lauantai 24. toukokuuta 2014

Paha ihminen?

Uusi lastensairaala on tärkeä asia. Kannatan.

Mutta vaikka kuinka yritän, en vaan ymmärrä miksi LOHTU on mukamas niin hieno biisi?
Minun korviini se on kosiskelevaa kuraa, jossa on liikaa kaikkea. Ehkä en vain tajua soittorasian päälle riimitellyn setin syvällisyyttä, koska minulle ei ole lapsia. Ehkä olen vain paha ihminen.

Noin, nyt olen sanonut sen.

Huh, heti helpotti.


Ps. Ihan hirveän HYVÄÄ settiä puolestaan vetivät tänään paikkakuntamme lukiolaiset! WONDER oli todella wonderful <3

torstai 22. toukokuuta 2014

Romanttista?

Me olemme Kalamiehen kanssa melko epäromanttinen pari.
Tekstiviestikeskustelu eiliseltä:

R:"Hyvää vuosipäivää! Vai onko se edes tänään? Joskus näillä main kuitenkin"

K:"!! Niin, mikäs päivä se olikaan sitten... mutta hyvää vuosipäivää meille!"

R:"Ei me edes sitä tiietä, että milloin on alettu heilastella! :D "

K:"No siinähän se jossain kesän korvilla oli, pitäs sopia joku päivä varmaan... :D "

Että niin on merkittävä päivä elämässä tämä 21.5. tai ehkä 22.5. - ei nyt olla vieläkään sovittu sitä virallista päivää. Ehkä seuraava merkittävä päivämäärä pitää kaivertaa kultaan...

torstai 15. toukokuuta 2014

Suhteellista.

Viikossa on 168 tuntia.

Minä teen töitä viikossa noin 40 tuntia. Toisinaan tuntimäärällisesti vähemmän, toisinaan enemmän. Kuormittavuus ja mielekkyys ei aina kohtaa tuntimäärän kanssa: on eri asia istua toimistolla valmistelemassa, kirjoittamassa ja tilastoimassa, kuin toimittaa siunaus, osallistua muistotilaisuuteen ja sen jälkeen lähteä kotikasteelle. On niitä päiviä, kun ruokansa ehtii syödä rauhassa työkaverin kanssa, ja niitä, kun tunkee hedelmää suuhun matkalla pisteestä A pisteeseen B (ja rukoilee, ettei traktori ainakaan satu nyt eteen).

Nukun 6-9 tuntia yössä ja kerran viikossa päiväunet. Se tekee noin 56 tuntia unta viikossa.

Työn ja unen jälkeen minulle jää vielä 72 tuntia kotitöihin, kaupassa käymiseen, lukemiseen, harrastamiseen ja sosiaaliseen elämään. Ja tässä kohtaa se iski. Minä käytän tavallisella keskivertoviikolla aikaa Kalamiehen kanssa kommunikointiin 5-10 tuntia. Useimmiten kyse on puhelimessa tai facebookissa juttelusta (ja minulla on usein facessa auki useampi keskustelu, joten kyseessä on kavereiden kesken jaettu aika).

Tapaamme toisemme ihan fyysisesti 2-4 viikon välein pitkän viikonlopun verran, jolloin suhteessa vietetty aika suorastaan räjähtää käsiin. Silti yleisin kommentti, jonka kuulen lähtiessäni tapaamaan siippaani Pohjois-Karjalaan, on: "ai, taas sä menet sinne, miksi?" Ei ole kerran eikä kaksi, kun olen lähtenyt Kalamiehen luo itku kurkussa ympäröivien asenteiden takia. Taas tässä mennään tuhlaamaan aikaa ja vaikeuttamaan muiden elämää...

Tiedän useamman kaukosuhteessa elävän parin, joka näkee viikoittain ja soitteleekin varmasti enemmän kuin me Kalamiehen kanssa. Näissä suhteissa yksikin yö on ihan hyvä syy ajaa toisen luokse olemaan - kilometreistä välittämättä.

En valita tai kerää sääliä välimatkallamme tai pitkillä tapaamisväleillä. Nämä vain ovat meidän suhteemme realiteetteja. Minulla on epäsäännöllinen työaika, joka painottuu viikonloppuihin, toinen opiskelee kahdeksasta neljään arkisin. Minulla on kaksi kissaa, joista olen vastuussa. Minun pitää hoitaa työni. Siitä on tullut minulle jo lähes pyhä lehmä.

Minua on aina kannustettu opiskelemaan ja tekemään työtä. Työt pitää aina hoitaa kunnialla. Kun erosin Siitä Toisesta, kotini tärkein viesti oli: hoidat nyt vaan ne opinnot loppuun ja menet töihin. Ja minä hoidin. Valmistuin, menin töihin ja tärkeintä oli, ettei kukaan voi sanoa työni laadun kärsineen jonkin naurettavan sydänsurun vuoksi.

Mielestäni olen pärjännyt työssäni hyvin, hoitanut hommat. Tiedän itse kestäväni tätä työtä ja sen paikoitellen mielipuolista tahtia, mutta aina en tiedä kestääkö parisuhteeni sitä. Silti koen painetta aina vain nipistää parisuhdeajasta, niistä kymmenestä tunnista viikossa. Lasken kalenterista optimaalisia tapaamisajankohtia, jotka rasittaisivat kaikkia muita ihmisiä mahdollisimman vähän. Harmittelen, jos lukiokaveri olisi paikkakunnalla juuri silloin, kun olen lähdössä Kalamiehen luo. Kalamiehen ollessa minun luonani, yritän aina saada myös kaverit sopimaan kalenteriin - ettei tule sanomista.

Kaksi vuotta olen elänyt tällaisessa painekattilassa. Yrittänyt olla kaikille kaikkea. Joustanut parisuhteen kustannuksella. Silti saanut kokea nuivaa asennetta, kun "aina pitää mennä". Nyt olen pisteessä, jossa en enää voi vähentää kahdenkeskisestä ajasta ja tapaamisista. En jaksa enää laskea loputtomia viikonloppuja eteenpäin (ihan täynnä toimituksia, konfirmaatiopyhä, ylioppilasviikonloppu, rippileiri...).

Joskus vain kovasti kaipaa sitä, että minullekin sanottaisi: Sinä olet tehnyt riittävästi. Sinä saat viettää aikaa kumppanisi kanssa hyvällä omalla tunnolla.


keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Nyt me otetaan jäätelöt!

Minulla on ollut töissä viime aikoina hauskoja kohtaamisia.

Muistotilaisuudessa sain lapsiystävän. Hän halusi esitellä minulle mekkonsa ja koko koulu-uransa. Adressien luvun aikana hän istui sylissäni ja lähtiessä tuli vielä halaamaan. En ole lapsi-ihminen ja yleensä papin tumma olemus pelottaa lapsia. Mutta siinä juhlassa ei pappia pelätty.

Kotikasteella sain olla mukana todella rennossa juhlassa. Juhla oli perheelle tärkeä, mutta se ei näkynyt pönötyksenä ja jäykistelynä, vaan rehellisenä olemisena. Tällaisia me olemme! Siellä kummisetien kanssa kahvipöydässä jutellessa aika kului mukavasti.

Surukodissa käytännön asioiden ollessa reilassa tuore leski paiskasi kämmenet polviinsa, nousi keinutuolistaan ja totesi "ja nyt me otamme jäätelöt!". Siellä oli pakasteessa annoskupit jemmassa pastoria varten. Siinä yhdessä söimme ja muistelimme pois mennyttä puolisoa.

Ihmiset ovat tämän työn suola. Jos välillä joutuukin siunauksiin vain seremoniamestariksi ja kastejuhlassa puhe alkaa vasta, kun pappi sulkee ulko-oven lähtiessään, niin paljon on hyviä kohtaamisia.


Vieläkin.


jokainen kohtaaminen muuttaa kaikki edelliset

-Arno Kotro