Itkijänainen.

Itkuvirret eli itkut ovat muun muassa itämerensuomalaisten kansojen ja slaavilaisten kansojen keskuudessa määrätilanteissa, kuten häissä ja hautajaisissa esitettäviä valitusrunoja, jotka on improvisoitu perinteisistä aineksista Itkuvirret on jaettu neljään päälajiin: kuolinitkut, hääitkut, sotaanlähtöitkut sekä tilapäisitkut. Itkijöitä ovat yleensä olleet naiset. Itkijän kautta on purkautunut paitsi itkijän oma paha olo, myös yhteinen suru. Itkuvirsiperinnettä harjoitetaan Suomessa vain ortodoksikarjalaisten parissa. Nykyaikaiselle itkuvirrelle on ominaista itsehoitotehtävä: itkemällä voidaan purkaa suruja ja pettymyksiä. (Wikipedia)  

Sanoisin, että minulla on lahjoja. Vuolaasti. Vaikka en ole Karjalasta enkä ortodoksi. Itkulle on kuitenkin paikkansa. Sanotaan, että se puhdistaa. Ehkä sitäkin aikanaan. Ainakin hetkeksi helpottaa. 

Luojalle kiitos olkapäästä, jota vasten itkeä. Kiitos käsistä, jotka pitävät kiinni. On Toinen minua vahvempi, joka uskoo minuun itseäni enemmän - eikä väistä kyyneleitäni. 

...ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. (Ilm. 21:4) 

Sekin päivä vielä tulee. 

Perjantai-ilta ja ParastaEnnen.

En edes muista, milloin olin viimeksi perjantai-illan ihan vain yksin kotona. On ollut pääsiäistä, vappua, reissuja sinne ja tänne, läksiäisiä. Pienellä porukalla meillä on ollut pitkin vuotta tapana kokoontua perjantaisin Tietovisaan paikalliseen Pub Palaveriin - ja kutsuttiin minut mukaan tänäänkin. En jaksanut. Tänään on eri tavalla. Tänään on kuin aina.

Viikon sateen jälkeen tänään paistoi aurinko. Aamulla siivosin koko kodin, tiskasin, juoksin kaupungilla. Nyt olen lukenut sohvalla, nukkunut ja lukenut taas. Pesin meikit pois, jotta ihoni saisi ilmaa ja parantuisi. Pidän radiota auki ja muistan taas vanhat ystäväni: YleX ja Perjantai-illan toiveet (Uuden musiikin iltavuoro se kai nykyisin on) sekä ParastaEnnen.

Asuin kaksi kesää töiden perässä toisella paikakunnalla partiokämpässä. Ei ollut telkkaria eikä nettiä. Vapaa-ajan vietin katsomalla koneelta elokuvia, mutta etenkin lukemalla ja kuuntelmalla radiota. Perjantaissa oli se tietty tunne, kun aurinko laski ja tiesin, että kohta popittelen pari-kolme tuntia ysärihittejä. Tai istuin keittiön liian matalalla työtasolla ja söin vaniljajugurttia kuunnellen sitä ala-asteen discossa soinutta biisiä. Silloisista radiojuontajista tuli lähes ystäviäni. Osasin soittolistat pitkään ulkoa.

Perjantai-ilta ei koskaan ole ollut minulle merkki villistä biletyksestä. Ainejärjestöpippalot olivat aina viikolla ja baareissa notkuminen ei sitten vaan innostanut pitkälle. Nuorena menin joka perjantai Pappilaan, seurakunnan nuorteniltaan. Sitä korvaamaan ei koskaan tullut mitään yhtä vetävää. Paitsi ParastaEnnen. Perjantai on suvantovaihe viikon "ahkeroinnin" ja viikonlopun paikkailun välissä. Saan olla rumana kotona ja tykätä virallisesti huonosta musiikista.

Mutta radioon soitteleminen pitäisi kieltää.

jag är så helvetes trött...

Äkkiä kaikkea on vain liikaa. Pitäisi auttaa useammassakin muutossa. Tuskin loistin tiedoillani viime viikon tentissä, mutta uutta koetusta pukkaa jo. Univelkaa kerrytettiin niin MM-huumassa kuin 14-tuntisella kokouskeikallakin. Pitäisi alkaa mainostaa itseään tulevaisuuden työnantajille ja miettiä, minne sitä oikeastaan haluaisi töihin. Gradu pitäisi saada ajoissa valmiiksi tai menee enemmänkin kuin pelkkä etusivu uusiksi Heidin elämästä. Kesätyökuviot elävät aivan omaa elämäänsä ja keikkaa pukkaa suuntaan jos toiseenkin. Aikaa graduttamiselle saati Sille Toiselle löytyy yksittäisinä saarekkeina D, R ja I -lätkien välistä - lähinnä elokuun lopusta. Kevät loppuu kesken. Silti syksy odottaa mörkönä ja mustana aukkona aivan kulman takana. Sinne se kerää kavereitaan kuten muutto, autolaina, valmistuminen, esittelykirje, aikuistuminen, takuuvuokra, vihkimys eli uusi ja tuntematon. Se on jotain, mikä on kalenterini ja sopimusteni tuolla puolen. Epävarmuustekijä.

Ja minä haluaisin vain käpertyä sohvalle (joka tulee olemaan niin vaikea huonekalu muuttaa) katsomaan leffoja (joita on tullut haalittua ihan liikaa) Sen Toisen kanssa (joka ei ole täällä). *huoh*

ps. Ongelmaihoni levisi käsiin noin kahdessa päivässä väsymyksen ja ties minkä hormonimyrskyn yhteisvaikutuksesta. Nyt puolet naamasta on kosketusarka. Ilman meikkiä ei ole puhettakaan lähteä minnekään ja meikkaaminen sattuu - eikä tulos silti ole kovin hemaiseva.  Tähän minä väsyn.

Prinsessa Rummakon univesumi.

Toinen ihminen on universumi. Siitä voi tuntea vain pienen siivun, eikä sitäkään kokonaan.

Kuulin tuon ajatuksen oppilaitospastoriltamme ja ihastuin siihen heti. Toinen voi olla loputon mysteeri. Ehkä ihminen on itselleenkin vähintään yksi aurinkokunta. Äärimmäiset planeetat ovat tutkimattomia, piilotettuja, liian kuumia tai kylmiä, jotta niistä voisi saada otteen. Ehkä joku toinen näkee ne matkan päästä paremmin, vaikka kiellämme ne itseltämme.

Ei tiedä mitä etsii, mutta tietää löytävänsä sen oikean. 

Kätketyt Prinsessat -kirjassani kuvataan Prinsessa Rummakkoa etsijänä. Nimimerkkini on siis tietoinen valinta, vaikka lukijani minut tunnistavat. Täällä Sammakkolammikolla vallan saa huomionkipeä, omaan traagisuuteensa ja mahdottomuuteensa rakastunut hahmo. Haihattelija ja melankoolikko. Tämä on paikka, jossa Surku saa olla olemassa. Vaikka onhan se mukanani aina. Melankolia on jotenkin osa minua. Sielunmaisemani on pitkälti Tim Burtonin elokuvamaailmojen mukainen. Jotenkin vinksallaan, harmaa ja samalla värikylläinen. Synkkä, mutta kaunis. Eikä sekään ole koko totuus tästä aurinkokunnasta.

Minä olen päättänyt olla sinun. Tanssin, satuilen ja liioittelen. 

Kuuntelen uutta Scandinavian Music Groupin Manner-levyä Spotifysta. En osaa vielä sanoa, tuleeko siitä kesäsuosikkini, mutta ainakin kaksi kappaletta kutittelevat korvaani: Mustarastas lauloi Ooh la laa sekä Ruotsiin ja takaisin. Jos minulla olisi aikaa, makaisin selälläni lattialla vain kuuntelemassa laulujen tarinoita, sulkisin silmäni ja tuntisin, millainen on kesän ensimmäinen päivä. Ja hymyilen enemmän kuin ennen.

Satu nappasi hyvän kuvan hyvänä iltapäivänä. Prinsessa Rummakko.

Löytöjä.

Pää on täynnä kaikkia ajatuksia, mutta ne eivät ole vielä muodostuneet julkilausumiksi. Minun myös pitäisi lukea isoon tenttiin, jonka vuoksi gradukin on nyt jäähyllä. Sen keskellä tein viikonloppukeikan Keski-Suomeen hautajaisiin. Vanha ihminen, yksi viimeisistä sukulaisistani, siirtyi toiselle puolelle. Hautajaisista minulle jäi mieleen päällimmäiseksi vanhan miehen suru. Leskeytyminen 55 yhteisen vuoden jälkeen. Ja oli äitienpäivän aatto. Kodissamme leijaili aavistus äidin menettämisestä syntyvästä surusta.

Olen kirjoittanut surusta ja hautajaisista niin paljon, että haluan siirtää tämän postauksen keskiön johonkin iloisempaan. Reissullani löysin nimittäin kauniit korvakorut. Kauniit sellaisella hauskalla tavalla. Ja ne tuo mieleen ystävän.

Viime viikko oli monella tapaa pitkä. Sunnuntaina sain kuitenkin tuliaisia Unkarista. Sekin on hauska - ja sopii täydellisesti sisustukseeni. Paperimassahahmon tuominen ehjänä Suomeen on myös ollut jonkinmoinen haaste. Tuo hahmo tuo monta syytä hymyyn. (Taustalla näkyy palanen äitini Thaimaan matkasta.)

Parvekkeeni vierellä kasvavista koivuista varhaisin yrittää arasti kasvattaa hiirenkorvia. Asunnossani on iltaisin tuskaisen kuuma. Tiedän kesän pian löytävän tämänkin kaupungin.

Naapurit (pienempikuinkolme).

Minä olen maalta. Siellä naapuri tarkoittaa ihmistä, joka asuu suunnilleen samalla kylällä tai "siinä lähimmässä asutussa talossa". Taajamassa naapuri on sen orapihlaja-aidan toisella puolella elävä porukka. Lähiöissä ja keskustassa se asuu seinän takana tai ainakin samassa talossa ja rapussa. Mitä lähemmäs toisiamme muutamme, sitä huonommin tunnemme toisemme. Kotikylälläni jokaista vastaantulijaa tervehditään. Vielä täällä Pohjois-Karjalassakin pääasiassa nyökätään edes kohteliaasti, jos satumme samaan aikaan rappuun (emmekä ehdi kiihdyttää oman kodin tai piha-alueen suojiin välttääksemme ihmiskohtaamisen). Ahtaamissa kaupungeissa ihmiset ovat jo sokeutuneet naapureilleen (paitsi, jos niistä saa valittaa).

Olen asunut samassa talossa viisi vuotta enkä ole vieläkään nähnyt kaikkia naapureitani. Osan olen kuitenkin oppinut tuntemaan paremmin. On se vanha herttainen pariskunta, jonka kanssa käymme samassa kaupassa. On B18, jossa asukkaat vaihtuvat tiuhempaan kuin oven nimikyltti. Siellä asuu aina ketjupolttaja tai bilehile. Nyt siellä asuu mies, jolla ei ole vasaraa, koska piti tulla minulta lainaamaan. Niiden ovessa on tarra "meille saa tulla". Sitten on alakerran mamma, joka tuo jännitystä elämään. Välillä rapussa on koira (joka haukkuu kaikki muut, mutta ei minua), välillä siellä on mummo ja rollaattori, välillä viherkasvi tai ihan vaan parit kengät. Tänä aamuna koin järkytyksen, kun tajusin nimen mamman ovessa vaihtuneen. Muuttaako se pois!? Miksei se kertonut?! Kuka minulle nyt juttelee niin tuttavallisesti?

Mutta millainen naapuri itse olen? Joidenkin mielestä olen varmaan se ärsyttävä yläkerran asukas, joka ramppaa rapussa ja jonka luona juoksee jotain porukkaa kaikki yöt. Käyn toisinaan suihkussa hiljaisuuden jälkeen ja imuroidessa onnistun aina paukuttamaan lattialistoja. Pyykkikoneeni linkous saa porraskäytävän lasit helisemään. Poden siitä huonoa omaatuntoa. Olen naapuri, joka elää ja luottaa liikaa vanhan talon äänieristyksiin intoutuessaan keskustelemaan ystävien kanssa. Yritän silti kunnioittaa hiljaisuuksia ja mattojentamppausaikoja. Haluaisin olla hyvä naapuri. Sellainen, joka kunnioittaa muidenkin rauhaa ja lopettaa painimisen ja karaoken laulamisen viimeistään ennen puolta yötä. Hyvä naapuri tervehtii rapussa, soittaa musiikkia riittävän hiljaa eikä tee pahanhajuista ruokaa. 

Olen mielestäni sulautunut kerrostaloelämään ja tiettyyn näkymättömyyteen hyvin. Pidän siitä, että voin asua talossa, jossa ei ole pakko tutustua kehenkään eikä tarvitse tietää. Minusta tuskin olisi jakamaan paritaloa tai rivaria. Mutta on se kiva tietää, minkä näköinen olio siinä viereisessä laatikossa asuu. Ja että voiko siltä lainata vasaraa, jos tulee tarve. :)