keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Pitääkö parisuhteen kehittyä?

Nyt ollaan naimisissa. Olen rouva. Myös ensimmäiset vatsantaputtelijat ovat jo hiipineet onnittelijoiden joukkoon. Että jokos sitä kohta pikkuisia...?

Niin, kun ihmisen elämä menee edelleenkin ajatuksissa sitä samaa rataa:
seurustellaan - mennään naimisiin - saadaan lapsi - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - esikoinen menee kouluun - lasten rippijuhlat - lasten valmistujaiset - lapset muuttavat pois kotoa - ensimmäinen lapsenlapsi...

Tai nykypäivänä ennemminkin:
tapaillaan - seurustellaan - (tapaillaan muita) - saadaan lapsi - mennään kihloihin - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - mennään naimisiin - esikoinen lähtee kouluun - erotaan - yksinhuoltajuus/uusioperhe - uusi suhde - saadaan lapsi - ostetaan asunto... 

Mutta aina siellä on se LAPSI. Kun on riittävän kauan seurusteltu, oltu kihloissa tai mennään naimisiin, ympäröivä maailma alkaa haukansilmällään tarkkailla naisen vatsanseutua. Lakkaako parisuhde olemasta totta, jos siinä ei lisäännytä? Onko avioliitto turha ilman jälkeläisiä (jos kysytään 1500-luvun kirkonmiehiltä, niin on!)? Mihin suhde voi enää kehittyä, jos miehestä ja vaimosta ei tulekaan isä ja äiti?

Minun maha on ihan vaan karkkia ja laiskaa liikkumista, ei uutta elämää henkivä. Olen aika tarkka kosketuksesta ja omasta tilasta (en hirveästi pidä halaamisesta) ja jo pelkkä "raskaustoivevihjailu" saa jotkut tulemaan liian lähelle. Tiedän, etten koskaan ole ollut kovin hoikka - ja nyt koen raskausepäilyjen varjossa tarvetta laihduttaa. Edes vähän. Ettei niin paljon pömpöttäisi. Jos minua, omasta tahdostaan lapsetonta, ahdistaa, miltä mahtaakaan tuntua siltä, joka kantaa mukanaan täyttymätöntä toivetta?

Me olemme ihan onnellinen kahden hengen perhe. Tai kahden ihmisen ja kahden kissan perhe.
Aiomme olla sitä vielä pitkään.


tiistai 15. syyskuuta 2015

Napina.

Ja sitten on vain niitä työtehtäviä, jotka ei muutu paremmiksi/helpommiksi/iloisemmiksi sitten millään. Joka kerta sitä vain huomaa repivänsä hiuksia päästään viikko(j)a aiemmin ja hajoilevansa jo pelkkään ajatukseen. Ja sen kerran, kun työpisteensä jättää koulutuksen vuoksi, koko paletti (tai useampi) leviää käsiin. Vaikka eipä niitä saisi kokoon kursittua vaikka työpisteellä olisinkin. Jälleen kerran sen positiivisen ajattelun voi ihan vapaasti tunkea hanuriin. Minä syön teidän maksat.

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Antakaa mun syrjäytyä rauhassa!

Meillä on asunut vuoden verran yhteiskunnan loinen - työtön.
Sellainen tyyppi, joka makaa päivät sohvalla ja kiskoo huimia etuuksia joka kuukausi. Sellainen vapaamatkustaja: laiska ja saamaton. Olen siis vuoden verran saanut seurata lähietäisyydeltä tätä loisen elämää - enkä enää yhtään ihmettele, miksi ihminen putoaa sohvan pohjalle.

Kalamies valmistui ammattikoulusta 24-vuotiaana ja pääsi ensimmäisenä kesänä kesätöihin betonielementtitehtaaseen. Samaan aikaan hän muutti luokseni asumaan. Virhe. Asumme siis minun omistusasunnossani, joten Kalamiehellä ei ole oikeutta asumistukeen. Betonihommien päätyttyä tarvittiin vain noin kolme puhelinsoittoa Te-toimistoon, pari nettilomaketta ja yksi asiakaskäynti Kelaan, että Kalamies sai päätöksen työttömyyskorvauksesta. Sitten vain makaamaan sohvalle ja odottelemaan sitä huimaa 500 euron pottia tilille joka kuukausi!

Keväällä Te-keskus muisti kirjeellä: on olemassa työpaikka, jota olet pätevä hakemaan! Hae sitä, ilmoita hakeneesi sitä - tai muuten tulee karenssia. Taas vain noin tunnin soittelu erilaisiin Te-keskuksen numeroihin, jotta Kalamies sai ilmoitettua hakeneensa tätä työpaikkaa (lopulta häntä ei kutsuttu edes haastatteluun). Vuoden aikana Kalamies täytti useammankin työhakemuksen, kävi jopa haastattelussa, mutta ei tullut valituksi.

Kevään tullen Kalamies sai ohjeen, että kouluihin kannataa hakea vasta, kun täyttää 25, koska sitten saa opiskella korotetulla työttömyyspäivärhalla. Suomeksi: olet nyt vaan tekemättä mitään koko loppukevään, koska töitäkään ei ole tarjota.

Kalamies haki kesätöitä, ja saikin parin kuukauden pestin silkalla tuurilla ja omalla aktiivisuudella. Samaan aikaan alkoi itää ajatus uudelleenkouluttautumisesta. Puusepän tutkinnolla on hankala työllistyä. Mutta tuo talohuollon tutkinto voisi olla kiinnostava - ja sitä tarjotaan lähikunnassa aikuiskoulutuksena! Ja siitähän se mielenkiintoinen osa vasta alkoikin...

Kalamies halusi selvittää, voiko hän hakeutua itse koulutukseen ja silti saada oikeuden korotettuun päivärahaan - ja joutuuko hän karenssijaksolle, jos ei jostain syystä otakaan paikkaa vastaan.
Selvitystyö aloitettiin kartoittamalla sitä, millainen koulutus olisi. Koulun nettisivut eivät paljon kertoneet, mutta varmasti siellä on joku ihminen, joka tietää. Puhelimeen vastasi sihteeri, jolla ei ollut "juuri tästä nimenomaisesta koulutuksesta" mitään tietoja. Mutta maanantaina tulevat kouluttajat takaisin kesälomalta. Muuten hyvä, mutta hakuaika päättyy perjantaina.

No, riskillä vaan paperit menemään!

Sitten kysymään varsinaista asiaa Te-keskuksesta. Voiko hakea koulutukseen ja opiskella korotetulla päivärahalla? Puhelu käännetään keskuksesta aina vain uudelle tyypille, jokaiselle Kalamies selittää asiansa vain saadakseen vastauksen "tää varmaan kuuluu henkilölle XX". Te-toimiston "omavirkailija" on vapailla, sijaista ei ole. Lopulta joku ihminen jollain osastolla osaa kertoa, että Kalamies voi hakeutua koulutukseen ja, mikäli työkkäri katsoo koulutuksen edistävän työllistymistä, hän on oikeutettu opiskelemaan korotetulla päivärahalla. Ja vaikka hän jättäisi koulupaikan ottamatta, hän ei saa karenssia (koska on yli 25-vuotias ja hänellä on ammattitutkinto).

Syyskuu alkaa lähestyä ja ihmetellään, kun koulutuspaikasta ei ole kuulunut mitään... Kalamies soittaa koululle. "Joo, me olemme jo ilmoitaneet kaikille valituille. Näkyy tämä sinun hakemus täällä - eikö sinulle ole soitettu valintatuloksista?". No, eipä oltu. Seuraavaksi Kalamies soittaa koulutuksesta vastaavalle opettajalle, joka tietää, että koulutukseen on avautunut lisärahoituksen myötä uusia aloituspaikkoja - joten "näillä puheilla tervetuloa kouluun tiistaina". (Ei sitten kenellekään tullut mieleen soittaa näistä lisäpaikoistakaan niille, joita ei ilmeisesti ekalla kierroksella valittu?)

Seuraavaksi soittelemaan sitten Te-keskukseen opiskelupaikasta ja korotetusta päivärahasta. Asia pitää hoitaa "omavirkailijan" kanssa, ja hänelle voi soittaa arkisin klo 9-10. Seuraavana aamuna Kalamies on skarppina: 9.05 alkaa puhelinrumba. 9.45 hän selittää asiaansa taas uudelle ihmiselle, joka ei ilmeisesti ole tämän "omavirkalijan" sijainen, mutta joka ehkä kuitenkin osaa kertoa, mitä pitää tehdä. Koululta pitää saada täytettynä tietty loma, joka toimitetaan omaan Te-keskukseen sille mystiselle "omavirkailijalle". Sitten otetaan puhelua koululle (ei vastaa, soittaa kuitenkin takaisin) ja uudelleen Te-keskukseen.

Kalamies on tänään toista päivää koulussa. Koulu on ottanut opiskelijoista hyvin kopin, neuvonut ja auttanut ja kommunikoi jopa Te-keskuksen suuntaan. Päätös korotetusta tuesta oli puoltava ja työssäoppimispaikka on kiikarissa. Edessä olisi kaksi vuotta opintoja: 1-2 lähipäivää viikossa, 2-3 työpäivää työssäoppimispaikassa (=ilmaista työtä) ja jopa 700e tilille joka kuukausi.

Koulutus vaikuttaa mielekkäältä ja työtäkin alalla varmaan olisi tarjolla. Meidän kohdalla asiat selvisivät lopulta hyvin. En kuitenkaan yhtään ihmettele niitä nuoria tai aikuisia, jotka väsyvät tähän soittelurumbaan ja sääntöviidakkoon. Henkilökuntaa on virastoissa liian vähän, virkalijat uupuvat ja jäävät sairauslomille, sijaisia ei ole. "Omavirkailija" vaihtuu miten sattuu ja jokaiselle sijaiselle saa asiansa selittää uudelleen. Säännöt ja ehdot tuntuva muuttuvan koko ajan eivätkä ammattilaisetkaan pysy perässä. Pahimmassa tapauksessa pieni virhe papereissa tai yksi huono neuvo ajaa karenssijaksolle tai blokkaa koulutuspaikan. Helpompaa on jäädä sohvalle pelaamaan pleikkaa. Ja onhan GTA5:ssa parempi äänimaailma kuin Te-keskuksen jonotuslinjalla.