Uuden kodin ihmeitä.

On tiettyjä asioita, joita ei koskaan saa selville asuntonäytössä. 

Asuntoa katsellessa naapurissa on aina hipi-hiljaista. Kun kamat on kannettu sisälle, paljastuu totuus yläkerran wannabe-muusikosta, joka rämpyttelee kitaraa ja joikaa wishyouwerehereä sydämensä kyllyydestä. Kuuluvuuden puolesta mies voisi soitella vaikka minun parvekkeellani.

Naapureihin tutustuu nopeasti, kun joka kerta ulko-ovesta kulkiessaan saa pidellä ovea joko sisään tai ulos pyrkivälle rollaattoriasukkaalle.

Ehkä jännittävintä on asuntoni back to 70's- tyyppinen tv. Tämä on kaapelitalo. Kuitenkin ohjelmaa näkyy vain, kun kytkee telkkariin antenni-digiboxin, johon on kiinnitettynä antennipiuha - ja jättää piuhan roikkumaan ilmaan. Näppärästi siirtelemässä antennijohtoa eri asentoihin saa vuorotellen näkymään joko YLEn kanavat tai maikkarin ja nelosen ja muita suurempilukuisia kanavia.

Pelottavasta isännöitsijästä en edes sano mitään.

Muuttolaatikoista.

On tuo joulukalenteri vähän jäänyt. Olen pahoillani, jos te viisi lukijaani olette sitä jääneet kaipaamana. Korvaan sen ehkä jossain vaiheessa jollain kivalla kollaasilla. Mutta kuten on jo aiemmin jossain tullut todettua, on ollut joulutunnelma HIEMAN kateissa.

Muutto uuteen kotiin on suoritettu onnistuneesti. Taas tuli todettua kuinka mielettömästi ihmisellä on tavaraa. Yhä irtotavaraa ajelehtii ympäri asuntoa hakemassa paikkaansa. Remontti on edelleen saunaosaston osalta kesken, ja otsasuoni tykyttää. Isännöitsijältä pitää olla lupa kaikkeen omalla kaavakkeellaan.

Ensimmäinen yö uudessa kodissa meni hyvin. Toisena yönä hakeuduin saunaosastolle nukkumaan wc-pöntön ja patterin väliin. Sen verran voimallisesti vatsan sisältö pyrki ulos. Päivän makasin kuumeessa ja nyt olen jossain ihmeellisessä jälkipöhnässä. Ihan ei ole koti siinä kunnossa kuin sen nyt haluaisin olevan.

Joululahjat ovat vähän vaiheessa ja joka paikkaa kolottaa.

Pitäisi ripustaa verhot, mutta taidan kääriytyä sohvalle. Päässä humisee.

No onkos tullut kesä...

Viime kesänä oli ainakin yksi aurinkoinen päivä.

Ja pastori luopui kumikengistään.

Projektimme keittiö.

Tämä oli lähtötilanne:

Jossain kohtaa lähti kaikki, oli pelkkää betonia ja kodinkoneita.

Sitten tulivat kaapit.

Maanantaina keittiöni sai lopullisen muotonsa. (Huomatkaa: elämän jälkiä, tiskirättejä ja piparimuotteja!)

Väriä saatiin maalaamalla yksi seinä vaaleanpunaisenbeessiksi, eikä valokuva tee värille ollenkaan oikeutta. Sävy muuttuu valon mukaan, ja on juuri sellainen kuin halusinkin. Ihana. Kiitos vain maalarille, omalle Kalamiehelle. :) 

Vielä lähikuvaa välitilan laatasta, joka sekin on luonnossa paljon kivempi.

Muutamat kilarit se vaati, vähän itkua ja kirosanoja, mutta keittiö siitä tuli. Ja niin hieno, ettei ymmärräkään! On se vaan hieno hetki nostaa vähäiset astiansa ensi kertaa hyllyille, joita ei ole verhottu hyllypaperilla. 

Enää muutama ratkaisu saunaosastolla ja koti alkaa olla muuttoa vaille valmis.

Raksamies vs. lastulevy.

Remontti ei ole yhtään mun juttu. Tuskin olisi rakentaminenkaan.

Onneksi miestä kiinnostaa.

Vaikka lastulevy on edelleen vihollisemme numero 1.

Siitä tuli kaappi!

Guitar Hero.

Meille muutti myös kitara. Ylermi vähän pelkää sitä kotelon ulkopuolella.

On tärkeää kohdata demoninsa.

Thy shall not...

Riparilla piti kirjoittaa 10 käskyä uuteen muotoon.

Näin siinä sitten kävi.

2. Käytä oikein Herran, Jumalasi nimeä
5. Kunnioita toisen elämää niin kuin omaasi
6. Ole uskollinen puolisollesi
7. Osta kaikki mitä haluat
8. Puhu vain totta lähimmäisestäsi ja silloinkin kauniisti
9. Tavoittele vain omia tavaroitasi
10. Tavoittele vain omaa puolisoasi tai yksinäistä sinkkua

<3

Toimittaja.

Seurakunnalle piti saada uudet kastetodistukset. Tästä kuvasta tuli kansikuva.

Alan hiljalleen päästä kiinni myös kastepappeuteen.
Ei enää vain hautajaispappi.

Ei tänään.

Tänään ei ole kuvaa.

Tänään uuvuttaa.
Itkettää.
Raivostuttaa.

Tänään on sellainen päivä
pitää tunkea rautalangat poskiin
ja sanoa sitä hymyksi.

Urho ja Ylermi.

Sisko ja veli.

Ylermi kuvassa etualalla. 

Nämä pojat lähtivät muuttoa pakoon mummolaan.

Työnäky.

Työpisteeltä pitäisi olla näkymä mahdollisimman kauniiseen kohteeseen.

Minusta tämä on aika kaunis.

 

***

Kuukausivapaan jälkeen juttu ei oikein luista. Katse kiertää noissa lukemattomissa kirjoissa. Monta kiinnostavaa kohdetta, joihin ei saa tartuttua. Saarna ei synny. Ehkä sen aihio piilottelee noiden kansien välissä? Pihassa huurteisia puita ja taivaalla talvipäivän aurinko. Kun gradun kanssa meni tukkoon, saattoi mennä Humpalle istumaan. Aina löytyi tuttuja tai talvipäivän aurinko. Täällä on vähemmän pakokeinoja.

Vain kirjahylly täynnä tutkimusta.

Vahinko.

Toisinaan puhuessa puhelimeen kosketusnäytölliseni ajautuu kameratilaan ja räpsii vahinkokuvia.

Vahinkokin voi olla kaunis.

Ja kotoisa. 

Nämä olivat vanhoja, saatte kaksi kuvaa yhden hinnalla. :)

Ensilumi.

Tänä vuonna ensilumi satoi lokakuussa.

Nyt lunta on vielä enemmän. 

Kalamies.

Äiti sanoi joskus: Prinsessa, sinulla pitää olla aikuinen mies. Sellainen, joka tietää, mitä haluaa. Ei mitään nulikoita.

Tämä ei ole nulikka. Tämä muutti meille asumaan pariksi kuukaudeksi.

Joulukalenteri!

Tästä se alkaa: joulukalenteri! (Tai kanttorimme sanoisi tähän: adventtikalenteri, joulu on vasta jouluna ja sitä ennen on adventti.) Mutta kuitenkin!

En ole ollut jouluihminen, mutta näin kirkon työntekijänä aion tehdä asiassa parannuksen. Joulu on juhla. johon haluan valmistautua ja jota haluan valmistaa - myös työn ulkopuolella. 

Tarkoitukseni on laittaa tänne 1.-25.12. joka päivä jokin kuva. Jokin iloinen kuva. Siis muisto jostain kivasta, jotain kaunista, jotain omasta arjen sankaruudesta... Kuvia kännykän muistista, kuvia juuri siitä päivästä, uusia kuvia, vanhoja kuvia. Kuva päivässä.

Hyvät ystävät, lukijat, satunnaiset tuttavat tulkaa mukaan! Kommentoikaa, kertokaa, kirjoittakaa!

Siinä teille lumiukkoja Joensuusta parin vuoden takaa!
Tunnistatko paikan? 

Tosiuskovainen.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun messupalaveria tänään vedin ja siellä mies puhui ihan muista asioista.
Asiasta ehkä kuitenkin, omalla tavallaan.

Meidän kirkkomme ei rukoile tarpeeksi, totta kyllä. Mutta että paperista luettu rukous ei olisi oikeaa rukousta? Kaikki ne kirkkokäsikirjaan painetut sanat, kaikki ne minua(kin?) koskettaneet rukoukset - turhaa huulien heiluttelua? Mites Isä meidän?

Mutta minä olen aina luullut, että Jumala kuulee myös sanattomat rukoukset. Miksei hän kuulisi myös työryhmän valmistelemia valmiiksikirjoitettuja rukouksia? Miksei sekin rakentaisi seurakuntaa? Toki tarvitsemme vapaata rukousta, tarvitsemme kuuntelevaa rukousta. Mutta miksi rukouksia pitäisi arvottaa, eikö silloin muoto mene sisällön ohi?

Ja kun kirkkokuorokin on vain harrastus muiden joukossa. Samoin kuin nuorten ilta. Ei sitouduta enää - tai sitoudutaan kuin jalkapallokerhoon. Ennen oli kunnollista ja uskovaiset oli uskovaisia ja muut oli muita.

Olen itsekin miettinyt tuota seurakuntanuoriin sitoutumista. Se voisi olla muutakin kuin huppari, muutakin kuin hengailua perjantaisin. Kristinusko ei ole 4H-kerho. Mutta voisi nuorella olla huonompikin harrastus perjantai-iltana kuin hengailu seurakunnan nuorten illassa. Joskus opetettiin: pyhitä tapa, ja tapa pyhittää sinut. Eikö jo oleskelu Jeesuksen mestoilla ole sydämensä avaamista, alttiiksi asettumista?

Eikö läsnäoleminen enää riitä?

Minua mietityttää tuo tosiuskovaisuuden vaatimus. Kuka on uskovainen? Millä se mitataan? Miksi sillä sanalla on niin ikävä kaiku? Moni ystävä puhui ennen, että tulevan puolison pitää olla uskovainen. Minä en ole osannut sitä kaivata. Minulla on oma uskoni, ja toisella saa olla omansa. Ja kun vierekkäin käydään nukkumaan, saan iltarukouksessani muistaa myös sitä vierustoveria, ei-niin-uskovaista. Uskon, että Jumala tuntee hänetkin.

Herra, on hyvä, että me olemme täällä.
- Pietari, Matteuksen evankeliumin luvussa 17.

We'll be old.

Tuleekohan muille koskaan sellainen olo? Ihan kesken kaiken tuntuu kuin kasvaisi. Kuin olisi vanhempi kuin äsken, aikuisempi. Ei sillä tavalla raskaasti, kuin koko eletty elämä rysähtäisi niskaan, vaan sellaisena arkisena toteamuksena.

Minulle tuli sellainen "hetkeni aikuisena" -olo yhden työpäivän päätteeksi. Olin lähdössä viimeisenä (koska en edelleenkään tule töihin kahdeksaan, lähden sieltä vasta illan tullen) ja katsahdin heijastustani suuresta lasiseinästä. Minua katsoi aikuinen. Jopa omissa silmissäni olin uskottava työssäkäyvä nainen nahkasaappaat jalassa ja autonavaimet kädessä toimistoaan sulkemassa.

Siihen, että tuntee olevansa vanhempi kuin hetki sitten, ei minulla liity mitään suorittamista. Se on vain hetki, joka tulee jostain. Autoa ajaessa, töistä lähtiessä, kaupan kassalla. Ehkä olen silloin enemmän sinut itseni kanssa.

Tai ehkä se johtuu niistä saappaista.

Kaveri jakoi facebookissa osuvan sitaatin osuvasta biisistä. Siitä tämä teema.

One day baby, we'll be old - baby, we'll be old - and think of all the stories that we could have told.

Onko oikein omistaa?

Kuuntelin tänään YleX:n Etusivu-ohjelmaa. Siellä keskusteltiin Finanssialan keskusliiton ehdotuksesta, tulisiko asunnonostajalla olla omarahoitusta (säästöjä) 20% asunnon hinnasta. Koviten tämä uudistus vaikuttaisi ensiasunnon ostajiin. Jemmassa tulisi olla reilu kymppitonni, ainakin. (Ymmärrän minäkin pankin riskin. Mikään pankki ei anna lainaa kuin 70%:lle asunnon hinnasta. Lopulle pitää olla lisävakuuksia, rahoitusta tai muuta täytettä jo nyt.)

Monen kommentoijan mielestä tuo 20%-ehdotus on oikein ja kohtuullista. Omistusasuntoa pidettiin porvarillisena. Se on statussymboli, johon ei kuulukaan olla varaa.Toisaalta omistusasuntoa myös ihannoidaan - ajatuksissa yleensä siintää omakotitalo kahdella autotallilla ja rantatontilla.

Jäin miettimään omaa omistustani. Minä olen 26-vuotias ja minulla on omistusasunto. Ja auto. Minulla on huonekaluja, joita ei ole haalittu vain kirpputoreilta ja naapureilta. Olenko siis porvari-pa**ka, joka ei tiedä todellisesta elämästä mitään? Nainen pumpulissa?

Yliopisto-opiskelija on punavihreä ja ylpeä siitä. Paitsi ne talous- ja oikeuspuolen opiskelijat, jotka pyrkivät politiikkaan dressmanneissaan jo fuksivuonna kokoomus-pinssi säihkyen. Ehkä sieltä Carelian aulan maailmasta minun sieluni maisemaan henkii nyt epäilys... onko oikein omistaa? Eikö pitäisi vain asua ikuisesti vuokralla ja ajaa polkupyörällä? Ainakaan omaa asuntoa ei pitäisi ostaa yksin ja heti ensimmäisen vakituisen paikan saatuaan - tai sellaisen paheksunnantunnun olen itseeni imenyt. 

20%-ehdotuksessa on miinuksensakin, ja niistäkin ohimennen mainittiin. Ensiasunnon ostajia ei ole, koska opiskelujen aikana säästäminen on monelle mahdotonta. Sitten tulee lapsia ja yhä kasvavan asunnon yhä kasvava vuokra. Pienet asunnot eivät liiku (paitsi asuntosijoittajille, jotka sitten vuokraavat ne kalliilla) eikä isompaan pääse muuttamaan, koska on jumissa ensimmäisessään. Ehkä vielä minullekin jää kolmio käsiin.

Minulla oli mahdollisuus omaan, ja minä otin sen. Kreivin aikaan. Jos ehdotus menee läpi, olisi minunkin asuntokauppani jäänyt tekemättä. Nyt alkaa lainanlyhennysten ja yhtiövastikkeiden aika. Muutosvastaiselle ihmiselle pysyvyys on hyvästä. Saanpa ainakin valita keittiöni seinävärit ihan itse. Niin kamalaa kuin se onkin.

Näitä miettii pieni ihminen värikarttojen äärellä.

PS. Laskin viiden vuoden vuokrani yhteen. 25 000 euroa. Minulle jäi valokuvia ja osoitemerkintä.

11 viikkoa.

Työpaikallamme puhutti syksyllä Porin juoksukoulu. Porin kaupungin sivuilta löytyy tuollainen 11 viikon juoksuohjelma. Moni on sitä meidänkin ihmisistä kokeillut - ja hyvän todistuksen antanut.

Innostuin juoksukoulusta minäkin. Ohjelma lähti riittävän alhaalta ja pienin panoksin. Kävele 5 minuuttia, juokse 2, käänny ja tee sama harjoitus kotimatkalla. Viikossa on yksi tai kaksi taukopäivää (jolloin sai jopa luvan syödä sohvalla karkkia) ja ainakin yksi kävelypäivä. Juoksuaika kasvaa viikoittain. Tavoite on, että 11 viikon kuluttua tätä ohjelmaa noudattaen jaksaa juosta 10 kilometriä.

Minulla olisi nyt menossa viikko 13. En ole juossut kymmentä kilometriä.

Parhaimmillaan juoksin kolme kilometriä. Sitten elämä tapahtui. Aloin lintsata juoksupäivistä, koska satoi tai Kalamies oli käymässä tai polveen sattui tai oli jo pimeää... ja viikot menivät.

Tänään juoksin puolitoista kilometriä. Kävelin pohjalle noin kilometrin ja sitten juoksin. Hyvin kulki. Viikolla kaksi ei tahtonut jaksaa edes sitä neljää minuuttia juosten, nyt menee tauon jälkeenkin ihan hyvin.

Matkat ovat toki naurettavan lyhyitä - ajoista nyt puhumattakaan. Juokseminen on myös äärettömän tylsää ja vaatisi pitkäjännitteisyyttä. Mutta. Kolme kilometriä on äärettömän hyvin naiselle, joka tuskin peruskoulussa selviytyi 1500m kuntotestijuoksusta. Yritän pitää innostustani yllä etenemällä hitaasti: joka kerralla vähän pidemmälle, vähän nopeammin, kunnon palautuminen ja venyttely.

Myönnetään, kimmoke lähteä uudelleen tuonne umpipimeään juoksentelemaan lähti seurakuntamummojen ystävälllismielisestä arvailusta odottaakohan se nuori pappi vauvaa. Tavoitteeni ei kuitenkaan ollut silloin 13 viikkoa sitten, eikä ole nytkään, aloittaa elämäntaparemonttia ja laihtua kymmenen kiloa kuukaudessa. Haluan vain parempaan fyysiseen kuntoon. Haluan jaksaa enemmän ja voida paremmin. Ihan kiva, jos liikakilojakin matkalla karisee, mutta vaa'alla en ala asua. (Maailmassa on jo ihan liikaa naisia, joilla on isoja ongelmia suhteessa ruokaan, liikuntaan, omaan kehoon ja koko paletti on vinksallaan.)

Minusta tuskin tulee äitini kaltaista kestävyysjuoksijaa, mallin mittoihin ei riitä edes pituus. Itselle pitää olla hyvä. Joskus se tarkoittaa irtokarkkeja vain minulle, joskus taas juoksulenkkiä ihan omaan tahtiin.

Oletko sinä keittiöihminen?

Minä en tiedä, olenko.

Minä olen muki-ihminen, kortti-ihminen, kissaihminen, syysihminen ja ihoihminen. Mutta minua tuskin kukaan kuvailisi ensimmäiseksi keittiöihmiseksi. Ehkä parvekeihminen? Ainakin asuntokaupoissa parveke oli kova kysymys.

Nyt minulla on paljon velkaa. Ja 77,5 neliötä, joita maksan neliösentti neliösentiltä omakseni. Minulla on sauna. (En todellakaan tarvitse.) Minulla on valtava lasitettu parveke (todellakin tarvitsen). Minulla on kolme huonetta ja keittiö.

Keittiö siis näyttää tältä:

Koneet ovat uusia, mutta kaapit suoraan vuodelta 1981. Sininen tuntuu vainoavan minua... Kuvasta rajautuu pois pystykaappi, jonka vieressä on jääkaappi ja tila toiselle kaapille. Tuo keittiö sai minut lähes itkemään. Asunto oli hyvässä kunnossa ja kiva, mutta tämä rumilus sai todella miettimään kodin arvoa. Remonttisetä lupasi minulle kohtuulliseen hintaan ratkaisun ja lopulta huomasin ostaneeni asunnon. (Kunhan vielä saan luvan remontin tekemiseen - hirveä paperisota tässä kaikessa on!)

Mutta oletko sinä keittiöihminen? Sisustajaihminenkin käy. Mitä sinä tekisit tälle keittiölle? :)

Sisääntulokuva. Keittiössä maailman rakkain äiti.

Kaksi asiaa.

Tänä aamuna ei sada. Ei ole kylmäkään.

Tänään tulee päivälleen vuosi siitä, kun minut vihittiin papiksi. Silloin 5.11. oli Pyhäinpäivä.
Aika paljon on tähän pappisvuoteen mahtunut elämän isoja asioita.

Tuomiokirkon sakastissa juuri ennen messun alkua luin opiskelukaverilta tulleen viestin: muista, että virka kantaa. On kantanut.

Päivän biisi.Se on samalla tavalla onnellinen kuin minä: vähän usvaisesti.

meant to be.

Olen viime aikoina kuullut todella paljon erouutisia. Se pistää miettimään.

Mistä tietää, että juuri tämä rakkaus on tehty kestämään? Mistä tietää, että nyt on aika sanoa minärakastansinua - tai nyt on aika erota. Mihin asti tahto riittää? Moni vihkimäni pari kuvaili, että "tää oli vaan niiiin meant to be". Samaan aikaan toisaalla (tapahtuu jo maailma) pitkään yhdessä ollut pari pakkaa tavaransa eri laatikoihin - ei erityisesti mistään syystä. "Tämä vain meni näin."

Baby I 've been here before/ I know this room, I've walked this floor...

Sen Toisen kanssa meillä oli paljon yhteistä. Samat kaverit ja kulmat. Kiinnostuimme samoista kirjoista ja elokuvista, viinistä ja hyvästä ruuasta. Se kaikki oli niin valmista. Niin tuttua. 

Niin meant to be
broken.

Sit on Kalamies siellä satojen kilometrien päässä. Toinen ei syö kalaa ja toisen lempiharrastus on kalastus. Toinen elää sanoista, toinen ei ole koskaan lukenut kokonaista kirjaa. Toinen tykkää ihmisistä, toinen ei välittäisi tavata enää yhtään uuttaa. Kaikki on kesken ja ennenkokematonta.

Tätä en ole ennen nähnyt. Minä en tiedä, miten tämä menee. Ja niin on hyvä.

All I know is that you are so nice. You are the nicest thing I've seen.

Ylermi Kiimasjärvi.

Sain Lauralta blogihaasteen.

Idea oli kertoa 11 asiaa itsestä, vastata kysymyksiin ja sitten haastaa mukaan lisää tyyppejä, joita varten keksii uudet 11 kysymystä. Moi vaan. Mulla on 12 seuraajaa ja ne bloggaajat, joita seuraan, ovat jo haasteisiin vastailleet.... Mutta hiljaiseloani paikatakseni tässä vastaus haasteeseen omalta osaltani:

11 minua

1. Olen ainoa lapsi. Toisinaan kaipaan sisarusta, joka olisi kasvanut samassa perheessä ja ehkä kokisi jotenkin samoin kuin minä. Toisaalta on kiva, että äiti on kokonaan minun. :)
2. En pidä lapsista. En ole äitityyppiä ja vaivaudun helposti lasten seurassa. Tämä ominaisuus (asennevamma tai mikä lie) on vähän haitaksi tässä työssä. Alakoulun aamunavauksia, perhekerhoja ja kasteperheitä riittää.
3. En ole allerginen millekään. Ilmoitan itseni kuitenkin usein kalattomaksi, koska kalan syöminen on minulle niin vastenmielistä.
4. Olen toivottoman aamu-uninen ja tehokkaimmillani ehkä vasta illalla.
5. Perjantaina ammuin elämäni ensimmäisen kerran jousipyssyllä - se oli kivaa! Jousipyssy on ehkä ainoa ase, johon voisin kuvitella tarttuvani.
6.  Olen kärsimätön ja kimpaannun helposti. Paha tuuleni yleensä myös lauhtuu nopeasti.
7. Inhoan uusien asioiden opettelua. Haluaisin osata jo ihan kaiken, kaikesta.
8. Pidän sanoista, sanoituksista, kirjoista ja lukemisesta. Olen kuitenkin jonkun aikaa kärsinyt lukuhaluttomuudesta.
9. Lähtökohtaisesti pidän ihmisistä ja olen sosiaalinen. Tarvitsen vastapainoksi paljon omaa aikaa tai muutun ihmishirviöksi, joka ei pidä kenestäkään. Omien ihmisten suhteen olen hyvinkin valikoiva.
10. Haluaisin osata soittaa jotain soitinta.
11. Ajattelen olevani kutsumusammatissani.

Lauran 11 kysymystä

1. Mikä on lempivuodenaikasi? Miksi?
Syksy. Olen syntynyt syksyllä, joten ehkä se on verissä. :) Pidän sen väreistä, pimenevästä illasta ja viileydestä. Syksyssä on jotain rauhoittavaa, se sulkee syliin eikä aurinko enää paljasta kaikkea.

2. Harrastus, jota et koskaan voisi kuvitella harrastavasi. Miksi?
Mikä tahansa Japanista tuotu taistelulaji tai jooga. Mikään, mikä vaatii keskittymistä ja mielen tyhjentämistä tai vääntymistä luonnottomaan asentoon, jossa pitää hengittää tietyllä tavalla ja kokea valaistuminen. Sellainen vituttaa ottaa hermoon.

3. Ärsyttävin luonteenpiirteesi?
Lyhyt pinna. Saamattomuus, en koskaan jaksaisi aloittaa mitään.

4. Ihaninta ulkonäössäsi?
Vastaan tylsästi silmät. Niistä minulla ei ole ollut kriisiä koskaan. Kaunis väri, hyvä muoto ja symmetria. :D Tykkään myös hiuksistani.

5. Mistä design-esineestä haaveilet?
Mun design-tuntemus on todella heikkoa... en osaa sanoa mitään.

6. Missä tilanteessa sinulla oli viimeksi todella hyvä ja onnellinen olo?
Kaksi erilaista kokemusta:
Yhden työpäivän loppupuolella työhuoneeni ovella seisoi akkalauma ja selitti valtavalla innolla. Siinä työkavereiden keskellä tuli sellainen kuuluvuuden tunne.
Kalamies kysyi yksi ilta, haluanko kainaloon. Nukahdimme sylikkäin, kuin toisiinsa sopivat palapelin palaset.

7. Näetkö paljon unia? Millainen on unimaailmasi?
Kerran kuussa minulla on vilkas unielämä. Unet ovat hyvin realistisia, arkisia. Toisinaan minun on vaikea erottaa onko jokin muisto tai kuultu asia totta vai unta.

8. Jos sinun pitäisi kuvata luonnettasi yhdellä sanalla, minkä sanan valitsisit?
Pirskahteleva

9. Mitä kivaa tapahtumaa odotat?
Kalamiehen saapumista kaupunkiin.

10. Minne kaupunkiin matkustaisit jos joku kustantaisi? Miksi?
Lontoo tai New York. Pitäähän sitä kerran elämässä käydä jossain isossa paikassa. :D

11. Miten aiot viettää joulua?
Töissä. Koko seurakunta saa jännittää herääkö pappi jouluaamun messuun klo 7. Käyn luultavimmin myös porukoilla jouluruokailemassa aattona. Haudoille viedään kynttilät. 


ps. Laura vastasi omassa haasteessaan kysymykseen mikä on salanimesi (lemmikin nimi + lapsuuskadun nimi) En voinut vastustaa kiusausta otsikoidan tämä teksti oman salanimeni mukaan... Ylermi Kiimasjärvi - tanssilavojen kruunaamaton kuningatar. 
(Ylermi on miehen nimi, mutta minusta siinä on sellainen feminiininen vivahde. Minusta se on myös vähän rassukka nimi, mutta talousjohtajamme juuri ihasteli Ylermin ylvästä nimeä. Että tiedä sitä sitten.)

Hiljaisuutta ja ihoa.

On ollut kaikenlaista.

Ystävä Joensuusta oli täällä yötä. Oli virkistävää vaihtaa kuulumisia ja saada taas palanen teologi-Joensuuta lähelle. Uusi kirkkoherra on nyt asetettu virkaan. Oli piispa ja kaikkea. Juonsin seurat enkä muistanut "herra piispaa" ollenkaan niin monta kertaa kuin olisi ollut soveliasta.

Kalamies oli täällä koko syyslomansa. Aika ihanaa! Kävimme Tuurissa ja Jyväskylässä. Ihmeteltiin Sami Hedbergiä. Valitsimme sohvan. (VIHDOIN!) Parasta oli kuitenkin se, että joku odotti kotona, kun tulin töistä. Oli syli johon painautua. Oli valmista ruokaa ja imuroitu koti.

Tänään on hiljaista. Vapaapäivä ja pyykkivuori. Kirja, jota en saa luetuksi.

Hiljaisuuttakin kaipaa. Toisen kanssa oleminen on vielä niin vierasta, vaatii totuttelua. Pitää olla ihan itsekseen, kun imuroi ja vaihtaa lakanat ja pyykkää ja kävelee kauppaan maitopurkin takia. On hyvä olla hiljaa itsekseen kun tietää, että pian on taas täynnä ääntä.

Pitää olla sopivassa suhteessa hiljaisuutta ja ihoa.

Minä olen ihoihminen. Kosketus on minulle tärkeää, hyvässä ja pahassa. Positiiviset tunteet ovat minulla koodattuina kosketukseen. Lapsena minua pidettiin paljon sylissä ja halattiin. Kosketus on hyväksymistä. Minulle on tärkeää, että suhteessa on lupa koskettaa, siis pitää kädestä ja pusutella ja nukahtaa kylki kyljessä.

Kosketusherkkyydellä on toinenkin puoli. Halaa minua -kyltit kauhistuttavat minua. Tungos ahdistaa. Ihmiset iholla tukahduttavat. Lasten tapa tunkea lähelle ja ottaa pikkuisilla sormillaan ote minusta puistattaa. Iho on minun rajani, ei sille kukatahansa saa tulla.

Ja tämä on hyvä:

Yksi minulla vielä olisi:

että oltaisiin hiljaa paikallaan

ja sataisi. 

Kai Nieminen

Haja-ajatuksia.

Olin Kalamiehen kanssa hautajaisissa. On varmasti kamalan väärin mennä hautajaisiin ammatillisesta mielenkiinnosta, kun toiset siellä surevat. Menin silti. Papilla oli kertojaääni ja minä osasin virret ulkoa. Lopulta moni asia on tosi samanlainen vaikka paikka on eri ja vaikka arkun tilalla olisi uurna.

Ajoimme paljon autolla, joten puhuimme paljon. Oletteko koskaan huomanneet, tai tulleet ajatelleeksi, että automatkustaminen jotenkin vapauttaa puhumaan? Suljettu tila, ei lisäkorvia, aikaa ehkä tunteja, radiokanava kohdallaan... 

Kävimme (taas) katselemassa omakotitaloja. Yksi (ainoa?) yhteinen harrastuksemme on bongailla omakotitaloja. Käymme kävelyillä asutusalueilla, vertailemme makujamme. Toista miellyttää tiiliseinät ja iso sivupiha, toista pystylaudoitettu puuseinä ja isot kuistit. Ja ainakaan emme koskaan halua muuttaa sellaiseen taajamaan, jossa käymme talobongauskävelyillämme. Minä ainakin ajattelen itseni vielä pitkään kerrotaloasujaksi.

Me olemme mukavuudenhaluisia. Miten voisimme asua omakotitalossa, kun kumpaakaan ei kiinnosta aamuisin nousta kolaamaan lunta ja lämmittämään takkaa? Samasta syystä emme voisi ottaa koiraa - kissakin on siinä rajoilla, mutta minä en luovu Urhosta ja Ylermistä. (Kissa kuitenkin nukkuu 16 tuntia vuorokaudessa ja käy itsenäisesti hiekkalaatikolla eikä hauku.) 

Puhumme paljon lapsista. Mitä enemmän niistä puhumme, sitä vakuuttuneempia olemme siitä, että sitä rikkautta emme halua kokea. Minä en varsinaisesti ole äitityyppiä. Mielessä on ollut pitkään aiheesta kirjoittaa enemmänkin, joten ehkä lisää jossain joskus.

Olen miettinyt paljon suhteita, onnea ja ystäviä. Sitä miten kaikki muuttuu koko ajan. Tiistain tapahtuma asettuu torstaina jo täysin eri valoon. Liian monen vuoden takaa lähetetty tervehdys, odotettukin, ei enää lämmitä. Elämänpiiri kutistuu - ja samalla laajenee jonnekin toisaalle.

Minun viikonloppuni hautajaisineen, keskusteluineen ja muine karvoineen tiivistyi yhteen hetkeen, kuvaan melkein: Istumme Kalamiehen kanssa vastatusten kahvilassa. Kohta hänen pitää palata koululle ja minun lähteä ajamaan kohti kotia. Kahvi on vähän pahaa emmekä puhu mitään. Pidämme toisiamme kädestä.

Tärkeintä on hiljaisuus. Minä en pelännyt enää. En kai ole enää aikoihin pelännyt, mutta nyt vasta huomasin sen. Me lähdemme nyt, mutta alle viikon päästä palaamme takaisin. Luotan siihen, että käsi palaa toisen käteen.

"Minä tunsin itseni niin onnelliseksi, etten edes pelännyt tämän hetken menevän ohi."

Kiitos Sailalle tämän muumiaforismin löytämisestä. :)

Jumalan merkki.

Yksi merkki seuraa meitä kehdosta hautaan. Se piirretään kasvoihin ja rintaan kasteessa todistukseksi siitä, että ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesus Kristus on sinut lunastanut ja kutsunut opetuslapsekseen. Sillä siunataan meitä jumalanpalveluksissa ja elämän eri vaiheissa Kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Se piirretään hiekalla arkun kannelle: Vapahtajamme herättää sinut viimeisenä päivänä.

Risti.

Teloituksen merkistä voiton merkiksi, ikuisen elämän ja rakkauden merkiksi.

Oma puuseppäni teki minulle ristin. Se on koivua ja jalusta pähkinäpuuta. Se tuoksuu sitruunaöljylle. Otan sen mukaan kotikasteille, jotta ristin sanoma olisi läsnä myös elämän alussa. Sillä risti on läsnä myös elämän lopussa, ikuisuuden alussa. Risti osoittaa meille tien ikuiseen elämään.

"Minä olen A ja O, alku ja loppu", sanoo Herra Jumala, hän, joka on, joka oli ja joka on tuleva, Kaikkivaltias. Ilm. 1:18

Aamuisin.

Tuli vain mieleen.
Tässä olen minä.
Työntekijäkokouksessa.

Käsi ylös, kuka tunnistaa!?!



Kyllä, pingviinit ovat edelleen minulle pieni pakkomielle. 

Kaikkeen tottuu.

Paitsi ehkä ikävään.
Pitäisikö siihen tottua? 

Rutiiniin tottuu. Jos lähtee ajamaan puoli kuudelta, on kymmeneen mennessä perillä. Jos voi lähteä jo perjantaina, kannattaa lähteä viikonlopun takia. Tavarat mahtuvat putkikassiin ja jo lähtöä edeltävänä iltana silmiin ilmestyy alakuloa: kun taas pitää lähteä.

vain lähtemällä voi löytää...

Minä olen kaipaillut Joensuun kotia. Siis sitä 31 neliön kotia, jossa oli kammottavat makuuhuonetapetit (vaaleansiniset) ja ihanat vihreät kaapit eteisessä. Tai minusta ne kaapit olivat ihanat, äiti ei ainakaan arvostanut. Ehkä se johtui valosta tai jostain hyvin mystisestä vaaleansinisten seinien ja punaisten ja tummapuisten huonekalujen koheesiosta, mutta se koti oli kohdallaan.

Minua harmittaa, kun asuntokauppa meni puihin. Harmittaa, että naapurikaupungissa asunnot ovat parempikuntoisia ja neliöhinnaltaan huomattavasti halvempia. Ja tarjontaakin on hieman eri mittakaavassa (voi valita muutakin kuin remottipommin tai kalliin remonttipommin).

Harmittaa, kun en osaa laittaa kotiani mieleiseksi. Se on nyt ihan kiva. MUTTA. Täällä on paljon kivoja yksittäisiä elementtejä, mutta niiden suhde ei toimi. Jotenkin haluaisin kotia uudistaa, mutten keksi mitään. Kaikki on niin vakiintunutta. Eikä tähän kotiin mahdu sellaista sohvaa, jollaisen minä haluan. Ja sitten jo mietitään, että kannattaako sitä tähän edes ostaa, jos kuitenkin on ostamassa toista kämppää, ja jos sinne sitten mahtuisi se isompikin, ja kun onhan tämä nyt vain väliaikaista. Kun kaikki on vaan niin väliaikaista. !&!%¤#!!

koko kirjavuuden komeus

Istun sillä pienellä punaisella sohvalla ja tuijotan kuosien ja värien sekamelskaa. On liikaa ja liian vähän ja feng-shuista täällä ei olla kuultukaan. Eikä tämä beessin muovimaton ja vaaleahkon tapetin yhdistelmä ainakaan lisää tilan hengittävyyttä.

Samaan aikaan tämä koti tuntuu kodilta. Tämä on parempi kuin moni sellainen, jota olen käynyt katsomassa.

Kalamies oli viikonlopun täällä. Koti oli ehkä enemmän koti. Katselimme yhdessä koteja ja sohvia. Jotain, minkä minä voisin hankkia, ja joka joskus voisi olla yhteistä. Sitten joskus, kun tämä väliaikaisuus päättyy.

 oletko koskaan miettinyt...?

Kuka muuten sanoo, mikä on väliaikaista? Milloin on pysyvää? Opintolainaan pakottamista perusteltiin joskus sillä, että "opiskeluaika on vain välivaihe ihmisen elämässä". Viisi (tai kymmenen) vuotta nuoruudesta on siis vain väliaikaista. Etäily, jolle on olemassa laskennallinen päätepiste, on vain väliaikaista. Se ei pyri vakiintuneeksi tilaksi. Kuinka monia muutoksia on vastustettu "väliaikaista"-argumentilla?  Kuitenkin ihminen elää nyt, tässä. Keskellä sitä väliaikaisuutta, johon lopulta tottuu. Vai tottuuko?

Ja seuraavana soitossa...

...STIG ja Puumaa mä metsästän! 

Suunnilleen näin alkaa jokainen automatkani nykyisin. Kuuntelen yleensä aina cd-levyjä autossa, mutta nyt olen vaihtelun vuoksi siirtynyt radioon. Ja Stig vainoaa minua.

Ensimmäinen muistikuvain ko. artistista oli Ryyppy. Pidin sitä karmeana teinikesärenkutuksena. Puuman alettua soida enemmänkin päässäni, katsoin myös Ryypyn videon - ja nauroin. Niinpä eksyin yhä syvemmälle youtuben ihmeelliseen maailmaan ja Stigin biiseihin. Pakko ihailla, miten taidolla tuo rumatukkainen jamppa parodioi räpgänstä-videoita (Rakkauden Bermudan kolmio) ja vappuihin jumiutuneita opiskelijoita (Ryyppy) tai tavoittaa se aidon ja oikean kapakkatunnelman (Puumaa mä metsästän).

Pakkohan on myös myöntää, että oman ikäkriisinsä läpikäyneenä tuo Puuma-biisi puhuttelee minua.

Ja jos hetkeksi pysähtyy tämän valtavan huumoriarvon äärelle, voi näistä(kin) biiseistä löytää jotain muutakin kuin känniääliöiden viihdykettä. Vai mitä pitäisi ajatella tästä biisistä:

Auto on kuin mereltä palaava laiva, mutta tänään alkaa helpottaa. Olen yhden kasteen päässä vapaapäivistä. Saan olla kotona, ihan omaan tahtiin!

Joensuu - kohtaloni.

Ei siitä niin kauan ole, kun tippa silmässä istuin junassa matkalla Joensuuhun - mielestäni ihan viimeisiä kertoja.

I didn't mean to fall in love, but I did. 

Tottakai mies pitää ottaa siitä maailman rakkaimmasta kaupungista heti sitten, kun on itse muuttanut sieltä pois. Tottakai sitä pitää kerran joensuupäissään tunkea väkisin tuntemattoman ihmisen pöytään vain koska sillä on niin lempeät kasvot. Sitten sitä jää kiinni lähtemiseen, palaamiseen, pakkaamiseen, purkamiseen ja kalenterin kanssa elämiseen. Eikö kaukorakkauksien pitänyt kuulua vain opiskelijaelämään?

Kaikki varmasti tietävät sen tyypin, joka ei koskaan osallistu mihinkään, koska

minulla on poikaystävä/tyttöystävä Kouvolassa/Tampereella/Jyväskylässä/Joensuussa.

Minusta kaukosuhde on aina ollut vähän paska syy olla osallistumatta mihinkään tai laiminlyödä ihmissuhteita. Ehkä siksi en voi välttää sitä hieman häiritsevää tunnetta, että en voi olla yhtä aikaa hyvä ystävä ja hyvä tyttöystävä. Aina jollekin on liian vähän aikaa, vuorokaudessa liian vähän tunteja ja ennen kaikkea Suomessa liikaa kilometrejä. Joensuuihmiset toki ilahtuvat siitä, että ravaan Pohjois-Karjalassa ahkerasti... muu Suomi onkin sitten asia erikseen.

Syksyn suunnitelma on pakata kissat kerran kuussa autoon, kuskata ne äidille ja sitten itse ajaa 300 kilometriä rakkaan luo. Neljän päivän päästä sama homma toiseen suuntaan. Lisänä tähän vielä leireille lähteminen, viiden toimituksen viikonloput ja muu pieni säätäminen.  Kesän aikana meni varmaan kuusi viikonloppua putkeen niin, etten ollut perjantai-iltana kotona ja sunnuntai-iltana palasin jostain kassien kanssa. Toisinaan sitä vain toivoo yhtä päivää, että voi tuijottaa tyhjässä kodissa seinää ilman että pitää lähteä jonnekin.

Joten. Lähteminen kaverin kissanristiäisiin ei ole ensimmäisenä mielessä. Ja siitäkös omatunto jaksaa kolkutella. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Ja kun muutaman kerran saan Kalamiehen tänne, ei yhteistä aikaa haluaisi ensimmäisenä olla jakamassa koko kaveripiirinsä kanssa. Usein käy kuitenkin niin, että kaikki ovat sitten yhtä aikaa kaupungissa, ja taas on liian vähän tunteja.

Nyt siellä täysin kuvitteellinen nimimerkki tyttöystävä romaniassa varmasti jo miettii, että eihän se Suomessa mitään, mutta kaukosuhde kaukomaahan...! Niin. Onneni suhteellisuudessa on siinä, että kohtalonkaupunkini on juuri Joensuu. Siellä on vielä ystäviä, siellä on tuttuja kulmia. Sinne ajaakin neljässä tunnissa!

Sisko sanoi viisaasti:
välimatka on välimatka, oli sitä sitten kymmenen tai kymmenentuhatta kilometriä.
Ikävä on yhtä iso, kun se toinen ei ole tässä.

Kuusi vuotta sitten olin aloitteleva teologiopiskelija. Katsoin parvekkeelta pelottavaakin uutta kaupunkia ja totesin, että nyt meidän pitää vain tulla toimeen. Nyt tuo samainen kaupunki sulkee suojaansa minun rakkaani, minun sydämeni. Tämä ei ole enää joensuuikävää, tämä on ihmisikävää.

Aamuihmiset.

Aamut ovat ihania. Sellaiset kuulaat syysaamut, kun aurinko nousee kirkkaana, mutta on jo kylmä. Marraskuun aamujen siniset hetket. Aamut, kun on usvaa. Auringonnousut. Aamuhetkissä on omanlaisensa tuoksukin. Vietän aamuja kovin harvoin. 

Minä en ole aamuihminen. Sisäinen kelloni ei herätä minua aamukuudelta pirteänä kuin peipponen odottamaan auringonnousua. Sisäinen kelloni herättää minut 9.40. Se sattuu olemaan myös ensimmäisen parkaisuni kellonaika.

Yläkouluun ja lukioon heräsin joka aamu 5.50. Koulussa olin jo 7.40. Sieltä on kai muistoissa säilynyt se aamujen tuoksu. Kyllähän rytmiin jotenkin sopeutui, mutta ei se koskaan ollut minulle luonnollista. Samoin riparilla aikaisiin herätyksiin tottuu viikon ajaksi. Jos saan elää vapaasti, rytmini on iltapainotteinen ja uniaika noin yhdeksän tuntia. 

Kun nukkuu klo 23-8.00 saan tarvitsemani 9 tuntia unta. Maailmalle vain tuntuu olevan käsittämätöntä, että joku voi nukkua niiiin pitkään. Ja juuri tänään oli ainakin Keskisuomalaisessa juttua geenien vaikutuksesta unirytmiin ja unitarpeeseen. Hesarin tiivistelmä samasta uutisesta.

Mielestäni suoritettavat tehtävät alkavat klo 9. Asiat ennen sitä ovat minulle liian aikaisia.  Olen täysin kyllästynyt jankkaamiseen, kuinka "pitäisi vain mennä aikaisemmin nukkumaan", ettei sitten aamulla väsytä. Miksi minä menisin kymmeneltä sänkyyn, jos ei nukuta? Miksi pitää mennä sänkyyn pyörimään kahdeksi tunniksi? Miksi ei voida myöntää sitä, että on olemassa iltaihmisiä ja aamuihmisiä? Toisten luonnollinen rytmi on herätä aikaisin - jolloin illasta myös nukuttaa aikaisemmin. Sitten on meitä iltaihmisiä, joiden luontainen rytmi kulkee myöhässä. Sitä rytmiä vastaan vain taistellaan jokaisena kokousaamuna.

Miksi vain aamuihmiset ovat kunnollisia ihmisiä? Sanonnat sanovat: varhainen lintu madon nappaa, päivä on aamusta pitkä... Minulla on ihana työ, jossa saan usein arkena itse määritellä päiväni alkamisajankohdan. Silti koen, että olen muiden silmissä laiska työntekijä, jos en ole virastolla kukkumassa aamukasilta. Joskus kahvipöydässä joku mamma kysyikin, että kuinka myöhään sitä oikein nukutaan, jos saisi nukkua. Äänensävystä tiesin, että 9.40 on jotain täysin väärää. Mutta minun päiväni on illasta pitkä. Illasta olen aktiivinen, aikaansaavakin.

Minun olisi vaikea elää ihmisen kanssa, jonka mielestä kahdeksaan nukkuminen on "perse homeessa makaamista". Kiristää jo nyt, kun naapurit tamppaavat ikkunani alla mattojaan aamuseiskalta. Ei sitä tarvitse koko päivää maata, mutta antakaa nyt ihmisen kuunnella itseään.

Tässä loppukevennys.
Edessä vapaa viikonloppu!
Eniten odotan heräämistä kalamiehen vierestä - todellakin liian myöhään ja pitkien unien jälkeen.

Aikuiset.

Et usko enää joulupukkiin
Et usko enää satuihin
Et käytä enää potkuhousuja

Heräät yhtä hankalasti kuin vanhempasi
Neljään asti valvoit viime yönä tiedän sen

Kiinnostavat pojat liikkuu kaupungilla joka ilta
Autot kiertää samaa ympyrää
Tiinan kanssa kioskin takaa löysit pullon Minttusuklaa-merkkisen

Mitenköhän vanhalta minä mahdan näyttää?
Sinustakin tullut on aikuinen, aikuinen, aikuinen 

Zen Cafe - Aikuinen 

 Kesälomallani tapasin paljon ystäviä. Osa vielä opiskelee, osa on jo töissä, osalla on lapsi(a). Kahden viikon intensiivikurssilla huomasin muutoksen. Jossain kohtaa olemme ylittäneet rajan. Sen rajan, jonka jälkeen keskusteluihin tulevat väkisin mukaan aiheet asuntolaina (mitä minä haluan, mitä voin saada), auto (osta, myy, vaihda), lapset (kuinka monta, milloin, miten ne kasvatetaan), avioliitto (vastavihityt, eronneet, hääsuunnitelmat ja ainekin!?!), virka (vakituinen, määräaikainen), työyhteisö (ja ne pelottavat naiset). Puhumme aikuisten asioista. 

Olen käynyt katsomassa asuntoja. Oli yksi tosi kiva, jota en voi saada. Oli yksi oudon muotoinen hyvillä lisukkeilla. On monta selattua ilmoitusta ja suttuista kuvaa. On varattu aika pankkiin.

Kai minä kuvittelin, että ollessani aikuinen olen elegantti nainen. Minulla on huoliteltu ulkoasu, korkokengät ja käsilaukku kohdallaan. Minulla on halvalla ostettu täysremontoitu kerrostalokolmio järvinäkymällä, ja mies säännöllisessä työssä.

Todellisessa elämässä minä olen edelleen aina myöhässä (ja yritän edelleen parantaa tapani). Vaatteet osuvat noin joka toisella kerralla kohdilleen. Koko kesän olen kuljettanut kaiken käsilaukkuomaisuuteni äidin ompelemassa kassissa (tsekkaa Aava-kuvista, se on aika hieno). Minulla on vuokrakaksio ja ihme ihastus ylihintaisiin ja kaikkien muiden mielestä huonoihin asuntoihin. Iltaisin itken Kalamiehelle puhelimeen. On ikävä ja paha mieli. Usein mietin, että se mies on meistä aikuisempi. Valmiimpi, vaikka sen koko elämä on kesken.

Ja kaveri vei minut syntymäpäivälahjaksi elokuviin. Katsoimme koko perheen animaation Urhea. Oli aika hyvä! :) Ja mitä siitä opimme: virvatulet voivat viedä sinut kohtalosi luo, mutta omat valintasi tekevät sinun tarinasi.  

Aava.

Toisia aava meri ahdistaa. Rannaton maisema ja loputtomantuntuisesti levittyvä vesi luo turvattomuutta. Toisille sama maisema edustaa vapautta. Kukaan ei ole määrittämässä rajoja. Kaikki voi jatkua loputtomiin.

Kävimme lomalla Kalajoen hiekkasärkillä. Siellä tuoksui mereltä. Kalamies kysyi minulta, miltä meri tuoksuu. Sisämaan ihmisen nenässä se tuoksuu suolalta, ja liikkuvalta vedeltä, vähän samalta kuin joki tai koski. Kahlasimme pehmeässä hiekassa nilkkoja myöten. Katsoimme rannattomuutta. Ja omaa kuvajaistamme häilyvästä vedestä.

Pohdimme paljon elämän valintoja. Kuinka rannatonta elämä voi olla - kaikki voivat periaatteessa valita ihan mitä vain. Koulupaikat ovat avoimia kaikille taustoista riippumatta, värivalopaikoissa kuka tahansa voi väittää olevansa mitä tahansa. Toisia mahdollisuuksien moninaisuus ahdistaa. Meri on liian aava. Toiset eksyvät tuhannelle merelle, toiset löytävät oman majakkansa, suuntansa.

Suljen monta ikkunaa /aukinaista, kutsuvaa / Viikkoja vai vuosia / Kerro, niin jaksan sulkea /

 Sulle annan kaiken kaiken / maallisen ja maanalaisen

pmmp: rakkaalleni

Minä rakastan rannattomuutta, ihastelen päättymätöntä järvenselkää. Haluan säilyttää ainakin ajatuksen vapaudesta. Vesireitit ovat merkkejä vapaudesta. Vaikka minä vakiinnun. Elämän meri ei avaudu edessäni uhkaavana. Minun virkani vakinaistettiin. Katselen myytäviä asuntoja - olisitko sinä minun kotini. Minulla on ihan oikea parisuhde. Monta suljettua ikkunaa. Saan olla tässä. Jalat lämpimässä hiekassa, katse horisontissa. Vapaa ja turvassa.

Toisinaan epäilen tämän olevan vain tyyntä ennen myrskyä.

Fifty-fifty.

Kesäloma on ohi. On nähty Pohjois-Karjala, Tampere, Oulu ja Kalajoki.

Nähty on myös elokuva 50/50. 

Nuori mies menee lääkäriin selkäkipuisena ja saa syöpädiagnoosin. Elokuva seuraa miehen ja tämän lähipiirin reaktioita, kun todennäköisyydet ovat 50/50. Ystävieni mielestä elokuva oli vähän liian hidastempoinen - eihän siinä lopulta tapahtunut oikein mitään. Minä pidin tästä. Vähän kuin Junon ja 500 Days of Summerin pikkuveli. Vaikkakin elokuva lopulta oli aika perus (vähän jenkki) draama  käärittynä kivaan indie-paperiin.

Niinhän elämä menee. Joskus lähtee tukka, toisinaan tyttöystävä. Aina jonkun osana on olla sen kunnansairaalan uuden psykologin ensimmäinen (kolmas) potilas. On hyvä, että joku osaa selittää kuinka normaaleja kaikki tunteet ovat, mutta toisinaan tarvitsee vain kaverin mukaan tuhoamaan exän tekemään taidetta. Äideiltäkin pitää kysyä mitä niille kuuluu. Ja joskus se urpoin kaveri on paras kaveri.

Olen kohta seurustellut kokonaista kolme kuukautta. Saavutan siis maagisen "suhteeni keskimääräinen kesto" -rajapyykin. Avioliittotilastojen valossa suhteen mahdollisuudet ovat 50/50.Vai pieneneekö onnistumisprosentti kaukorakkauksissa? Entä pikasuhteissa? Oliko se nyt parempi vai pahempi, että nainen on korkeammin koulutettu ja mies nuorempi?

En jää laskemaan. Eipä olleet todennäköisyydet kummoiset silloinkaan, kun tavattiin. Tai vastattiin ensimmäiseen viestiin. Etäily rassaa molempia ja ikävä nakertaa sielua. Mutta jos se ei rasittaisi, ei toisella olisi väliä. Jos ei ikävöisi, ei rakastaisi. Jokaisessa suhteessa on omat mörkönsä, olivatpa ne sitten maantieteellisiä tai päänsisäisiä. Niin kauan, kun meitä on kaksi yhtä mörköä vastaan, todennäköisyydet ovat paremmat kuin 50/50.

Hassu ja Haaste.

Olympialaisten lopettajaiset pyörii telkassa ja mieli Kalamiehessä, joka nukkuu taas kuukauden jossain siellä 300 kilometrin päässä. Mieli pyörii myös loman puolikkaassa, jonka vietin Pohjois-Karjalassa. Teologeja oli ihan huomaamatta ikävä - sen tajusi kaverin Läksäreissä. Jossain sellaisessa helppoudessa olla - vaikka tilanne sinällään oli jotenkin outo. Pojat kysyivät mukaan mehtään. En mennyt. Toisessa hetkessä olisin lähtenyt siltä istumalta. Bongailtiin Kalamiehen kanssa omakotitaloja. Se oli hyvä. Se oli meidän aikaa.

Loppukiri-blogin Kaisa haastoi minut vastaamaan 11 kysymykseen ja sitten keksimään uudet 11 kysymystä ja nakittamaan omalta lukulistaltani 11 vastaajaa omiin kyssäreihini. Koska ajatus on vielä matkalla kotiin, vastaan haasteeseen! (Kiitos, Kaisa, huomauttamisesta!)

1. Kuvaile tyypillinen arkiaamusi. 

Ensinnäkin, arkiaamuni tarkoittaa aamuja keskiviikosta sunnuntaihin. Herään torkuttamisen jälkeen aina vähän myöhässä. Keitän teetä, teen leivän tai otan jugurttia. Siivoan kissan laatikon. Etsin "sokeripalaa" paitaan, säntäilen ympäri kämppää, jätän puolet teestä juomatta, meikkaan ja lähden (liian usein) autolla töihin, joko kappelille, kirkkoon tai virastolle, jos on arki-arki.

2. Millaisista asioista stressaannut.

Aikatauluista, suunnittelemattomuudesta. Asioista, joihin en voi vaikuttaa.

3. Miten hemmottelet itseäsi? 

Luen hyvää kirjaa tai katson lastenelokuvaa sohvalla kunnes nukahdan. Syön hyvää ruokaa tai suklaata. Keitän teetä, jossa on paljon hunajaa. Sauna on myös hyvä, jos sellaisen äärelle pääsee. Lyhyesti: hemmottelen itseäni sanoilla ja sokerilla.

4. Rankaisetko itseäsi? Mistä asioista ja miten?

En. Minulla on todella huono itsekuri ja olen itseäni kohtaan todella epälooginen kasvattaja.

5. Miten hemmottelet läheisiäsi? 

Leipominen oli ennen tässä vahvassa roolissa. Nykyisin saatan tarjota hierontaa tai pieniä arjen palveluksia.

6. Miten olet tänään pukeutunut? 

Minulla oli siniharmaa kuviollinen paksua puuvillaa oleva mekko, mustat sukkikset ja punainen takki. Sellaista helppoa matkustusvaatetta, joissa kehtaa kuitenkin olla ihmisten ilmoilla. Vähän tytömpää kuin tavallisesti.

7. Sinulla on kaksi tuntia tuhlattavana kaupungilla. Missä käyt?

Kierrän omimmat rättiliikkeet ja kenkäkaupat. Saatan soittaa kaveria kahville riippuen siitä, missä kaupungissa aikaa on. Saatan kuluttaa jopa tunnin myös kirja- tai levykaupassa.

8. Mikä elokuva on yllättänyt sinut positiivisesti?

Vihaan romanttisia komedioita ja kreisikomedioita. Yllättäjiä ovat siis olleet Paksuna ja Bridesmades. Molempia markkinoidaan romanttisina komedioina/draamoina, mutta ne ovat osuvia ja oikeasti hauskoja, eivätkä juurikaan ällöromanttisia. 

9. Mihin elokuvaan petyit?

Jatko-osiin? Ice Age 4 oli pettymys, Pirates of the Caribbean 4 vielä isompi. Neljänneltä saman sarjan leffalta ei edes odota paljon - ja silti pettyy.

10. Kerro jostain hölmöstä heräteostoksestasi, vai teetkö sellaisia ollenkaan? 

Teen harvoin heräteostoksia - ja jos teen, olen niihin yleensä tyytyväinen. Mutta. Borat-dvd:stä olen maksanut 3.95 ja kyseinen levy on edelleen häpeätahrana elokuvakokoelmissani. Ei iskenyt, paitsi ne uimahousut painajaisiin.

11. Säilytätkö jotakin tavaroita, jotka olet ajatellut antaa lapsillesi tulevaisuudessa? 

Minulla on ainakin 3 isoa pahvilaatikollista pehmoleluja. Niitä ei saa hävittää. Äitini on tainnut hamstrata vauvatavaraa enemmän kuin minä. Jokunen mekko, potkupuku ja viltti varmasti odottelee minun jälkikasvuani. Tietysti jemmassa on myös kirjoja ja ehkä jopa Muumit vhs-kaseteilla. :D

Ja sitten kysymykset haastettaville (jätän suosiolla pois Kaisan jo nakittamat bloggaajat).

1. Mikä tekee sinut onnelliseksi?
2. Missä näet itsesi 5 vuoden päässä?
3. Minkä yhden asian muuttaisit elämässäsi?
4. Mikä romaani on tehnyt sinuun vaikutuksen ja miksi?
5. Mikä biisi olisi teinivuosiesi tunnaribiisi?
6. Pelinimesi ( lempiväri + lempieläin esim vihreä pingviini)
7. Missä asiassa olet erityisen hyvä?
8. Mikä taas ei ole vahvuusalueesi?
9. Minne haluaisit matkustaa ja miksi?
10. Mikä on sinusta kaunista?
11. Mikä on nappu?

Odotan vastausta teiltä Umpirusetilla, Jumalan kämmenellä, Sailalai ,Sofia, Tuulisinakin päivinä
Ei ole siinä yhtätoista, mutta joskus puolikaskin on hyvä. :)

Jos sattuisit kysymään tänään, lähtisin kanssasi itään.

Minulla alkaa huomenna loma. Ihan ensimmäinen palkallinen ja ansaittu loma. Kaksi viikkoa työpuhelimeen vastaa vastaaja ja minä suhaan ympäri Suomea. Tänään pakkaan kissat laatikkoon ja vien ne äidin ja miehensä  hoiviin. Siellä päivystää myös pikkuinen musta karvakerä nimeltä Nestori. Nestori on kovin sosiaalinen kissa, ja Urholla on suunnattomia sopeutumisvaikeuksia.

Minä lähden Itään. Matkaseura tosin on kipeänä. Mikään ei laske lomafiilistä niin tehokkaasti kuin vieressä sairauttaan kärvistelevä rakas.

Minua kutsuu myös Tampere. Uusi naispapin juhlapukuni saapui lopulta - ja istuvuus on kuin perunasäkillä. Lopulta sovimme, että menen jakun kanssa ihan liikkeeseen ja yhdessä ihmettelemme, että mistä saumoista on muka otettu sisään 300 euron edestä... Tällä hetkellä jakun alle kätkee vaikka pienen ihmisen minun lisäkseni. (Mielestäni en kuitenkaan ollut raskaana pukua sovituksessa tilatessani)

Tarkoitus olisi suunnata myös Ouluun. Ihan vain kavereiden vuoksi.


Matkafiiliksiin ja kesälomatunnelmiin johdattaa aina yhtä varmasti Scandinavian Music Group:

Nykyisistä.

Eilen käytimme työkaverin kanssa ystävää elämänsä ensimmäistä kertaa lehmälässä. Samalla porukalla suuntasimme myös Siionin kanteleen seuroihin, jossa puhui hyvin niin entinen kirkkoherra kuin emerituspiispa Eero Huovinenkin. Kesäkin alkaa jo lämmittää. 

Hyvää nimipäivää minulle ja muille Unikeoille!

Tänään hän tulee! Minun rakkaani saapuu uljaasti linja-autolla! 

Lähdenkin hänet hakemaan Jyväskylästä (Hyväskylästä). 

Sadepäivän varalle ja tulipa vaan mieleen.

Väitän, että tässä blogissa kirjoitetaan kirjoista. Milloinkohan viimeksi?

Lukeminen on jäänyt todella vähälle. Riparilla luin Nälkäpeliä kovalla tahdilla kirja/leiri. Kolmatta osaa käsiini odotellessa.. Siitäkin varmaan jotain settiä aikanaan. Twilight-sagan viimeinen osa on edelleen viimeistä 150 sivua vajaa. Nyt yöpöydällä odottaa Veronika päättää kuolla.

On olemassa kolme kirjaa, jotka ovat sykähdyttäneet. Niihin palaan yhä uudelleen. Koska kesä tuntuu jotenkin sateisemmalta kuin aiemmat, listaan tässä teille kolme hyvää ja kaunista kirjaa sadepäivän varalle.

1. Auringon asema (Ranya ElRamly)
Olen tehnyt tämän kirjan pohjalta ainakin kaksi postausta ja pitänyt aika monta hartautta. Toisia kirjan kieli ärsyttää, minua se puhuttelee. Hengästyttävää, kaunista, oivaltavaa. Elämästä, uskosta ja puolinaisuudesta. Tässä kirjassa paistaa aurinko.

2. Älä usko, älä toivo, älä rakasta. (Johanna Nilsson) Kirjan "sielu" tulee paremmin esiin sen alkuperäisessä nimessä Hon går genom tavlan, ut ur bilden. Kirja on päiväkirjamainen kertomus koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä. Aivan tavallinen tyttö muuttuu luokkansa yhteiseksi sylkykupiksi. Kirjassa risteilevät kertomukset kouluajoilta ja päiväkirjamerkinnät isoksi kasvaneesta tytöstä laitoksessa itsemurhayrityksen jälkeen. Lapset ovat vähintään yhtä julmia kuin aikuiset.

3. Tulitikkutyttö (Gaetan Soucy). Ahdistava kirja. Koko ajan on tunne, kuin katsoisi elokuvaa tai koko maailmaa vessapaperirullan läpi. Tietää, että ympärillä on enemmän, mutta näkee vain vähän. Kunnes kirjan lopussa paperirulla palaa kaiken muun mukana ja paljastaa koko näyttämön, koko kaamean tarinan. Kirja on kummallinen kertomus kummallisesta perheestä, eikä sillä ole kaunista loppua.

Mitä lukuvinkkejä juuri Sinulla olisi minulle? Mikä kirja muutti elämäsi?

Koska tässä blogissa pitäsi kuunnella myös musiikkia, ja nyt on viimeinen hetki listata kesäbiisejä, listaan tähän kolme inhokkiani, joiden alkusävelien kajahtaessa kanava vaihtuu välittömästi.

1. Valvomo - Mikä kesä. Ei, tämä ei ollut hauska, ei tämä ei kestänyt kulutusta, ei tätä ei voi kuunnella edes nyt kahden vuoden jälkeenkään ilman että täyttyy itsetuhoisilla ajatuksilla.

2. Reino and the Rhinos - Kuulut unelmiin. Reinon esiintyminen Iholla-sarjassa ei vakuuttanut, musiikki ei voisi olla kauempana minulle mieluisasta ja tämä on vain niin sairaan rasittava! Lätkyti-lätkyti-lää. Reino, sä kuulut mun painajaisiin.

3. Kesäkumibiisi. Tämänvuotinen on yksi pahimmista. Myös monia muita huonoja on. Yksi oli hyvä tai ehkä kaksi. Yleensä ovat huonoja. PMMP:n Kumivirsi taisi tehdä niistä lopuista huonoja. :P

Olen tänään haudannut kerran ja vihkinyt kolmesti, yhden parin jopa osin englanniksi. Vaihdoin myös järjestystä kotona jossain pitkän työpäivän antamassa mystisessa energiapuuskassani. Ehkä se olisi uniaika jo.

Festareista ja tupakoitsijan sielusta.

Kävin Kirmoissa. . Ekaa kertaa ikinä.

Ilari Johansson, Ismo Leikola ja Heli Sutela vetivät ihan hyvää settiä. Eikä musiikkitarjonnassakaan ollut valittamista. Tuttuja vain tapasi yllättävän vähän. Muutaman mukavan kuitenkin.

Kai kaikki festarit ovat lopulta samanlaisia. Alueen ulkopuolella teinit vetävät pussikaljaa. Anniskelualueella keski-ikäiset kuvittelevat olevansa taas parikymppisiä. Ihan kivannäköinen mies muuttuu vastenmieliseksi tupakka huulessa ja muovinen oluttuoppi kätösessä. Huojuu. Bändit soittaa ja roudaustauolla jollain pienemmällä lavalla soittaa joku huonompi bändi. Savukone haisee ja taskussa on aina vain yksi korvatulppa. Ja nakkimuki maksaa 3,5 euroa.

Oikeastaan en ole livekeikkaihminen. Tykkään kuunnella musiikkini lämpimässä tilassa, oikein soitettuna ja mielellään säädettävällä äänenvoimakkuudella. Siis levyltä. Vielä vähemmän olen festari-ihminen. Tungos, jonotus, urpot kanssaihmiset ja ämyriksi muuttuva musiikki ovat huono yhdistelmä näin kärsimättömälle ja mukavuudenhaluiselle ihmiselle.

Silti. Olisi pitänyt kokea yhdet oikeat festarit silloin kun oli nuori. Kyllähän minä ravasin Maata Näkyvissä -festarit ainakin viitenä vuotena nuoren seurakunnan mukana. Mutta siis oikeat festarit. Majoitutaan nurmikentällä eikä kukaan osaa kasata telttaa, josta puuttuu todennäköisesti osa kepeistä. On liian kuuma tai sataa vettä koko ajan. Pekkapirkko eksyy porukasta ja Mikkomarjatalla on huono olo. Matkalla takaisin muistellaan, että oli ihan pirun hyvät kemut, mutta mitä bändejä täällä tänä vuonna muka esiintyi.

Nyt täti on vanha. Täti seisoo K18-alueen laidalla ja bongailee vanhoja koulututtuja. Alkavat näyttää jo vähän väsähtäneiltä. Kunnes kotiin lähtiessä kiinnivedetty takki kimmottuu makkarankuoreksi ja vienosti ilmaisee, että on tämäkin keho päässyt mystisesti löystymään. Ja täti on ihan mukana keikkafiiliksessä, vaikka seisoo kentän laidalla ja vähän jammailee. Ei enää eturiviin. Enhän ole siellä koskaan ollutkaan.

Jos en olisi koko pientä nuoruuttani pelännyt niin kamalasti kaikkea, olisin saattanut kiertääkin jotkut festarit. Tai ainakin olisin etsiytynyt porukkaan, jonka mukaan olisin mahtunut. Mutta eihän nynnyille ole tilaa festaribussissa.

A sanoo, että olen sielultani potentiaalinen koulukiusaaja. Vähän vahingoniloinen, vähän ilkeä, verbaalinen ihminen. Olen miettinyt sitä itsekin, minussa on kätkettynä tupakoitsijan sielu. Pieni pahis sisälläni. Se joka haluaa festareille, ajaa lujaa ja huutaa päin naamaa. Se joka pysyi kurissa, koska pelkäsin niin paljon kaikkea, että nuoruuteni oli hyvin rauhaisa ja mieleenpainumaton. Ja edelleenkin sen pitää kurissa yleinen mielipide ja valvova silmä. A ei edes usko nuoruuteni olleen niin tylsä, minun olevan tylsä.

Toisaalta, ensitapaamisellamme minä tulin paikalle, iskin lasini poikien pöytään ja enemmän ilmoitin kuin kysyin, että voisimmeko tulla samaan pöytään. Silloin oli maanantai ja koko ravitsemusliikkeessä oli neljä asiakasta: minä ja ystäväni sekä Herra A kaverinsa kanssa. Silloin olin peloton.

Siellä teltan laidalla seistessäni ja huutaessani sanoja mukana mietin, että oikeastaan olen koko elämäni hakenut tarkkailijan paikkoja. Seurailen keikkoja sivusta, en mene sinne keskelle kreisibailaamaan. Tarkkailen pahiksia, tupakoitsijan sieluani, kuin koe-eläintä. Papin työ on tällaiselle ihmiselle ideaali. Tarkkailen omaisia, tarkkailen vainajien ja hääpärien tarinoita. Mihinkään en mene mukaan. Minä olen ulkopuolella - ja tarkkailen.

Juurikin näin:

Ehkä kaikki on satua.

Minua kiristää.

Kiristää omaiset, jotka haluavat siunauspuheen mittatilauksena. Kiristää ihmisten sokeus itselleen, kuinka enminäainakaankoskaan on todellisuudessa ihan niin kuin minä silloin. Kiristää ihmiset, joiden on pakko näpäyttää, kouluttaa, osoittaa paikka sen sijaan, että vastaisivat kysymyksiin asiallisesti. Kiristää ihmissuhteiden vaikeus. 

Mutta

Minä ostin tänään vihdoinkin maton olohuoneen lattialle. Se on kaunis. Vallilan Mandariini-kuosia. Olisi se voinut olla isompikin, mutta minun kodissani kaikki on pientä. Ostin myös kengät, ja kahta ihanaa norsukangasta, joista äiti ompelee minulle huivit. Musta trikoomekko tulee samaan helmaansa pitsiä ja napit menevät vaihtoon. Siitä tulee hyvä. Ehkä jopa dokumentoin sen muutoksen tänne :)

Kuuntelen PMMP:tä ja Pariisin kevättä.

Perjantaina nostan kädet ilmaan Palefacen keikalla ja unohdan hetkeksi kaiken mikä kiristää.

Ja ystävät, käykää te katsomassa Inga Pyyn maalauksia täältä. Niissä mieli ja silmä lepää. Oma suosikkini on tällä hetkellä Lepopäivä, jonka olen nähnyt ihan todellisessa elämässäkin.

Muistakaa myös rokkailla turvallisesti! Sekä Ilosaaressa että Kirmoissa. ;)

(kipu)pisteitä.

Eilen löysin taas rakkauteni kesäöihin.

Kesä on hiipinyt tajuntaani yllättäen. Nyt on jo pitkästi heinäkuu. Kesä on juuri sellainen kuin sen pitääkin. Juomme samojen siskojen kanssa kahvia verannalla. Matkalta soitin, että jos poikkean nyt heti. Muuten aikataulut eivät sovi yhteen ja kohta onkin taas ilta ja syksy.

Heinäkuu on juuri sellainen kuin pitääkin. Juuri sellainen kuin ne muutkin helteiset heinäkuun alut. Kun kaikki oli alussa tai kaikki oli lopussa, mutta sitä ei vielä ole sanottu ääneen. Joistain muistoista ei voi sanoa, ovatko ne iloisia vai surullisia.

Kun olen väsynyt, minua itkettää. Kun olen vihainen, minua itkettää. Ja kun minua surettaa, olen vihainen. Torstaiaamuna eteisessäni oli yksi tavaroita kiroten paiskova nainen, kaksi lautassilmäistä kissaa ja yksi alakuloinen mies. Myönnettäköön, olen vähän huono jäähyväisissä.

Tänään muistin kipeän kohtani. Sen kohdan, jossa hymy muuttuu muoviseksi ja sisällä on ontto tunne. Se on kai ikävää, se on menettämistä. Se kohta minussa, joka muistuttaa, mitä ennen oli, missä minä ennen olin. Hetkittäin kaipaan enemmän.

Nyt on heinäkuu ja herättäjäjuhlat jossain toisaalla ja aurinko paistaa ja kaikkialla on liian kuuma. Pitäisi vain maata rannalla ja lukea kirjaa ja syödä viinirypäleitä. 

Toisaalla mies rakentaa rokkilavoja ja muistaa minua joka päivä. Se saa minut onnelliseksi. Hän voisi olla kesäyö.

Vuosi yhdessä!

Suhteeni Urhoon ja Ylermiin on pian kestänyt vuoden! Juhannuksen alla nuo monivarpaiset hieman ujot kissanpojat meille haettiin. Ja niille piti antaa urhoolliset nimet, voimakkaat. Noh, Ylermi näytti niin tossukalta, että sai pappanimen - ja Kekkosesta tuli Urho, koska se rimmaa paremmin Ylermiin. Toinen näyttää mangustilta ja toinen leijonanpennulta - edelleen.

Molemmista on tullut ihmisrakkaita purruttajia. Urho on edelleen mammanpoika, Ylermi itsenäisempi, mutta kyllä sekin sylin ymmärtää. Oi sitä onnea ja autuutta, kun pääsevät juhannuksesi mummolaan maalle ulkoilemaan. Niin kaupunkilaisia ne tosin ovat, että hiekkalaatikolle pitää päästä!

ensimmäisiä iltoja yhdessä

 

joulun aikaan

 meidän arkea

 

Ylermi on pyykkäri

 

ja linssilude

 <3:llä Ylermi-Kyllikki & Urho-Kaleva!

Hyvä me!

Ja hyvää ja turvallista juhannusta kaikille! :)

about my obsession with death and some other things.

Tämä blogi tekee kuolemaa.

Olen epäillyt sitä jo pitkän aikaa. Tämä on syntynyt ajatusten kaatopaikaksi. Tämä on erojen ja surujen blogi. Jotenkin jopa se reilun vuoden takainen hetki, jolloin minulle oli Se Toinen rinnallani, näyttäytyy kipujen ja kysymysten kirjoituksina. Nyt olen päässyt jotenkin paikalleni. Minä muutun ja tämä blogi muuttuu lohduttuneen ihmisen arkipäiväkuvauksiksi. Minulla on vain vähän ajatuksia - ja nekin vähät pitäisi valjastaa seurapuheiksi, saarnoiksi, rippikouluoppitunneiksi.

Tai kastepuheiksi ja siunauspuheiksi. Mietin, miksi minun on helpompi kirjoittaa siunauspuhe kuin kastepuhe. Miksi olen hautajaispappi? Yksi syy on tarinoissa. Kun tapaan vainajan omaisia, kuulen ihmisen tarinan. Kuolema tekee ihmisen tarinasta valmiin. Ja sen voi kertoa monin tavoin. Se on kuitenkin tarina ihmisestä, elämästä. Kasteella keskiössä on lapsi, jolla ei vielä ole tarinaa. Emme vielä juurikaan tunne sitä pientä ihmistä, jota ollaan liittämässä Jumalan lapseksi. Tarinaa ei vielä ole.

Tarinoiden kautta aloin miettiä luottamusta. Tässä työssä suru ei ole raskasta vaan luottamus. Ihmiset kertovat minulle tarinansa sellaisena kuin se on, avaavat sielunsa salaisuudet - koska minä olen pappi. Sielunpaimen, sielunhoitaja, luotettu, uskottu. Ja mitä läheisemmän ihmisen tarinoita kantaa, sitä raskaammilta ne tuntuvat.

Vaikka ammattitaitoa (tai jotain) on se, että osaa hallita ne siniset muovipallot, laittaa ne paikalleen. Nähdä ihminen eikä vain sitä tarinapalloa. Nähdä sinut sinuna.

Luottamuksen raskaudesta ja leskimiesten surusta (jostain syystä leskimiehet surettavat minua) huolimatta iloitsen tästä työstä. Kohtaamisista, niistä raskaistakin. Niistäkin hetkistä, kun seisoo haudalla mustassa jakkupuvussa suorassa auringonpaisteessa mäkäräispilvessä, ja kukkien laskeminen tuntuu jatkuvan loputtomasti.

Mutta ei nyt vielä lasketa kukkia tämän blogin haudalle. Kesä tuokoon mukanaan hiljaiseloa, kun ripareiden ja ruuhkautuvien toimitusviikonloppujen välissä etsiydyn poikaystävän kainaloon. Pitäähän meidänkin tarinaamme luoda, nyt kun olen oppinut luottamaan siihen, että hän todella on olemassa - ja minun. Kauhukseni huomasin jo lakanneeni tekemästä varasuunnitelman varasuunnitelmaa ohareiden varalle. Luottamuksenosoitus sekin.

Vaan kiinnostaako ketään työssäkäyvän pariutuneen ihmisen ihmettely siitä, että kissat eivät osaa syödä kalaa? :D

Kirjakieltä?

Miksi papit puhuvat kirjakieltä?
Miksi saarnat valmistellaan eikä anneta Hengen puhua vapaasti?

Koska

Saarnat kuulostaisivat jotenkin tältä

Jos sä niinku mietit silleesti, et Jeesus ois kuollu sun puolesta. Ja sit sä tajuut, et hei, tää onkin aika siisti juttu ja sit sä kelaat, et voisit kertoo siitä kaverilles - tai näin. Mut miksi sä sit et kerro siitä tai silleen? Meikäläinen tos yks päivä katteli oravaa ja mietti, et se kyl kertois jos löytäs pähkinän, niin kertois siit sit toiselle oravalle tai silleesti. Niinku mieti! Se kertois. Siitä pähkinästä. Tai ainakin jos meikä ois se orava. Et miks sä et kertois Jeesuksesta. Kun se on kuitenkin silleesti aika iso juttu, ei siis se pähkinä vaan niinku Jeesus ja kaikki se juttu siinä.

Kätsäätkö mun driftin?

Mörkö nimeltä Kaukosuhde.

Välillämme on
300 kilometriä
4 vuotta
15500 facebook-viestiä

Meitä yhdistää
Joensuu
sattuma
kohtalo

Sillä niin oli kirjoitettu.

En ajatellut tapaavani ketään sattumalta. En ainakaan sellaista kuin hän. En uskonut, että puhuisimme enää - tai ainakaan parin kuulumiskerran jälkeen. Monessa kohdassa olisin voinut sulkeutua, paeta. Jäin uteliaisuuttani katsomaan kuinka käy. Oikeastaan jäin katsomaan, kuinka kauan hän jaksaisi leikkiä tätä leikkiä kanssani. En juossut karkuun edes vieraan omakotitalon portailta, kun tajusin olevani niin syvällä, etten hallitse tätä enää. Soitin ovikelloa. Ja astuin sisälle. Myöhemmin hän kulki minun katujani minun kanssani sormet sormien lomassa. Eikä tämä ole leikkiä enää.

Ikävä ja tahto.

Joku viisas kirjoitti, että ikävä ei ole tunne, vaan tila, joka synnyttää tunteita. Katson ikkunastani avautuvaa maisemaa ja mietin kuinka kaunis se on. Mietin, ettei tässä ole mitään järkeä, ettei näin todella tapahdu. Näen vain umpikujia ja mahdottomuuksia. Samaan aikaan olen hirveän onnellinen. Näen tahtoa. Meissä molemmissa.

Mörkö.

Ne sanoo, että kaukosuhde pysyy tuoreena. Ne sanoo, ettei se kestä, ettei toista tunne ollenkaan. Minä tiedän vain, että tämä on erilaista kuin lähisuhteilu. Tiedän, että meillä on kesä ja tahtoa. Ja että Mörkö on väärinymmärretty hahmo.

Tänään mietin myös, miksi ostan irtokarkkipussiini aina nallekarkkeja, vaikken erityisesti pidä niistä? Mietin, miksi naispapin juhlapuku Valonsäde on niin tavattoman kallis (halvimmillakin osilla)? Miksi aloittaminen on aina vaikeinta, niin saarnan teossa kuin siivouksessakin? Miten minulla on varaa tällaiseen onneen?

Paulan ja Miran Molemmat Puolet.

Kun ystäväkirjassa kysyttiin lempibändiä, sutaisin sivulle ensimmäisen mieleen tulleen yhtyeen PMMP. Enkä tainnut edes huijata paljon. Minulla on pitkiä aikoja etten kuuntele koko yhtyettä, en ole koskaan nähnyt heitä livenä (ja varmasti menettänyt siinä paljon) ja jokaisella levyllä on jokin ärsyttävä renkutus, joka on pakko hypätä yli. Silti. PMMP taisi iskeä jo ensimmäisellä levyllään - ja koko voimalla Päiväkoti-biisin aikoihin.

PMMP:n levyt liittyvät jotenkin aina kesään. Kuuntelen niitä kesällä autossa. Osaan sanat ulkoa. Ja jotenkin viehätyn valtavasti myös heidän musiikkivideoistaan. Viikonloppuna olen taas YouTubessa seikkaillut ja niitä ihastellut (kun aina ei se puheen puskeminen suju). Ja pian julkaistavan uuden (kuudennen!) levyn vuoksi haluan jakaa kanssanne kaksi videota (molemmille puolikkaille).

Joku raja. Albumilta Leskiäidin tyttäret. Itselle jokseenkin puhkikulunut levy, mutta tämä toimii yhä. Etenkin sanojen ristiriita järkyttävän huvittavan häävideon kanssa. Tässä on hienolla tavalla tavoitettu kaikki kotivideohäiden kliseet. Videolla muuten vilahtaa tuttu!

Koska tekniikka niin usein pettää, en saanut tähän juuri sitä oikeaa videota, jonka haluan jakaa. Se löytyy kuitenkin tämän linkin takaa.

Tuore uutuus. Heliumpallo. Kesäkuussa julkaistavalta albumilta Rakkaudesta. Biisilistalla myös kappale "Jeesus ei tule oletko valmis" - jään odottamaan. En ymmärrä Heliumpallo-biisiä enkä videota, mutta tykkään silti! Ehkä olen sellainen pahanilmanlintu kuin Paula ja Mira tässä.