Tämä blogi tekee kuolemaa.
Olen epäillyt sitä jo pitkän aikaa. Tämä on syntynyt ajatusten kaatopaikaksi. Tämä on erojen ja surujen blogi. Jotenkin jopa se reilun vuoden takainen hetki, jolloin minulle oli Se Toinen rinnallani, näyttäytyy kipujen ja kysymysten kirjoituksina. Nyt olen päässyt jotenkin paikalleni. Minä muutun ja tämä blogi muuttuu lohduttuneen ihmisen arkipäiväkuvauksiksi. Minulla on vain vähän ajatuksia - ja nekin vähät pitäisi valjastaa seurapuheiksi, saarnoiksi, rippikouluoppitunneiksi.
Tai kastepuheiksi ja siunauspuheiksi. Mietin, miksi minun on helpompi kirjoittaa siunauspuhe kuin kastepuhe. Miksi olen hautajaispappi? Yksi syy on tarinoissa. Kun tapaan vainajan omaisia, kuulen ihmisen tarinan. Kuolema tekee ihmisen tarinasta valmiin. Ja sen voi kertoa monin tavoin. Se on kuitenkin tarina ihmisestä, elämästä. Kasteella keskiössä on lapsi, jolla ei vielä ole tarinaa. Emme vielä juurikaan tunne sitä pientä ihmistä, jota ollaan liittämässä Jumalan lapseksi. Tarinaa ei vielä ole.
Tarinoiden kautta aloin miettiä luottamusta. Tässä työssä suru ei ole raskasta vaan
luottamus. Ihmiset kertovat minulle tarinansa sellaisena kuin se on, avaavat sielunsa salaisuudet - koska minä olen pappi. Sielunpaimen, sielunhoitaja, luotettu, uskottu. Ja mitä läheisemmän ihmisen tarinoita kantaa, sitä raskaammilta ne tuntuvat.
Vaikka ammattitaitoa (tai jotain) on se, että osaa hallita ne siniset muovipallot, laittaa ne paikalleen. Nähdä ihminen eikä vain sitä tarinapalloa. Nähdä sinut sinuna.
Luottamuksen raskaudesta ja leskimiesten surusta (jostain syystä leskimiehet surettavat minua) huolimatta iloitsen tästä työstä. Kohtaamisista, niistä raskaistakin. Niistäkin hetkistä, kun seisoo haudalla mustassa jakkupuvussa suorassa auringonpaisteessa mäkäräispilvessä, ja kukkien laskeminen tuntuu jatkuvan loputtomasti.
Mutta ei nyt vielä lasketa kukkia tämän blogin haudalle. Kesä tuokoon mukanaan hiljaiseloa, kun ripareiden ja ruuhkautuvien toimitusviikonloppujen välissä etsiydyn poikaystävän kainaloon. Pitäähän meidänkin tarinaamme luoda, nyt kun olen oppinut luottamaan siihen, että hän todella on olemassa - ja minun. Kauhukseni huomasin jo lakanneeni tekemästä varasuunnitelman varasuunnitelmaa ohareiden varalle. Luottamuksenosoitus sekin.
Vaan kiinnostaako ketään työssäkäyvän pariutuneen ihmisen ihmettely siitä, että kissat eivät osaa syödä kalaa? :D
