Minne katosivat teemabileet?

Ystävä kävi eilen ja kaiken muun poukkoilevan keskustelun sisällä ehdimme miettiä myös teemabileitä. Ystäväni on näissä hyvä.  Heillä oli tuparit supersankari-teemalla ja synttärit kakkupuffet-ajatuksella, ja ainakin jonain jouluna hän pukeutui joulukuuseksi (valoineen kaikkineen).

Ainejärjestöajassa olivat parasta teemabileet. Vaikka kyseessä olisi ollut vain hassu hattu, sytytti oman asun miettiminen ihan eri tavalla juhlatunnelmaan. Olihan asun miettiminen toisiaan todella vaikeaa ja ärsyttävää. Silti kaipaan lapsenomaista heittäytymistä. Mitä enemmän ylivedetty teema, sen parempi. Mitä meillä oli? Hyvikset ja pahikset (toisella kerralla mun asu oli just hyvä), sadut (miehet sukkahousuissa), hassu hattu (mm. hedelmiä ja kuolleita eläimiä voi hyvin luovasti yhdistellä erilaisiin päähineisiin), firman pikkujoulut (vain huonoa ohjelmaa), 90-luku...

Syksyn morsiamen polttareissa oli teema: Batmanin morsian. Me muut olimme kissanaisia. Siinä oli jo yritystä. Pitäisi järjestää teemabileitä useammin.

Iho jossa elän.

Minulla on huono iho. Ollut yli 10 vuotta. Rasvoittuva sekaiho. Leukaperiin ja etenkin kasvojen T-alueelle ilmestyy näppyjä  paiseita. Iho on välillä kipeä, välillä pintakuiva ja samaan aikaan kiiltävän rasvainen. Ajattelen ihoani paljon, päivittäin. Olen valtavan tietoinen koko ajan ihostani. En lähde edes pikaisesti kauppaan ilman meikkiä. Meikkaan myös rippileirillä.

Olen perinyt taipumukseni akneen. Akneni on hormoniperäinen, mutta ei ole mennyt ohi murrosiän myötä. Se ei ole myöskään korjaantunut pillereillä (kolmas merkki menossa, nyt on muuten hyvä ja oikeanlainen). Pesen kasvot aamuin-illoin, käytän kosteusvoidetta ja pidän meikkivälineet mahdollisimman puhtaina. Juon paljon vettä, syön kasvikseni. Kyllä, syön myös suklaata ja muita sokerihirviöitä - karkkipaasto on johtanut lähinnä kiukkuun ihan samannäköisellä iholla kuin aina ennenkin.

Synnyttämistä aknen hoitoon en ole vielä kokeillut, vaikka sitäkin on joskus ehdotettu.

Opiskeluaikana söin kolmen kuukauden antibioottikuurin ja ihoni parani hetkeksi. Pysyvää muutosta ei kuitenkaan tapahtunut eikä ikä ole tuonut helpotusta vieläkään.

Ostin kokeilumielessä (mitä tässä voi enää hävitä) L300-sarjan puhdistusgeelin ja kasvoveden normaalille/sekaiholle. Tuote vaikuttaa hyvältä, iho on kimmoisampi. Mutta sen olen 10 vuodessa oppinut, että aknea ei pestä pois millään ihmetuotteilla. Ei ainakaan tästä naamasta. Vielä näyttää hyvältä, viikon päästä olemme jälleen lähtötilanteessa.

Tänään marssin viimein ihotautilääkärin vastaanotolle. Kerroin historiani ja hänellä oli ratkaisu valmiina. Nyt ei nynnyillä millään antibiooteilla, otetaan kovat aseet käyttöön. Edessä on 6-7 kk kuuri todella kovaa A-vitamiinipohjaista lääkitystä. Tämän lääkkeen tehtävä on parantaa akne, ei hoitaa oireita. Parantaa. Meinasi ihan itkettää. Että joku ottaa tämän tosissaan (eikä kysele, että oletko muistanut käyttää myös kasvovettä puhdistuksessa ja välttää suklaata) ja lupaa, että tämän(kin) voi parantaa.

Seuraavat 6-7 kuukautta edessä on siis veriarvojen tarkkailua, limakalvojen, silmien ja huulten kovaa kuivumista ja alkoholittomuutta.

Ehkä ensi kesänä minun ei enää ole pakko meikata rippileirillä. Ehkä häämeikin tekijän ei tarvitsekaan olla teatterimaskeeraaja. Ehkä minä vielä pääseen siitä rasvanaama-nimestä eroon.

*Tiedän, ihan hirveää first world problem -tilitystä. Toiset kuolee ebolaan ja mä vaan mietin, kun olen vähän ruma. 

Viimeinen pulla.

Kuka haluu viimeisen pullan? 

hiljaisuus

No, ota vaikka sää... (vaikka mäkin ehkä haluaisin, mutta jos tuo toinen enemmän, kun se kysyi...)

Viimeinen pulla (tai leipä tai keksi tai muu syötävä) jää ainakin meillä usein pussin pohjalle pyörimään. Jos vaikka se toinen haluaa tuon viimeisen. Ja kun molemmat ajattelevat näin, puhumatta siitä viimeisestä pullasta koskaan, alkaa viimeinen pulla lykätä hometta (tai kuivuu korpuksi) ja loppusijoittuu lopulta biojätteeseen.

Voinko mä syödä ton viimeisen pullan?

Haluan harvoin viimeistä pullaa. Viimeisen keksin tai karkkipussin karkin kyllä. Miksi muuten aina itsevalitun irtokarkkipussin pohjalle jää viimeiseksi jotenkin kuitenkin huonompi karkki? Jostain syystä sen viimeisen ottamiseen tuntuu usein liittyvän sisäinen kamppailu kohteliaisuuden ja oman mielihyvän välillä. Ainakin jos tilanne on julkinen tai tarjottava jotenkin yhteistä (kämppiksen kanssa, työpaikan kahviossa). Saanko minä ottaa tai edes himoita sitä viimeistä?

Pastori on hyvä ja aloittaa!

Ei ole ensimmäisellä pullallakaan helppoa. Suomalaiseen kirjoittamattomaan kohteliaisuuskoodistoon tuntuu nimittäin kuuluvan ihan ydinasiana kursailu. Ensin emäntä/isäntä kutsuu kahville ja kaikki leikkivät kuuroa. Sitten kahvi jo kaadetaan kuppiin ja kutsu toistetaan - edelleen suurin osa leikkii kuuroa, mutta silmäilee jo kohti kahvipöytää. Mielessä tehdään liikestartegiaa ja vuoronumerosysteemiä. Ja kahvi jäähtyy kupeissa.

Minä murran koodia koti kodilta. Kun kutsu käy, vastaan siihen. Olen lähtökohtaisesti kärsimätön ja minun on vaikea ymmärtää kursailun kohteliaisuutta. Eikä se kupissa jäähtynyt kahvikaan niin hyvää ole. Usein otan mukaani jonkun lähellä olevan ihmisen "mennäänpä me yhdessä ottamaan, niin muutkin uskaltaa".

Niin viimeiset tulevat ensimmäisiksi...

Ensimmäisen ja viimeisen pullan kohdalla vaikuttaa siis sama kursailun laki. Jäähtyneiden kahvikupillisten ja kuivuneiden pullien laki.

Onko näin myös meidän hengellisessä elämässämme?

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, että olet oman elämäsi viimeinen pulla? Se onneton, jossa ei välttämättä ole mitään vikaa, mutta joka kursailevasta kohteliaisuudesta jää pussin pohjalle pyörimään. Odottamaan sitä rohkeaa, joka sanoo

Tuo viimeinen pulla on sitten mun!