Mistä tunnet sä ystävän?

Mitä ystävyys on? Mistä sen tunnistaa?
Olen pohtinut täälläkin aika paljon aikuisen yksinäisyyttä. Ehkä sitä vasten korostuu se, mikä tekee jostakin ihmissuhteesta erityisen, ystävyyden.

Ehkä se on sitä, että voi sanoa toiselle, että kirjoitin muuten niin kamalan ja raadollisen kirjeen, että en kehdannut postittaa.
Ehkä se on sitä, että voi kuitenkin puhua ne samat asiat auki. Ja toinen ymmärtää, että joskus elämä vaan on syväsukellus lasinsiruiseen p*skaan - eikä siihen edes kuole.

Ehkä se on sitä, että voi itkeä räkä poskella ja nauraa räkä poskella. Myös niille hämyisille ääniviesteille ja sattumanvaraisille kuville, joita lähetellään satojen kilometrien takaa. Ja erityisesti itkeä ja nauraa sitä traagista tarinaa, joka saa jo koomisia piirteitä. Tai voi soittaa ilman erityistä syytä, koska siitä vain tuli vahingossa tapa.

Ehkä se on sitä, että tarjoaa jotain varmasti ystävälle mielestä omasta vaatekaapistaan tai kirjahyllystään. Tai sitä, että ekana otetaan päiväunet. Tai pakataan varuiksi vielä pari särkylääkettä mukaan. Ja että aina on kahvia. Myös yöllä.

Vihainen nainen.

Vihainen nainen yrittää tulla takaisin. Olen ollut jotenkin ärtynyt. En tiedä, minne ärtymykseni laittaisin. Kenelle kertoisin? Alanko laulaa vittu kun vituttaa, mutta nyt ei olla siellä vielä.

Ehkä aikuisen yksinäisyys on sitä, että ei oikein ole ketään kelle kertoa kiukustaan. Kun ei siitä oikein saisi puhua, kun pitäisi kaiken olla hyvin. Ja onhan kaikki hyvin. Minä tiedän, mikä ärsyttää. En vaan tiedä, mihin hemmettiin sen kiukkunsa pistäisi.

Sitten se läikkyy yli. Rapsuttelee silmien takana. Kun ei saa sanojen muotoa.

Koskettava uutinen.

Olen taas menossa yhdelle kurssille. Sitä varten piti ennakkotehtävänä tarkkailla mediaa ja poimia jokin itseä koskettanut uutinen.

Olen tähän mennessä löytänyt kaksi. Kumpikaan niistä ei liity suuriin aiheisiin, kuten pakolaisiin, turvapaikanhakijoihin, yhteiskuntasopimuksen kaatumiseen, Suomen raiskaustilastoihin tai Virsivisan kieltämiseen.

Hannes Hynönen, 102-vuotias sydänten vetaraani, on kuollut.
Itse otsikko ei minua koskettanut, vaan artikkeli kokonaisuudessaan. Kuinka se kertoi tämän Linnan juhlissa hurmanneen veteraanin kuolleen rauhallisesti kotonaan aamukahvin jälkeen. Jos kuolema voi olla kaunis, nyt se oli. Kotona, kahvin ääreltä, elämästä nauttineena saa henkäistä viimeisen kerran.

Korpit huvittelevat matkien ja kiusoitellen isompiaan.
Jep, minua kosketti uutinen korpeista, noista hyljeksityistä mutta älykkäistä tuonenlinnuista. Tämän vuoden luontokirjaksi on valittu Korppiretki. Tuossa kirjassa on kuvattu mm. hetki, kun korpit kierivät lumessa ja kuinka korppi raaputtaa nokallaan kaverin niskaa.

Miksi nämä uutiset?

Ehkä niissä on pehmeyttä tämän sekasortoisen ajan keskellä. Hannes Hynönen oli mies, josta kellään ei ollut pahaa sanottavaa ja jota edes iltapäivälehdet eivät kehdanneet riepotella. Hän oli ihminen, jonka silmätkin hymyilivät. Sodan, jälleenrakentamisen ja teknologiamylleryksen nähnyt mies, joka rakasti tätä maata, sen kauneutta ja koko elämää ylipäänsä.

Korpeissa taas näin jotain inhimillistä. Miten ne elävät nuorina jengeissä ja sitten pariutuvat eliniäksi. Ne leikkivät ja imitoivat muitakin lajeja ihan huvikseen. Älykkyys tekee niistä myös julmia ja takaa-ajettuja.

Molemmat uutiset olivat minulle myös toivon uutisia. On olemassa onnellisia loppuja. Vielä ihan kaikki ei ole pilalla. Vielä on korppeja, jotka osaavat laskea liukumäkeä.