Neljäntienristeys.

Kun asiaa ei puhuttu ulos, se eli hänen sisällään. 

Luin juhannuksena työkaverilta lainaksi saadun uutuuskirjan: Neljäntienristeys, Tommi Kinnunen (WSOY 2014). Tämä oli kirja vahvoista naisista, sukutalosta ja suljetuista huoneista. Pidin teoksesta paljon. Neljäntienristeyksessä oli jotain samaa kuin Jäässä, mutta tarina oli minusta parempi. Sukutarinana tämä toi myös mieleeni aiemmin ihastelemani Armon yön.

Kirja oli kaunista kieltä ja nopea lukea. Pidin tavasta jaksottaa kirja "kuljettuina teinä" ja kertoa tarina neljän eri henkilön näkökulmasta. Tarina rakentui pala kerrallaan eri ihmisten  historiasta. Ensin on Maria, nuori kätilö, joka saapuu syrjäiseen kylään ja ansaitsee hiljalleen paikkansa. Marialla on avioton lapsi, Lahja. Lahja hankkii itselleen kaiken, mitä muillakin - vaikka väärässä järjestyksessä. Sitten on Kaarina, Lahjan pojan Johanneksen vaimo, joka elää piinallisen anoppinsa talossa. Viimeisenä on Onni, Lahjan mies, koko tarinan ydin.

Marian mielestä elämä on rakennus, kuin iso talo, jossa on monta kamaria ja salia ja jokaisessa monta ovea. Jokainen valitsee omat ovensa ja kulkee läpi keittiöiden ja kuistien ja etsii väliköissä uudet ovet, eikä yksikään niistä ole oikea tai väärä, sillä ne ovat vain ovia. Joskus ihminen saattaa huomata olevansa aivan eri paikassa taloa kuin minne aikoi alkujaan mennä. Tässä hän on, omat ovensa avanneena ja sulkeneena, kulkeneena kätilökoulun ja apteekkarin ja pärjäämisenkin huoneet. Ja nyt hän huomaa vahingossa tuoneensa mukanaan tyttärentyttärensäkin, joka ei ymmärrä, mihin huoneeseen on päätynyt ja joka hääkirkon edessä kauniisti kysyy, mihin maailmassa miehiä tarvitaan. 

Tarina tuli lähelle, koska oman sukuni tarina on tarina vahvoista naisista. Yhteisöön ja normiin on ollut vaikea sopia. Itsekin olen kasvanut vain äidin kanssa. Sukutilalla tuntee menneiden sukupolvien painon, vaikka sukupolvet eivät meillä ehtineet elää yhdessä. Etenkin Mariassa on jotain tuttua - ehkä siksi pidin hänestä hahmona eniten.

Kinnunen osaa karun kauniilla tavalla kuvata vanhenemista. Elämä riisuu vahvat naiset. Mariasta tulee reumatismin runtelema tyttären kodin ja omien painajaistensa vanki. Lahjan kovuuden alta pilkahtaa viime metreillä ihminen, joka rakasti sillä, mitä oli.

Älä sinäkin minua jätä. Ollaan edes me tässä talossa kahden. Ollaanhan?

Hyrrä.

vaikka se tietää, että
mikään ei tunnu miltään
jos aina liian nopeasti pyörii hyrrä

ja vaikka se tietää, että
mikään ei tunnu miltään, 
jos värit sotkee palettiin likaiseen

Don Huonot - Hyrrä

Päässäni pyörii hyrrä. Töissä ja kotona on kaikenlaista.

Mistä tietää, että rakastaa riittävästi? Milloin rakastaa liikaa? Tai liian vähän?

Olen pitänyt itseäni järki-ihmisenä, mutta oikeasti minä käyn tunteella. Asiat tuntuvat minussa. Joudun helposti tunteeseen. Päätösten perustelut osaan muodostaa järjellä, mutta muutoksen takana on aina tunne.

Olen istunut iltahartauksissa ja tunnistanut tunteen. Tiennyt, että tämä koskettaa. Miettinyt, miksei minua kosketa. Katson viimeisen illan ristiä, ajattelen omaa mannalappuani, johon on löydetty kaunis raamatunkohta. Sisälläni ei liikahda. Ajatuksen tasolla mietin kuinka osuva tuo Sananlaskujen kohta on. Tätä käytän jossain. Mutta hyrrä pyörii liian nopeasti, paletti on likainen ja värejä liikaa.

Tiedän, etten aina ole huonoin kaikista. Joskus silti tuntuu siltä.

Minua lohduttaa opetus: usko ei ole tunnetta. Vaikka tunneihmisen menovesi loppuu eikä mikään tunnu miltään, Jumala on. Tunne-erämaassakin Jumala on.

Laiturilla.

Ihmisillä on niin paljon kaappeja

ja luurankoja niissä kaapeissa

ja homoja

ja sleyläisyyttä

-yöllinen keskustelu ystävän kanssa

Olin tänään uimavahtina leirillä. Vastarannalla oli sumua, vedestä nousi usvaa.
Vastapäätä oli tyhjä penkki.

Muistan harjoituksen, jossa ryhmän keskelle asetettiin tyhjä tuoli ja sen piti kuvata kulloiseenkin harjoitukseen liittyvää henkilöä tai asiaa. Siinä voi olla pomo, pelko, puoliso tai vaikka Jeesus.

Mitä haluaisit tälle sanoa?

En puhunut penkille. Luin kirjaa Ihmisennäköinen Jumala, pakenin keskustelua. Mietin, onko lohdullista vai kamalaa, että Jeesukseen on ainiaaksi kirjoitettu ulkopuolisuus. Oikeasti hän ei ole koskaan kokonaan meidän, länsimaisten ihmisten. Vaikka me kuinka pukisimme hänet aikamme vaatteisiin ja aatteisiin.

Luin kirjaa, laskin päitä veden pinnalla. En keskustellut penkkiolennon kanssa. Ehkä siinä joku katseli minua. Kolisteli kaappieni luurankoja. Ehkä se oli Jeesus, vasemmistoradikaali, väärinymmärretty tuomiopäivän pasuuna, länsimaisen kuoren alle kadonnut juutalainen. Katselemassa punatukkaista kaappisleyläistä naispappia, jonka päässä soivat eroista ja puumanaisista kertovat laulut.

Mitä me ollaan?

Olen nyt kahdesti kevään aikana törmännyt abivuoden poikaystävääni. Hän oli ensimmäinen poikaystäväni ja ehkä siksi myös jotenkin traagisin. Hänen jälkeen on tullut pari muuta, jotenkin samasta puusta tehtyjä. Taivaanrannamaalareita, etsijöitä, lähtijöitä.

Ensimmäisellä kerralla sydänalassa muljahti, kun tunnistin tutun niskan. Päässä kihisi. Ja juttutuokio oli oikein mukava, vaikka jälkeenpäin se tuntui haljulta. Siinä leijonaihminen puhui elämästään ja minä kuuntelin. Niinkö se oli silloinkin?

Tunnistan kasvot tuhansien joukosta edelleen. Muistan silmien värin. Jotenkin hän on sama. Sama vino hymy, sama musta farkkutakki. Minä en enää hymyillyt silmilläni. Mietin, kuinka eri olen kuin silloin. Erilaiset vaatteet, erilainen tapa puhua. Sisältäkin jotenkin eri kohdasta vinossa.

Tunnistan kasvot, mutta katson eri silmin. Vino hymy ärsyttää omahyväisyydessään. Kuulen puheessa itsekorostusta. Hän vaihtaa seuraa hyvästelemättä. Niin se oli silloinkin. Enää en välitä katsoa taakseni, jää kaipaamaan. Sisällä ei muljahda, päässä ei kihelmöi.

onpa kiva pitkästä aikaa jutella
vaikka en tunne enää sinua