Havahtuminen.

Havahtuminen: Huomaan tilaisuuteni menneen jo kauan sitten. Enkä enää voi palata takaisin ja tarttua siihen yhteen ohikiitävään hetkeen, joka sekin on tässä havahtumisen hetkessä hyvin selkeä. Se yksi hetki, joka ehkä olisi muuttanut kaiken.

Hetki, johon en koskaan tarttunut. Nyt on liian myöhäistä. Tiedän, etten ole täysin mahdoton. Tiedän pystyväni. En vain usko mahdollisuuksiini. Ja vasta kauempaa katsoessani tajuan, että olin uskalluksen päässä voitosta. Nyt olen tässä. Enkä minä tätä tilannut. Enhän?

Ehkä kuitenkin olen se hölmö nainen Scandinavina Music Groupin biisistä Ylpeä sydän. Ikuinen jossittelija.

"kun herään, laivat on lähteneet
kortti kuivuu ja junia ei mee
Ja laiturilta tuuli vie
pois nekin, jotka ei kelvanneet"

Tämä on pitkän tyytyväisyydessä lilluttelun jälkeen koittava aamuajatus. Tunne, jota ei saa tavoitettua täysin sanoilla. Viimeiset sanat, joita ei koskaan huudeta.

Kuninkaasi tulee!

Tosiaan Anni haastoi minut blogissaan kertomaan joululaulujen top3:n ja liittämään tähän muutaman joulutunnelmaani kuvaavan kuvan. Nyt lienee sen aika, kun omaan kotiin on viritetty jouluvalot, samoin kuin Joensuun kaduille. Kirkossakin aamulla laulettiin Hoosianna niin kovaa ja korkealta, että joutaa adventin alkaa.

Sanottakoon nyt rehellisyyden nimissä, että en ole mitenkään erityinen jouluihminen. Meillä on kotona yksi joululevy, jota tykkään kuunnella (Vesa-Matti Loiri: Sydämeeni joulun teen -LP), kuusi on kiva koristella ja jouluruokakin maistuu parina päivänä. Hermot menevät marraskuussa marketeissa renkuttavaan lapsikuoronauhoitteeseen, naapurin sinisenä vilkkuvaan valokaapeliin ja joulupipareihin sen ensimmäisen maistiaisen jälkeen. Pitkät pyhät eivät ole minua varten.

Mutta pidän tästä odottavasta tunnelmasta. Adventista, joulukorttien laittamisesta (kyllä, aion terrorisoida postilaatikoitanne myös tänä vuonna), lumesta ja hämyisestä kynttilänvalosta. Kotona jos saan vielä kissan syliin istumaan, niin kaikki on hyvin.

Joululaulujen Top3:
Sylvian joululaulu
Tonttu
Sydämeeni joulun teen

 Ei-niin-perinteiset joulukoristeet sopivat minulle paremmin.

 Jouluun kuuluu näpertely. Tämä pari vuotta sitten ainejärjestömme Fideksen kummipäiväkodin hyväksi.

 Tällaiset jouluvalot tänä vuonna. Ikkunaremonttia odotellessa muuten...

 1. adventtisunnuntain kirkkokahvit, kun puolet on jo syöty. ;) Nannaa oli.

Glögi. Siitä minä pidän. Ja kuva on kaunis.

 Jo pitkään jouluuni on kuulunut ainejärjestön pikkujoulujen järkkääminen... Tänä vuonna viimeistä kertaa. (Kuva on tosi hassun kokoinen)

 

Lumiukko-elokuva pitää katsoa joka joulu! 

Äiti tosin haluaa joka vuosi katsoa myös elokuvan Ihmeellinen on elämä, koska "se on niin hieno, koska se enkeli saa siivet". Elokuvahan on vain tylsä. Ja imelä. Äitikin nukahtaa yleensä ensimmäisen tunnin sisällä, mutta herää, jos joku haluaa vaihtaa kanavaa. :) Annan elokuvalle kuitenkin mahdollisuuden taas tänä vuonna.

Lisäksi jouluun kuuluu hautausmaakierros ja iltakirkko. Tähän hätään en löytänyt yhtään hyvää kuvaa, mutta voinette mennä omaan sielunmaisemaanne matkailemaan. Vielä jos ehtisi kauneimpiin joululauluihin, niin hyvä olisi. Ensi viikolla on onneksi ainejärjestön joulujuhla, että pääsee jo ääntä availemaan.

Toki jouluun kuuluu myös paljon lunta ja pakkasta sekä tähtitaivas. :)
Otsikko on muuten lainattu toiselta adventtisunnuntailta.
Ettei olennainen unohtuisi. 

Murinaa.

Joskus ihmiset ovat idiootteja.
Elämän tuhkapilviä, jotka pistävät kaikkien muidenkin suunnitelmat ja aikataulut sekaisin. Ilo menee meiltä kaikilta, ja sitten vain mietitään suunnitelma B:tä, jota ei ole. 
Joskus tuntuu samalta kuin tuossa kuvassa.
Puren huoltoasemasämpylää jossain Itä-Euroopassa, kun pitäisi olla tärkkäämässä tukkaa kiharalle vuosijuhlaillallista varten.
Kivaa ku' oravalla nakkitehtaassa.

Ei-niin-hyvä-mieli.

ps. Helsinki oli hyvä. Tämä viikko oli hyvä.
Idiootitkaan eivät voi viedä sitä minulta. 

Matkalla etelään.

Hyppää kyytiin ja kaikki on
vielä mahdollista.
Ajetaan autolla, paetaan niinkuin
oltaisiin hahmoja elokuvista.
No mä en tiedä, ehkä kaikki on
turhan tavallista.
Paetaan autolla, lähdetään nyt
etsimään jotain potkua tähän elämään.
Ollaan kuin oltaisiin matkalla etelään.
Pian täällä ei olla mekään
kaikki loppuu ennen kesää...

Elän nykyisin jatkuvasti vaihtelunhalun ja turvallisuushakuisuuden välimaastossa. Haluan lähteä päämäärättömästi jonnekin. Ottaa auton ja ajaa läpi öisten kaupunkien kuunnellen niitä salaisemman sielunmaiseman riimejä. Kaipaan katuvalojen keltaista valoa, Rafaelin enkeliä, risteyksiä, joissa kaikille palaa punainen. Tyhjää tietä edessäni ja kuuta taustapeilissä.

Samalla haluan myös jäädä. Jäädä jonnekin hyvään ja turvalliseen, josta ei tarvitse liikkua minnekään. Ei tarvitse pakata tavaroita, miettiä kuinka pienellä varustuksella pääsisi lähtemään. Ei tarvitsisi värjötellä rautatieasemilla, kulkea kartan kanssa yksin puolivieraassa kaupungissa.

Toivon, että junissa kukaan tuntematon ei istu viereeni. Haluan vain nukkua tai lukea tai vajota jonnekin hyvin syvälle ajatuksiini ja katsoa kuinka maisemat vaihtuvat. Matkalla haluan olla vapaa, jos perillä ei voi.

Viikonloppuna Turussa oli Maata Näkyvissä -festarit. Pitkästä aikaa tuli tunne, että olisipa ollut kiva lähteä (työntekijäpassilla). Omat kaverit alkavat olla jo työntekijäiässä, joten tuttujakin olisi riittänyt. Kunnes muistin ihmismassat, ruokajonot, koulumajoituksen ilot. Missä se hohto siinä hommassa oli? Ehkä se on sitä, että haluaisi olla taas 17 ryntäilemässä ympäriinsä kavereidensa kanssa ilman sen suurempaa vastuuta tai päämäärää. Illuusio vapaudesta.

Aamulla vedän kamat kasaan ja lähden istumaan junaan. Istumaan kokouksiin. Sitten tulen takaisin istumaan ja kirjoittamaan.

Mutta ollaan kuin oltaisiin matkalla etelään. :)
Road trip - anyone?

Asioiden mystisestä sisäisestä logiikasta.

Viime aikoina olen intoillut Katolisen kirkon katekismuksesta. Sen uskomaton hakemisto ei voi olla sykähdyttämättä teologia. Mikä valtava määrä päättäväisyyttä! Samalla olen intoillut hyvin, hyvin varovasti graduni pienistä edistysaskelista sekä niistä pitkistä aamuista yökkäri päällä koneen ääressä kirjoittamassa.  Olen intoillut päiväunista ja hikiliikunnasta, venähtävistä päiväkahveista ja uusista kengistä.

Olen yrittänyt olla ärtymättä sohjosta, sumusta ja märistä kengistä. Äkkiä tulleen pakkasen sähköistämästä tukasta tai jumittavasta nettitikusta. Yhteensopimattomista aikatauluista ja junavuoroista.Unohduksista. Hengitän syvään ja opettelen olemaan ihan vain itseäni varten. Koitan olla pelkäämättä, että intoni taas loppuu, hetkellinen ilonpuuskani katoaa. Tänään lähes kadotin tyytyväisyyteni jonnekin kokousten, ovenkahvojen, kadonneiden kenkien ja humisevien luentojen alle.

Kunnes pysähdyin taas. Loin ryhmän. Luin Katekismusta. Selasin sisällysluetteloja. Hapuilin otetta asioiden mystisestä sisäisestä logiikasta. Kaiken tämän sekavan huitomisen takana on sittenkin jotain. Joku.

Joku, joka suunnittelee minua paremmin.


Anni haastoi minut blogissaan pohtimaan joulua. Palaan siihen vielä. Kuvien kanssa. :)

Sunnuntai.

Sunnuntai on viikon turhin päivä. Sunnuntai on seurustelevien ihmisten salaliitto. Sunnuntai on pariskuntien ihana yhteinen päivä rötvätä pyjamissa, tehdä ruokaa ja katsoa yhdessä leffoja tai käydä sunnuntaikävelyllä. Tai sitten se on päivä, jolloin vanhasta tottumuksesta menee kirkkoon. Tulee kotiin ja lämmittää edellispäiväistä ruokaa ja katsoo uusintoja, kunnes nukahtaa koomapäikkäreille. Hyvänä sunnuntaina jaksaa lähteä lenkille, saa jonkun luokseen syömään tai kirjoittaa kolme lausetta luentopäiväkirjaa. Pahat sunnuntait nukkuu pois. Ne sunnuntait, kun kaverit ovat kotonaan käymässä tai toipumassa muun viikonlopun sosiaalisuudesta.

Onneksi valmistun ammattiin, jossa viikonloppuvapaa on harvinaista herkkua. Sunnuntaina saa juosta kaikkien näiden laiskojen päivien edestä.

Tänään on kuitenkin poikkeuksellisen paljon ohjelmaa. Seurakuntavaalit ja isänpäivä. Vaaleissa äänestin jo ennakkoon ja isänpäivää en ole viettänyt yli 15 vuoteen. Facebook on kuitenkin täynnä äänestys- ja isänpäiväpostauksia. Hymiöitä ja sydämiä. Ihana isä!

Tässä minun isänpäiväkorttini (joiden askartelua alakoulussa jostain syystä en hirveästi arvostanut):

Hyvää sunnuntaita kaikille niille miehille, jotka eivät tahtomattaan tai vapaasti tahtoen ole isiä. Hyvää isänpäivää niille miehille, jotka eivät tiedä olevansa isiä, sekä niille isille, jotka lähtivät ostamaan tupakkaa ja katosivat lapsensa elämästä - tai jotka syystä tai toisesta eivät pätkääkään välittäneet. Hyvää isänpäivää kaikille niille, joille omat lapset käänsivät selkänsä.

Kiitos geeneistä.

Kaikkeen lopulta kyllästyy.

Mene helvettiin mun elämästä, 
kun teet kaikesta niin vaikeaa, 
mutta ole silti aina vain minua varten. 

Minä olen väsynyt.
Rumaan käytökseen ja tyhjiin sanoihin.
Välillemme kasvavaan hiljaisuuteen.
Kun ei ole enää sanottavaa - tai olisi niin paljon,
ettei tiedä, mistä aloittaa.
Ja jää vain hiljaisuus.
Ja loukkaukset.
Sanat, jotka olisi pitänyt sanoa kauan sitten
tai vaieta iäksi. 

Olen väsynyt pyytämään anteeksi, rakentamaan siltaa aina uudelleen.Vaikka meitä on aina kaksi. Kaksi mahdotonta.Kaltaisensa tunnistaa: samanlaisen sykkyrän, mahdottoman ihmisen.

Pitkään aikaan ei kukaan ole tullut puolitiehen vastaan. Ensin numero katoaa viimeksi valituista. Sitten unohtuvat ovikoodit ja asuntojen numerot. Kohtaamiset muuttuvat lyhyemmiksi - yhä huonommin tekosyin.

Tajusin sen eilen iltakävelyllä joenvarressa. Valkoinen lumi, musta vesi, minä yksin: minulla on ikävä. Kaiken vihani, mökötykseni, mahdottomuuteni takana minä sairastan ikävää. Sitä on ollut vaikea tunnistaa kaiken muun alta. Mutta on ehkä helpompi olla vihainen kuin surra. Helpompi toivottaa toinen tervemenneeksi helvettiin, kuin katsoa sen ihan itse lähtevän. Ja kun vihdoin olen saanut kaikki lähtemään, ulvon laivalaiturissa: Gabriel, tule takaisin, minä tarvitsen sinua!

Miksi on niin vaikea sanoa minä tarvitsen sinua, 
kaipaan sinua...?
Toinen siinä käsivarrenmitan päässä.
Ainoa, mitä saan sanottua
Otatsä vielä teetä?

Huvitus.

Meillä oli tänään graduseminaari, josta jäi taas vähän sellanen olo, että jos tätä sekavaa huitomista jatkaa kovin kauan, voi vahingossa saada jotain aikaiseksi. Olo on kuin tuolla kissalla kuvassa: käydäkö kimppuun, vai onko se ihan liikaa. Missä on langanpää?
Tänään on ihanasti hullujen naisten ompeluseura. Oi että odotan teetä ja omenapiirakkaa, puikkojen kilkettä ja puheensorinaa. :) Ehkä sieltä löytyy jokin punainen lanka, jota lähteä seuraamaan.

PS. Sain viikon hyvänmielen naurut, kun tarkistin tiliotteita ja eräs taistelutoverini oli maksanut matkamajoittumisensa viestillä "musti- ja mansikoita". Kyllä joskus on elämä pienestä kiinni. Ja hyvänmielen sain siitäkin, kun kotoisa ihminen otti taakat harteiltani ja sanoi taikasanat "mä hoidan". Eihän niille voi  olla kovin kauaa vihainen. Kiitos, pällit. ;)