Pari suhdetta.

Luin mielenkiintoisen artikkelin Petturi parisuhteessa: 10 näkökulmaa pettämiseen
City-lehden verkkosivuilta.

Kohta 7:

”Maailma on nyt senkaltainen, että parisuhteesta tankataan asioita, joita ennen saatiin monesta muusta lähteestä. Ennen oltiin suhteessa myös esimerkiksi sukuun, jumalaan tai kylään, nyt haetaan kaikki parisuhteesta. Parisuhteista tulee liian tiiviitä ja tämä altistaa uskottomuudelle”, Toppari kuvailee.

Siis parisuhteet ovat liian tiiviitä? Kun minä olen mielessäni ajatellut ja ehkä kavereiden kanssa puhellutkin, että kyllä se on tämä minä-keskeinen kulttuuri ja kaiken hajanaisuus, joka hajottaa perheetkin. Ehkä osin totta sekin, mutta olen avoin Topperin ajatukselle. Onhan se ihan mieletön taakka olla toisen kaikki. Enkä usko, että kukaan ihminen edes pystyy olemaan toiselle kaikkea, mitä tämä tarvitsee.

Kaikkineen mielenkiintoinen artikkeli, kannattaa lukaista.

Omalle kohdalle pettämistä ei ole osunut. Omat suhteeni ovat päättyneet kummalliseen puhelinhiljaisuuteen, vaivautuneisiin katseisiin. (Ja vuosien päästä koko suhde mitätöidään "joksikin jutuksi".) Ne tuntuvat kadonneen kuin uni aamun tullen. Lähipiirissä pettämisestä kuitenkin kuulee. Palasia keräillään kuka mitenkin.

Kalamiehen puhelin oli maanantain kiinni. Laitoin viestin, yritin soittaa. Tasaisesti tunnin välein pitkin iltaa: valitsemaanne numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä. Kunnon naisena kävin läpi pari kauhuskenaariota.
Skenaario: Nyt se on ajanut mersunsa liikenteenjakajaan ja makaa jossain teholla!
Järki: Ihan varmaan minulle olisi soittanut jo useampikin ihminen, jos näin olisi.
Skenaario: Se on jonkun naisen kanssa!
Järki: Ja myös äärettömän tyhmä, koska yleensä hän aina vastaa puhelimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Yhtään ei siis herättäisi epäilyksiä tällainen yllättävä saavuttamattomuus. Ja pakko myöntää: luottamus on vielä suurempi kuin mustasukkaisuus.

Kolmas skenaario olikin pelottavin, omin:
Hän ei halua minua enää.
Mielen täyttivät ne hetket, kun olen seisonut suhteen (tai niiden juttujen) raunioilla. Muistan hetken, kun toisen lähtiessä kotiin on mielessäni vilahtanut ajatus kuin viimeistä lähtöään tekisi. Siitä hetkestä on alkanut outo puhelinhiljaisuus, selitykset, vetäytyminen. Kun ei tämä enää tunnu siltä. Eikä tämä johdu sinusta (vaikka johtuukin).

Noh, Kalamiehen Lumia oli vain päättänyt kiukutella ja kieltäytynyt latauksesta. Viestiä tuli taas seuraavana päivänä. Yhteys on löytynyt. Mutta hetken, pienen hetken, perusluottamukseni järkkyi.

Se tunne.

Se tunne, kun aivastus jää nenää.

Niiiiiiiin ärsyttävää.

Mielen virkistystä.

Tänään löysin itselleni kivan keväthuivin. Mustalla pohjalla värikkäitä kukkia.

Ja juuri illan tylsyyttä ihmetellessäni sain viestin: Jos iltaasi sopii, tule kanssamme paikalliseen.
Työystävä oli puolisonsa ja ystäviensä kanssa tuossa ihan vieressä istumassa iltaa. Kerrankin hylkäsin suomalaisen tavan kursailla ja vastasin samantien, että tulossa ollaan.

Siinä hetken jo istuttuamme olin näkevinäni tiskillä tutun hahmon - ihan ensimmäisen poikaystäväni. Ja hän se oli. Istui pöydässämme hetken, varasti huomioni ihanasta ja virkistävästä seurueesta. Jotain samaa siinä oli kuin aina, jotain on muuttunutkin (kohta kymmenessä vuodessa). Elämät ovat menneet hyvään suuntaan, molemmilla omaansa. Nähdään taas - kymmenen vuoden päästä, sanoin kun poistuimme. Annoin halata vanhojen aikojen tähden.

Oli virkistävää saada kutsu seuraan. Uusi huivi kaulaan ja menoksi. Oli virkistävää tavata ihminen vuosien takaa. Ja lähteä omaan kotiin soittamaan omalle puolisolle iloisena omasta elämästään. Me olemme ainakin tasoissa, Murtsi.

Menee vuosia ennen maan aavikoitumista
Mutta lopulta taivas ja helvetti kättelee

(olen jäänyt jumiin tähän kappaleeseen, kiitos SMG)

19.3.

Kymmenen vuotta sitten 19.3. oli muistaakseni perjantai.
Sinä päivänä oli matematiikan kirjoitukset.
Aamulla (6.00) uutisissa kerrottiin pahasta bussiturmasta Konginkankaalla.
"Se on tulossa Etelä-Suomesta, tuskin siellä on tuttuja."

Koulun käytävillä oli huolestuneita kasvoja.
Joku oli soittanut kaverin puhelimeen koko koulumatkan.
Kukaan ei vastaa.

Meillä oli saksan kuuntelu.
Opettaja totesi tunnin alussa: "No, meillä täällä elämä jatkuu."
Hänkään ei tiennyt, että turmabussissa oli meidän lukiomme opiskelijoita.

Välitunnilla uutisen tiesivät kaikki.
Konginkankaan turmabussissa oli kolme minun ikäistäni nuorta naista.
Koulupäivä keskeytyi ja me kuljimme koulun ja kaupungintalon välillä.
Mitään tietoja ei vahvistettu ja käytävillä itkettiin.

En muista mitään koulupäivää niin hyvin kuin sen.
Siitä turmapäivästä on kymmenen vuotta.
Kaksi koulukaveriani kuoli turmassa, toinen tunnistettiin kuulemma takista.
Hänen hautansa on kirkkomaalla, työntekijöiden parkkipaikan edessä.
Yksi loukkaantui niin pahoin, että luokiteltiin ensin kuolleeksi.
Hän sai kuitenkin elää.

Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, elin tavallisen työpäivän.
Kohtasin surevia omaisia, kävin syntymäpäiväkäynnillä ja pidin nuorten raamiksen.
Kävin työystävän luona syömässä pitsaa ja länkyttämässä elämästä.

Onko aika pitkä vai lyhyt?

Iankaikkinen.

Oltiin tosiaan riparilla. Oli kiva viikko vaikka saatoin hieman naurahtaa viimeisen illan kynttiläringissä (repeilin useita kertoja - mikä ammatillisuus?) ja jotain mopopoikia saattoi käydä ilotulittelemassa meidän huudeilla, mutta noin niinkuin leirinä oli hyvä. Ehkä ainakin kolme nuorta nyt uskoo, että mä olen ihan kiva (natsiksi).

Tulin pois leiriltä ja lähdin parin jumiksen kautta pastoraalikurssille. (Se on sellaista papeille tarjottavaa jatkokoulutusta kirkon puolesta. Kun suorittaa kaikki 8 opintokokonaisuutta, saa hienon(?) todistuksen ja on kelpoinen hakemaan kappalaisen virkoja. Kappalainen on seurakuntapastoria (minä!) hienompi virka, johon joissain tapauksissa liittyy myös enemmän vastuuta - ja isompi palkka.) Kun pääsin yli angstistani, kurssi oli ihan antoisa.

Nyt olen kotona. Pyykkikone laulaa kahden viikon pyykkikuormaa. Tietokone kuumenee, kun minä päivitän itseäni Under the Domen ja Siskonpedin maailmaan.

Urholla ja Ylermillä on jonkinlainen hellyyskriisi. Ylermi tunki ensimmäiseksi yöksi minun ja Kalamiehen väliin nukkumaan. Urho tuli seuraavana päivänä meidän päällemme nukkumaan. Ehkä kolme viikkoa maalla oli paratiisi - mutta kyllä koti on koti. Ja ensisijainen palvelija kuitenkin se ykkönen. ;)

*

Leirillä mietimme, millainen paikka olisi taivas ja millainen helvetti.

Virikkeeksi näytin Björnin tarinan.
Aika usein ajatus kristittyjen taivaasta on juuri tuollainen kuin klipissä kuvataan. Hissimusiikki soi ja nunnat haukottelevat autuaasti. Simpsoneissa taivaassa muistaakseni pelattiin golfia... Tuskin kukaan haluaa sellaiseen taivaaseen? Helvetti tulimerineen ja ikuisine Rob Zombien ja AC/DC keikkoineen kiehtoo enemmän.

Stephen King on jossain kirjassaan/haastattelussaan kertonut, että hänelle helvetti on jotain, mikä toistuu loputtomasti samana (vierität kiveä mäelle, se valuu alas, kierität takaisin ja tiedät, että kaikki alkaa taas kohta alusta). Jotain samankaltaista ajattelen itse kadotuksesta. Siinä ei ole mitään kiehtovaa, ainostaan tylsyyttä, toistoa ja kuolemaa. Ulkopuolisuutta ja kaipausta, autiutta, tyhjyyttä.

Entäs taivas? Minua iankaikkisuudessa kiehtoo ajattomuus. Taivas on jotain ajatonta, helvetti ikuista. Taivas on se elämän tähtikirkkain ja onnellisin hetki aina. Ei mitään pakkobailuja enkelien kanssa, vaan ajatonta rakkautta.

Minun taivaassani on ainakin sirkusaakkosia ja kissanpentuja. Ja merinäköala.