Just. Tired.

Tänään olen väsynyt.
Olin väsynyt myös eilen.
Ja oikeastaan toissapäivänäkin.

Minä olen liian pieni tähän.
Näihin saappaisiin.
Tällainen tirppana.

Helluntailainen evankelista
olis halunnut sanoa
mitäs tirppana?
Näin sen silmistä.
Kysyikin jotenkin toisin
hyväntahtoisesti,
vanhemman oikeudella.

Tuntuu hyvältä levätä rukouksessa.
Sinä tunnet myös meidän sydämemme.
Se kattaa kaiken.
Minä rukoilen hiljaa, muut puhuvat kielillä.
Anna meille rauhasi. 

Työkaverit ovat puolellani.
Rohkaisevia hymyjä.
Kun elää päivän aamusämpylällä.

Nuoret toivat minulle jäätelöä.
Juuri sellaista kuin pyysin.
Ihmettelimme Ilmestyskirjaa.
He ovat minun omimmat seurakuntalaiseni.

Minä lähden Itään.
Siitepölyn peittämä pappa-toyota odottaa.
Minä haluan sukeltaa kuplaan.
Asetun Kalamiehen kylkeen.
Siihen olen oikean kokoinen.

Minä lepään hetken.

Piin elämä.

Löysin oivallisen leirikirjan. Yann Martel: Piin elämä (Tammi 2001). Kevyt, viihdyttävä, uskomaton - juuri sopiva rannalle, leirille tai matkalle (paitsi ehkä laivamatkalle).

Tämä kirja oli kuin minulle tehty. Ensinnäkin päähenkilö on uskonnollinen. Tarkemmin, hän on kolmen eri uskontokunnan hyvin sitoutunut jäsen. Vaikka eihän niin tietenkään voisi olla, mutta hän on! Innostuin Piin tavasta ajatella uskonnosta ja uskosta. Pii on myös eläintarhanpitäjän poika. Ehkä riemastuttavin minusta olivat kirjan värikkäät kuvaukset eläimistä ja niiden elämästä eläintarhassa. Laiskiainen, mikä mainio olento!

 Joskus minä sekoitin pääaineeni keskenään. Monet uskontotieteen opiskelutoverini - sekavat agnostikot, jotka eivät osanneet katsoa ylöspäin koska olivat järjen, tuon fiksujen katinkullan orjia - muistuttivat minusta kolmivarvaslaiskiaista, ja kolmivarvaslaiskiainen, kaunis esimerkki elämän ihmeestä, toi mieleeni Jumalan. (Piin elämä s. 19)

Tai bengalintiikeri, jonka kanssa Pii vietti tarinansa mukaan 277 päivää samassa pelastusveneessä keskellä merta. Tarina on uskomaton - vaikka se pohjimmiltaan onkin klassinen "haaksirikkoutuneet autiolla saarella" -kertomus. Nyt vain saari on pelastusvene ja haaksirikkoutuneet ovat mies ja bangalintiikeri. Silti haluaisin ajatella sen olevan totta. Ainakin minä pidin enemmän tiikeritarinasta.

Maailma ei pelkästään ole sellainen kuin se on. Se on sellainen joksi me sen ymmärrämme, eikö totta? Ja kun ymmärrämme jotakin, liitämme siihen aina jotakin itsestämme, eikö totta? Eikö elämästä sillä tavoin tule tarina?  
- Pii Patel  (Piin elämä, s.374)

Ja millainen tarina se onkaan!

Yösydännä.

Minussa on paljon surumielisyyttä. Jos pitäisi olla pohjimmiltaan jotain, olisin enemmän surku kuin riemu. Viime aikoina surumielisyys on ollut sivuosassa. Jos olen surullinen, olen enemmän väsynyt tai kiukkuinen. Olen surullinen en surumielinen. Tai sitten olen ollut pettynyt, toivoton.

Olen yrittänyt keskittyä siihen, mikä on kivaa. Ystävä valmistuu. Tulevana kesänä olen osana useampaa hääjuhlaa, se on kivaa. Rippikoululeirit alkavat pian, sekin on kivaa. Keskityn kivaan, vaikka välillä stressi puskee pintaan ja puren kynsinauhoja.Olen pirtsakka yhdessä kesän kanssa.

Välillä, yösydännä, etsin surumielisyyttä. Koskettavia kappaleita täynnä kaipausta ja sitä jotakin. Luen haikeita lauseita ja tunnustelen hetken surumielisyyttä. Mietin sen totuudellisuutta.

We are all full of ghosts, 

people and cities we no longer visit

but within whom we felt incredibly alive, 

and there is no reason to pretend 

they never existed.  

- Chelsea Fagan

Postikortti II

On ihanaa saada postikortti. Vielä ihanampaa saada ihana ja hauska postikortti kaukaisesta kaupungista. Tässä tapauksessa kaukainen kaupunki on Riika. Jo postikortin matka voisi olla tarina. Se on vähän nuhjuinen lopulta kolahtaessaan eteiseni lattialle. Ja sen takana on pieni viesti, joka hymyilyttää. Sen on kirjoittanut ihminen, jonka kanssa joskus vietin (paljonkin?) aikaa. Joka joskus majoittui Joensuun kodissani ja joskus paljon aikaisemmin kysyi minulta silmät avaavan kysymyksen: vieläkö Tuo seurustelee Sen Uuden kanssa? Ihminen voi olla tuttu ja vieras yhtä aikaa. Niin kuin vanha kotikaupunki. Sen kaupungin ihmisetkin ovat yhtä aikaa vieraita ja tuttuja. Me tunsimme joskus - oletko sinä sama enää? Hän on sellainen, joka minä halusin olla. Mutta minä kasvoin sileäkarvaiseksi ja pantakaulaiseksi, erilaiseksi minuksi. Mutta minun keittiössäni soi Heli Kajo ja minä tanssin vähän ja leikkaan salaattia lautaselle suolipiirakan oheen. Mietin kaikkia hassahtaneita kavereitani, menneitä, olevia ja tulevia. He saavat minut iloiseksi. Iloiseksi kuten postikortti kaukaisesta kaupungista.

Poljetaan silti vaan...

Jatkona aiemman postaukseni ytimeen "rakkaus on silti, ei siksi".

Sama koskee myös ystäviä. Juuri ne rakkaimmat ystävät osaavat välillä olla ihan kökköjä, kompleksisia ja vaikeita. Ja vanhemmat. Urpoja mielipiteitä, joita lauotaan väärään aikaan. Silti. Rakkaita ovat. Tää on kaikille mun ystäville! t: kiukkupylly

Yksi lempiyhtyeistäni PMMP lopettaa toistaiseksi. Huipulla on hyvä lopettaa, kun lopettamista voi sanoa todella lopettamiseksi eikä unohtumiseksi. Pidän PMMP:n rouheudesta ja kummallisistakin sanoituksista. Kohkaaminen on hyvästä. Kiitos Paulalle ja Miralle!

Kun olet itsekäs ja kakaramainen
ja heikkohermoinen, typerä nainen
Kun seinää kaksin käsin päällä hakkaat
Hei vatipää: sul on sisäinen trauma
märiset enemmän kuin kakaralauma
ja hengittämästä vihaisena lakkaat

Silloin olet minun kuva
minä olen sinun kuvasi
Silloin sinä olet
minun paskapäinen paras kaveri

pmmp: mummola

Siunauksesta osattomat?

Välillä oma parisuhde ottaa todella rankasti päähän. Ahdistaa. Milloin me taas nähdään? Minulla on tuossa vapaata, mutta siinä on myös asiat X ja Y. Jos tuohon iltaan ei tule mitään, voin  lähteä ajamaan ja olla luonasi 48 tuntia. Onko sen takia järkevää ajaa? Seuraava mahdollisuus tapaamiseen on sitten kuukauden päästä - kolme päivää.

Nämä ovat meidän arkikeskustelujamme. Yhteisiä todellisia vapaapäiviä meillä on yleensä 2 kerran kuukaudessa (kuukausivapaa). Muina aikoina tapaamisiamme rytmittävät opiskelu tai työ. Tosi kiva, kun tulit, mutta mun pitää nyt mennä töihin. Sillä aikaa kun sinä teet puutarhakalusteita minä voin käydä tapaamassa paria kaveria. Illalla mennään sitten...

Seuranani on jatkuva huono omatunto. Ja ikävä. Yhteiselle ajalle lataa valtavat odotukset, mutta lopulta yhteinen aika menee kiukkuamiseen, matkaväsymykseen ja muun elämän pyörittämiseen.

Olen mielenkiinnolla seurannut keskustelua "saako uskovainen seurustella uskosta osattoman kanssa". Yleinen mielipide (uskovaisissa piireissä) on, että jokaisella on tässä valinnan vapaus, mutta hyväksi se ei uskovaiselle ole. Ennen pitkää uskosta osaton vetää uskovaisen mukaansa maalliseen menoon ja sitten helvetin lieskat polttelee molempien takapuolia. Yleisiä perusteita, ja sinänsä ihan tosia, ovat erilaiset arvot, joista voi tulla suhteessa kinaa (etenkin lasten kasvatuksessa) sekä suhtautuminen eettisiin ja moraalisiin kysymyksiin (alkoholi, seksi, avoliitto).

Minua järkytti keskustelun kovuus. Uskosta osattomia pidettiin lähes "saastaisina" eikä kukaan oikea uskovainen koskaan ryhtyisi tällaisen elämänkumppaniksi. Vilauteltiin jopa ajatusta, että Jumalan siunaus koskee vain uskovaisia pareja - vain uskovien suhde on Jumalan mielen mukainen. Mielenkiintoista vain olisi tietää, millä uskovaisuutta mitataan.

Itselle uskovaisuus ei ole koskaan ollut ehdoton kriteeri suhteessa, enkä Kalamiestäkään uskovaiseksi kutsuisi. Tärkeämpää on keskusteluyhteys - uskosta saa puhua. Meillä on yhteiset arvot ja ajattelemme monista "isoista kysymyksistä" samoin. Minulle usko on hyvin yksityistä. En kaipaa parisuhdeiltaa, jossa luetaan Raamattua ja rukoillaan yhdessä. Yhteistä kirkkohetkeä toivon kyllä toisinaan. Emme me riitele uskosta, minä kiukkuan persoonaeroista ja arkisista asioista. Niistä kai ne uskovaiset paritkin kiukuttelee? Vai eivätkö Jumalan siunaamat tappele ollenkaan?

Olen aina ollut herkkä ympäristön mielipiteelle. Mitä muut tästä ajattelee? Aikuisenakin tarkkailen ympäristöni viestejä - kelpaanko minä, kelpaako minun mieheni, kelpaako minun parisuhteeni? Koen valtavaa riittämättömyyttä. Minun suhteenin on vääränlainen, hajanainen ja siunauksesta osaton. Mieskin niin erilainen kuin mitä minulle Napakympistä lähdettäisiin etsimään. Ja minä valitsen väärin. Tuolla ulkona on rivissä ihmisiä odottamassa valmiina sanomaan taikasanat "mitä minä sanoin, kyllä tämän osasi arvata".

Välillä tuntuu, että jos vain minä valitsisin toisin maa täyttyisi yksisarvisista, jotka kakkaavat sateenkaaria, ja maailmassa olisi rauha ja kaikki ihanan pastellia. Kukaan ei vain vielä ole kertonut sitä oikeaa vastausta. 

Kompleksieni ja itkunpuuskieni keskellä silmäni sattuivat blogiotsikkoon Mielipiteeni rakkaudesta. Löysin lohdun sanat: 

Rakkaus on silti, ei siksi. 

Välillä riepoo, kun toinen on hidas ja jahkaa eikä ole intopiukeena lähtemässä joka paikkaan mukaan. Riepoo, kun pitää puolustaa ja selittää ja kuitenkin lopulta kaikilla on paha mieli. Vuosi tätä on menty.

Silti. 

Hän ajaa vuokseni 300 kilometriä. Hän valvoo kanssani saunaosaston lattialla, kun minulla on oksennustauti. Hän siivoaa keittiön, kun minä olen töissä. Hän kestää kiukkuamiseni ja hankalat työaikani. Hän käpertyy minnua vasten, kun vähiten sen ansaitsisin.

Näillä mennään, mitä on Herralta saatu.