Vähänks noloo!?

Ala-asteella olin ihastunut. Mutta minä ymmärsin, että ihastukseni oli nolo. Ei sellainen poika, johon oli sopivaa ihastua. En tiedä näkivätkö ne toiset tytöt ihastukseni ja leimasivat sen noloksi, vai oliko pojassa jo valmiiksi jonkinlainen nolon tyypin -leima. Joka tapauksessa, aloin hävetä tunnetta.Tämän ihastuksen tunnustin ääneen asiaan kuuluvalla arvokkuudella Kaimalleni tänä kesänä pikkurannan keinuissa. Jotenkin hetki oli minulle merkittävä: tässä 27 vuoden kypsässä iässä sain tunnustaa vanhan ihastuksen jollekin, joka tunsi tuon pojan. Silloin 11-12 -vuotiaana en asiaa kenellekään voinut tunnustaa - enkä suin surminkaan olisi tunnustanut.

Enää se poika ei ole nolo. Me olimme ystäviä koko peruskoulun ja vielä lukiossakin. Luulen, että hänkin oli joskus ihastunut minuun. Ehkä tajusinkin sen silloin, mutta en tehnyt asialle mitään. En uskaltanut. Se olisi voinut olla noloa.

Olen huono puhumaan suhteistani. Usein minusta tuntuu, ettei ihmisiä edes kiinnosta. Tai he ajattelevat minun, ajatusteni ja suhteeni olevan jotenkin noloja. Rakkauden tunnustaminen on aina ollut minulle todellista confessiota - synnintunnustusta. Parisuhteen julkistaminen on ollut tunnustamista. Ikään kuin siinä hetkessä asettuisi tuomiolle.

En ymmärrä, mistä tämä rakkauden nolous on minuun tarttunut. Ehkä se jotenkin murentaa pärjäämiskuortani, koettelee kontrolliani. Koen, että minua arvostellaan myös kumppanivalintani kautta. Ajattelen liikaa sitä, miltä mieheni ja suhteemme näyttää muille. Haluaisin markkinoida mieheni läheisilleni - ja siinä samalla mainostaa omaa hyvää valintaani. Siihenhän se alakoulun nolouskin perustui. Sai ja piti ihastua vain komeisiin ja koppaviin (ihan kuin alakoulussa nyt kukaan niin komea olisi).  Niin kai nytkin pitäisi ihastua komeisiin, pärjääviin, hyvätuloisiin, aikuisiin miehiin.

Taustalla vaikuttaa ajatus mies- tai naistyyppi. Joku tykkää tietynlaisista. Ja ehkä jonkinlaisena oletuksenakin on, että puheliaat pariutuvat puheliaiden kanssa ja vetäytyvät ihmiset vetäytyvät keskenään. Akateemikot löytävät akateemikon ja amikset ammarin. Eihän Kalamies ole sellainen, joka minulle kuvitellaan kylkeen. Ei hän ole sellainen kuin ne edellisetkin: puhelias, korkeakoulutettu, tumma ja kookas. Ei Kalamiehellä ole paperilla markkina-arvoa kuten sillä seurakuntakaverilla, joka tuli jokaiseen tilanteeseen kuin kotiinsa ja perusti lopulta oman firman lähes pelkällä puhetaidolla. Mutta minä en vaihtaisi Kalamiestäni yhteenkään noista. Enkä minä häpeä häntä, hänen kanssaan kulkemista ja elämistä.

Ja silti. Rakkaus nolottaa. Minua nolottaa puhua poikaystävästä kahvipöydässä. En halua "tuhlata muiden aikaa" tai aiheuttaa kateutta kertomalla hänestä. Ja kuitenkin haluaisin puhua hänestä. Haluaisin, että muidenkin silmissä olisimme totta.

Minua inhottavat lauseet "mitä minä sanoin" ja "kyllähän me se tiedettiin". Usein nämä sanotaan vähän vinosti hymyillen. Oli sitten kyse ihastuksen tunnustamisesta, parisuhteen alkamisesta tai päättämisestä. Aina on niitä, jotka tulevat sanomaan, kuinka ennalta-arvattavaa kaikki oli. Jotenkin se vie oikeutuksen tunteilta, tekee tyhmäksi.

Ehkä avain kaikkeen on vuosien takana. Kun joskus yritti ihastuksestaan kertoa, sai osakseen naurua tai ivailua. Kun yritti rakentaa niitä ensimmäisiä suhteitaan, sai osakseen vähättelyä: tuollaista heilastelua. Sitä oppi sitten peittelemään omaa haavoittuvuuttaan, omia tunteitaan. Ehkä muut lopulta luulivat, ettei se edes halua puhua tunteistaan ja suhteistaan, eikä sitten enää kyselty. Olankohautusten ja mitäminäsanoin-sanojen pelossa jäivät sitten loputkin sanomatta.

Onhan toki myös niitä, joille avaudun. Niitä, jotka kysyvät myös suhteestamme. Niitä, jotka intoilivat meistä jo ennen kuin minä uskalsin aavistellakaan. Enkä osaa oikein suhtautua siihenkään. Ei tämä kaikki useinkaan ole lopulta kavereiden kiinnostuksesta kiinni. Suurin osa tästä kaikesta on vain minun päässäni. Huonommuuden tunnetta, josta en saa kiinni. Sekavaa kohinaa.

!?!

VÄLIMERKIT! Ihmiset! VÄLIMERKIT!

Vaikka elämme nopean reagoinnin some-kulttuurissa ja pikaviesteissä sallitaan luistaminen kielioppisäännöistä, voisiko silti edes vähän yrittää?!

Kun on melko turhauttavaa yrittää lukea tekstiä jossa ei ole ollenkaan pisteitä tai pilkkuja erottamassa lauseita ja virkkeitä ja ajatuksia toisistaan kun sitten siihen samaan lauseeseen pitää tunkea koko ajatusvirta joka päässä jyllää ja nyt alkaa jo tuntua pahalta kun ei laita mitään välimerkkejä. Onneksi pisteen jälkeen ihan puhelinkin osaa laittaa ison alkukirjaimen mutta nimiähän se ei aina tunnista jota ne voi kirjoittaa pienellä ja sitten kaikki korostettavat Asiat isolla ja yhdys sanat ne vasta vaikeita ovatkin.

Ja hei, en edes ole mikään kielipoliisi! Vähän muuten vaan olen natsi. Ja kiukkupylly, kuten rakkaani tapaa sanoa. Myönnetään, että vietän liikaa aikaa facebookissa ja otan helposti kierroksia turhanpäiväisistä asioista.

Rauhaa, jengi!

Onko pakko, jos ei tahdo?

Joskus tämä pappihomma ei tunnu ollenkaan hyvältä. Haukkuu omat ja haukkuu vieraat. Ei jaksa enää nauraa sarjakuville, joissa vuoroin irvitään kirkon liberaaliutta vuoroin konservatiivisuutta. Ihan vain siksi, että olen nuori nainen, minun pitäisi olla jotenkin uudistusmielinen. Ihan vain siksi, että SLEY on minun uskoni äidinkieli, pitäisi olla jotenkin enemmän raamatullinen. Lopulta ei vain ole enää mitään sanottavaa joulusta ja Jeesuksesta, joka syntyy aina uudelleen. Tai olisi, mutta se on latteaa, kulunutta, väsynyttä.

Haluan tunkea seimiasetelmaan myös muovisen dinosauruksen, ysärilapsen lelun. Kaikki tietää, ettei se seimiastelmaan kuulu, koska seimen luo kuuluvat vain lampaat ja enkelit ja paimenet ja hymyilevät Maria ja Jeesus-lapsi, vaikka ei vastasyntyneet kai osaa hymyillä.

Pastoraalitehtävään kirjoitin, että papin on joskus pakko vaikka ei tahdo. Koska papin virka on erityinen virka ja siihen leikkiin kun lähtee, ei voi vauhdista hypätä pois. Vaikka joskus minä tahtoisin. Vois joskus olla ihan vaan normaali, ei aina se dinasaurus seimiasetelmassa.

Väsytin itseni odottamiseen ja työhön. Ja nyt ei huvita yhtään.

Pysäytetty hetki.

Uskomattoman upea syyspäivä.

Kirjasto on auki taas. Haluaisin mennä sinne, lainata suoraan hyllystä hyvän kirjan ja lukea sen yhdeltä istumalta kerällä sohvalla. Vaikka ei minulla ole aikaa lukea. Tai oikeammin, en saa aikaiseksi. Haluaisin hypätä tarinaan, joka vie mukanaan kuin tämän päivän kauneus. Pelkään, että tulisin pettymään. Ajattelin, että Totta pitäisi lukea uudelleen. Olisiko se vielä yhtä kaunis kertomus? Vai latistuiko sekin Vieraan myötä? Joidenkin mielestä on typerää omistaa kirjoja - koska tarinoita ovat kirjastot pullollaan. Mutta tällaisten aikojen takia minä tarvitsen laajennusosan kirjahyllyyni. Haluan, että käden ulottuvilla on juuri se maailma, johon on turvallista sukeltaa, tarina, joka vie mukanaan. Ja vaikka en koskaan niihin tarttuisi, ne odottavat minua.

Viime viikolla oli aika tiivistä. Kirjoitin paljon. Olin viikonlopun leirillä ja toimittamassa. Nyt ei oikein ideoita säteile. Ehkä siksikin kaipaan lukemista, muita maailmoja. Niistä voi ottaa mukaansa jotain tähän hetkeen ja jalostaa jonkinlaiseksi ajatukseksi ja puheeksi. Työpöydän edessä on kirjahylly täynnä monia kutsuvia otsikkoja. Milloin antaisin itselleni luvan tarttua niihin tällaisina päivinä ihan työajalla? Ei mitään voi tuottaa, jos raaka-aineet ovat loppu. Oikeastaan tarvitsisin työhuoneeseenkin sohvan tai pehmeän nojatuolin. Studeeraamispaikan.

Pitäisi oppia enemmän kuuntelemaan itseään. Kun on vapautta, tekisi omaan tahtiin. Tunnustaisi sen, että nyt on päivä, jolloin tuijotan keltaisia lehtiä ja mietin kirjastoa. Yöllä näin unia entisistä. Sellaiset unet jäävät joskus minuun kiinni ja raahautuvat mukana koko päivän. Eikä sellaisina päivinä ole paljon sanoja.

Perjantaina hän saapuu.
Tähän väliin olisi mahtunut monta kirjaa.

ps. Jos joku koskaan sattumalta törmää myytävään kappaleeseen Ann-Marie MacDonaldin Linnuntietä, niin vinkatkoon! Sen maailman haluaisin hyllyyni. Niin kamala kuin se onkin.