Ajatuksia, joista ei ollut kunnolliseksi postaukseksi.

Olen nähnyt makeita unia, joista ei haluaisi herätä ollenkaan. Aamuisin jään tunnustelemaan lakanoiden pehmeyttä ja lämpöä, unohdan yölliset uneni.
Valo on jotenkin oikeanlaista. Vaikka se paistaa silmään ja saa aikaan päänsäryn, se on kaunista tanssittaessaan varjokuvia seinilleni. Keltainen valo ja pitkät varjot.
Joskus elämä maistuu mokkapaloilta. Toisinaan siinä on enemmän karpalon maku. Yhteen aikaan tykkäsin karpalomehusta, nyt leivon mokkapaloja. Kutsun itseni kylään ja avaan kotini ovet taas.
Joskus on tärkeää saada halia pehmolelua. Ja silittää kissaa.Olla vähän aikaa lapsi taas. Pitää olla ihmisiä, joiden kyljessä saa kyhnätä ihan vain ollakseen vähän enemmän olemassa.
Humpan kahvilassa nauretaan kovaa huonoille jutuille, eikä olla aikuisia ihan vielä.
Ehkä koko elämä tapahtuu siinä, auringon sokaisemassa naurun täyttämässä hetkessä.

Hei, me jäädään tänne. Täällä onnelliset kohtaa.

Näitä päiviä.

Toisinaan vain on näitä päiviä.

Päiviä, joina osaan vain hymyillä poissaolevasti. Pää on niin täynnä ajatuksia, että se on tyhjä. 
Katson leskimiehen vihkisormusta ja mietin, löydänkö itse jostain niin paljon rakkautta. Mietin kaipauksen määrää ja sitä kuinka se aikanaan himmenee.
Ajattelen vanhaa pariskuntaa, joka käy kirkossa joka sunnuntai ja auttaa toisilleen takit päälle. Arkipäivän pieniä tekoja vielä vuosikymmenten jälkeen.

Päiviä, joina pahoitan toisten mielen, ja omani. Tiedän, mikä on oikein, mutta en tee niin. Eikä sanoja voi ottaa takaisin.
Jätän tiskit tiskaamatta enkä tee gradua. Keitän teeveden kolmesti, mutta unohdan aina juoda sen.
Rakennan itselleni tyynyistä suojavallin, sohvasta norsunluutornin.

Näinä päivinä minussa lukee suljettu.

No, I won't be your Valentine.

Ystävänpäivä ei ole ykkösjuttuni. Vaaleanpunaisessa kaupallisuudessaan ja pörröisessä söpöydessään se häiritsee melankolista maailmaani. Vietin kuitenkin kivan viikonlopun ihanien ihmisten kanssa. Iloitsen siitä, että olen saanut maailmaani heidät kaikki. Siitä osoituksena ystävänpäiväpostaus minun tavallani. :)

Löysin videon ja kappaleen aikanaan ystäväni Sailan kautta. En tiedä ihastuinko ensin sanoihin vai kuviin, mutta ne molemmat ovat totta.

Someday you will be loved.

Ihana päivä!

Tänään oli tavattoman hyvä päivä. Kolusimme aamupäivän Neiti.P:n kanssa kirpputoreja ja teimme uskomattoman hyviä löytöjä. Uuden kodin Neiti.P:n hoivissa sai mm. hyvin hurmaava villakangastakki. Itselleni löysin kauan kaivatun hameen sekä rennon, mutta asiallisen, kevättakin. Ihastelin pitkään myös vanhaa nahkaista(?) matkalaukkua, josta olisi saanut oivan sisustuselementinkin, mutta lopulta päädyin jättämään sen jonkun toisen löydettäväksi.

Samalla reissulla tuli nautittua ihanasta talvipäivästä. Pakkasta oli juuri sopivasti ja aurinko paistoi kauniisti. Yhteistyöhaluton polkupyöräni tarjosi myös vallan tehokkaan reisitreenin. Imin itseeni näiden viimeisten talvipäivien valoa ja kauneutta.

Iltapäivästä istuin kahvilassa kirjoittamassa ystävänpäiväkortteja ja katselemassa ihmisiä. Vietin siis laatuaikaa myös itseni kanssa jossain onnellisuuden kuplassa. Vierailin kaupungin kirjastossakin tunnelmoimassa, mutta en uskaltanut lainata mitään, etten eksy kokonaan johonkin toiseen maailmaan.

Opin tänään myös tärkeän läksyn: jos sinulla on hyvä päivä, älä mene facebookiin.

Urheiluhullu?

Olen aina ollut jotenkin epäliikunnallinen ihminen. En ole kömpelö tai täysin rytmitajuton, olen vain epäsopiva. Tai niin luulin hyvin pitkään.

Ala-asteen liikuntatunnit pelattiin pesäpalloa tai jalkapalloa. Kukaan ei kertonut sääntöjä tai antanut pelivinkkejä, mutta ei se haitannut. Teki vain niin kuin isot pojat käski. Juokse! (Minne!?!) Syötä! (Kenelle!?!) Rauha! (WTF?! Pitäisikö alkaa heiluttaa valkoista nenäliinaa?) Tyhmä! Talvet pelattiin tulitikkulaatikonkokoisessa salissa sählyä tai koripalloa. Ilman sääntöjä, isoimmat eniten tosissaan. Ulkoliikuntaan kuului tytöillä ringette, jota pelattiin väärin päin käännetyillä jäkismailoilla. Tai sitten hiihdettiin. Kovaa ja verenmaku suussa. Luokan seinällä oli lista, johon piti laittaa rasteja sitä mukaan, miten välitunnilla hiihti lenkkiä koulun pihalla.

Yläluokilla ja lukiossa hiihdosta ja sen aiheuttamasta häpeästä sentään pääsi eroon. Luistelukin oli inhimillisempää - tosin sisäliikunta sitäkin pahempaa. Sääntöjä ei edelleenkään kerrottu, koska kaikkihan ne jo osasivat ala-asteelta. Puolet ryhmästä pelasi jossakin joukkueessa ja myös liikuntatunnilla piti otella tosissaan. Ainakin kerran talonmies sai osumaa lentopallon harhasyötöstä ja muutaman kerran se pallo tuli omaan naamaan. Täysillä. Tanssi ei kuulunut valikoimaan (paitsi Vanhat ja muutama vakiotanssitunti). Pallopelien lisäksi meitä palkittiin erilaisilla testeillä. Piip... piiip...piiip... Piip-testin ääninauha tulee vieläkin painajaisiini: kun luulet kuolevasi, olet vasta päässyt arvosteluasteikolle.

Lopputuloksena oli pallokammo ja huonommuuden tunne. 

Viimeisen vuoden sisällä olen yllättänyt itseni. Olen käyttänyt liikuntaan enemmän rahaa kuin koskaan, ja mm. ostanut (äiti osti) maastojuoksulenkkarit. Panostin kunnollisiin urheiluliiveihin. Ostin Joensuun Naisvoimistelijoiden kausikortin lisäksi sarjalipun uimahalliin. Ja vielä enemmän. Olen uskaltautunut jo kahdesti ainejärjestömme sählyttömälle sählyvuorolle juoksemaan pallon kanssa. Olen kohdannut pallopelkoni ja selviytynyt hengissä. Huomasin jopa innostuvani, nauravani. Niiden kuuden kanssapelaajan seurassa en edes tuntenut sitä järkyttävää häpeää, joka yleensä valtaa minut, kun pallo tuodaan areenalle.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen palasin hiihtoladulle. Räkäposkella-hiihtotapahtuma oli hyvä tekosyy kohdata oma demoninsa. Saihan siitä sentään palkinnoksi haalarimerkin. Niin minä hiihdin liian pitkillä sauvoilla, varmaan viisi kiloa painava keltainen kansitakki päälläni. Vieressäni hiihti mies sinisessä röyhelömekossa. (Oi, jospa minulla olisi kuvamateriaalia!) Jos näyttää valmiiksi tyhmältä, ei tyylillä tai suorituksella ole niin suurta merkitystä. Ei hiihto edelleenkään ole lempilajini, mutta kyllä sitä voi puolitoista tuntia kerran kymmenessä vuodessa harrastaa. :)

Kauan sitten (luultavasti siellä ala-asteen hiekkakentän laidalla seisoessa) menetetty liikunnan ilo alkaa löytyä uudelleen. Olen löytänyt itselleni sopivaa riehumista, jossa tekniikka ei ole tärkein asia. Tärkeintä on hiki ja hyvä meno - tulokset mitataan jaksamisena ja vaatekokoina.
Uskomatonta, mutta totta: koululiikuntatraumoistakin voi parantua.

On siis kevät.

Tänään se iski. Kevät.

Minä vihaan kevättä. Tarkemmin sanottuna tätä aikaa, joka on kunnollisen talven ja oikean kevään välissä. Ulkona on harmaata ja sohjoista. Tuntuu, että aina on jotenkin paha valo. Silmiä joutuu siristelemään, vaikka aurinko ei paista. Ei-enää-valkoisen lumen taustalla on harmaana roikkuva taivas. Ja jos aurinko paistaa, se sokaisee. Silmän takana tykyttää päänsärky, ja äkkiä rakas ja kaunis villakangastakkini onkin raskas ja kuuma. Tukahduttava.
Sitten tulee viima. Ulkoilutan kevättakkiani ensimmäistä kertaa ja olen paleltua. Käytän hametta, vaikka on vielä pakkasta, ja illalla polvia särkee.

Aamuisin alkaa valostua aivan liian aikaisin. Pian herään taas aamuöisin valvomaan, koska vääränlaista valoa on liikaa. Haluaisin kuitenkin nukkua - ystävänpäivästä vappuun. Ryömisin sänkyyni, tekisin pesän ja nukkuisin pahan pois. Voisin herätä, kun lumi on sulanut ja linnut ovat palanneet jo vihertäviin puihin. Heräisin sitten, kun valo on oikeanlaista. Rehellistä. Mutta nyt minä valvon tuijottamassa kattoa aamuneljältä, odotan lehdenjakajaa.

Tiedän, että jaksan vähemmän kuin ennen. Ja juuri keväällä pitäisi jaksaa, pitäisi puhjeta kukkaan, rakastua. Minun kevääni on väsynyttä luopumista, luovuttamista. Kuuntelen Placeboa ja odotan parempaa aikaa.

Huomenna joku tulee vaihtamaan asuntoni ikkunat.