan ehdi vetäytyä halvaantuneeseen hymyyn eivätkä silmät humalaisesti puoliumpeen. 

Itseään katsoo niin kovin kriittisesti. Ensimmäisenä huomaa kainaloläskin ja paksut nilkat. Zoomaa kehonsa epäkohtiin. Ehkä toiset katsovat jotain muuta. Katsovat armollisemmin. Ja kun itse nauraa itselleen ensin, on muillakin helpompaa. 

Mutta maailma. Niin se vain on.

Minä ja ankkurihuivi.

Luin Oisko tulta? -blogista Nannan kirjoituksen suosituista tytöistä.
Klikkaa itsesi lukemaan TÄNNE.

Sitä lukiessa teki mieli nostaa kädet ilmaan ja huutaa AAMEN!
Sinne rivien väliin luin myös itseni.

Niiden, jotka ovat oppineet tuntemaan minut vasta nuorena aikuisena, on ehkä vaikea kuvitella sitä, miten arka joskus olin. Arka on ehkä huono sana. Jännittäjä on ehkä parempi. Pelkäsin ihmisiä, etenkin niitä muutamaa vuotta vanhempia, kauniita ja rohkeita. Seiskalla pelkäsin ysejä ja lukiolaisia. Lukion ekalla abeja, fuksina ketä tahansa, joka oli ollut yliopistossa kauemmin kuin minä, ja joka nautti jonkinlaista "asemaa". Kasvamisen myötä pelkoni on vähentynyt. Nyt jo vähän hymyilyttää kuinka pelottavana olen joitakin opiskelukavereita pitänyt. Lukenut sosiaalisia statuksia ja yrittänyt kelvata tai olla huomaamaton.

Minuakaan ei koskaan yläkoulun konvassa tultu hakemaan tanssiin. Kukaan nuoren seurakunnan porukoissa ei halunnut mitään juttua kanssani (Herralle kiitos - ajattelen tänään!). En saanut kutsua viimeiseen iltaan tai kaasoksi. En koskaan uskonut omiin mahdollisuuksiini vastakkaisen sukupuolen kanssa, ja ehkä joku mahdollisuus teinirakkauteen siksi kävelikin ohitseni. Mieleeni on syöpynyt monta muistikuvaa siitä, miten joku on kommentoinut vaatteitani, ääntäni tai jotain olemuksessani. Siksi en laulanut ennen kuin tulin tänne töihin. Varoin erilaisuutta - mitä se sitten kussakin porukassa tarkoitti.

Kun helvetin alin monttu, yläkoulu, oli ohitettu, elämä alkoi hymyillä minullekin enemmän. Löysin enemmän omanlaisia kavereita, omia ihmisiä. Pelkäsin vähän vähemmän. Lukion toisella ja kolmannella alkaa olla jo ravintoketjun huipulla. Jokin ulkopuolisuuden tunne seurasi ehkä mukana silloinkin. Jossain vaiheessa opin nauramaan itselleni ennen kuin muut ehtivät. Pelko helpotti yliopistossa. Kun äkkiä olikin samalla viivalla sen pelottavan kolmikymppisen alanvaihtajan kanssa - eikä kanssafuksi pelottanutkaan enää ollenkaan. Paikka ainejärjestössä ja omassa sosiaalisessa piirissä antoi varmuutta: minä kelpaan sittenkin.

Välillä pelkään vieläkin. Vahvoja naisia. Vihaisia miehiä. Johtoasemassa olevia. Tai ehkä pelätä on huono sana. Jännittää on parempi. Se ei vain enää näy niin hyvin. Osaan olla reipas. Ajattelematta jännittämistä voin ohjata pikkukirkkohetken lastenlaululeikkeineen piispanseurueelle ja työyhteisölleni. Uskallan, koska tiedän paikkani. Tiedän, että osaan. Silti voin olla kauhuissani matkalla kotiseuroihin tai terveyskeskukseen kierrokselle.

Jossain syvällä minussa vieläkin asuu ajatus: Mitä muut minusta ajattelevat? Kelpaanko minä? Kenelle minä kelpaan?

Peruskoulun kommentit voivat kaivautua syvälle. Alakoulussa asetetut sosiaaliset statukset istuvat tiukassa. Pelko kahlitsee omaa kasvua. Tai kasvattaa vain vihaa.
Minulla oli onnea. Minulla on aina ollut hyviä ystäviä, pysyviäkin. Olen uskaltanut murtautua esiin jännittämisen ja kelpaamisen kilvoittelun takaa. Sisäinen palo on polttanut itse asetettuja esteitä. Olen uskaltanut uskaltaa: istunut vieraaseen pöytään tyhjässä kuppilassa, hymyillyt ja sanonut voidaanko me istua tähän - ja samalla jo asettanut oman takkini tuolin selkänojalle.

On oikeastaan hyvä, että välillä on pitänyt itkeä diskon vessassa, kun ei ole päässyt mukaan. Se ei ole hyvä, jos ei tule koskaan kutsutuksi. En tiedä kasvattaako se muuta kuin katkeruutta. Mutta aina valinnan ei pidäkään osua kohdalle, jotta muistaisimme kuinka toivorikkaana solmimme ankkurihuivin kaulalle ja kuinka siihen sitten kyyneleitä pyyhittiin. Siellä on yleensä tilaa tunnistaa ystävyys, missä tiedetään miltä tuntuu, kun jää ulkopuolelle.

Nanna H.

ps. minulla ei koskaan ollut ankkurihuivia. mutta muistelen, että sekin huivi, joka oli, oli jotenkin väärä. nykyisin minulla on vain kivoja huiveja.

Kirkko ja kapakka.

Taivas on juoppojen kapakka
Kertoo Zen Cafe. 

Meillä on Kalamiehen kanssa varattuna kirkko ja kapakka.
Me menemme naimisiin!

Saako tästä olla innoissaan? Kuinka paljon? Missä vaiheessa?

Me emme ole erityisen romanttisia ihmisiä kumpikaan. Kosinta tapahtui liitutaululla ja hääpaikan ja -päivän valinta minun töiden asettamilla reunaehdoilla. En ole suunnitellut häitäni pikkutytöstä asti, mutta päivän varaaminen herätti minussakin uinuvan hääsuunnittelijan - ja Kalamiehessä myös. Hänelle kuuluvat hääauto ja matka, minulle pöytäkoristeet ja kukat. Kutsujen ilme, samoin kuin ohjelma, kuuluvat yhteiseen suunnitteluun.

Juhlapaikaksemme valikoitui vanha kapakka. Ihan alkujaan rakennus on ollut navetta. Sitten siitä tuli tanssiravintola ja kapakka. Uusien omistajien myötä siitä on kuoriutunut vallan kelpo juhlatalo. Vaikka kolmesta vaihtoehdostamme tämä musta hevonen nousi melkein heti suosikkilistan kärkeen, piti valintaa silti miettiä jonkin aikaa. Koska paikalla on maine - etenkin paikallisten mielissä. Koska piha on ruma - käytännössä pelkkä iso hiekkaparkkipaikka. Muissa vaihtoehdoissa miljöö olisi ollut ihana, vanha ja arvokas. Ja ahdas. Vieraslistalle kertyi nimiä yllättävän paljon (etenkin kun halusin pitää kiinni periaattestani, ettei kenenkään tarvitse tulla ilman puolisoaan).

Valitussa tilassa saamme kaikki vieraat istumaan samaan tilaan. Loppukesästä sataa kuitenkin, joten hiekkaparkkipaikalla ei tarvinne olemalla olla. Sisätilasta on saatu uusien omistajien myötä varsin viehättävä ja sinne on helppo viedä myös omia somisteita. Lopulta tuollainen vähän rouhea, mutta käytönnöllinen tila on eniten meidän juttu.

Kirkko on minun kotikirkkoni. Työvuoroon on toivottu turvallisia ihmisiä.

Eihän elämästä koskaan tiedä. Lähipiirissä on sen verran heikossa hapessa olevia ihmisiä, että samalle kesälle saattaa mahtua surujuhlaakin. Voihan se olla, ettei tämä kestä. Voihan se olla, että talven lumet romahduttavat juhlatalon katon ja etuajassa tulevat syysmyrskyt pieksevät juhlaväkeä kirkon pihassa, kun hääauto on jäänyt kaatuneen puun alle jumiin.

Eihän sitä koskaan tiedä. Voihan tämä toimiakin.

I wish that we could give it a go
See if we could be something
Kate Nash

Ethän lähde pois?

Viime viikolla oli pappien kokoontumisajot lähimmässä isossa kaupungissa. Siellä olin mukana menossa minäkin. Sain paljon ideoita, intoa ja ajatuksia ja koin myös klassisen mäolenniinpaska!-hetken. 

Joskus tekisi mieli mennä piispan luo ja kysyä: Kuule, mitä sä oikein ajattelit silloin kolme vuotta sitten? 

Löysin päiviltä myös työvaatteen, joka on niin kiva, että voisin melkein pitää sitä siviilissä! Se myydään tunikan nimellä, mutta on tällaiselle pygmille sopiva mekko. Mallin on Pikku-Myyltä ja siksi sopivan hauska ja kepeä. Olen nyt innoissani kulkenut se päällä joka paikkaan. (Siinä voi myös nukkua päiväunet!)

Meillä oli sunnuntaina messu ja siellä oli paljon väkeä. Kirkkokahveilla kahvi loppui vähän kesken ja seurakuntalaiset riensivät minua onnittelemaan. Tieto kihlautumisesta on siis lähtenyt kiirimään. Yllättävää oli se, että onnittelun jälkeen seurasi aina sama kysymys: Ethän sinä lähde nyt pois? 

Täytin minä työhakemusta puolikkaan verran tuohon lähimmässä suuressa kaupungissa olevaan virkaan. Siihen oli kuulemma monta kymmentä hakijaa. Ihan hyvä, että minä en sitten lähtenyt mukaan pyrkimään. Tiedän, että sinne on hakenut superhyviä tyyppejä - sellaisia, joiden kohdalla ei tee mieli mennä piispalta kyselemään, että mitähelvettiä!? 

En minä nyt lähde pois. Minulla on täällä koti ja kissat ja mies ja pappi-myy-mekko. 

Minne katosivat teemabileet?

Ystävä kävi eilen ja kaiken muun poukkoilevan keskustelun sisällä ehdimme miettiä myös teemabileitä. Ystäväni on näissä hyvä.  Heillä oli tuparit supersankari-teemalla ja synttärit kakkupuffet-ajatuksella, ja ainakin jonain jouluna hän pukeutui joulukuuseksi (valoineen kaikkineen).

Ainejärjestöajassa olivat parasta teemabileet. Vaikka kyseessä olisi ollut vain hassu hattu, sytytti oman asun miettiminen ihan eri tavalla juhlatunnelmaan. Olihan asun miettiminen toisiaan todella vaikeaa ja ärsyttävää. Silti kaipaan lapsenomaista heittäytymistä. Mitä enemmän ylivedetty teema, sen parempi. Mitä meillä oli? Hyvikset ja pahikset (toisella kerralla mun asu oli just hyvä), sadut (miehet sukkahousuissa), hassu hattu (mm. hedelmiä ja kuolleita eläimiä voi hyvin luovasti yhdistellä erilaisiin päähineisiin), firman pikkujoulut (vain huonoa ohjelmaa), 90-luku...

Syksyn morsiamen polttareissa oli teema: Batmanin morsian. Me muut olimme kissanaisia. Siinä oli jo yritystä. Pitäisi järjestää teemabileitä useammin.

Iho jossa elän.

Minulla on huono iho. Ollut yli 10 vuotta. Rasvoittuva sekaiho. Leukaperiin ja etenkin kasvojen T-alueelle ilmestyy näppyjä  paiseita. Iho on välillä kipeä, välillä pintakuiva ja samaan aikaan kiiltävän rasvainen. Ajattelen ihoani paljon, päivittäin. Olen valtavan tietoinen koko ajan ihostani. En lähde edes pikaisesti kauppaan ilman meikkiä. Meikkaan myös rippileirillä.

Olen perinyt taipumukseni akneen. Akneni on hormoniperäinen, mutta ei ole mennyt ohi murrosiän myötä. Se ei ole myöskään korjaantunut pillereillä (kolmas merkki menossa, nyt on muuten hyvä ja oikeanlainen). Pesen kasvot aamuin-illoin, käytän kosteusvoidetta ja pidän meikkivälineet mahdollisimman puhtaina. Juon paljon vettä, syön kasvikseni. Kyllä, syön myös suklaata ja muita sokerihirviöitä - karkkipaasto on johtanut lähinnä kiukkuun ihan samannäköisellä iholla kuin aina ennenkin.

Synnyttämistä aknen hoitoon en ole vielä kokeillut, vaikka sitäkin on joskus ehdotettu.

Opiskeluaikana söin kolmen kuukauden antibioottikuurin ja ihoni parani hetkeksi. Pysyvää muutosta ei kuitenkaan tapahtunut eikä ikä ole tuonut helpotusta vieläkään.

Ostin kokeilumielessä (mitä tässä voi enää hävitä) L300-sarjan puhdistusgeelin ja kasvoveden normaalille/sekaiholle. Tuote vaikuttaa hyvältä, iho on kimmoisampi. Mutta sen olen 10 vuodessa oppinut, että aknea ei pestä pois millään ihmetuotteilla. Ei ainakaan tästä naamasta. Vielä näyttää hyvältä, viikon päästä olemme jälleen lähtötilanteessa.

Tänään marssin viimein ihotautilääkärin vastaanotolle. Kerroin historiani ja hänellä oli ratkaisu valmiina. Nyt ei nynnyillä millään antibiooteilla, otetaan kovat aseet käyttöön. Edessä on 6-7 kk kuuri todella kovaa A-vitamiinipohjaista lääkitystä. Tämän lääkkeen tehtävä on parantaa akne, ei hoitaa oireita. Parantaa. Meinasi ihan itkettää. Että joku ottaa tämän tosissaan (eikä kysele, että oletko muistanut käyttää myös kasvovettä puhdistuksessa ja välttää suklaata) ja lupaa, että tämän(kin) voi parantaa.

Seuraavat 6-7 kuukautta edessä on siis veriarvojen tarkkailua, limakalvojen, silmien ja huulten kovaa kuivumista ja alkoholittomuutta.

Ehkä ensi kesänä minun ei enää ole pakko meikata rippileirillä. Ehkä häämeikin tekijän ei tarvitsekaan olla teatterimaskeeraaja. Ehkä minä vielä pääseen siitä rasvanaama-nimestä eroon.

*Tiedän, ihan hirveää first world problem -tilitystä. Toiset kuolee ebolaan ja mä vaan mietin, kun olen vähän ruma. 

Viimeinen pulla.

Kuka haluu viimeisen pullan? 

hiljaisuus

No, ota vaikka sää... (vaikka mäkin ehkä haluaisin, mutta jos tuo toinen enemmän, kun se kysyi...)

Viimeinen pulla (tai leipä tai keksi tai muu syötävä) jää ainakin meillä usein pussin pohjalle pyörimään. Jos vaikka se toinen haluaa tuon viimeisen. Ja kun molemmat ajattelevat näin, puhumatta siitä viimeisestä pullasta koskaan, alkaa viimeinen pulla lykätä hometta (tai kuivuu korpuksi) ja loppusijoittuu lopulta biojätteeseen.

Voinko mä syödä ton viimeisen pullan?

Haluan harvoin viimeistä pullaa. Viimeisen keksin tai karkkipussin karkin kyllä. Miksi muuten aina itsevalitun irtokarkkipussin pohjalle jää viimeiseksi jotenkin kuitenkin huonompi karkki? Jostain syystä sen viimeisen ottamiseen tuntuu usein liittyvän sisäinen kamppailu kohteliaisuuden ja oman mielihyvän välillä. Ainakin jos tilanne on julkinen tai tarjottava jotenkin yhteistä (kämppiksen kanssa, työpaikan kahviossa). Saanko minä ottaa tai edes himoita sitä viimeistä?

Pastori on hyvä ja aloittaa!

Ei ole ensimmäisellä pullallakaan helppoa. Suomalaiseen kirjoittamattomaan kohteliaisuuskoodistoon tuntuu nimittäin kuuluvan ihan ydinasiana kursailu. Ensin emäntä/isäntä kutsuu kahville ja kaikki leikkivät kuuroa. Sitten kahvi jo kaadetaan kuppiin ja kutsu toistetaan - edelleen suurin osa leikkii kuuroa, mutta silmäilee jo kohti kahvipöytää. Mielessä tehdään liikestartegiaa ja vuoronumerosysteemiä. Ja kahvi jäähtyy kupeissa.

Minä murran koodia koti kodilta. Kun kutsu käy, vastaan siihen. Olen lähtökohtaisesti kärsimätön ja minun on vaikea ymmärtää kursailun kohteliaisuutta. Eikä se kupissa jäähtynyt kahvikaan niin hyvää ole. Usein otan mukaani jonkun lähellä olevan ihmisen "mennäänpä me yhdessä ottamaan, niin muutkin uskaltaa".

Niin viimeiset tulevat ensimmäisiksi...

Ensimmäisen ja viimeisen pullan kohdalla vaikuttaa siis sama kursailun laki. Jäähtyneiden kahvikupillisten ja kuivuneiden pullien laki.

Onko näin myös meidän hengellisessä elämässämme?

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että olet oman elämäsi viimeinen pulla? Se onneton, jossa ei välttämättä ole mitään vikaa, mutta joka kursailevasta kohteliaisuudesta jää pussin pohjalle pyörimään. Odottamaan sitä rohkeaa, joka sanoo

Tuo viimeinen pulla on sitten mun!

Totutusta poiketen.

Samuli Putrolla on taito kertoa biiseissään tarinoita. Ja luoda niihin tunnelmia. Taitekohdassa -levyllä on monta hyvää kappaletta. Enkä osaa sanoa, miksi pidän niistä. Niiden käsittämättömästäkin tunnelmasta. Kuten vaikka Totutusta poiketen. Tai Kuka tahansa kelpaa.

Kalamies lähti käymään Joensuussa. Kissat kiikutettiin mummolaan. Minä olin viikonlopun teinien kanssa leirillä. Kuten niin monta kertaa ennenkin. Nyt oli kuitenkin jotenkin erilaista. Ensinnäkin minulle tuli kova ikävä. Erilainen ikävä. Yhtäkkiä tuntui oudolta olla yksin kotona. Tuntui oudolta, että toinen on vain puhelimen päässä. Tuntui oudolta, ettei kotona ollut ketään. Tunne pääsi yllättämään. Enhän minä ole yhtään sellainen! Tai ehkä olenkin. Nyt kun annan itselleni luvan siihen.

Meidän seurakunnassa on piispantarkastus viikonloppuna. Ahdistus on suunnaton. Sekin vähän yllätti. Tämä kauhu tilanteen edessä. Nyt ollaan epämukavuusalueella.

Minusta on silti ihanaa, että on syksy. Ensimmäiset sadepäivät saivat minut laulamaan Hoosianna ja Halleluja. Syksyn sateessa on vieläkin jotain rauhoittavaa, lohdullista. Jotain sanoittamattoman ihanaa, vähän kuin Samuli Putrossa ja Putron biiseissä.

Liian kuuma.

Joo, joo "talvella sitten valitetaan, kun on kylmä". NO EN VALITA. Kylmää vastaan voi sentään suojautua, hellettä ei pääse pakoon edes järveen. Tai vilvoitus on hyvin lyhytaikainen.

Minulla oli loma ja olen jo palannut töihin. Kissat ovat palanneet mummolan kukkapenkistä kotiin makaamaan maha vasten betoniseinää.

Paljon on ehtinyt tapahtua sen jälkeen, kun ovitauluun tuli toinenkin nimi.

Nyt on liian kuuma. Palataan asiaan syksymmällä.

Onneksi nyt on jo pimeät ja viileät illat. Herralle kiitos, syksy tulee!

Kaksi nimeä.

Kotiovessa on kaksi nimeä. Siinä se nyt on. Todiste. Tuon oven takana asuu kaksi ihmistä (ja kaksi kissaa, mutta se pitää itse päätellä ovikyltistä). Olemme nyt viikon opetelleet elämää saman katon alla ilman parasta ennen -päiväystä. Onhan Kalamies ollut täällä yhtenä talvena kaksi kuukautta ja viime kesänäkin useamman viikon. Mutta niissä oleskeluissa on aina ollut eräpäivä - kun harjoittelu loppuu, kun opinnot alkavat... Nyt täällä on kahden ihmisen huonekalut, astiat, vaatteet ja elämät.

Huomaan taas hämmentäväni ihmisiä asumalla näin. Sillä eihän tässä ammatissa voi. Eihän tällä taustalla voi. (Tosin en ole koskaan elänyt varsinaisessa ydinperheessä, joten riippuu ihan, että mistä kulmasta katsotaan.) Naapurit kysyvät vähän varovasti todeten. Tutuilta tulee epävarmoja hymyjä, että kivahan se...on...kai.

Huomaan miettiväni yhteisön reaktioita. Puhutaanko takana päin? Tosin, milloin ei olisi puhuttu? Milloin ei olisi tiedetty minua paremmin, millaisesta perhetaustasta tulen ja millainen ihminen siksi olen? On totta, että virkani puolesta minun tulisi eläää esimerkillistä elämää (tavoitella kirkon ideaalia). Mutta miten sitä eletään?

Viime aikoina olen pohtinut paljon itselle rehellistä elämää. Siihen liittyy vahvasti myös Jumalalle rehellinen elämä.

Olisimme voineet muuttaa Kalamiehen asumaan nimellisesti toiseen osoitteeseen, ehkä jopa ihan naapuritaloon. Tai olisimme voineet päräyttää maistraatissa naimisiin muuttopäivänä, jotta oveen saataisiin vain se yksi nimi. Tai olisimme voineet venyttää kaukosuhdettamme vielä yhden vuoden, elää omia elämiämme omilla maillamme. Nämä valinnat olisivat miellyttäneet yhteisöä, näyttäneet oikeilta. Rehellisiä ne eivät olisi olleet.

Minä tunnen itseni. Olen elänyt yksin pitkään. Minun pitää saada opetella toista. Pitää saada asettua ensin kahdella nimellä. Että sitten voisi olla vain yksi nimi. Sillä yhdessä eläminen on minulle vakava ja iso asia. Avioliitto on minulle vielä isompi asia. Ja nämä kaksi pilaria haluan rakentaa huolella. Yhtäkään hyllyä ei kannettu kynnyksen yli kevein perustein, eikä kutsukorttimalleja googlata huvin vuoksi, vain haavekuvien takia.

On tämä tunne-järki-ristiriitansa vaatinut. Että kun ei voi. Mutta kun tuntuu oikealta. Kun on ihan innoissaan siitä toisesta nimestä, mutta ei tiedä, onko se soveliasta.

Kaksi nimeä kotiovessa kertovat: tämä on minun elämääni. Tämän valintani kanssa elän ja Jumalani edessä seison. Tämän kaiken olen saanut Jumalalta lahjaksi. Tätä minä vaalin. Tästä minä kiitän.

Saako rukoilla?

Naamakirjan puolella yhdessä tietyssä ryhmässä keskustellaan rukousaiheista ja niiden tärkeydestä. Että saako pyytää rukousta kurkkukivun puolesta, kun kuitenkin edellinen pyysi rukousta vakavasti sairaan läheisen puolesta. Muistelen, että yhdessä toisessa ryhmässä "keskusteltiin" joskus rukousopetuksesta - ja myös siellä oli jonkinlaisena pohjavireenä ajatus, että on olemassa oikeaa ja vähemmän oikeaa rukousta. Ainakin seurakuntalaisille pitäisi opettaa, ettei Jumalaa kannata vaivata kovin pienillä ja maalaisjärjellä ratkaistavissa olevilla asioilla. "Jumala ei ole mikään toiveautomaatti!" 

Olen siis itse pahimmanluokan rukouksen väärinkäyttäjä. Olen kuluneen kesän aikana osallistunut esim. rukoushaasteeseen, jossa kolmen päivän ajan sai julkaista kolme itselle tärkeää rukousaiheitta. Olen pyytänyt rukousta mm. kadonneen kissan, poikaystävän työpaikan ja yhden muuton puolesta. Asioita, jotka eivät ole maailmanluokan mittakaavassa mitenkään olennaisia. Työttömiä on Keski-Suomessa valtavasti, kissoja katoaa ja löytyy joka päivä... Mutta nämä olivat oikeasti minun elämäni suuria asioita. Toki olen pyytänyt rukoustukea myös "oikeasti isoissa" asioissa - läheisen sairaus, laitoksissa kohtaamani vanhukset... 

Kadonnut kissa tuli vahingoittumattomana takaisin kotiin. Kalamies sai työpaikan, ainakin kuukaudeksi. Muutto ei saanut minua raivon partaalle eikä mitään olennaista mennyt rikki. Ja minä kiitän Herraa tästä kaikesta. Nämä pienet vastaukset vahvistavat minun uskoani. Muistuttavat minua siitä, että Jumala on niin suuri, että ymmärtää myös yksityiskohtien merkityksen. Kestän silloin myös sen, että Jumala toisinaan vastaa ei. Rukous ei parantanut, ei avannut ovia. Koska Jumalalla oli omat suunnitelmansa. 

Ei Jumala ole toiveautomaatti. En minä osaa tai voi vain istua paikallani ja rukoilla. Jos olen sairas, otan lääkettä. Jos jotain on kateissa, etsin sitä. Jos tarvitsen työtä, haen aktiivisesti. Mutta kaiken tämän voin tehdä rukoillen. 

Omin rukoukseni on kuitenkin varsin pientä ja arkista. Voin rukoilla myös toisten varsin arkisten asioiden puolesta. Ei ole niin tyhmää tai turhaa pyyntöä, etteikö Jumala voisi sitä kuulla. Ja kun kaikki muu hengellisyys väsyttää, sanat ovat painavia ja messut liian pitkiä, rukous jää. Ne pienet huokaukset: "pidä minusta kiinni." 

Jumala on suuri, mutta me ehkä teemme hänestä pienen. Jota saa vaivata vain isoilla rukousaiheilla. Jonka siunaus ja johdatus riittävät vain tiettyyn rajaan asti. 

Neljäntienristeys.

Kun asiaa ei puhuttu ulos, se eli hänen sisällään. 

Luin juhannuksena työkaverilta lainaksi saadun uutuuskirjan: Neljäntienristeys, Tommi Kinnunen (WSOY 2014). Tämä oli kirja vahvoista naisista, sukutalosta ja suljetuista huoneista. Pidin teoksesta paljon. Neljäntienristeyksessä oli jotain samaa kuin Jäässä, mutta tarina oli minusta parempi. Sukutarinana tämä toi myös mieleeni aiemmin ihastelemani Armon yön.

Kirja oli kaunista kieltä ja nopea lukea. Pidin tavasta jaksottaa kirja "kuljettuina teinä" ja kertoa tarina neljän eri henkilön näkökulmasta. Tarina rakentui pala kerrallaan eri ihmisten  historiasta. Ensin on Maria, nuori kätilö, joka saapuu syrjäiseen kylään ja ansaitsee hiljalleen paikkansa. Marialla on avioton lapsi, Lahja. Lahja hankkii itselleen kaiken, mitä muillakin - vaikka väärässä järjestyksessä. Sitten on Kaarina, Lahjan pojan Johanneksen vaimo, joka elää piinallisen anoppinsa talossa. Viimeisenä on Onni, Lahjan mies, koko tarinan ydin.

Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii väliköissä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea tai väärä, sillä ne ovat vain ovia. Joskus ihminen saattaa huomata olevansa aivan eri paikassa taloa kuin minne aikoi alkujaan mennä. Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneena, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet. Ja nyt hän huomaa vahingossa tuoneensa mukanaan tyttärentyttärensäkin, joka ei ymmärrä, mihin huoneeseen on päätynyt ja joka hääkirkon edessä kauniisti kysyy, mihin maailmassa miehiä tarvitaan. 

Tarina tuli lähelle, koska oman sukuni tarina on tarina vahvoista naisista. Yhteisöön ja normiin on ollut vaikea sopia. Itsekin olen kasvanut vain äidin kanssa. Sukutilalla tuntee menneiden sukupolvien painon, vaikka sukupolvet eivät meillä ehtineet elää yhdessä. Etenkin Mariassa on jotain tuttua - ehkä siksi pidin hänestä hahmona eniten.

Kinnunen osaa karun kauniilla tavalla kuvata vanhenemista. Elämä riisuu vahvat naiset. Mariasta tulee reumatismin runtelema tyttären kodin ja omien painajaistensa vanki. Lahjan kovuuden alta pilkahtaa viime metreillä ihminen, joka rakasti sillä, mitä oli.

Älä sinäkin minua jätä. Ollaan edes me tässä talossa kahden. Ollaanhan?

Hyrrä.

vaikka se tietää, että
mikään ei tunnu miltään
jos aina liian nopeasti pyörii hyrrä

ja vaikka se tietää, että
mikään ei tunnu miltään, 
jos värit sotkee palettiin likaiseen

Don Huonot - Hyrrä

Päässäni pyörii hyrrä. Töissä ja kotona on kaikenlaista.

Mistä tietää, että rakastaa riittävästi? Milloin rakastaa liikaa? Tai liian vähän?

Olen pitänyt itseäni järki-ihmisenä, mutta oikeasti minä käyn tunteella. Asiat tuntuvat minussa. Joudun helposti tunteeseen. Päätösten perustelut osaan muodostaa järjellä, mutta muutoksen takana on aina tunne.

Olen istunut iltahartauksissa ja tunnistanut tunteen. Tiennyt, että tämä koskettaa. Miettinyt, miksei minua kosketa. Katson viimeisen illan ristiä, ajattelen omaa mannalappuani, johon on löydetty kaunis raamatunkohta. Sisälläni ei liikahda. Ajatuksen tasolla mietin kuinka osuva tuo Sananlaskujen kohta on. Tätä käytän jossain. Mutta hyrrä pyörii liian nopeasti, paletti on likainen ja värejä liikaa.

Tiedän, etten aina ole huonoin kaikista. Joskus silti tuntuu siltä.

Minua lohduttaa opetus: usko ei ole tunnetta. Vaikka tunneihmisen menovesi loppuu eikä mikään tunnu miltään, Jumala on. Tunne-erämaassakin Jumala on.

Laiturilla.

Ihmisillä on niin paljon kaappeja

ja luurankoja niissä kaapeissa

ja homoja

ja sleyläisyyttä

-yöllinen keskustelu ystävän kanssa

Olin tänään uimavahtina leirillä. Vastarannalla oli sumua, vedestä nousi usvaa.
Vastapäätä oli tyhjä penkki.

Muistan harjoituksen, jossa ryhmän keskelle asetettiin tyhjä tuoli ja sen piti kuvata kulloiseenkin harjoitukseen liittyvää henkilöä tai asiaa. Siinä voi olla pomo, pelko, puoliso tai vaikka Jeesus.

Mitä haluaisit tälle sanoa?

En puhunut penkille. Luin kirjaa Ihmisennäköinen Jumala, pakenin keskustelua. Mietin, onko lohdullista vai kamalaa, että Jeesukseen on ainiaaksi kirjoitettu ulkopuolisuus. Oikeasti hän ei ole koskaan kokonaan meidän, länsimaisten ihmisten. Vaikka me kuinka pukisimme hänet aikamme vaatteisiin ja aatteisiin.

Luin kirjaa, laskin päitä veden pinnalla. En keskustellut penkkiolennon kanssa. Ehkä siinä joku katseli minua. Kolisteli kaappieni luurankoja. Ehkä se oli Jeesus, vasemmistoradikaali, väärinymmärretty tuomiopäivän pasuuna, länsimaisen kuoren alle kadonnut juutalainen. Katselemassa punatukkaista kaappisleyläistä naispappia, jonka päässä soivat eroista ja puumanaisista kertovat laulut.

Mitä me ollaan?

Olen nyt kahdesti kevään aikana törmännyt abivuoden poikaystävääni. Hän oli ensimmäinen poikaystäväni ja ehkä siksi myös jotenkin traagisin. Hänen jälkeen on tullut pari muuta, jotenkin samasta puusta tehtyjä. Taivaanrannamaalareita, etsijöitä, lähtijöitä.

Ensimmäisellä kerralla sydänalassa muljahti, kun tunnistin tutun niskan. Päässä kihisi. Ja juttutuokio oli oikein mukava, vaikka jälkeenpäin se tuntui haljulta. Siinä leijonaihminen puhui elämästään ja minä kuuntelin. Niinkö se oli silloinkin?

Tunnistan kasvot tuhansien joukosta edelleen. Muistan silmien värin. Jotenkin hän on sama. Sama vino hymy, sama musta farkkutakki. Minä en enää hymyillyt silmilläni. Mietin, kuinka eri olen kuin silloin. Erilaiset vaatteet, erilainen tapa puhua. Sisältäkin jotenkin eri kohdasta vinossa.

Tunnistan kasvot, mutta katson eri silmin. Vino hymy ärsyttää omahyväisyydessään. Kuulen puheessa itsekorostusta. Hän vaihtaa seuraa hyvästelemättä. Niin se oli silloinkin. Enää en välitä katsoa taakseni, jää kaipaamaan. Sisällä ei muljahda, päässä ei kihelmöi.

onpa kiva pitkästä aikaa jutella
vaikka en tunne enää sinua

Paha ihminen?

Uusi lastensairaala on tärkeä asia. Kannatan.

Mutta vaikka kuinka yritän, en vaan ymmärrä miksi LOHTU on mukamas niin hieno biisi?
Minun korviini se on kosiskelevaa kuraa, jossa on liikaa kaikkea. Ehkä en vain tajua soittorasian päälle riimitellyn setin syvällisyyttä, koska minulle ei ole lapsia. Ehkä olen vain paha ihminen.

Noin, nyt olen sanonut sen.

Huh, heti helpotti.

Ps. Ihan hirveän HYVÄÄ settiä puolestaan vetivät tänään paikkakuntamme lukiolaiset! WONDER oli todella wonderful <3

Romanttista?

Me olemme Kalamiehen kanssa melko epäromanttinen pari.
Tekstiviestikeskustelu eiliseltä:

R:"Hyvää vuosipäivää! Vai onko se edes tänään? Joskus näillä main kuitenkin"

K:"!! Niin, mikäs päivä se olikaan sitten... mutta hyvää vuosipäivää meille!"

R:"Ei me edes sitä tiietä, että milloin on alettu heilastella! :D "

K:"No siinähän se jossain kesän korvilla oli, pitäs sopia joku päivä varmaan... :D "

Että niin on merkittävä päivä elämässä tämä 21.5. tai ehkä 22.5. - ei nyt olla vieläkään sovittu sitä virallista päivää. Ehkä seuraava merkittävä päivämäärä pitää kaivertaa kultaan...

Suhteellista.

Viikossa on 168 tuntia.

Minä teen töitä viikossa noin 40 tuntia. Toisinaan tuntimäärällisesti vähemmän, toisinaan enemmän. Kuormittavuus ja mielekkyys ei aina kohtaa tuntimäärän kanssa: on eri asia istua toimistolla valmistelemassa, kirjoittamassa ja tilastoimassa, kuin toimittaa siunaus, osallistua muistotilaisuuteen ja sen jälkeen lähteä kotikasteelle. On niitä päiviä, kun ruokansa ehtii syödä rauhassa työkaverin kanssa, ja niitä, kun tunkee hedelmää suuhun matkalla pisteestä A pisteeseen B (ja rukoilee, ettei traktori ainakaan satu nyt eteen).

Nukun 6-9 tuntia yössä ja kerran viikossa päiväunet. Se tekee noin 56 tuntia unta viikossa.

Työn ja unen jälkeen minulle jää vielä 72 tuntia kotitöihin, kaupassa käymiseen, lukemiseen, harrastamiseen ja sosiaaliseen elämään. Ja tässä kohtaa se iski. Minä käytän tavallisella keskivertoviikolla aikaa Kalamiehen kanssa kommunikointiin 5-10 tuntia. Useimmiten kyse on puhelimessa tai facebookissa juttelusta (ja minulla on usein facessa auki useampi keskustelu, joten kyseessä on kavereiden kesken jaettu aika).

Tapaamme toisemme ihan fyysisesti 2-4 viikon välein pitkän viikonlopun verran, jolloin suhteessa vietetty aika suorastaan räjähtää käsiin. Silti yleisin kommentti, jonka kuulen lähtiessäni tapaamaan siippaani Pohjois-Karjalaan, on: "ai, taas sä menet sinne, miksi?" Ei ole kerran eikä kaksi, kun olen lähtenyt Kalamiehen luo itku kurkussa ympäröivien asenteiden takia. Taas tässä mennään tuhlaamaan aikaa ja vaikeuttamaan muiden elämää...

Tiedän useamman kaukosuhteessa elävän parin, joka näkee viikoittain ja soitteleekin varmasti enemmän kuin me Kalamiehen kanssa. Näissä suhteissa yksikin yö on ihan hyvä syy ajaa toisen luokse olemaan - kilometreistä välittämättä.

En valita tai kerää sääliä välimatkallamme tai pitkillä tapaamisväleillä. Nämä vain ovat meidän suhteemme realiteetteja. Minulla on epäsäännöllinen työaika, joka painottuu viikonloppuihin, toinen opiskelee kahdeksasta neljään arkisin. Minulla on kaksi kissaa, joista olen vastuussa. Minun pitää hoitaa työni. Siitä on tullut minulle jo lähes pyhä lehmä.

Minua on aina kannustettu opiskelemaan ja tekemään työtä. Työt pitää aina hoitaa kunnialla. Kun erosin Siitä Toisesta, kotini tärkein viesti oli: hoidat nyt vaan ne opinnot loppuun ja menet töihin. Ja minä hoidin. Valmistuin, menin töihin ja tärkeintä oli, ettei kukaan voi sanoa työni laadun kärsineen jonkin naurettavan sydänsurun vuoksi.

Mielestäni olen pärjännyt työssäni hyvin, hoitanut hommat. Tiedän itse kestäväni tätä työtä ja sen paikoitellen mielipuolista tahtia, mutta aina en tiedä kestääkö parisuhteeni sitä. Silti koen painetta aina vain nipistää parisuhdeajasta, niistä kymmenestä tunnista viikossa. Lasken kalenterista optimaalisia tapaamisajankohtia, jotka rasittaisivat kaikkia muita ihmisiä mahdollisimman vähän. Harmittelen, jos lukiokaveri olisi paikkakunnalla juuri silloin, kun olen lähdössä Kalamiehen luo. Kalamiehen ollessa minun luonani, yritän aina saada myös kaverit sopimaan kalenteriin - ettei tule sanomista.

Kaksi vuotta olen elänyt tällaisessa painekattilassa. Yrittänyt olla kaikille kaikkea. Joustanut parisuhteen kustannuksella. Silti saanut kokea nuivaa asennetta, kun "aina pitää mennä". Nyt olen pisteessä, jossa en enää voi vähentää kahdenkeskisestä ajasta ja tapaamisista. En jaksa enää laskea loputtomia viikonloppuja eteenpäin (ihan täynnä toimituksia, konfirmaatiopyhä, ylioppilasviikonloppu, rippileiri...).

Joskus vain kovasti kaipaa sitä, että minullekin sanottaisi: Sinä olet tehnyt riittävästi. Sinä saat viettää aikaa kumppanisi kanssa hyvällä omalla tunnolla.

Nyt me otetaan jäätelöt!

Minulla on ollut töissä viime aikoina hauskoja kohtaamisia.

Muistotilaisuudessa sain lapsiystävän. Hän halusi esitellä minulle mekkonsa ja koko koulu-uransa. Adressien luvun aikana hän istui sylissäni ja lähtiessä tuli vielä halaamaan. En ole lapsi-ihminen ja yleensä papin tumma olemus pelottaa lapsia. Mutta siinä juhlassa ei pappia pelätty.

Kotikasteella sain olla mukana todella rennossa juhlassa. Juhla oli perheelle tärkeä, mutta se ei näkynyt pönötyksenä ja jäykistelynä, vaan rehellisenä olemisena. Tällaisia me olemme! Siellä kummisetien kanssa kahvipöydässä jutellessa aika kului mukavasti.

Surukodissa käytännön asioiden ollessa reilassa tuore leski paiskasi kämmenet polviinsa, nousi keinutuolistaan ja totesi "ja nyt me otamme jäätelöt!". Siellä oli pakasteessa annoskupit jemmassa pastoria varten. Siinä yhdessä söimme ja muistelimme pois mennyttä puolisoa.

Ihmiset ovat tämän työn suola. Jos välillä joutuukin siunauksiin vain seremoniamestariksi ja kastejuhlassa puhe alkaa vasta, kun pappi sulkee ulko-oven lähtiessään, niin paljon on hyviä kohtaamisia.

Vieläkin.

jokainen kohtaaminen muuttaa kaikki edelliset

-Arno Kotro

Monta kotia.

Olen tällä viikolla ehtinyt nähdä jo kaksi tulevaa kotia. Ihmetellyt pohjaratkaisuja ja miettinyt, pitäisinkö itse tästä. Jostain syystä mietin lähes aina toisten kodeissa, miten itse sisustaisin - tai viihtyisinkö kyseisessä kodissa. Eikä ajatukseni ole koskaan arvosteleva vaan enemmänkin utelias. Maailman voi nähdä niin monelta kulmalta.

Paljon on puhuttu myös tilasta. Säilytystilasta ja olemisen tilasta. Toinen sanoo, että kolmiossa on liikaa tilaa kahdelle - että aina se yksi huone jää käyttämättä. Toinen haaveilee neliöstä kahdelle ihmiselle. Kolmas asuu mielummin eri osoitteissa, että omaa tilaa ja aikaa riittää varmasti. Sitten on niitäkin, jotka jakavat sulavasti parinsa kanssa yksiön. Säilytystilaa ei koskaan ole tarpeeksi ja aika usein ylähyllyille ei yltä kukaan. Itse huomaan ihan sulavasti täyttäväni kahden kissan kanssa isohkon kolmion.

Moni muuttaa. Ainakin fecbookin arkihaasteen perusteella useampikin tuttavani ja ystäväni vaihtaa näinä päivinä osoitetta. Olin itsekin pienesti auttamassa työystävän muutossa. Oma sisäinen muuttoni on vielä hieman kesken. Etenkin olohuoneessa on monta kohtaa, johon pitäisi. Makuuhuone odottelee uusia tapetteja - ehkä kesällä sitten.

Aiemmin julistin mielessäni tämän ajan Rakkauden kevääksi 2014. Tämä voisi olla myös Muuttojen kevät 2014. Ehkä niissä on jotain samaa, rakkaudessa ja uudessa kodissa. Nekin voi nähdä niin monesta kulmasta ja molemmissa tarvitaan kompromisseja, ehkä ripaus luopumistakin.

Ei ole täällä mitään pysyvää, 
vain sinä Herra, sinä luoksein jää
virsi 555

Huvittamattomuus.

Tänään ei huvita.
Ei oikein saa aikaiseksi.
Vaikka kuitenkin sitten jotakin.
To Do -listalla on aika monta ylivetoa.

Mutta ei huvita.
Haluaisin vain parvekkeen ja järvinäköalan.
Haluan tuijottaa rannattomuuteen
ja ehkä lukea vähän kirjaa.

Laitan silmät kiinni ja
mielikuvissani juoksen.
Olen kaukana tästä.

Aamusta, jolloin ilmoitukset ovat vääriä ja väärin.
Ihmiset soittavat väärille ihmisille,
koska jossain joku neuvoi niin.
Harmittaa.

Teen uuden listan.
Ehtii nämä huomennakin.
Nyt kahlataan tämä päivä,
huvittamattoman.

Hiljainen viikko kuvina.

Papille hiljainen viikko on harvoin hiljainen. Minulla oli hiljaisen viikon alkaessa maanantaina takana jo viikon työt ja ISKO-leiri. Pääsiäisaika on silti todella kivaa aikaa tehdä juuri tätä työtä. 

Olen luvannut itselleni ottaa enemmän kuvia, joten tässä edes yritystä! 

Tällä kertaa hiljainen viikko näytti tältä: 

Malkamaanantai: 

Evankeliumit kertovat kuinka Juudas kavalsi Jeesuksen suudelmalla. Juudas Iskariot on minusta yksi kiehtovimmista Raamatun hahmoista - ja samalla surullisin. 

Kiinnitin työpäytäni kulmalle viime kesän leiriavustajalta saamani mannalapun. Saan siitä iloa ja voimaa valmistelutöihin, joita näpersin maanantaina toimistolla. 

Tikkutiistai: 

Jeesus on tuomareiden edessä. 

Tiistai-iltana meidän kirkossamme oli Markuksen evankeliumi -monologi. Olin myymässä käsiohjelmia. Nautin esityksestä todella paljon. Ihailin esiintyjän äänenkäyttöä ja pienieleisyyttä. Evankeliumin kertomus vangitsi minut - vaikka tiesinkin miten se loppuu (tai ehkä juuri siksi). 

Kellokeskiviikko: 

Jeesus tuomitaan. 

Minulla oli valmisteluvaiheessa vielä kolme messua. Kaksi niistä pääsiäisen aikaan liittyviä. Työpöydällä velloo taas listalappuja, että muistaisi edes osan. 

Kiirastorstai: 

Jeesus asettaa ehtoollisen. 

Tässä on kuva lasten pääsiäishartauskiertueelta. Oikeasti kuva on tiistailta, mutta samaa settiä kierrätimme maanantaista torstaihin koko seurakuntamme alueella. Kiirastorstainmessussa sain olla liturgina juuri tässä kuvan kirkossa. Tämä on minun kotikirkkoni. 

Pitkäperjantai: 

Jeesus kuolee ja hänet haudataan. 

Tässä kuva pitkäperjantai-illan rukoushetkestä. Siinä on mun kengät - tärkeänä osana illan puhetta. Pitkäperjantai oli tällä viikolla rauhallisin päivä ja ehdin hieman hengähtääkin Kalamiehen kanssa. 

Lankalauantai eli hiljainen lauantai: 

Jeesus on haudassa, tuonelassa. 

Pappi sen sijaan oli siunaamassa hautaan, kastamassa ja illalla vielä viettämässä pääsiäisyön messua. Kalamies oli karvalasten kanssa kotona ja Ylermillä oli selkeästi jotain asiaa (esimerkiksi: pissittyäsi, ole hyvä ja laske kansi). 

Pääsiäispäivä: 

Kristus nousi kuolleista! 

Sunnuntaina tämä nainen oli jo aika uupunut. Aamulla avustin messussa ja lähdin vielä siunaamaan. Iltapäivällä käytiin Kalamiehen kanssa porukoilla vaihtamassa autooni kesärenkaat. Illalla laitoimme herkkumättöä: nachoja ja härpäkkeitä uunissa. 

2. pääsiäispäivä: 

Jeesus ilmestyy opetuslapsille. 

Ystävä tuli brunssille. Kerrankin katoin oikein kauniisti servettien kanssa. Tarjottavana oli salaattia, hedelmiä, patonkia, suolakeksejä ja juustoja sekä tietysti kahvia. Kuvan otin luonnollisesti vasta jälkeenpäin... :D 

Siunattua ja riemullista pääsiäisaikaa! 

Se tunne 2.

Raapimisen huipentuma.
Autuas hetki juuri ennen kuin iho menee rikki.

Noah.

Nooa, rakenna Herralle arkki, arkki
Nooa, rakenna Herralle arkki, arkki
Rakenna se honkapuusta, puusta
Lapset Jumalan
Siis nouse ja kiitä ja ylistä Herraa, Herraa...

Ja niin meni Nooa ja rakensi arkin, koska Herra Luoja käski niin. Jotenkin näin meni myös elokuvan Noah tarina, vaikka raamatullista esikuvaansa synkempi kertomus olikin.

Darren Aronofskyn ohjaama Noah ammentaa Raamatun vedenpaisumus-kertomuksesta. Mukaan on kuitenkin sotkettu paljon juutalaista mystiikkaa. Apokryfikirjoja ja omaa näkemystä. Mukana on paljon sellaista, mitä Genesiksen luvuissa 6-9 ei kerrota. Mukana on (minun mielestäni) myös paljon viittauksia muualle Raamattuun ja sen sisältämään symboliikkaan. 

Teologi ei pääse silmälaseistaan koskaan, mutta nimenomaan teologian elokuvaa katsoessani olin ihan fiiliksissä. Minusta tuntuu, että ohjaaja todella tuntee Raamatun alkukertomukset ja sen mytologian, josta ammentaa tarinansa. Elokuva Nooasta on juuri nyt todella ajankohtainen - pahuus yltyy maan päällä, Luojan luoma vihreä maa on joko ryöstöviljelty kuivan harmaaksi erämaaksi tai se on peittynyt vereen. Jumala tuntuu olevan mykkä, ihminen on sokaistunut omasta asemastaan luomakunnan kruununa. 

Elokuva palasi väläyksin aina kahteen kertomukseen: syntiinlakeemukseen ja veljessurmaan. Kielletty hedelmä, kourassa oleva kivi. Nämä kaksi alkukertomusta ovat läsnä myös arkissa - pelastusveneessä. Siihenkin "uuteen Eedeniin" luikertelee käärme (joka ei alunperin kuulu Paratiisiin lainkaan, kuten pahuus ei alunperin kuulunut Eedenin lainkaan vaan luikerteli paikalle vaivihkaa). Arkin salamatkustaja puhuu Eedenin käärmeen kieltä ja tarjoaa kiellettyä hedelmää sanoen: maailma on sinua varten. 

Noahissa Jumala on hiljainen Jumala, joka puhuu vain näyissä. Noah taas jotenkin sokaistuu omasta tehtävästään, vallastaan ja vastuustaan - ja käyttäytyy välillä kuin mielipuoli. Minua puhutteli Noahin inhimillisyys, epävarmuus, oikeassaolemisen tarve. Aivan kuten Raamatun vedenpaisumus-kertomuksessa Jumala katui luoneensa ihmisen, katui myös Noahin Jumala. Noahin Jumala vain valitsi mykkäkoulun aseekseen - mutta lopussa hän rakkautensa kautta antoi ihmiskunnalle uuden alun. Ja olihan siellä ihan lopussa jopa sateenkaari liiton merkkinä.

Tämä ei ole Raamatun Nooa. Ja juuri siksi tämä elokuva on katsomisen arvoinen.

+ Anthony Hopkins
+ Luomiskertomuksen kuvitus

Päivän ajatus.

Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateelle,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä pieni urhea nainen,
minä luotan sinuun.
- Eeva Kilpi -

Tämä runo tuli vastaan yllättäen. Siitä tuli mieleen neiti P.
Mutta olkoon tämä nyt kaikille teille elämän urheille pienille ihmisille.

Hyvää huhtikuuta, kuukausista julminta!

Kuunnelkaa vaikka Samuli Putron uusinta, siinä on hyvä ote.
Etenkin siinä Kuka tahansa kelpaa -biisissä.

Pari suhdetta.

Luin mielenkiintoisen artikkelin Petturi parisuhteessa: 10 näkökulmaa pettämiseen
City-lehden verkkosivuilta.

Kohta 7:

”Maailma on nyt senkaltainen, että parisuhteesta tankataan asioita, joita ennen saatiin monesta muusta lähteestä. Ennen oltiin suhteessa myös esimerkiksi sukuun, jumalaan tai kylään, nyt haetaan kaikki parisuhteesta. Parisuhteista tulee liian tiiviitä ja tämä altistaa uskottomuudelle”, Toppari kuvailee.

Siis parisuhteet ovat liian tiiviitä? Kun minä olen mielessäni ajatellut ja ehkä kavereiden kanssa puhellutkin, että kyllä se on tämä minä-keskeinen kulttuuri ja kaiken hajanaisuus, joka hajottaa perheetkin. Ehkä osin totta sekin, mutta olen avoin Topperin ajatukselle. Onhan se ihan mieletön taakka olla toisen kaikki. Enkä usko, että kukaan ihminen edes pystyy olemaan toiselle kaikkea, mitä tämä tarvitsee.

Kaikkineen mielenkiintoinen artikkeli, kannattaa lukaista.

Omalle kohdalle pettämistä ei ole osunut. Omat suhteeni ovat päättyneet kummalliseen puhelinhiljaisuuteen, vaivautuneisiin katseisiin. (Ja vuosien päästä koko suhde mitätöidään "joksikin jutuksi".) Ne tuntuvat kadonneen kuin uni aamun tullen. Lähipiirissä pettämisestä kuitenkin kuulee. Palasia keräillään kuka mitenkin.

Kalamiehen puhelin oli maanantain kiinni. Laitoin viestin, yritin soittaa. Tasaisesti tunnin välein pitkin iltaa: valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Kunnon naisena kävin läpi pari kauhuskenaariota.
Skenaario: Nyt se on ajanut mersunsa liikenteenjakajaan ja makaa jossain teholla!
Järki: Ihan varmaan minulle olisi soittanut jo useampikin ihminen, jos näin olisi.
Skenaario: Se on jonkun naisen kanssa!
Järki: Ja myös äärettömän tyhmä, koska yleensä hän aina vastaa puhelimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Yhtään ei siis herättäisi epäilyksiä tällainen yllättävä saavuttamattomuus. Ja pakko myöntää: luottamus on vielä suurempi kuin mustasukkaisuus.

Kolmas skenaario olikin pelottavin, omin:
Hän ei halua minua enää.
Mielen täyttivät ne hetket, kun olen seisonut suhteen (tai niiden juttujen) raunioilla. Muistan hetken, kun toisen lähtiessä kotiin on mielessäni vilahtanut ajatus kuin viimeistä lähtöään tekisi. Siitä hetkestä on alkanut outo puhelinhiljaisuus, selitykset, vetäytyminen. Kun ei tämä enää tunnu siltä. Eikä tämä johdu sinusta (vaikka johtuukin).

Noh, Kalamiehen Lumia oli vain päättänyt kiukutella ja kieltäytynyt latauksesta. Viestiä tuli taas seuraavana päivänä. Yhteys on löytynyt. Mutta hetken, pienen hetken, perusluottamukseni järkkyi.

Se tunne.

Se tunne, kun aivastus jää nenää.

Niiiiiiiin ärsyttävää.

Mielen virkistystä.

Tänään löysin itselleni kivan keväthuivin. Mustalla pohjalla värikkäitä kukkia.

Ja juuri illan tylsyyttä ihmetellessäni sain viestin: Jos iltaasi sopii, tule kanssamme paikalliseen.
Työystävä oli puolisonsa ja ystäviensä kanssa tuossa ihan vieressä istumassa iltaa. Kerrankin hylkäsin suomalaisen tavan kursailla ja vastasin samantien, että tulossa ollaan.

Siinä hetken jo istuttuamme olin näkevinäni tiskillä tutun hahmon - ihan ensimmäisen poikaystäväni. Ja hän se oli. Istui pöydässämme hetken, varasti huomioni ihanasta ja virkistävästä seurueesta. Jotain samaa siinä oli kuin aina, jotain on muuttunutkin (kohta kymmenessä vuodessa). Elämät ovat menneet hyvään suuntaan, molemmilla omaansa. Nähdään taas - kymmenen vuoden päästä, sanoin kun poistuimme. Annoin halata vanhojen aikojen tähden.

Oli virkistävää saada kutsu seuraan. Uusi huivi kaulaan ja menoksi. Oli virkistävää tavata ihminen vuosien takaa. Ja lähteä omaan kotiin soittamaan omalle puolisolle iloisena omasta elämästään. Me olemme ainakin tasoissa, Murtsi.

Menee vuosia ennen maan aavikoitumista
Mutta lopulta taivas ja helvetti kättelee

(olen jäänyt jumiin tähän kappaleeseen, kiitos SMG)

19.3.

Kymmenen vuotta sitten 19.3. oli muistaakseni perjantai.
Sinä päivänä oli matematiikan kirjoitukset.
Aamulla (6.00) uutisissa kerrottiin pahasta bussiturmasta Konginkankaalla.
"Se on tulossa Etelä-Suomesta, tuskin siellä on tuttuja."

Koulun käytävillä oli huolestuneita kasvoja.
Joku oli soittanut kaverin puhelimeen koko koulumatkan.
Kukaan ei vastaa.

Meillä oli saksan kuuntelu.
Opettaja totesi tunnin alussa: "No, meillä täällä elämä jatkuu."
Hänkään ei tiennyt, että turmabussissa oli meidän lukiomme opiskelijoita.

Välitunnilla uutisen tiesivät kaikki.
Konginkankaan turmabussissa oli kolme minun ikäistäni nuorta naista.
Koulupäivä keskeytyi ja me kuljimme koulun ja kaupungintalon välillä.
Mitään tietoja ei vahvistettu ja käytävillä itkettiin.

En muista mitään koulupäivää niin hyvin kuin sen.
Siitä turmapäivästä on kymmenen vuotta.
Kaksi koulukaveriani kuoli turmassa, toinen tunnistettiin kuulemma takista.
Hänen hautansa on kirkkomaalla, työntekijöiden parkkipaikan edessä.
Yksi loukkaantui niin pahoin, että luokiteltiin ensin kuolleeksi.
Hän sai kuitenkin elää.

Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, elin tavallisen työpäivän.
Kohtasin surevia omaisia, kävin syntymäpäiväkäynnillä ja pidin nuorten raamiksen.
Kävin työystävän luona syömässä pitsaa ja länkyttämässä elämästä.

Onko aika pitkä vai lyhyt?

Iankaikkinen.

Oltiin tosiaan riparilla. Oli kiva viikko vaikka saatoin hieman naurahtaa viimeisen illan kynttiläringissä (repeilin useita kertoja - mikä ammatillisuus?) ja jotain mopopoikia saattoi käydä ilotulittelemassa meidän huudeilla, mutta noin niinkuin leirinä oli hyvä. Ehkä ainakin kolme nuorta nyt uskoo, että mä olen ihan kiva (natsiksi).

Tulin pois leiriltä ja lähdin parin jumiksen kautta pastoraalikurssille. (Se on sellaista papeille tarjottavaa jatkokoulutusta kirkon puolesta. Kun suorittaa kaikki 8 opintokokonaisuutta, saa hienon(?) todistuksen ja on kelpoinen hakemaan kappalaisen virkoja. Kappalainen on seurakuntapastoria (minä!) hienompi virka, johon joissain tapauksissa liittyy myös enemmän vastuuta - ja isompi palkka.) Kun pääsin yli angstistani, kurssi oli ihan antoisa.

Nyt olen kotona. Pyykkikone laulaa kahden viikon pyykkikuormaa. Tietokone kuumenee, kun minä päivitän itseäni Under the Domen ja Siskonpedin maailmaan.

Urholla ja Ylermillä on jonkinlainen hellyyskriisi. Ylermi tunki ensimmäiseksi yöksi minun ja Kalamiehen väliin nukkumaan. Urho tuli seuraavana päivänä meidän päällemme nukkumaan. Ehkä kolme viikkoa maalla oli paratiisi - mutta kyllä koti on koti. Ja ensisijainen palvelija kuitenkin se ykkönen. ;)

*

Leirillä mietimme, millainen paikka olisi taivas ja millainen helvetti.

Virikkeeksi näytin Björnin tarinan.
Aika usein ajatus kristittyjen taivaasta on juuri tuollainen kuin klipissä kuvataan. Hissimusiikki soi ja nunnat haukottelevat autuaasti. Simpsoneissa taivaassa muistaakseni pelattiin golfia... Tuskin kukaan haluaa sellaiseen taivaaseen? Helvetti tulimerineen ja ikuisine Rob Zombien ja AC/DC keikkoineen kiehtoo enemmän.

Stephen King on jossain kirjassaan/haastattelussaan kertonut, että hänelle helvetti on jotain, mikä toistuu loputtomasti samana (vierität kiveä mäelle, se valuu alas, kierität takaisin ja tiedät, että kaikki alkaa taas kohta alusta). Jotain samankaltaista ajattelen itse kadotuksesta. Siinä ei ole mitään kiehtovaa, ainostaan tylsyyttä, toistoa ja kuolemaa. Ulkopuolisuutta ja kaipausta, autiutta, tyhjyyttä.

Entäs taivas? Minua iankaikkisuudessa kiehtoo ajattomuus. Taivas on jotain ajatonta, helvetti ikuista. Taivas on se elämän tähtikirkkain ja onnellisin hetki aina. Ei mitään pakkobailuja enkelien kanssa, vaan ajatonta rakkautta.

Minun taivaassani on ainakin sirkusaakkosia ja kissanpentuja. Ja merinäköala.

Pahoja iltoja.

Nyt on ollut pahoja iltoja.
Sellaisiakin, jolloin unohtuu taas kylpyhuoneen lattialle.
Niistää pingviinikuvioituun wc-paperiin, joka vielä aiemmin sai jotenkin hyvälle mielelle.

Että olkaa onnellisia te, joilla kaikki on valmiina. Ammattitutkinnot, parisuhteet, asunnot ja hääpäivät. Täällä on melko keskeneräistä.

Ylihuomenna lähdetään rippileirille enkä ole edes ajatellut pakkaamista. Ei ole oikein fiilistä siihen, että kohta lähdetään. Olen vain tuijottanut deadlineja. Niin paljon on vielä kesken.

Menee vuosia ennen maan aavikoitumista.

SMG:Nuorukainen

Menee vuosia ennen maan aavikoitumista.

*

Vielä yksi kuva.

Seurustelin ennen Kalamiestä.
Sen Toisen ja parin kaverin kanssa
tapasimme hengailla nelikossa.
Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa.

Muistan sen, kun jäin jälkeen parkkipaikalla.
Eikä kukaan kääntynyt, ei odottanut.
Kunnes se toinen porukan poika pysähtyi:
mihin sie jäit

Se Toinen meni edeltä.
Ehkä jo silloin tiesin.
Oli sellainen lähtemisen tuntu.

*

Se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta

Suren osaani vain koska tulen sen menettämään.

Kolme kuvaa elämästä.

Tunnilla tehdään ryhmätyö.
Meidän porukassa on yksi liikaa.
Siirryn toiseen ryhmään.

Istun kahden kaverin välissä.
Pitää kertoa vieruskaverilleen jokin asia, jota lähdetään työstämään.
Vierustoverini kääntyvät sillä toisella puolella olevan vierustoverin puoleen.

Ystävä kysyy:
Aiotko osallistua siihen vanhojen seurakuntanuorten tilaisuuteen?
Minua ei ole kutsuttu.

En kaipaa elämääni yhtä parasta ystävää. Olen levoton.
Koen saavani enemmän usean porukan osana.
Elän enemmän minuna.

Toisinaan se tarkoittaa sitä, ettei oikeasti kuulu mihinkään.

Symboleja.

Olen sanaihminen, puhetyöläinen.

Jumalanpalveluspäivillä huomasin kuitenkin jälleen olevani myös symbolien ihminen. Olen siirtymäriittien ihminen. On paljon asioita, joita sanat eivät tavoita. Tunteita, muistoja ja ajatuksia, joilla ei ole sanojen muotoa. Tarvitaan konkretiaa: liikettä, kuvia, esineitä.

Minä jätän sinut tähän.

Tarvitsin kiven, jota pidellä. Kiven, jonka sai poistuessaan jättää koriin muiden jättämien kivien kanssa. Se oli rukouskivi. Sen mukana jätin painavat ajatukset pois itsestäni.

Käteen ojennettu tutkintotodistus päästää minut vapaaksi: Sinä olet valmis tältä kohdalta. Stolan pukeminen muistuttaa pappisvihkimyksen lupauksesta: Minut on erotettu tähän tehtävään. Ilman rippiristiä kaulalla olo on paljas.

Minä otan sinut mukaan.

Laitan Kalamiehen kuvan kalenterin sisäsivulle. Tärkeiden kuvia Raamatun väliin.
Ohimennen kosketan ristiä.

Lainattu loppukevennys.

Luen säännöllisesti Lilyn palstaa Oisko tulta, joka on osa Ev.lut. kirkon verkkotyötä.

Tänään siellä oli juttu, joka sai minut herkistymään: Onko meillä taas noodeleita?

"Kananugeteilla ja nakeilla täytetyn mikropizzan kautta Jumala tuntui kuiskaavan: annan anteeksi jokaisen valmisruoka-ateriankin." 

Siis tätä on nykyajan evankeliumi! 
Kaikki saavat tulla. Myös he, joiden herkkuruokaa on Poikamiehen kilpikonnaburgeri.
Einestä, ällöä ja huvittavaa - söisin. 
Ehkä tätä tarjoan Kalamiehelle viikonloppuna. 

Neiti.

Tämä neiti tuhoaa makuuhuoneeni tapetteja. Siellä on kohta yksi seinä riisuttu kääreestä.
Tämä neiti ei kumartele ketään, tulee syliin tasan silloin kun itseä kiinnostaa. Syvällä sisimmässään se rakastaa paljon, mutta tämän heikkouden se paljastaa vain yön pimeinä tunteina. Kiintymystä voi nähdä niissä pienissä hetkissä, kun neiti nousee ruokapöydän vieressä seisomaan reittä vasten ja ojentaa toisen tassunsa: "high five". Sitten se saattaa hetken purruttaa sylissä, niin että naaman ja vaatteisiin liimautuu puolikkaan kissan verran karvaa. Neiti osaa makoilla kukkalaudalla kuin balleriina ja katsoa viattomasti silmiin myllättyään mullat kukkaruukusta. Sillä on oma "metsä-ääni", joka on varattu yksinoikeudella mummulle, yksinomaan maalla. Tämä neiti ymmärtää, että kaikki ihmisen lautasella on herkkua. Neidin pahin vihollinen on koppa, vaikka se kuljettaa maanpäälliseen paratiisiin (ja takaisin kotiin, mikä sekin on ihan jees). Jännittävä yhdistelmä uteliaisuutta, epäileväisyyttä ja silkkaa ämmää.

Sellainen on meidän Ylermi.

Sellainen kissa kuin emäntä, sanotaan.

Ja niin he elivät...

Olen pompotellut päässäni rakkausajatuksia.

On niin monenlaista rakkautta
suurta
   salattua
roihuavaa
  kiellettyä
kipeää
 ensimmäistä
    onnetonta
todellista

Olen miettinyt, jättääkö ensirakkaus jotenkin pysyvämmän jäljen kuin muut rakkaudet?

Criminal Mindsissa kerrottiin (luotettava lähde!), että nuoruuden musiikki jättää syvemmän muistijäljen kuin vanhempana kuunneltu musiikki. Vaikka koko musiikkimaku muuttuisi, herättävät juuri nuoruuden kappaleet erityisiä väristyksiä. Jotenkin se liittyi identiteen ja aivojen kehitykseen... Ei kai tarvitse enää kysyä, miksi ParastaEnnen on niin suosittu ohjelma?

Minä pidän kodistani. Mutta ensirakkauskotini on ollut Joensuun koti. Ehkä sen tekivät ihmiset, jotka siellä kävivät. Ehkä sen teki ensimmäisen illan ajatus siitä, että "noniin, kaupunki, tästä eteenpäin meidän on tultava toimeen". Ehkä se vain oli ensimmäinen pitkäaikainen koti toisaalla. Tai ehkä siitä tuli rakkain siinä hetkessä, kun siitä joutui luopumaan.

Ehkä koko ensirakkauden taika on sen rikkoutumisessa?

Äiti on sanonut: toiset rakkaustarinat päättyvät onnellisesti, toiset johtavat avioliittoon. 
(ja tämän on varmasti sanonut myös joku kohtalokas filmitähti - nainen, tietysti)

Minä en pidä siitä ajatuksesta. Ei kai rakkaus kuole, kun sen sinetöi sormuksella. Eihän avioliitto ole mikään vapaudenriistolaitos. Ainakaan sen ei pitäisi olla. Minulle avioliitto edustaa vakautta. Liitto määrittää meidät omaksi yksiköksi. Yhdeksi. Ei tee kokonaiseksi, ei korjaa, mutta jotenkin... täydentää. Mutta ehkä tuossa sitaatissa ei ole pohjimmiltaan edes kyse avioliitosta. On kyse rakkauden taiasta. Kun rakkaus vanhenee, se muuttaa muotoaan. Suhteen sekoitussuhde muuttuu.

Suuret rakkaustarinat ovat suuria, koska ne saivat jäädä tarinoiksi. Ne eivät nuhjuunnu arkisiin aamuihin. Ensirakkaudet laitetaan muistoihin yhdessä nuoruuden hittibiisien kanssa. Sitten sopivassa seurassa viinilasi kädessä muistellaan, kuinka kerran oli Se Toinen, jonka kanssa käytiin kuussa ja jonka vuoksi itkettiin vuosi. Hei kuunnellaan taas se biisi, joka soi silloin yhtenä kesänä...!
Vaan kyllä pidän onnellisina heitä, jotka naivat ensirakkautensa, antavat sen nuhjaantua suureksi tarinaksi. Malja teille!

MacDonald kirjoitti Armon yössä muistojen olevan vain tarinoita, joita kerromme itsellemme. Ja mehän puhummekin elämäntarinasta. Lopulta kai me itse voimme määrittää tarinoidemme suuruuden, ensirakkauden traagisuuden tai sulokkuuden.  Koko tarina tulee valmiiksi vasta kuolemassa. Ehkä silloin paljastuukin, että suurin kertomus piiloutuu nuhjuisiin avioliittovuosiin, arkisiin aamuihin. Minun tarinaani kertoo silloin joku toinen, muistelee, antaa uudet painoarvot.

Kalamiehen kanssa toisinaan kerromme toisillemme tarinaa ensitapaamisestamme. Muistelemme, mitä toisessa katsoimme. Muistelemme ensitreffejä ja suudelmaa Florence and the Machinen soidessa. Me kerromme meidän tarinaamme yhä uudelleen, jotta se pysyisi elävänä. Niitä muita tarinoita emme enää kerro. Niistä Toisista, jotka katkoivat kylkiluita ja koteloituivat haamusäryksi sielun niveliin.

Siellä ne makaavat, Rummakon suuret tarinat, sinisten makuuhuonetapettien ympäröiminä mäntyparketilla. Kevään valoläikkä omalla kohdallaan. Siellä soi Nirvana, Apulanta, The Offspring ja Zen Cafe. Siellä haisee rappukäytävän lämmennyt muovi. Siellä he elävät, tarinoissa. Ensimmäinen, onneton ja sattuvin.

Hei beibe, tehdään me tästä Se Suuri, Se Onnellinen, Se Kestävä. 
Se, mistä muut kertovat tarinoita.

Minulla on ilmeisesti menossa jonkinlainen "closing time". Kalamiehen valmistuminen lähestyy. Opiskelukavereista viimeisetkin alkavat olla valmistumisen mainingeissa. Ehkä jokin on kesken, tiedän että on, niin kauan kuin jalka on neljännesosaksi Pohjois-Karjalassa. Vielä pitäisi tulla kerran vastakkain ja sanoa: hyvää matkaa. Vielä pitäisi kerran vilkuttaa muuttoauton luona:

ja niin he elivät...

Pieni ja pyöreä.

Tapasin vanhemman rouvan. Hän kertoi muistavansa minut alakoulusta.

Sinä olit sellainen pieni ja pyöreä lapsi. 

Osasin hymyillä kohteliaasti ja todeta "vai niin". Sisälläni kuitenkin kiehui. En minä ollut lihava lapsi. Ihan tavallinen, tylsän tavallinen, ehkä hieman pyöreäposkinen. Ylipainoinen minusta tuli vasta aikuisena, kiitos vain. 

Sanat sattuivat. Ne jäivät kaivamaan: Minut muistetaan lihavana lapsena. Voihan olla, että tällä rouvalla oli 20 vuoden jälkeen hieman huterampi muistikuva - ehkä hän ajatteli nimeni kohdalle eri lapsen. Tosin muut faktat perheestämme tuntuivat olevan hallussa. Kerroin kohtaamisesta kavereille ja heitin koko homman "läskiksi". Minä opin aikaisin nauramaan itselleni ennen kuin muut ehtivät. Tarve vitsailla asialla paljasti minulle kuitenkin sen, kuinka syvälle nuo sanat osuivat.

Ajattelemattomat sanat. Ne kaivautuivat ihon alle. Eivät ne sanat, joilla Kalamies kehuu minua. Eivät ne sanat, joilla ystäväni kannustavat minua. Niin arka minä vieläkin olen oman kehoni kanssa.

Seuraavan viikon katsoin itseäni kriittisemmin peilistä verhotessani pientä ja pyöreää kehoani vaatteisiin.
Ehkä sittenkin jotain säkimpää... 
Mietin, että kyllähän itseinhokin on motivaattori kuntokuurille. Yhden kymmenen kiloa kun sipaisisi pois, niin ei tarvitsisi naapurin rouvienkaan miettiä, onko pienen ja pyöreän sisällä jotain muuta pientä ja pyöreää.

Ongelma lienee siinä, että minä en pidä liikunnasta. En ole koskaan ollut liikunnallinen. Käyn pitkillä kävelyillä, koska minulla on mieleistä seuraa. Opiskeluaikana kävin kävelyillä, jumpassa ja vesijuoksemassa, koska minulla oli Neiti P. Itseään on lähtökohtaisesti vaikemapaa yksin pakottaa johonkin sellaiseen, jonka kokee mukavuusalueeltaan poistumisena. Jostain syystä lihaskipu, hiki ja nolous eivät riitä "palkinnoksi". Ruoka kyllä kelpaisi, mutta se ei taida kuulua sopimukseen.

Tosin juoksinhan minä vuosi sitten Porin jouksukoulun mukaan. Siinä palkitsi tulokset: jaksoin kauemmas.
Se hatarassa muistissani laadin itselleni kunto-ohjelman. Vähän kävelyä, salia, uintia ja zumbaa. Tällä viikolla uskalsin jo zumbaamaan pikkupakkasessa ja muistin, että olihan tämä kivaa. Minä kuitenkin olen lyhytjänteinen huitoja, en ollenkaan sellainen joogaava ja bodybalancea hakeva tyyppi.

Tiedän, että into latistuu viikossa, mutta edes hetken pyllerö lyllertää.

Ode to my friends.

Siivosin facebookia vanhoista kuvista. Eksyin katselemaan kuvia retkeltä vuosien takaa (2009). Nauroin vedet silmissä ja pelkäsin herättäväni väliaikaisen kämppikseni seinän takana. Sillä retkellä - tai sen jälkeen - emme koskaan saaneet vastausta kysymyksiin: kuinka laittaa kädet makuupussissa mukavasti? ja miten pysyä lämpimänä laavussa yöllä, jos mukana on vain ohut makuupussi? Toisaalta meidän upealla logiikallamme oli ihme, että kukaan ei ottanut mukaan kokonaista (pakastettua) lehmää tai että mukana ylipäänsä oli ruokailuun soveltuvia astioita (kahvia voi juoda säilykepurkeista ja nappu käy lautasesta). Nauratti niin että itketti.

Siitä tähän on kuljettu monta tarinaa ja reittiä. (scandinavian music group: sä)

Kävin joulun jälkeen ystävän luona. Takaisin kotiin ajellessa minut valtasi suuri onnen tunne. Olen ihan mielettömän onnellinen ja iloinen ystävistäni - niistä, jotka ovat paljastuneet pitkänmatkan juoksijoiksi. Niistä, joille voi tarjota majoitusta työpätkän ajaksi. Niistä, joille voi vain heittää avaimen, kun itse pitää vielä ehtiä toisaalle. Niistä, joiden kotona voi istua koko perheen voimin eikä kenellekään ole kiire lähteä. Niistä, joiden kanssa ei ehkä soitella kuukausiin, mutta tavatessa juttu jatkuu siitä, mihin viimeksi jäätiin. Niistä, joiden vieressä voi turvallisesti ottaa päiväunet eikä se ole kenestäkään outoa. Niistä, joiden sohvilla ja kalentereissa on aina tilaa.

Olen minä kiitollinen niistäkin, jotka ovat jo lähteneet.
Niistä, jotka ovat enää kuvissa ja tarinoissa, joille nauretaan keskellä yötä. Muistojen äärellä on oman itsensä kokoinen taas: heidän kanssaan minusta tuli enemmän minä.

Sain tänään (eilen) kunniatehtävän. Sain kutsun kaasoksi. Olin aidosti hämmästynyt ja iloinen. Minäkin saan tulla! Äiti sanoi, että on se hyvä, kun on tuollaisia ystäviä. Niin onkin. Oodien arvoisia.

En ole kuunnellut Cranberriesia hetkeen, mutta tänä yönä ainoa biisi, jonka sain mieleeni on Ode to My Family.

ps. kai te jo tiedätte, että mun onnenbiisit ei ole koskaan duurissa? :D

Armon yö.

Intoilen vaihteeksi kirjasta. 
Ann-Marie MacDonald: Armon yö  
(Tammi 1996)

He ovat kaikki jo kuolleet. 

Tässä kuva talosta sellaisena kuin se oli siihen aikaan. Valkoinen puutalo ja katettu veranta. Kaivostyöläisten taloihin verrattuna se on iso. Olohuoneessa on piano. Keittiö, jossa mamma kuoli, on talon perällä. 
Tämä kuva on otettu sinä päivänä kun hän kuoli. Hän sai kohtauksen uunia puhdistaessaan. Niin lääkäri asian ilmaisi. Kasvoja ei tietenkään näy uunista, mutta huomaat kai, että hän on rullannut sukat nilkkoihin niin kuin aina kotitöissä, ja vaikkei sitä mustavalkovalokuvasta erota, työtakki on oikeastikin musta, sillä hänellä oli vielä suruaika Kathleenin takia, ja Ambrosen. Sitä ei tietenkään kuvasta näe, ettei mamma osannut kovin hyvin englantia. (s.9,10)

Luin MacDonaldin Linnuntietä-teoksen jo aiemmin ja suorastaan rakastuin siihen. Armon yössä oli paljon samaa hyvää, vaikka takakannen perusteella edessä olisi "vastustamaton sukutarina pienestä kaivoskaupungista". En antanut takakannen latistavan kuvauksen estää, vaan kävin tämän 600-sivuisen kirjan kimppuun innolla.

Tarina alkaa erikoisesti, mutta pian kertomus alkaa edetä suoraviivaisesti kertoen ensin Jamesin ja Materian "rakkaus"tarinan. Perheeseen syntyy tyttöjä: Kathleen, Mercedes, Frances ja Lily. Kathleen on uskomattoman kaunis ja lahjakas laulaja. Mercedes on syvästi uskonnollinen, Frances perheen villikko ja Lilyn lempisisko. Lily on perheen kuopus ja oikeastaan koko tarinan "koukku". Perhe on alusta asti täynnä salaisuuksia, asioita, joita ei sanota, mutta jotka ovat silti koko ajan läsnä. Ullakolla on kapiokirstu, johon vaikeat asiat yritetään piilottaa - ja josta tulee lopulta varsinainen hauta. Materia on liian nuori morsian ja oma perhe kieltää hänet. James on lähinnä häpeissään koko elämänsä. Jokainen yrittää parhaansa mukaan, mutta kohtalaisen onnettomia kohtaloita siitä syntyy.

MacDonaldin vahvuus on ehdottomasti taito kuvata asioita lapsen näkökulmasta. Kirjan parasta antia on heittäytyminen mukaan Marcedesin ja Francesin maailmaan ja lapsen yritykseen elää oikein hänelle täysin käsittämättömässä maailmassa. 2/3 jälkeen kirjassa tulee junnaava vaihe, mikä ehkä johtuu siitä, että tytöt "kasvoivat liian isoiksi". Tosin suvantovaiheen jälkeen loppuratkaisu ja koko tarinan kokoava päätös rysähtää lukijan niskaan täydellä voimalla. Ja viimeisen lauseen jälkeen piti palata alkuun ja lukea ensimmäinen luku uudelleen. Tarina loppui alkaakseen uudelleen.

Sellaisia kai meidänkin elämäntarinamme ja sukutarinamme ovat. Niiden kanssa voi selvitä vasta sitten, kun ne paljastetaan, kerrotaan ääneen. Rakkauden nimissä tehdään myös äärimmäisen julmia tekoja. Kirjan hahmojen kohtalot olivat karuja ja uskomattomia - ja juuri siksi tuntuu, että tällaisia ihmisiä varmasti on olemassa.

Armon yön maailma piti otteessaan, mutta ei ihan yltänyt niin valtavaan ihastukseen kuin Linnuntietä. MacDonaldilla on taito rakentaa ihmiskohtaloita. Molemmissa macDonaldin teoksissa olivat vahvasti läsnä samat teemat: juurettomuus, hyväksikäyttö, homoseksuaalisuus, uskonnollisuus. Vieläpä jotenkin tuoreella tavalla. Tämä ei ole mikään "uskovaiset hyväksikäyttivät minua ja minusta tuli siksi homoseksuaali" -kertomus. Tämä on kertomus kamalat lähtökohdat saaneesta perheestä, jossa asiat eivät vain pysyneet kenenkään käsissä.

Sillä hetkellä Frances oppii jotakin, mikä auttaa häntä selviämään ja toimimaan koko lopun ikänsä. Hän tajuaa, että asiat voivat näyttää muulta kuin mitä ovat. Että näkyvät yksityiskohdat eivät välttämättä kerro mitään todellisesta tilanteesta. Sillä hetkellä tosiasiat ja totuus erkanevat toisistaan ja lähtevät vaeltamaan tahoilleen kuin sadun kaksoset, jotka odottavat, että heidät yhdistää taas se yksi ja ainoa, joka erottaa kumpi on kumpi. 
Joku sanoisi yksinkertaisesti, että Frances oppi valehtelemaan. 

Kaikista Francesin salaisuuksista suurin oli Ambrose. Ambrose oli myös hänen suurenmoisin lahjansa Lilylle. (s.162)

2014

Joulu oli ja meni. Töiden merkeissä omalta osaltani. Jouluna on toisaalta myös mukava olla töissä. Siinä on omanlaisensa tunnelma. Kalamies tuli tänne Tapaninpäivänä ja näki minut ensimmäistä kertaa töissä! Muuten joulun jälkeinen aika meni lahnatessa.

Sitten vaihtui vuosi. Piti katsella vuotta 2013 vähän taaksepäin. Aika kiva vuosi se oli. Aloin vakiintua omalle paikalleni. Pääsin seikkailuun piispan seurueessa, kesälomareissun Kalamiehen kanssa teimme Viitasaarelle ja Hammaslahteen - kun oli se ensimmäinen kokonainen kesälomakin! Vuoteen mahtui surua, ahdistusta ja kiukkua, mutta enemmän iloa, välittämistä ja rakkautta. Ehkä päällimmäisenä on tunne oman paikan löytämisestä jälleen.

Minä en harrasta uuden vuoden lupauksia. Yksi ajatus vuodelle 2014 minulla kuitenkin on:  

Ota enemmän kuvia. 

Kameralla.

Opiskeluajalta minusta on todella kattavasti kuvia. Niistä on kiva seurata oman tukka- ja vaatetyylin kehittymistä muuttumista. Tämä ei johtunut omasta aktiivisuudesta vaan siitä, että kaveriporukassa oli innokas valokuvaaja. Varmaan 90% profiilikuvistani on hänen ottamiaan. Hän on niitä harvoja, jotka saivat minusta hyviä kuvia. Tietysti, jos samasta tilanteesta ottaa 10 kuvaa, niin kaikissa en minäkään voi näyttää pöllöltä. :D Valmistumisen jälkeen kuvia on tullut otettua vähän. Nekin harvat tulee napattua kännykällä - aiheena yleensä kissat. Minua on tallennettu lähinnä konfirmaatiokuviin... ja niihin itse sovituskopissa napattuihin otoksiin, jotka lähetetään kaverille otsikolla "too much cat?" tai "onko liian unikko?"

Jotain minun valokuva-aktiivisuudesta kertoo sekin, että minusta ja Kalamiehestä otettiin ensimmäinen yhteiskuva vuoden seurustelun jälkeen. Nyt uutena vuotena repäisin ja laitoin äidin ottamaan meistä yhteiskuvan. Hyvä kuva tulikin! Toisinaan olemme kyllä vitsailleet, että voisimme hääkuviin varata itsellemme stuntit. Niin usein on minulla ainakin naama vinossa ja otsatukka huonosti.

Tuskin julkaisen missään yhtään sen enempää kuvia kuin tähänkään asti, mutta haluan ottaa kuvia ennen kaikkea itseä varten. En ole kaksinen kuvaaja, mutta huonoonkin otokseen voi tallentua tärkeä hetki. Toisaalta sanotaan, että kuvatessa hetki jää elämättä. Ei elämää voi elää kameran kautta. Mutta ehkä kameraa voisi ulkoiluttaa enemmän, joskus tallentaa hetkensä muuallekin kuin verkkokalvoille.