maanantai 22. toukokuuta 2017

Kadotaanko kakkavaippamaahan?

Minun kohdallani lapsettomuudesta voi puhua valintana.
Samalla tavalla kuin pappeus on valinta. Vaikka pohjimmiltaan pappeus on minulle kutsumus. Sisäinen tunne ja varmuus siitä, että tätä haluan tehdä, tähän Jumala minua kutsuu. Se toteutuu, koska olen saanut myös ulkoisen kutsun: vihkimyksen ja viran. Vaikka olen valinnut opiskella teologiaa, tullut valituksi kesäteologiksi ja lopulta papiksi seurakuntaan, pappeus ei ole vain valinta.

Koska elän vahvassa kutsumustodellisuudessa, näen myös vanhemmuuden kutsumuksena. Sisäisenä haluna olla äiti tai isä. Kutsumuksen kautta uskon ymmärtäväni edes aavistuksen lapsettomien tuskasta. Se on kipua sisäisen ja ulkoisen kutsun ristiriidasta. Sukua sille surulle, jota vihkimystä odottavat teologit ja pätkätöissä kituuttavat papit kokevat. Sisimmässä on kutsu ja palo Jumalan työhön, mutta virkaa ei ole, vihkimystä ei ole. Sisimmässä on kutsumus ja halu vanhemmuuteen, mutta lasta ei tule (tai edes parisuhdetta, jossa lapsen voisi saada).

Minulla ei ole kutsumusta vanhemmuuteen. Toisinaan ihan pysähdyn kuulostelemaan itseäni: kaipaisinko sittenkin jotain? Kolkuttaako biologinen kello? Aina vain vastaus on: ei. Minulla ei ole sisäistä paloa lisääntymiseen, oman lapsen saamiseen. Eikä tämä ole minulle suuren valaistumisen asia. Se ei ole jotain, josta kiihkoilisin tai mikä saisi minut allekirjoittamaan lakialoitteita streilisaation ikärajan poistamiseksi. Minä en vain ole äiti-ihminen. (Toiset ei halua lemmikkejä, asua omakotitalossa, elää parisuhteessaan saman katon alla - nämä ovat vain erilaisia elämänvalintoja.)

Tapaan työssäni paljon lapsia. Osa on ihan suloisia. Kastejuhlissa huomaa uuden ihmisen kyvyn mullistaa maailmaa. Sukulaislasten kanssa oivaltaa, ihastelee uusia taitoja ja ihmettelee maailmaa. Ripari-ikäisten kanssa pääsee vääntämään säännöistä leirillä ja elämässä. Ja kun tulen kotiin, en kaipaa mitään. Paitsi ehkä rauhaa ja hiljaisuutta, hetken lukea kirjaa. Suren niiden rinnalla, jotka toiveista huolimatta eivät saa lasta. Jos voisin, antaisin kaikki potentiaaliset lapseni heille. (Vaikka eihän sitäkään tiedä, kun tutkittu ei ole, voinko minäkään saada lapsia!)

Olen sen ikäinen, että ystäväpiirissä alkaa olla vauva-aika. Taas yksi skene, johon en pääse ineen. Vaikka, utelias luonne kun olen, tutustun mielelläni kantoliinakulttuuriin, imetystukeen, kestovaippakeskusteluun ja muuhun sellaiseen. Vaikka enhän minä sitä ymmärrä. Systemaatikkona vähän analysoin, kuuntelen kiinnostuneena käyttäjäkokemuksia. Olen ihan mielelläni (ainakin vielä) se ystävä, jonka kanssa voi reilusti puhua muusta kuin vauvoista. Ja se joka puhuu itse jostain muusta kuin vauvoista. Silti joskus mietin, kadotanko ajan myötä ystäväni kakkavaippamaahan? Kestävätkö ystävyyssuhteet niin kovin erilaiset elämäntilanteet? Kun en voi jakaa kokemusta raskauden eri vaiheista, synnärille menosta. En elä hetkeä, kun oman lapsen saa ensimmäistä kertaa syliin. Kuulemma vasta sitten tietää, mitä rakkaus on. Vasta lasten myötä kasvaa aikuiseksi ja oppii olemaan.

Edelleen yhteiskunnassa tuntuu elävän vahvana ajatus nainen = äiti.
Että kyllähän jokainen nainen haluaa olla äiti. Minulla ajatuksessa on yhtä paljon logiikkaa kuin siinä, että jokainen nainen haluaa käyttää hametta, opiskella hoiva-alalle tai opettajaksi eikä koskaan opi ajamaan kunnolla autoa. Onneksi omassa lähipiirissäni ajatus ei (ainakaan vielä) ole mitenkään hallitseva, vaikka lisääntyminen oletusarvoista onkin.

Sanotaan, että lapsettomat ovat itsekkäitä. Emme tuota maailmaan veronmaksajia. Kukaan ei käy meitä katsomassa, kun olemme vanhoja. Muiden lapset vaihtavat kakkavaippamme hoivakodissa (tai jättävät meidät kuolemaan kakat vaipassa, koska lapsemme eivät ole ajamassa oikeuksiamme). Entä, jos saisinkin lapsia, mutta lapseni olisi vammainen? Jos lapseni sairastuisi ja kuolisi nuorena? Jos hänestä tulisi päihderiippuvainen? Jos välimme rikkoutuisivat eivätkä he koskaan kävisi vanhempiaan katsomassa? Olisinko silti arvokkaampi ihminen (hoivakodissa kakkavaipoissa yksin maatessani) vain siksi, että olen tuottanut maailmaan uuden ihmisen?

Katsellessani työkaverin vauvamahaa ajatukseni olivat kyllä itsekkäitä. Mietin, etten minä lapsettomana koskaan saa samanlaista luvallista poissaoloa työelämästä. Ellen lisäänny (tai saa opintovapaata, ota palkatonta virkavapaata tai pääse 15 vuoden päästä vuorotteluvapaalle) edessäni on vielä 40 vuoden putki työelämää. Siinä ajassa ehdin maksaa hyvän siivun veroja, joilla toivottavasti rakennetaan nykypäivän lapsille parempaa tulevaisuutta. Siinä ajassa ehdin käyttää rahaa palveluihin ja "turhuuksiin", joiden kautta toivottavasti tuen jonkun toisen toimeentuloa. Ja ehdin säästää itselleni pienen eläkerahaston, jolla toivottavasti voin turvata myös vanhuuteni vuosien hoivaa. Ehkä sitten voin työllistää jokun kunnollisen veronmaksajan (lisääntyjän) lapsen.

Jos en saa lapsia, olen eräällä tapaa sukuni viimeinen. Toivon, että sitten, kun aika jättää minut, on vielä olemassa jonkinlainen kirkko, joka hoitaa minut hautaan. Olisi pappi, joka sanoo: katoavaisuudessa kylvetään, katoamattomuudessa niitetään. Olisi vaikka koululuokallinen lapsia seuraamassa toimitusta.

Että tuollaisiakin on, joiden elämän valinnat ovat johtaneet yksinäisiin hautajaisiin. Tai kutsumus.

Että olisi jäljellä vaikka yksikin ystävä, joka hautajaispäivänä keittäisi itselleen kahvit ja muistaisi: sellainen ihminen oli olemassa.



lauantai 6. toukokuuta 2017

Minä olen monta (II)

Minussa on monta puolta.
Ensin on se kiltti ja kunnollinen suorittaja, kympin tyttö.
Sellaisena pärjää koulussa ja töissä. On mukava ja kiva, enimmäkseen harmiton.
Perusluonteessani on juostavuutta ja halua miellyttää. Huolehdin muista ja kuuntelen kohteliaasti, yritän ymmärtää. Ja ainahan minä. Ymmärrän.

Sitten on toinen puoli.
Suurpiirteinen ja räävitön, piikikäs ja levoton.
Sellainen minä vilahtaa joskus puheissani. Tiedän, että osaan käyttää sanoja - myös miekkana.
Perusluonteessani on räikeyttä, jota yritän haalentaa, ja joka siitä huolimatta on totta minussa. Se nainen, joka haluaa tanssia pöydillä, huutaa kadulla ja nauraa Hughleigur Dagsonille. Silloin en jaksa ymmärtää. Silloin minä avaudun, tykitän ja tulitan ihmisten ja maailman typeryyttä (vaikka ei saisi).

Sen kympin tytön kanssa on helpompaa. Se on sellainen salonkikelpoinen puoli. Kun muilla on niin usein paljon raskasta kannettavaa, ei minua ainakaan tarvitse kantaa. Ymmärrän muiden taakoittavat tilanteet ja päin naamaa lauotut mielipiteet. Kun on niin paljon kaikkea. Ymmärrän, ettei ole aikaa, ettei ehdi pysähtyä. Tulee kaikenlaista.

Silti joskus toivoisin, että jotain olisi vain minua varten. Ajatuksen sanominen ääneen tai kirjoittaminen paperille tuntuu itsekkäältä. Että ihan minua varten vain olisi aikaa, olisi kokonainen ihminen, kokonainen yhteinen suunnitelma.

Olen kai liian kauan ollut kiltti kympin tyttö. Sellainen, jonka luona on helppo käydä matkalla pisteestä A pisteeseen B, ohimennen. Sellainen, joka aina kuuntelee ja ymmärtää - senkin, ettei omille ajatuksille enää olekaan aikaa. Sellainen, jonka juhlat voi jättää väliin, koska se aina ymmärtää. Olen liian kiltti ja hidas muodostamaan Todella Suuret Ajatukset sanoiksi. Kyllähän minä olen nopea ja kyllähän minä otan tilaa asioistani puhumiseen. Mutta sitten ovat ne Todella Suuret Ajatukset. Sellaisten kanssa ei ole ketään kelle soittaa. Kun ne ovat vain ajatuksia. Ja ihmisillä on oikeitakin ongelmia.

Minussa on kolmaskin puoli.
Sellainen, joka tupareissa istuu kirjahyllyn edessä selaamassa romaanien alkusanoja tai käy intohimoisimman keskustelun koko iltana Riikka Pulkkisesta ja Kjell Westöstä.
Sellainen, joka vaikuttuu romaanista niin, ettei pääse sen maailmasta heti irti.

Mietin vieläkin, kuinka vanha pappi kulkee pyhiinvaelluksellaan meren rantaan ja katselee lokkeja. Miettii ensin kuinka ne ovat roskalintuja - kuin ihmiset. Ja kuinka lokkien ruokana olevan ruumiin nähdessään ymmärtää, ettei Jumala olekaan siellä. Että Jumala ei olekaan missään. Tuo kohtaus herätti minussa Tunteen ja Ajatuksia. Ajattelen toista lukemaani romaania, jossa lokeilla oli toisenlainen merkitys. Ajattelen kirjan maailmaa, vanhaa pappia, omaa uraani ja työtäni, uskoani.

Luin artikkelin Imagesta ja se herätti ehkä miljoona ajatusta. Halusin puhua siitä, peilata toisten kanssa. Mutta me puhuimme jostain muusta. Puhumme muista, koska oma elämäni, arkeni, on vakiintuneen seesteistä. Mukamuka-ongelmia työn kanssa, perusterve parisuhde ja asuntolaina. Kiltin kympin tytön tylsä elämä.

Lopulta ne Todella Suuret Ajatukset ovat kuitenkin olennaisia vain minulle. Ehkä on ihan hyvä, että puhumme arkisemmista asioista, maailman tilasta ja ihmisyydestä. Ehkä sekin on hyvä, että minä olen monta enkä silti kaikkea yhtä aikaa. Ehkä sekin riittää, että joskus pysähdytään samalla pysäkillä edes hetkeksi, kahden paikan välillä, ohimennen.

maanantai 24. huhtikuuta 2017

Kuka tahansa kelpaa

Kuka tahansa kelpaa
Jos sillä on sun nimi
Yhtä kevyet pelot
Yhtä vahva totuus

Lausuu Samuli Putro autoradiossa. Jossain kohdassa tämä biisi oli mulle voimabiisi. Siinä on hyvä tempo, hieno koukku: kuka tahansa kelpaa, jos.

Hakeuduin koulutukseen, johon kuuluu psykologinen soveltuvuusarviointi. Kyseessä on johtamiskoulutus, jonka suoritettuaan on pätevä hakemaan kirkkoherran virkaa. Soveltuvuustutkimus siis mittaa taitoja ja ominaisuuksia suhteessa johtamiseen ja esimiestoimintaan.

Olen tehnyt samantyyppisen testin ennen pappisvihkimystä. Ja kaksissa pääsykokeissa. Tällä kertaa kokeen tekeminen oli siis tuttua ja pieniä ympyröitä mustatessa piirsin mieleeni aika eheää kuvaa itsestäni.
"Viihdyin jo lapsena yksin" - sopii minuun hyvin.
"Pidän enemmän työskentelystä ihmisten kuin papereiden parissa" - sopii minuun hyvin.
Sellainen minä olen. Viihtynyt lapsesta asti yksin leikkimässä. Maalannut kokonaisia maailmoja mielen maisemaan. Rakastanut juhlia, koti-iltoja, omia ihmisiä, uusia tuttavuuksia, hyviä keskusteluja ja hiljaisuutta. Rakastanut tarinoita. Aina.

Sosiaalisena ja ulospäinsuuntautuneena ihmisenä kaipaan hiljaisuutta. Nautin luvattoman paljon arkivapaista, kun saan olla yksin kotona. Yksin asuminen ei ole koskaan tuntunut ahdistavalta. Iloitsen Kalamiehestä, joka kestää hiljaisuutta, omaa tilaa ja yksinäisyyttä. Vaikka olen hakeutunut ihmisten pariin töihin, väsyn ihmisistä. Kun kantaa toisten kuormia, tarinoita, iloja ja suruja, saattaa hukata itsensä. Vastapainoksi tarvitsee ihmisiä, jotka jaksavat kuunnella minun asioitani. Ihmisiä, jotka sietävät sosiaalisen väsymisen, jopa ymmärtävät sitä.

Ihmiskeskeinen työ kaventaa omaa ystäväpiriiä. Luin artikkelin, jossa kerrottiin ihmisillä olevan keskimäärin 5 läheistä ystävää. Tämä siis puolison lisäksi. Minulla on kolme. Siis siinä aivan sisäpiirissä. Niitä, joille aina vastaa - ja jotka aina vastaa. Niitä, jotka joskus ottaa päähän niin paljon, että itkettää. Ja joita miettii useammin kuin muita. Niitä, joita ajattelee ensimmäisenä hassun meemin nähdessään. Niitä, joille kelpaa pelkoineen ja totuuksineen.

Johtajaksi minä ne kelpaa. Soveltuvuustutkimuksen tuloksia lukiessani tunnistin itseni laajemmasta analyysistä. Olen nopea, jopa kärsimätön, itseriittoinen ("Pidän ryhmätöistä" - ei sovi minuun lainkaan), joustava, säilyttävä (=muutosvastainen) ja tunteisiin reagoiva. Ominaisuuksia, joita ei tämän tutkimuksen mukaan paljon johtajalla kaivata. Pitäisi olla vahva uudistaja, hieman kova, jopa kylmä, asiakeskeinen ja jämäkkä (joustavan vastakohta, vaikka minä väitän, että näitä ominaisuuksia voi olla rinnakkain ja ne nousevat esiin tilannesidonnaisesti). Onneksi sentään itsetuntemukseni on hyvällä tasolla enkä ole välittömässä loppuunpalamisen riskissä.

Toki tiedän, että itse hieman mokasin testitulosta. Kun kysyttiin, missä näen itseni viiden vuoden päästä, kerroin haluavani tehdä hyvää perustyötä selkeässä työyhteisössä. Olisi pitänyt muistaa sanoa: "Olen keskisuuren seurakunnan diktaattorina." Mutta kun en minä näe itseäni siellä. En halua olla kirkkoherra. Minä haluan tehdä tätä tavallista työtä, jota osaan ja jossa olen ihan hyvä (vaikka pappissoveltavissa kyseenalaistettiin sekin). Vaikka joskus totean, kuinka kaikki pitäisi itse hoitaa, en minä sitä silti tahdo.

Numeroarviointi valmiuksistani johtajaksi tuntui silti pahalta. Ristiriitaiselta. Olen ajatellut, että minulla on taitoa toimia johtajana. Minulla on näkemystä. Tunnistan heikkouteni. Ja sitten se numero ilkkuu: Sinä et kelpaa! Liian nopea, liian kärkäs, liian joustava, liian tunteellinen (?!?), liian nuori, kokematon, sovitteleva, tarkkailija... Onneksi on virka. Onneksi on tolkullisia työtovereita, jotka eivät ole numeroiden perusteella puukottamassa selkään ja laittamassa minua vaihtoon. Onneksi on seurakunta, joka on ottanut minut omakseen.

Sä olet ainutkertainen, niin varmuudella tehty
Mä etten lähtis luomistyötä kyseenalaistaa
Sä olet naarmu seinämaalin täydelliseen pintaan

Se virhe, jonka arvokkuus on mittaamaton


sanat: Samuli Putro - Kuka tahansa kelpaa



tiistai 21. helmikuuta 2017

Yökyläilyn haasteet.

Lapsena ehkä parasta oli yökyläily. Jossain vaiheessa äiti jo alkoi rajoittaa sitä, kun aina meillä olisi ollut joku ylimääräinen olemassa. Aikuisena ne rajoitteet löytyvätkin sitten jo omasta päästä. Olen näin aikuisena löytänyt itsestäni ehkä palasen neurootikkoa, mutta monet pienet asiat ovat alkaneet yökyläilyssä kalvaa mieltä. Valtavassa paljastelun vimmassani ajattelin jakaa ne teidän kanssanne.

Ensimmäinen haasteeni on muistaa ottaa mukaan yöpaita. Nukun kotona usein alasti ja vaikka lähden leirille monta kertaa vuodessa (sinne sen yökkärin kyllä muistan aina ottaa!), niin liian usein kassia avatessa toteaa yöasun unohtuneen. Onneksi mukana yleensä aina on ylimääräinen t-paita tai alustoppi, joka ajaa saman asian. Sitten ovat nämä itseni ulkopuolelta tulevat haasteet.

Erirytmisyys. Olen aamu-uninen. On kamalaa olla vierailulla paikassa, jossa tietää isäntäväen olevan jo aamuseiskalta valmiita toimintaan. Väistämättä myös itselle tulee olo, että kello soimaan ja teippiä silmään, jotta voi hyvänä kestittävänä olla mukana menossa aamusta alkaen. Nukun yleensä huonosti, kun stressaan tätä jo etukäteen. Toisaalta yhtä kamalaa on epämääräinen "no, kattellaan milloin herätään". Korva tarkkana siis kyttään heräämisestäni alkaen, joko toinen liikkuu. Tämä ei muuten ole ongelma silloin, jos on yökylässä jonkun tosi tutun ihmisen luona. Silloin voi ihan hyvin nousta hiimailemaan ja lueskelemaan tai jatkaa uniaan. Kyllä se potkii ylös, kun ei enää jaksa odottaa. :D

Renkat ovet. Yksi pahimmista, etenkin hieman vieraammassa paikassa, ja etenkin öisin. Renkka ovi on yleensä aina joko siinä huoneessa, jossa itse majoittuu tai sitten wc:n ovi. Lähdet hiljaa yöllä vessaan - ja ovi voisi herättää vaikka karhun talviunesta. Lukkoa pitää renkuttaa auki ja kiinni, sarana narisee, karmit ovat turvonneet, joten ovi todellakin survotaan kiinni JA auki. Ehkä ainakin kerran kokee myös sen paniikkihetken: mä en saa tätä ovea auki, olen loukossa täällä!

Meillä on muuten myös vaikeat ovet. Ei krenkat, mutta vaikeat. Wc-kylppäriin kuljetaan pukuhuoneen kautta. Vain pukuhuoneen ovessa on lukko, wc:n ovessa ei. Kun kukaan ei ole vessasssa tai suihkussa, täytyy pukuhuoneen ovi pitää auki, koska kissojen hiekkalaatikko on pukuhuoneessa. Ihan pari kertaa saa tämän aina ohjeistaa kelle tahansa, joka meille tulee: jätä pukuhuoneen ovi auki, kun tulet pois sieltä.

Ei roskakoria wc:ssä. MIKSI!? Ymmärrän, jos olen yksin asuvan miehen luona käymässä, että ei ole tullut mieleen sijoittaa roskista vessaan. Te muut: miksi?! On riittävän kamalaa, että on menkat vierailuaikana ja sitten joutuu vielä kuskaamaan intiimituotteitaan mieluiten koko kämpän läpi sinne keittiön roskikseen. Tai sen unohtaa lavuaarin reunalle. Kyllä, menkat ovat luonnollinen asia. En silti halua mainostaa niitä kaikilla asukkaille. Ja olisihan sinne vessan roskikseen helpompi myös jättää mm meikinpuhdistuksesta tuleva jäte, kuten vanulaput.

Tunkkaiset lakanat ja pyyhkeet. Onko tämä joku pesuainejuttu? Jääkö hajuttomasta pesuaineesta tietynlainen haju pyykkiin? Vai laitetaanko pyyhkeet ja lakanat vielä kosteina kaappiin vai mistä tämä johtuu? Itsehän saatan "pistohaistella" omia pyyhkeitä ja lakanoita siltä varalta, että niihin tarttuisi tunkkainen haju. Enkä tarkoita, että pyykin kuuluisi haista pesuaineelta tai huuhteluaineelta - niiden ei kuuluisi haista miltään. (Tämä on ehkä eniten sellainen "hulluuden rajamailla" -kohta.) Minä siis myös petaan meille vierashuoneen sänkyyn valmiiksi yhdet puhtaat lakanat aina edellisen yökyläilijän lähdettyä. Helpottaa kummasti sitten illalla nukkumaan käydessä, kun ei tarvitse alkaa kötöstellä täkkejä ja lakanoita tuhannen väsyneenä.

Lemmikit. Tämä ei ole minulle mikään varsinainen ongelma. Meillä on kissoja ja sitä myöten aina myös karvaa - ja utelias kaveri mukana suihkussa, aamulla vastassa vessan matolla jne. Lemmikkiin tottumattomalle karvakaveri voi olla haaste - allergikosta puhumattakaan. Enkä minäkään ihan kaikkien kavereideni lemmikkien tapaamista niin innolla odota. :D

Ehkä suurin haasteeni on se, että haluan olla mahdollisimman vähän vaivoiksi. Olisin mielelläni helppo ja huomaamaton. Krenkat ovet ja puuttuvat roskikset tekevät siitä toisinaan haastavaa. Lähinnä minulle. Siltikään en aio luopua kavereiden nurkissa roikkumisesta, sukulaisvierailuista ja siitä vakaasta ajatuksesta, että meille saa aina tulla.




keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Onnelliset.

Hoplaa.
On vuosi vaihtunut ja kirjoittaminen jäänyt. Nainen on edelleen sama. Takuuaika ummessa, ei voi palauttaa. Pakko pitää.

Päivitin facebookiin uuden profiilikuvan. Oikeasti se oli vanha. Keväältä vuonna 2011. Sen otsikkona on onnellinen nainen.

Minä olin. Ja olen taas. Mutta eri syistä, eri paikoissa, eri ihmisten kanssa.

Muistan vieläkin, mitä minulla oli päällä sinä päivänä, kun kuva otettiin. Oli maaliskuun kahdeksas päivä, sellainen nihkeä, aurinkoinen kevätpäivä. Vähän loskaista ja liukasta ulkona. Naistenpäivä. Minun ovelleni tuotiin silloin kukkia. Minulla oli musta paita ja villainen hame, johon en ole mahtunut enää valmistumisen jälkeen. Ehkä muistan sen kaiken niin hyvin, koska kaikki oli vielä alussa. Tai koska sen kaiken tiesi vielä menettävänsä. Kevätiltapäivät kahviloissa laahustamassa luennolta toiseen tai viipymässä vielä hetken ennen kotimatkaa. En ollut vielä antanut itselleni lupaa olla onnellinen - saati ihastunut rakastanut. Siinä kuvassa se silti näkyi.

Aikuiset ihmiset osaa olla eron jälkeen ystäviä, eikö niin? Kunhan pöly vähän laskeutuu, niin soitellaan ja käydään kahvilla ja tullaan humalaan toistemme häissä - eiks nii?
Ei.
Erossa menee jakoon paljon muutakin kuin astiat ja huonekalut. Siinä menee ystävät, sukulaiset, tavat ja tottumukset. Ihminen on sellainen vyyhti, ettei erossa mene rikki vain yksi suhde. Se repii mukanaan kymmeniä. Osa niistä juurtuu uudelleen - vähän kuin ne muutosta toiseen mukana kulkevat huonekalut. Osa jää toiselle. Osa katoaa kokonaan. Niin se vain on, että toiset asiat ja ihmiset ovat enemmän Sen Toisen. Kipeintä niistä luopuminen tekee silloin, kun luuli niiden olevan omia.

Kilpikonnat jäävät sulle, sinunhan ne on.

Siitä on nyt viisi vuotta, kun istuin Kalamiehen pöytään. En enää muista, mitä minulla oli päällä. Muistan, että oli pakkasta ja seuraavana aamuna satoi jo räntää. Opettelin olemaan onnellinen. Ihan he***tin vaikeaa! Kun sitä on kerran sydämensä hulluudessa saanut turpaan, ei rajalinjoja helposti haudata. Viis vuotta ja edelleen on minun ystäviä ja Kalamiehen ystäviä. Viihdymme toki toistemme seurassa, mutta Suuren Jaon sattuessa kohdalle, minä tiedän, mikä on minun. Avioliitossa kaiken pitäisi olla yhteistä. Meillä on erilliset tilit (jopa pankit!), avioehto ja omat ystävät. Meillä on häkkivarastossa ylimääräinen kahvinkeitin (että on sitten erotessa molemmille oma keitin).

Kamalaa? Ehkä.

Silti olen onnellinen. Olen, vaikka se ei näkyisi kuvasta. Avioerokahvinkeitin pölyttyy varastossa. Ei sitä ole aikomusta sieltä ottaa käyttöön. Mutta omalla tavallaan se muistuttaa elämän arvaamattomuudesta. Onnen katoavaisuudesta.

Minä olin onnellinen ennen kuin tiesin sitä itse.
Olin menettänyt onneni, ennen kuin huomasinkaan.

Sen vanhan valokuvan hienous on kaikessa tässä. Onnellinen nainen - mitä sitä syitä kyselemään.

torstai 24. marraskuuta 2016

Rahapuhe.

Kaikki myydään. Kohta varmaan ihmisetkin. Kukaan ei osta, mutta kaikki myydään. Koska ei ole rahaa. Olen väsynyt rahapuheeseen. Puhutaan mistä tahansa, lopulta puhutaan rahasta. Pitää olla valmis luopumaan, tinkimään, ajattelemaan uudella tavalla. Pitää olla valmis myymään. Miten itselleen laittaa hintaa?

Laman lapsena kannan mukanani varmaan jonkinlaista rahapuhetraumaa. Ei sitä rahaa koskaan liikaa ollut, kun olin lapsi. Ei me nyt köyhiäkään oltu, tai en sitä koskaan niin kokenut, vaikkei ulkomailla rampattukaan. Mutta rahapuhetta oli paljon. Jossain taustalla vaikutti aina raha ja puhe siitä, kuinka sitä ei ole.

Loman jälkeen toisena työpäivänä olen taas puhki. Ihmisille jaksan olla kiva - jotkin ammattikunnioituksen rippeet täytyy koittaa säilyttää. Työkavereille en enää jaksa. Kiitos, oli hyvä loma. Ei, ei minua tämä marraskuun pimeyskään niin paljon ota kupoliin kuin tämä työ. Kun kaikki aikakin on myyty. Automatkalla moottoritiellä kirjoitat avauksia keskusteluryhmään. Kastekeskustelusta palatessa taistelet päänsärkyä vastaan (joka lopulta voittaa ja kaataa sänkyyn). Yötä vasten rusentaa paperille edes jotain huomiseen adventtikirkkoon. Että hoosianna vaan sullekin!

Ollaan yhteisellä asialla ja kaikki joustaa. Eli Prinsessa vois ottaa nyt nämä saikulla olevan työt. Ja niitä kesälomiahan voi ihmiset pitää sitten syyskuussakin - tai vaikka viikon pätkissä pitkin kesää - loma kun on aina loma! Väärään aikaan se loma on kuitenkin. Kun on riparitkin väärään aikaan, ja väärät työntekijät ja leirikeskus. Taitaa hintalappukin olla väärä. Pitäisi ottaa lomarahat vapaana, mutta jos ei sinne kalenteriin enää mahdu edes se normaali kesäloma?

Luojalle kiitos niistä työtovereista, jotka huomaa toisinaan pelastaa tämänkin uupuneen perseen. Käsiohjelmat on printattuina lokerossa, virret valittuna ja atk-setä soitettuna paikalle.

Parin päivän päästä alkaa uusi kirkkovuosi ja veisataan Hoosiannaa. Yksi pastori veisaa sydämensä pohjasta: auta, pelasta. Silti kirkkovuoden viimeiset sunnuntait ovat suosikkejani. Ne muistuttavat siitä, että kerran rahapuhe loppuun. Taivaan ja maan kuningas palaa eikä kukaan enää kysy hintaa.

Jeesus, pistä aasiin vauhtia.


tiistai 1. marraskuuta 2016

Marraskuu.

Aamulla on kylmä. Silti täytyy avata makuuhuoneen ikkuna edes hetkeksi. Unesta jää raskas haju. Pitää tuulettaa. Kissa tunkee itsensä tuuletusikkunan väliin, painautuu hyttysverkkoa vasten. Se haistaa vapauden. Minulle se on vain kylmää loskaa, marraskuuta.

Olen syksyihminen, mutta tämä aika ei ole minua varten.

Toista vuotta peräkkäin kalenteri huutaa Hoosiannaa lokakuun lopusta pitkälle marraskuuhun. Siunauksia ja kasteita, kasteita ja siunauksia. Muutaman jumalanpalveluksen jos välissä heittäis. Olisi sijainen ja tekisi ne toisenkin työt omiensa päälle. Onhan meillä keikkalaisia, mutta ei ne ole virastolla silloin, kun omainen ei enää jaksa ja haluaa puhua papille. Ei ne ole saattamassa sen jälkeen, kun arkku on peitetty raskaalla marraskuun mullalla ja kukat ovat paleltuneet ensihyhmän alla. (Tässä kohtaa mielessä vilahtaa ajatus: eihän meillä enää kukaan ole!)

Aallonpohja tuli vastaan. Sen tunnistaa siitä, että itkee muistotilaisuuden jälkeen sitä, ettei jaksa enää itse. Että tuntuu, että hukkuu. Siinä hetken märistyään, pyyhkii silmät hihaan, ajaa kotiin, pesee kasvot, meikkaa uudelleen ja lähtee pitämään keskusteluiltaa. Jaksaa kuitenkin. Aallonpohjan tunnistaa siitä, että sisällä tuntuu niin hauraalta, että tuulikin voi murentaa. Tuulesta käy vaikka huomautus kirjoitusvirheestä tekstissä, jota kukaan ei lue.

Mutta olen taitava käyttämään teippiä ja liimaa. Virka kantaa. Viiden vuoden ammatillisuus kantaa. Silloinkin, kun messu menee päin seiniä ja paperit on hukassa. Kun huomaa, että keskittyminen herpaantuu. Venyttää viimeistä teipinpalaa, että vielä tämä hetki menisi, vielä tämän kerran jaksan antaa teille ihmisille, hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin.

Lopulta, kaikki on hyvin. Kalenteri antaa hengittää. Pimeässä kukaan ei nää, jos itkee. Pimeä ei pelota. Pimeä suojelee, sulkee sisäänsä kuin käpälä.