31.12.2011

 

Tuli vakava syksy ja toinenkin, minä väsyin hieman ja paljon unohdin. Sen muistin mä kuitenkin, miten sä hengähdit hiljaa.

Mut mä en lupaa mitään, mä en lupaa mitään muuta. Oon vielä samanlainen, sama mieli, sama sydän, sama nainen.

I remember all the things we once shared, watching tv-movies on a living room armchair. And they say it'll work out fine. Was it all a waste of time? 'Cos I knew, I knew I'd lose you.You'll always be special to me

Kipeimmät, riemukkaimmat, rakkaimmat, haikeimmat tarinat.

Yhdelle sanoin minärakastansinua, toisellekin olisin voinut. Yhtä en koskaan oppinut, vaikka niin kauan etsittiin. Olen kai perusolemukseltani ihminen, joka raahaa mukanaan vähän kaikkea, erityisesti menneisyyden ihmisiä. Rakennan siltaa, vaikka vastarantaa ei enää ole. Siellä on vain huonoihin tekosyihin ja velovollisuuksiin verhottua välinpitämättömyyttä, joka lopulta sanoo emmietiiä. Ehkä nyt, jälleen vuoden vaihtuessa, olisi aika jättää kivireeksi muodostuneet haamunsa tähän. En jaksa enää kantaa mukanani niitä kaikkia. Haluaisin kyllä - kaikkien hyvien muistojen tähden.

Tämä ei vain ole meidän tarinamme enää. (Oliko se sitä koskaan?) Tämä on minun tarinani, minun matkapäiväkirjani.
Minun lauluni, vain minun.

Kun kantaa riittävän kauan mukanaan hylkäämisen ja yksinäisyyden kipua, siihenkin rakastuu. Ehkä minä voisin jättää senkin tähän. Että sekään ei olisi minun tarinani enää. Tai ainakin siihen löytyisi taas se terve mustan huumorin sävyttämä kierre. ;)

Kuten tässä - ja niissä muissa tarinoissa:

Jos et lähde, soitan poliisille. Kohta löytyy käyttöä tainnuttimelle.

Tämän uuden vuoden aaton olin töissä. Tykkäsin. Hartauksissa kohtasi mukavia seurakuntalaisia, matkalla paikasta toiseen näki yötaivaan värikkäänä raketeista. Toisessa hartaudessa oli mainio puolikas blues-bändi ja jotenkin sellainen hyvä fiilis. Että ehkä tosiaan, aloitetaan uudestaan.

Parempaa, lohdullisempaa ja värikylläisempää uutta vuotta!

atsovärejä, kahvia ja ale-lappuja, kiitos!

Minulla oli tänään mahtava päivä!

Meillä on lukiotyttöjen kanssa ollut tapana kokoontua yhteen kesäisin ja joulun tienoilla - kun kaikki ovat kerrankin samalla paikkakunnalla. Nyt suuntasimme porukalla kaupunkiin alennusmyynteihin. Viimeistään Amarillossa ruokaillessa homma lähti taas lapasesta... ja muu asiakaskunta varmaan iloitsi, kun me lopulta poistuimme laadukkaiden juttujemme kanssa.

Teimme hyviä löytöjä, itselleni löysin kauan kaipaamani taskullisen värikkään neuletakin, "aikuinen nainen" -laukun ja mustat farkut vanhojen hyvin palvelleiden tilalle. (Ja kyllä, myös ne perhosmagneetit lasketaan, vaikkei muuta ostaisikaan.) Nautimme suuren määrän atsoväri-irtokarkkeja ja kahvia. Eniten taisimme kuitenkin nauttia toistemme seurasta. Hyvää leikkimielisyyttä ja elämäniloa. Saman keskustelun sykkeessä kävimme syvissä pohdinnoissa  ja hetkessä repesimme remakkaan nauruun.

Meillä on erilaiset elämäntilanteet ja aivan omat polut. Jokaisella oma karhean kaunis elämänsä. Silti, tai ehkä juuri siksi, voimme olla toistemme voimavarana. Haluan uskoa siihen, että olemme toisiamme varten vielä vuosienkin päästä. Enää meitä ei yhdistä vain elämäntilanne vaan aika. Vuosien punoma side, josta olemme vielä halunneet pitää kiinni. Ei se ole mikään itsestäänselvyys. Yhteys vaatii puhelinsoittoja, aikatauluja ja pientä järjestelemistä. Silti luulen, että vaiva, jota näkee ystävyyden vaalimiseksi, muuttuu vielä moninkertaiseksi palkaksi.

Ihan jo siinä hetkessä, kun repeää nauruun toisen kanssa samasta syystä sanomatta sanaakaan. Tai siinä, kun tanssitaan keskellä olohuonetta Idän Ihmeiden tahdissa. Ja se oli tytöt sitten lupaus, että 11. helmikuuta jokainen on Monarilla Valo Paljastaa -tapahtumassa eturivissä, kun Ihmeet soittaa! Myös pantapaita on messissä. ;)

Ja tämä jää tunnelmoimaan vanhoja aikoja. :)

Joulukortti.

Iloista joulua!

Toivottavasti moni teistä sai ihan oikeita joulukortteja. On ne vain niin paljon kivempia kuin hätäpäissä aattona lähetetty tekstiviesti tai facebookissa jaettu onnellinen perhekuva. Vaikka arvostankin erään ystäväpariskuntani toteuttamaa ideaa lahjoittaa joulukortteihin varatut rahat köyhään kaukaiseen maahan. Joulukorttirahoilla saatiin kovin monta suola-sokeriannosta ja paljon puhdasta vettä. Sellainen facebook-viesti oli mukava avata. (Mutta ei enää niitä kolmeakymmentä hauskaajouluamyösteidänperheelle -vastauksia)

Mutta silti. Että edes kerran vuodessa saisi jotain, johon on joku toinen kirjoittanut sinun nimesi ja oman nimensä. Painanut kynän paperia vasten ja piirtänyt sinun nimesi. Muutaman rivin verran ehkä ajatellut sinua.

Sosiaalinen media ja aina vain sähköisempi tapa viestiä on mielestäni vienyt jotain olennaista ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Tykätään tiloista ja jaetaan linkkejä, kirjoitetaan sadan muun kaverin kanssa seinälle, että hyvääsyntymäpäivää. ("Miksi vaihtaa osoitteita tai puhelinnumeroita, onhan meillä facebook?!") Jopa tekstiviesti on yllättävä ja henkilökohtainen muistaminen. Ja unohtuvathan merkkipäivät usein itseltäkin, tai kortit jäävät ajelehtimaan laukun pohjalle... ja olenhan minäkin facebookissa muiden mukana seinille kirjoittelemassa. Mutta minä haluaisin muistaa muutenkin. Vaikka se ei ole ekologista, siitä on vaivaa ja vastaanottaja ei ehkä ymmärrä kortin valintaan käytetyn ajan ja ajatuksen arvoa.

Minä ajattelin monia, joille en korttia kuitenkaan postittanut. Vaihtelevin syin. Minulla on liiankin suuri sosiaalinen verkosto. Haluamme siksi vielä Urhon ja Ylermi-Kyllikin (kuvassa) kanssa toivottaa kaikille vakituisille ja satunnaisille kävijöille (sekä joulukorteista osattomille) valoisaa joulua ja siunattua uutta vuotta 2012!

Joulua odotellessa.

Talvi ei suostu tulemaan
Tulee vain pimeä
Me istumme kynttilöiden valaisemina
Tulemme humalaan
Sanomme mitä luulemme ajattelevamme

Pimeässä jokainen päivämäärä
Näyttää lehden kulmassa samalta

Talvipäivänseisaus, 
Jeesuksen Kristuksen synttärit
Kattokruununa vuodelle
Pihassa alastomat puut ja ruoho vihreää 
- - -

A.W. Yrjänä - Jouluruno (ote)

Jotenkin vastustan kiiltokuvakristusta ja kiiltokuvajoulua. Ehkä tuon runon maailma on ollut enemmän totta monina jouluina kuin kauniimmat sävelet. Maa on musta eikä jouluilo tavoita ehkä sieluakaan. Tai joulu on vain päivä muiden joukossa.

Minua inhottaa, kun ulkona tuntuu keväältä. Loskaa ja kuraa on joka paikassa. Kirkkoon kävellessä kastuivat kengät. Niin, alastomat puut ja ruoho vihreää. Onneksi nyt on lupailtu vähän lunta.

En ole suuri jouluihminen, mutta tänä vuonna olen löytänyt oikein paljonkin joulufiilistä. Ehkä se on osittain sitäkin, että en joudu murehtimaan joululomalle lähtöä, pakkaamista ja palaamista. Minä olen vain täällä, toimittelen vähän jouluhartauksia ja menen aattona porukoiden luo syömään ja saunomaan. Vähät lahjat, jotka listalla ovat, on hankittu ja kortit postitettu. Minulla on jouluvaloja ja joulukoristeita.  Joulua viitsii laittaa, kun on läsnä eikä liikkeessä. Jopa Urho ja Ylermi saivat omat pienet tonttulakit!

Ja minulla oli oikein kiva lauantai. Ystävä tuli käymään. Ja toinen soitti. Ja jos laittaa verhot kiinni ja jouluvalot päälle, voi leikkiä, että ulkona on joulumaa.

Like it never happened.

Olen ihan napsuissa tästä biisistä!

Ensin kuulin kappaletta vain ohimennen radiosta, ja tykkäsin äänimaailmasta. Sitten googlasin sanat ja se iski täydellä voimallaan. (Ja jonkun mielestä olen kovin ennalta-arvattava, kun lopulta löysin tämän.)
Tästä tulee jännä vähän twin peaks -tyyppinen tunnelma.

 

Now and then I think of when we were together
Like when you said you felt so happy you could die
Told myself that you were right for me
But felt so lonely in your company
But that was love and it's an ache I still remember

You can get addicted to a certain kind of sadness
Like resignation to the end
Always the end

- - -
But you didn't have to cut me off
Make out like it never happened
And that we were nothing
And I don't even need your love
But you treat me like a stranger
And that feels so rough
You didn't have to stoop so low
Have your friends collect your records
And then change your number
I guess that I don't need that though
Now you're just somebody that I used to know

Gotye - Somebody That I Used to Know

On taas ollut vähän jännä fiilis. Onneksi on ystäviä, joille voi soittaa kahden tunnin puheluita, joissa yhdistyy työnohjaus, sielunhoito ja juorut puolin ja toisin. Onneksi digiboksille on tallennettuna paljon animaatioelokuvia, joihin nukahtaa. On pitänyt hakea vähän lohtua ja keittää teetä. Ja minä tiedän, että kyllä tämä tästä taas.

Kunhan nyt hetken olen Tunnevammakäpy.

Salasanasi on virheellinen.

Yliopiston sähköpostin mielestä minua ei enää ole olemassa. Käyttäjätunnukseni on vanhentunut. Salasanani on virheellinen. Minut on poistettu järjestelmästä.

Nyt minä kuulun enemmän tänne kuin sinne.

Täällä kahvista maksetaan täyttä hintaa. Kokouksiin ehditään tasan kahdeksaan. Opiskelijakortti nuhjaantuu lompakossa. Syksy/Höst 2011. Tarra irvistää kulmistaan.

Ja minä katan vierailleni kahvit. Teen suolipiirakkaa. Pyydän kirjoittamaan Aikuiset ystäväni -kirjaan. Samat maneerit, samat tarinat. Vieraskirjan kansien välissä on ihmisiä sieltä ja täältä.

Se Toinen sieltä puuttuu. Joskus on kai liian vaikeaa pyytää ja antaa anteeksi. Sanoa se, mitä tarkoittaa eikä mitään muuta.

Hiljalleen kaikki asettuu.
Tämä on aika hyvä.

Hän asuu näillä kulmilla, yhdessä näistä taloista.

Monena iltana
olen nähnyt naisen napsauttavan valot yksiöönsä,
hetken perästä hän seisoo ikkunan ääressä
kylpytakkisillaan, savuke kädessä,
toisella kädellään vyötäröä painaen.
Hän seisoo siinä
luonteenomaisesti, ikävissään, jouten,
kun valot syttyvät ikkunoihin
ja autot kadun hartsintummassa kuilussa kiitävät
pysähtymättä kohteisiinsa.
Yksinäisyys on sitä,
että painaa kuumat kämmenensä yhteen
tunteakseen ihmisen lämmön,
että kääntyy ja vilkaisee peiliin
nähdäkseen ihmisen hymyn
että purskahtaa itkuun
kuullakseen ihmisen surun äänen.

Rakel Liehu

Minä en polta tupakkaa enkä omista kylpytakkia, mutta muuten tuo nainen voisi olla minä. Kuvittelen itseni vielä vanhaan kotiini. Siellä vastapäätä asuu nainen kissansa kanssa. Ja minä mietin, tuleeko minusta joskus sellainen. 

Joskus, kun tunnen yksinäisyyttä, puristan peukaloni kämmenen sisään. Ja ajattelen, että se on jonkun toisen. Se on turvakallio, joka vakuuttaa, että en ole yksin. 

Kävin vanhoilla kulmilla Joensuussa. Ihan pikainen visiitti, ehkä 24 tuntia perillä. Yllättävän kivuttomasti solahdin omalle paikalleni, tuttujen ihmisten keskelle. En tiedä, mitä odotin vierailulta, en ihan vielä tiedä, mitä sain. Minulle vain tuli pakottava tunne päästä käymään juuri nyt vanhoilla kulmilla. Ja minulle oli siellä paikka. Minua tarvittiin siellä. Juuri nyt.  

Paluumatkalla maisema oli huikaisevan kaunis. Sinisenharmaa hetki. 

Kuuntelin koko matkan Leevi and the Leavingsin kokoelmalevyä. Jotenkin se sopi täydellisesti tunnelmaan. Itkin vähän.

Urholla oli ollut ikävä. 

Ihmiset sanovat liian harvoin rakas. minun oli ikävä sinua. kiva kun kävit. anteeksi. kiitos. Todella tarkoittaen sitä. 

Ja nyt kaikki odottavat sitä Pohjois-Karjalaa, mutta saavatkin vain Elämänmenoa. Koska niin. Minä voisin olla vähän tässäkin. 

 

Vapaus valita parveke.

-Parvekkeet kuvastavat ihmisen kyltymättömyyttä, tyytymättömyyttä ja laiskuutta. Kaikki mistä ei raatsita luopua tai ei jakseta kantaa kaatopaikalle, sullotaan pervekkeelle.
-Parveke on mielentila. 
-Ihmiset ovat aina täynnä halua nojautu eteenpäin ja kurkistella ylöspäin.
-Ne kuvittelevat olevansa korkeammalla kuin ovatkaan, parvekkeet ovat ihmisen ylpeyden tiivistymiä.
-Muistakaa sairaaloiden parvekkeet, miten potilaat nauttivat ensimmäisistä lämpimistä päivistä viltti polvillaan!
-Sinä ja sinun loputon ymmärtäväisyytesi ja hempeilysi.
-Katsokaa nyt tuotakin parveketta.
-Mitä siellä oikein tapahtuu?
-Pitäisikö tuohon puuttua?
-Liian myöhäistä. 
-Sitä paitsi ihmiset tarvitsevat miksi jumala ei tehnyt mitään -kysymyksen.

Jumalat katsovat ihmisten parvekkeita
Anja Snellman: Parvekejumalat (Otava 2010)

Lupaamani kirjakartoitus. Ja yllä suosikkikohtani koko kirjasta - vaikkei se kuvaakaan kirjan tyyliä kokonaisuudessaan.

Aluksi Parvekejumalat oli ärsyttävän rikkonainen ja poukkoileva kirja. Hiljalleen se kuitenkin imi mukaansa ja punoi kahden päähenkilön elämät yhteen kohti julmaa loppua. Kirjan keskiössä on nuori suomalainen nainen, Alla-Zahra, joka on palaamassa islamiin (islam ei puhu kääntymisestä vaan palaamisesta). Toisaalta kirja kertoo (ehkä enemmän) somalimaahanmuuttajatytöstä. Anis on 15-vuotias muslimityttö, joka tahtoisi elää kuten "lumikkitytöt".

Parvekejumalat ei pyri kuvaamaan islamia uhkana tai pahana asiana. Se nostaa esiin kaksi näkökulmaa uskontoon ja uskoon. Alla-Zahra kokee länsimaisen kulttuurin ahdistavana, pakottavana ja tuhoavana. Islam on hänelle kaikkine sääntöineen turvaa ja rajoja. Peittävä pukeutuminen suojaa. Luopuminen vapauttaa.
Anis taas kokee islamin tukahduttavana. On vain sääntöjä ja kieltoja - jotka koskevat vain naisia ja suvun kunniaa naisen kautta. Perhe ei tue opinnoissa, kaikkea epäillään ja yhteisö sanelee tavan elää. Luvattomasta toiminnasta kuritetaan. Alla H. on ainoa vaihtoehto.

Ehkä kyse lopulta on juuri vapaudesta valita. Islam houkuttaa länsimaissa, koska meillä on vapaus valita se. Meillä on vapaus luopua kaikesta, peittää päämme, alkaa rampata rukoushuoneella. Vahvasti islamilaisessa kulttuurissa ei ole samaa vapautta valita kristinuskoa tai länsimaista elämäntapaa. Epäkunnioittava elämä saattaa johtaa "parvekeonnettomuuteen". Alla-Zahra sai valita islamin elettyään ensin rankemman kautta koko länsimaisen nuoruuden. Alla-Zahralla oli myös vapaus olla vahva, itsenäinen, länsimainen musliminainen. Aniksen ainoa vaihtoehto oli joko sopeutua islamiperheensä sääntöihin tai alkaa elää kaksoiselämää. Hänen tulee alistua, säilyttää perheen kunnia - ja kuulua miehelle koko elämänsä.

Näkökulmasta riippuen kaiken peittävä huntu saattaa olla vapauden tai täydellisen tukahduttamisen symboli. Ero lienee siinä, saako hunnun pukea päähänsä itse vai asettaako joku sen sinulle. Saatko sinä valita kommunismin vai valitaanko se sinulle? Saatko sinä valita Jeesuksen vai tuputetaanko se sinulle? Saatko sinä valita yliopiston vai saneleeko sen suvun traditio? Saatko valita puolisosi?

Islam (erityisesti naisen näkökulmasta) on jälleen nousussa. Mutta kuten kaikissa uskonnoissa, myös islamin piirissä esiintyy ilmiöitä, jotka ovat enemmän heimokulttuuriin tai paikallisiin tapoihin liittyviä perinteitä kuin suoraan Koraanisra nousevia sääntöjä. Toki kaikki voidaan tarpeen tullen perustella Koraanilla. Tai Raamatulla.

Ja ihan hetki sitten TV2 lähetti ajankohtaisohjelman arabikulttuurista, jossa naisen kunnia (eli neitsyys) on yksi elämän tärkeimpia asioita. Niin tärkeä, että se voidaan jopa palauttaa leikkauksella. Linkki Areenaan, jossa ohjelma nähtävissä vielä parikymmentä päivää, tässä. (Silminnäkijä: Säädytön nainen)

Ehkä ihmiset todella tarvitsevat mikseijumalatehnytmitään -kysymyksen.

Adventti-iloja.

Parvekenäkymäni tänään iltapäivällä.

Meille satoi sunnuntaina lunta! Vielä aamulla mustasta maasta törrötti lehdettömiä puita kohti kirkastuvaa taivasta. Kirkon jälkeen otin Herculesta katsoessani pienet päiväunet ja herätessäni maa oli peittynyt valkoiseen. Ihanaa! Tosin ihan yhtä ihanaa kinostunut lumi ei ollut seuraavana aamuna, kun kaivoin autoani esiin lähteäkseni äidin kanssa jouluostoksille.

Rakas äitini oli neulonut minulle pitkävartiset sormikkaat! Ohje jälleen Novita-lehdestä syksy 2011. Helmineuleella tuli aika kiva pinta. Tällaiselle kelille juuri sopivat lämmittimet.

Mutta jotain vielä parempaa! SIILILAPASET. Äidin työkaveri oli löytänyt ohjeen netistä (kiinnostuneet voivat googlettaa) ja vinkannut äidilleni, jonka piti tietysti heti päästä kokeilemaan. Kaupasta kerä 7 veljestä Raitaa ja joku pörrölanka, mikä sattui löytymään. Kolmen päivän kuluttua kaksi siiliä pesiytyi meille. Ihan mielettömän sympaattiset lapaset. Pitää vain muistaa nostaa ne korkealle jemmaan, sillä ne ovat myös Urhon ja Ylermin mielestä vastustamattomat.

Olen jo vuosia ottanut kuvia joulukorttiaskarteluistani, etten ihan joka vuosi lähetä samanlaisia kortteja. Melkoisen tyyliuskollinen näytän kuitenkin olevan: keep it simple stupid. Tässä esimerkkejä tämän vuoden tuotoksista. Meillä oli jo marraskuun alussa työporukalla askarteluilta, jossa tuotin ensimmäiset kymmenen korttia. Tykkään itse tosi paljon - toivottavasti myös vastaanottajat. :)

Saatuani tänään adventtikortin innostuin kuluttamaan vapaapäiväni tekemällä loput joulukortit. Hommahan lähti täysin käsistä! Pari puuttuvaa korttia -ajatus muuttui no kyllä sillekin vois tehdä -ketjureaktioksi, ja korttien kanssa askaroidessa meni koko päivä. Idea on sama kuin aiemmissa korteissa, mutta kotini materiaalit ovat rajallisemmat. Korttipohjat ja kiiltopahvin palloja varten ostin, muuten käytin kierrätysmateriaaleja: vanhoja lahjapapereita, jämälankoja, juuttinarua, edellisvuosilta yli jääneitä tähtikuvioita.

(Pingviinikevennys: joulutähti vuodelta 2008 tai jotain) 

Pitkästä aikaa on aikaansaanut olo. Muutama kuori pitää vielä korteille ostaa ja osoite metsästää, mutta siinä se sitten on. Kaivoin myös jouluvalot kaapista ja seuraavaksi taidan viritellä talvisemmat verhot ikkunaan. Onko minusta tulossa jouluihminen? Vai onko tämä kurottautumista omien ihmisten suuntaan? Minä ajattelen teitä, paperihaavojen ja liimatukosten keskellä minä olen teidän kanssanne. :)

Hyvää adventtiaikaa!

ajatukset pitävät elämää öisin ja matkaavat maailman ääriin

Tuntuu, että aina kun aloitan työni tässä seurakunnassa, olen vähän rikki. Ja juuri silloin, kun pitäisi aamulla tojoontua ajoissa jonnekin, ajatukset alkavat pitää omaa elämäänsä.

Laura kirjoitti blogissaan maailman ihanimmasta kaupungista, Roomasta. Inspiroiduin. Kaikkien yöllisten ajatusteni keskellä päädyin matkailemaan muistoihin. Takaisin siihen ihan parhaaseen lomaan. Jos minun pitäisi Harry Potterin tavoin torjua ankeuttaja elämäni onnellisimmalla muistolla, tiivistäisin sen yhden viikon vahvaksi mielikuvaksi.

Meitä piti lähteä matkaan viisi. Meitä lähti kaksi. Aluksi jännitin riittääkö kahdella puhumista koko viikoksi. Ihan turhaan, avasimme kokonaisen maailman. Sama hotellihuone, kaksi sänkyä. Veimme mukanamme omat kahvit ja aamuisin (tai "aamuisin") toinen lähti ostamaan leipää, toinen keitti suomalaiset kahvit. Lojuttiin rannalla tai uitiin altaassa tai luettiin vähän kirjoja. Illan hämärässä lähdettiin syömään. Myöhemmin parveke ja ehkä vähän punaviiniä. Alhaalla kadulla kulkukissoja. (Jaksoin joka kerta sanoa: kato! kissa!) En voi sanoa kokeneeni Kreetaa, sen verran laiskasti saimme itsemme liikkeelle. Silti. Sinne haluaisin uudelleen - tai ehkä en koskaan enää. Ei se olisi sama. Siihen aikaan haluaisin palata näinä pimeinä iltoina, kun lumi muuttuu vedeksi ennen kuin osuu maahan.

 Värikkäät talot ovat hauskoja. Ne vähät kuvat, jotka jollain kaupunkikierroksella otin, ovat taloista. Muistaakseni myös Rooman matkalta on paljon kuvia taloista, seinistä ja katoista... Ja tunnustan, Kreeta oli ensimmäinen ulkomaanmatkani ikinä. Siksi myös talot ovat jänniä ;)

 Satama. Se oli ehkä täällä tai jossain toisaalla, jossa lasista sangriaa sai pulittaa naurettavan summan. Tärkeä läksy: tilaa aina sisältä, mistä näet hinnaston!

 Hyvin kriittisesti katselen laskevaa aurinkoa. Mutta olin todella onnellinen. Vaikka minut raahattiin sunnuntaina suomi-baariin katsomaan formuloita. Hyvää aikaa kirjoittaa postikortteja (joiden tärkeydestä Toinen ymmärsi yhtä vähän kuin minä formuloista - tasan menee onnen lahjat).

Kirkkohan se siinä. Minne muuallekaan teologit menisivät? Koskaan emme kylläkään heränneet sunnuntain messuun... mutta ei sekään haittaa. Nautin kuvan valosta. Ilta-aurinko on yksi maailman kauneimmista asioista.

Jos sama matkakumppani kysyisi mukaansa, lähtisin vieläkin. Ihan minne vain.

Tämä biisi ei suoranaisesti liity mitenkään tuohon matkaan (ja tässä on kumma video, laittakaa silmät kiinni). Mutta aina sen kuullessani palaan kaukaisen maan parvekkeelle, venyneisiin iltoihin. Ja valtaisan onnelliseksi voi ihminen tulla kaiken rikkinäisyytensä keskellä keskiyönkupillisesta teetä, vanhoista valokuvista ja yhdestä laulusta.

Oli kaksi sänkyä, irti toisistaan

se oli enne

tai sitten ei

Kyllä ja ei.

Olin Maata Näkyvissä -festareilla meidän seurakunnan nuorten kanssa. Olen itsekin nuorena kolunnut tuon tapahtuman 4 tai 5 kertaa. Se oli hienoa silloin. Nyt olen pudonnut täysin gospel-musiikin kelkasta. Satunnaisesti kuuntelen biisin tai pari Terapiaa (Teraa) tai No Man's Bandia. The Rain aiheutti yliannostuksen jo silloin 17-vuotiaana enkä ole vieläkään siitä toipunut (mutta kuuntelin keikasta ainakin kolme ekaa biisiä!).

Jos nuorena meninkin festareille lähinnä kavereiden ja musiikin takia, nyt katselin hommaa ihan eri silmin. Parasta oli työntekijäkahvila ja sen suojissa avautuva lepotila. Takahuoneessa tapasi myös vanhoja tuttuja. Kokonaisuudessaan ohjelma on laadukasta. Mielellään nuoria vie tuollaiseen tapahtumaan ja kannustaa osallistumaan myös keskustelustudioihin eikä vain riehaantumaan tunnelmasta.

Toisaalta festareilla oli tosi kotoisaa. Julistus oli sellaista, jonka piirissä olen kasvanut. Oma elämä pitää antaa Jeesukselle. Sielunvihollinen on todellisuutta. Raamattu on Jumalan Sanaa. Kukaan voi olla osa-aikainen uskovainen. Jotenkin kaipaan sanomaa siitä, että "uskovaisuus" ei olisi nuorelle (tai kenellekään) vain harrastus muiden joukossa vaan elämänasenne. Usko on voimavara, jonka varaan rakentaa elämää.

Mutta kun puhuja muistutti painokkaasti siitä, että Raamattua ja Raamatun arvovaltaa on alettu tuhota sisältä päin - siis kirkosta käsin - en voinut olla värähtämättä. Jonkinlainen "tosi uskovaisuuden" etsintä nostatti niskavilloja. Ensimmäisen illan messussa alttarille asteli vain miehiä. Ja minäkin jätin pantapaidan kotiin.

Yksin ylärivillä istuessani kaipasin nuoruuden intoa. Halusin taas olla vain sekava seitsemäntoistavuotias, jolle kaikki on yksinkertaista. Mä uskon Jeesukseen ja mä pelastun. Ei ollut omakohtaisia kysymyksiä avoliitosta, avioerosta, naispappeudesta... tai ainakin vastaukset olivat kyllä tai ei. Olisin aina halunnut olla se nuori, joka säntää eturiviin fanittamaan. Se nuori, joka ostaa festaripaidan ja fiilistelee vuoden. Olen aina ollut vähän tylsä. Istun penkissä, ehkä laulan pari biisiä mukana. Kannan muiden eväät.

Vielä enemmän kuin nuoruuden intoa ja elämän rohkeutta kaipasin kaiken tietävää uskoa. Sitä uskoa, joka tietää olevansa oikeassa, uskovansa oikein, rukoilevansa oikein, lukevansa Raamattua oikein. Uskoa, jolle on olemassa vain kyllä tai ei. Kuinka helppoa se olisikaan.

Olen usein kokenut olevani huono uskovainen. Minä en halua lähetystyöhön. Minä en ole tehnyt uskonratkaisua ja sen myötä täydellistä elämänmuutosta. Teen elämässäni ratkaisuja, joita "oikeat" uskovaiset eivät ehkä tekisi. En huuda kadunkulmissa jeesusonherra. Minä opiskelin teologiaa ja innostuin sen avaamista näkökulmista Raamattuun ja oppiin - enkä silti ajattele sen heikentävän Raamatun arvovaltaa. Minä en julista, että tämä on oikein.

Minun elämäni harmaa alue laajenee koko ajan ja saa uusia sävyjä. Ei ole enää vain kyllä ja ei. Olen aina kai kuitenkin ollut kyselijä, etsijä. Minun uskoni on rakentunut pieneksi ja hiljaiseksi. Pohjimmiltaan se on luja luottamus siihen, että Jumala näkee minut vaikka minä en aina näe Jumalaa. Aina käteni ei nouse ylistykseen eikä suussani ole Jumalalle yhtään kiitoksen sanaa. Silti minä uskon. Sen on pakko riittää.

Kuinka olla pallomerimies, karkkipussikuski, rakkauden kuriiri, 

jos ei linnakkeensa huipulla villinä liehu laupeuden viiri? 

Saanko olla karusellikundi, hiekkalinnan herra, käpylehmäfarmari? 

Kuinka nuhjuiseen sydämeen löytyy lapsenkaltainen sankari?

-Idän Ihmeet

Ehkä parasta festareilla oli Idän Ihmeet. Aivan mahtava livebändi, jolla on hauskoja sanoituksia. Tuoretta.

Viha väsyy.

Joskus vihaan sinua niin paljon. En tiedä, minne laittaisin kaiken vihani. Haluaisin etsiä sinut käsiini ja lyödä sinua, huuta sinulle, repiä sinut auki. Levittelisin sinut pitkin katuja.

Kipu kapseloituu. Sinä olet kuin lonkkaan ammuttu luoti, joka kehitti ympärilleen arpikudoksen. Mutta siellä sinä olet, vierasesineenä minun lihassani. Jossain ihon alla, muka vaarattomana. Ei siihen satu, mutta se tuntuu, jos siihen tökkää.

Sinun nimesi *töks*, sinun kuvasi *töks*, sinun ystäväsi (meidän ystävämme) *töks*, *töks*, *töks*.

Älä sano nähään, ei kattella enää.
Ehkä.
Pitäisikö sinunkin joskus tarkoittaa jotain.

Koti kuvina.

Koti alkaa tuntua kodilta. Melkein valmis.

 

Kukkia on tullut vielä lisää kukkalaudalle tämän kuvan ottamisen jälkeen. Klovni hymyilee ikuista hymyään. Mielestäni kodissani on mummolatunnelma, vaikka se ei tulekaan niin hyvin esiin näin kirkkaassa valossa. En tiedä, johtuuko se kellertävistä seinistä, muovimattolattiasta vai siitä, että huonekalut ovat pieniä ja matalia, enemmän pyöreitä kuin kulmikkaita, mutta kotini on outo sekoitus nuorta naista ja mummoa. Verhot on haalittu kirpparilta ja 50-luvun nojatuolit Pappilan "poistomyynnistä". Samaan sarjaan sointuvaa keinutuolia vielä odottelen.

 

Kotini tärkein sisustuselementti on kissa. Kissat myös määrittävät useimpien esineiden paikan. Särkyvä on kaapin päällä tai lasiovien takana. Pöydällä on muuten kortti Torontosta, missä ystäväni on vielä kuukauden harjoittelussa.  Ylin kuva on otettu aiemmin, sillä samat pehmohanhet ja pupu näkyvät myös tässä kuvassa. Seinällä oleva ryijy on valmistujaislahja perhetutulta. Mustan osion keskelle muodostuu risti.

 

Henkilökohtainen tietotekninen tukieläin. Nyt ymmärrätte, jos lähettelen pikaviestejä muodossa åååååååååååååååååää䨨  Urhon kymmensormijärjestelmän opettelu on vielä vähän vaiheessa.

 

Asunnossa on näppärä pohjaratkaisu. Parveke on iso ja lasitettu. Tämäkin kuva on ajalta, kun aurinko vielä paistoi kolmen jälkeen. Olen myös piilottanut kuvasuhetkellä kissojen raapimispuun ja pikkusälään peittyneen rahin.

Hyvä piilo! Ylermi on meidän mestaripiiloutuja. Muovimatto on muuten kissaystävällinen valinta. Tassu pitää paremmin eikä rivakammistakaan syöksylähdöistä jää niin helposti jälkiä lattiaan.

Keittiö oli ensinäkemältä kamala. Eihän kukaan kiinnitä avohyllyjä varaston tyhjennyksestä ostetuilla metallikulmilla? Ja kuka on vastuussa tästä beigen ja männyn eri sävyjen ilotulituksesta? Mutta kaikkeen tottuu. Ja aika paljon hämää nostamalla esiin kaiken Iittalan, minkä omistaa. Lopulta kai kaikesta, mikä on jotenkin omaa, tulee rakasta ja kaunista.

Tää on ihan kiva, kun on valikoiva katse.

 

Makuuhuoneesta tykkään. Valitsin vaaleita sävyjä, joita sitten piristän pinkeillä matoilla ja oransseilla tyynyillä. Ikkunaratkaisu on ihan uskomattoman typerä, mutta se oikeutti minut ostamaan itselleni uutta Marimekkoa (Lumimarja), jotta sain riittävän pitkän kapan ikkunan peittämään. Ikkunathan ovat näppärästi sisäpihan puolella, joten aamulla voi herätä ennen kahdeksaa mattojen tamppaamiseen tai naapurien keskusteluun oman ikkunan takana (kuumin aihe tällä hetkellä on naapuritalon piharemontti).

Ja tulihan ne pingviinit sieltä! Suihkuverho on muuten sirkusmaisen kylppärini suola. Laatoitus on hennosti vaaleanpunaista, valo sinertävää ja muu kalustus jotain mintunvihreään ja turkoosiin vivahtavaa. Pikanttina yksityiskohtana Paavo Pesusieni -tarra, joka tuijottaa suihkussa juuri katsekorkeudella.

But frankly, my dear, I don't give a damn.

Olen ihan rakastunut mun kissoihin. Niiden pieniin eroihin. Urhosta on tullut todellinen mammari. Heti, kun tulen kotiin, pitää päästä syliin. Kun olen koneella, pitää kiivetä koneen viereen nukkumaan. Ylermi "metsästää" parvekkeella lasin takana näkyviä lintuja. Se on paljon itsellisempi ja ujompi. Mutta iltaisin se katselee yöpöydältä, jokomentäisnukkumaan-katsellaan minua. 

Ihminenkin on paljon onnellisempi, kun käyttää paljon sanoja kulta ja äidin rakas pikku läski. Meillä myös kehotetaan Urhoa tulemaan ulos kaapista. Ja Ylermi, se on peitetty ihan riittävän hyvin.

Äh, mur!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sähköpostini avasin. Siis yliopiston sähköpostin. Kaverini vinkkasi, että nyt on tullut todella hämmentävä viesti teologian osaston johtajalta. Kotimaa24 sorvasi siitä heti myös uutisen, josta on tullut kaveripiirissäni illan jaetuin facebook-linkki.

Huvittavaa sinänsä, että juuri eilen ehdin tänne kötistä kirkon naisistumisesta ja naispappeudesta. Ja siinä se sitten taas komeilee: naisopiskelijoita painostetaan alan vaihtamiseen. Itse en tunnista moista kokeneeni, koska hengailin ihanien ihmisteni kanssa, joille ihminen ei ensisijaisesti ollut sukupuoli vaan persoona - teologisista korostuseroista ja erilaisista virkakäsityksistä huolimatta. En  silti epäile, etteikö tällainen naisvastaisuus olisi nousussa. Etenkin nyt, kun naispappeja on yhä enemmän yhä useammissa seurakunnissa ja yhteistyöstä kieltäytyvien elinolot ovat kaventuneet olemattomiksi.

Miksi vain naispapin kutsumuksen saa kyseenalaistaa? Kuinka montaa miesopiskelijaa nuo samat ihmiset ovat kahden kesken jututtaneet ja alavalinnasta kyselleet? Miksi naisen pitää "tunnistaa", että sisäinen kutsumus papin virkaan onkin vain naamioutunut kutsu opettamiseen tai äitiyteen?

Erityisen tärkeää minulle tuossa osastonjohtajan postissa oli kuitenkin painotus, että nyt ei tehdä kirkkopolitiikkaa, vaan kyse on yliopistoa ja yliopistolaisia koskevasta tasa-arvolaista. Jokaisella on oikeus tulla yliopistoon opiskelemaan haluamaansa alaa haluamalleen linjalle. Oman työllistymisensä voi sitten harkita ja suunnata oman vakaumuksensa mukaisesti. Ihan oikeasti, yritetään olla ihmisiksi.

Tähän loppuun vapaasti lainaten jotain unohtamaani jamppaa, johon tutkimuskohteeni Ratzinger viittasi jossain teoksessaan (ne akateemisesti uskottavat lähteet!):

Jeesus saarnasi Jumalan valtakunnasta, 
me saimme kirkon.

The Rite ja kaikenmaailman papit.

Kuten aiemmin kerroin, sain valmistujaislahjaksi elokuvan The Rite. Katsoin sen tuossa yhtenä iltana. Pidin, vaikka kyseessä olikin aika perus manaus-elokuva. Minuun kuitenkin uppoaa edelleen pieni pelottu. Katolinen teologiakin on kiehtovaa - varsinkin dramatisoituna. Elokuvassa Anthony Hopkins esittää hieman erikoista eksorsistia, jonka oppiin nuori ja epäilevä pappisseminaarilainen joutuu. Elokuva väittää olevansa tositapahtumien inspiroima, ja lopputeksteissä on jopa maininta molempien päähenkilöiden "manausansioista".

Katolinen teologia on innoittanut melko paljon elokuvamaailmaa. Uskonto itsessään sisältää hyviä elementtejä elokuviin käytettäväksi: on paljon symboliikkaa ja mystisyyttä, jota kirkkoon kuuluvatkaan eivät ehkä täysin ymmärrä. Rukousnauhat, krusifiksit ja pyhä vesi näyttäytyvät oivina amuletteina. Vahva usko demoneihin ja enkeleihin, tuonpuoleisen vaikutukseen maan päällä ruokkii tätä vielä lisää. Myös katolinen pappeus on kiehtovaa, sillä se sulkeutuu pappisseminaareihin, luostareihin ja selibaattilupaukseen.

Yleensä (etenkin jenkkileffoissa) pappi on katolisen kirkon paimen, joka on joutunut uskonkriisiin tai epäilee. Kuinka usein elokuvissa kuvataan protestanttisia pappeja? Protestanttipappi on kaksinaismoralisti, kuivettunut ja epäreilu - ei se kiinnosta ketään. Simpsoneissakin pastori Lovejoy on vain huvittavan leipiintynyt hahmo. Myös suomalaisessa elokuvassa pappi on yleensä jyrkkä ja vanhakantainen mies. Pappi on konservatiivi ja moraalinvartija. Kanttori voi olla juoppo, pappi ehkä pyrkyri. Pappi on tylsä hahmo (paitsi elokuvassa Riisuttu mies, jossa pääosassa oli alaston Samuli Edelman).

Myös protestanttinen uskonnollisuus on riisuttu kaikesta mystiikasta. Modernit kirkot näyttävät enemmän uimahalleilta ja palolaitoksilta kuin kirkoilta. Rukous ja virret ovat hiljaista pihinää. Julkisuuteen näyttäytyy vain rippikoulu ja väittelyt homoseksuaalisuudesta ja naispappeudesta.

Nyt on 25 vuotta väännetty naispappeudesta. Vuorotellen televisiossa surusilmin tilittää naispappi, josta ei tykätä ja L-säätiöläinen, josta ei tykätä. Naispappeuskeskustelusta pitäisi kuitenkin päästä jo uuteen vaiheseen: kirkon naisistuminen. Tästä puhuimme myös ordinaatiokoulutuksessa. Meillä kolmella tuoreella pyhäinpäivän papilla oli erillisvihkimys - olimme kaikki naisia.

60-70% kaikista teologian opiskelijoista on naisia. Heistä enemmistö ei todellakaan pyri opettajiksi. Monet miesopiskelijat sen sijaan suuntautuvat joko järjestöihin, opettajiksi tai liittyvät Luther-säätiöön. Kirkon muista työaloista naisvaltaisia ovat kaikki. Tämä alkaa näkyä ongelmana mm. rippikoulutyössä. Leireille ei saada työntekijäedustusta molemmista sukupuolista. Miesteologit saavat helpommin pienten paikkojen kesätyöpaikat. Enkä voi sanoa, että se olisi erityisen väärin. Neljän naisen tiimissä riparia vetäneenä tiedän, että joskus olisi vain mies paikallaan. Ihan jo käytännönjärjestelyidenkin takia. Uskon, että työyhteisötkin pysyisivät jotenkin terveempinä, jos siellä olisi sekä miehiä että naisia. Omassa työyhteisössäni on noin 30 työntekijää, joista viisi on miehiä. Viidestä papista neljä on miehiä.

Miksi kirkko ei kiinnosta miehiä? Mitä naisistuminen tekee kirkolle, sen toiminnoille ja jopa teologialle? Enkä tarkoita, että naispappi olisi huonompi kuin miespappi. Vahvuudet toimia työssä nousevat persoonasta, eivät sukupuolesta. Tunnen monta miestä, jotka olisivat minua parempia sielunhoitajia. Ja myös naispappi voi olla konservatiivi. Miksi yhä tuntuu olevan vallalla ajatus, että naiset vain halailevat puita ja puhuvät pörröisestä Kristuksesta, kun miehet saarnaavat synnistä ja Jumalan voimasta? Miesten ja naisten uskonnollisuudessa ja oman uskon ilmentämisessä on varmasti eroja, ja juuri siksi myös työntekijöiksi tarvitaan molempia sukupuolia.

Eikä naisistumista ratkaista vastustamalla naispappeutta. Eikä naispappeutta kaadeta väsyneillä raamattuargumenteilla tai varsinkaan hieman sovinismin sävyttämillä "naisen paikka"-kommenteilla. Miehiä tarvittaisiin kipeästi myös lapsi- ja nuorisotyöhön. Koulut ovat täynnä naisopettajia, kerhot ja leirit naisohjaajia. Naiset kasvattavat, hoivaavat ja johtavat. Mistä miehenmallia? Naiset ovat vallanneet miesten korkeakoulualat ja miehet ovat palanneet duunareiksi. Miksi?

Kirkon naisistumisesta on vaikea puhua, koska naispappeuskysymys on yhä niin tulehtunut. Sen osoittaa sekin, että pohtiessamme porukalla kuinka mukava olisi saada mies kirkkoherraksi, jokaisen keskusteluun osallistujan pitää muista todeta: minulla ei siis ole mitään naispappeutta vastaan! Minulle on myös selitelty hieman anteeksipyydelleen joitain työjärjestelyjä: ei minulla ole mitään naispappeutta vastaan, en vain lomieni vuoksi voi osallistua kanssasi samoihin työtehtäviin juuri nyt. Enkä minä ollut ehtinyt edes ajatella, että kellään olisi mitään minua, naiseuttani, virkaani tai näiden yhdistelmää vastaan. Eikä minulla ole tarvetta mennä julistamaan pappeuttani niiden joukkoon, jotka eivät sitä hyväksi. Kunhan asialliset hommat hoidetaan. Ollaan ihmisiksi.

Saman teeman äärellä viivähti myös Jaakko Heinimäki Kotiliesi-lehdessä 20.9.2011 otsikolla Naispappien vika.

Summa summarum: katolinen teologia on jännää, protestanttinen nahistelee lillukanvarsista. Katolinen pappi on komea nuori mies, protestanttipappi on vanha mies tai vähän ruma nainen. Ja The Rite on ihan viihdyttävä elokuva. Siinä on myös kissoja. :)

Tunnesyistä.

Minä aina luulin, että jos ei meistä meitä tule, niin kenestä sitten.

Joskus tuntuu, että olen elämän välietappi. Majakka, joka näyttää suuntaa kaiken maailman valaanpyytäjille ja taivaanrannanmaalareille. Yhtä kovasti kuin minä haluaisin kaivaa juureni syvälle jonnekin, elämäni miehet haluavat mennä ja valloittaa jotain. Kukaan ei tiedä, mitä, mutta sinne ne lähtevät sitä jotakin etsimään. Kunnes elämä väistämättä menee eteenpäin, pysähtyy - ja kokoan itseni onnittelemaan omakotitalosta, lapsesta ja kihlauksesta.

Ehkä itsessäni on sitä samaa levottomuutta, mahdottomuuden löytämistä. En suostu kenen tahansa valokeilaan - ja siksi olen kuulemma luonnevikainen, tunteilla pelaava, pelottava nainen. Ja siksi jollain hämärällä tunnetasolla ymmärrän elämäni taivaanrannanmaalareita, jotka heräävät joku aamu lähtemään. Ei se siitä helppoa kuitenkaan tee.

Välillä olen yhä loputtoman loukkaantunut, vihainen ja katkera. Toisinaan puolustelen ja tartun epätoivon vimmalla kaikkeen siihen hyvään, mihin toisessa uskoin. Omaan kuvitelmaansa haluaa uskoa aina hetken pidempään kuin mitä kulissi pysyy pystyssä.

Tunnesyistä pidän puhelinnumerot ja vanhat valokuvat. Tiedän, että jossain vaiheessa mykkyys muuttuu vain hiljaisuudeksi, muistot asettuvat ja valokuvat ovat vain valokuvia. Ja aina tulee uusia. Lopulta.

Nevermind I'll find someone like you.

Kun sulla on niin hyvä tilanne...

Aloitettuani työt olen monessa eri tilanteessa kuullut ihastelua, kuinka hyvä elämäntilanteeni on.

Onhan se. Minulle on tiedossa yli vuodeksi eteenpäin töitä tutulla paikkakunnalla, minulla on kiva asunto, kaksi kissaa ja auto etsinnässä. Porukat hoitivat muuttoni ja kävivät katsomassa asuntoni ennakkoon. Minulla on ystäviä puhelimen ja mesen päässä ja työhteisökin vaikuttaa mukavalta. Minun ei tarvinnut selitellä piispalle asumismuotoani tai parisuhdettani. Eikä ole huolta siitä, mistä puoliso saisi töitä, koska sellaista ei yksinkertaisesti ole. Ei tarvitse miettiä lastenhoidon ja epäsäännöllisen työajan yhdistämistä. Pitää pitää huoli ihan vain itsestään. Onhan se hyvä tilanne.

Kolikolla on kuitenkin kaksi puolta. Vaikka tulin tutulle paikkakunnalle, pitää minun rakentaa kuvani tästä kaupungista uudelleen. On eri asia olla täällä lukiolainen kuin pappi. Putosin sosiaaliseen tyhjiöön hyvin vilkkaasta seuraelämästä. Ystäväni ovat lähteneet (korkeakoulu)opintojen perässä toisaalle, kaksi on jopa ulkomailla. Työkavereiden kanssa en kuitenkaan halua kaikkea vapaa-aikaani viettää. Eikä pelkän puhelinyhteyden varassa lähdetä elokuviin.

Kyse on paljolti siitä, että omat osittain tiedostamattomatkin toiveet eivät vain kohtaa todellisuuden kanssa. Jotenkin sitä ajatteli, että viidessä vuodessa yliopistosta löytäisi jonkun kivan, jonka kanssa olla. Toivoin, että tässä vaiheessa olisin jo jotenkin vakiintunut. Tiedän, että olen nuori ja että elämä on vielä edessä ja ehtiihän sitä sitten olla toisen kanssa myöhemminkin. Mielelläni olisin kuitenkin muuttanut jo jonkun toisen ihmisen kanssa. Jos vain olisi ollut joku, jonka vuoksi muuttaa, olisin muuttanut kauemmaskin. Ihan jo silläkin, että kaltaisiani nuoria naimattomia pappeja ei juurikaan tapaa (missä te kaikki olette?), joten vertaistuki jää ohueksi tällä alueella. Eikä työajaton työ ja ammattiini liittyvät mielikuvat varsinaisesti edistä uusien ihmisten tapaamista. Tapaamista siis muutoin kuin työn ja sen roolin kautta.

Minulle ei ole mikään ongelma olla jouluna tai muina juhlapyhinä töissä. Tottakai voin joustaa enemmän, koska minua ei kukaan odota kotiin. Mutta yksin asuminen ei tarkoita, etteikö minulla olisi muutakin elämää kuin työ. Joskus on vain todella rankkaa tietää, että vain kissat odottavat minua kotiin. Kukaan ei ole käynyt puolestani kaupassa. Autolainaa haen yksin. Ja kun leirit ja koulutuspäivät kääntyvät iltaan, muut osallistujat sulkeutuvat huoneisiinsa soittamaan puolisoilleen ja lapsilleen. Minä muistan hymyillä oikeissa kohdissa: ei minulla ole ketään, hyvinhän tämä käy yksinkin. Niin, onhan se hyvä tilanne.

Karu totuus vain lienee, että aina jollain elämänalueella homma ei toimi. Minä olen pärjännyt opinnoissa. Opin mielelläni (vaikka inhoan sitä, että en osaa heti kaikkea) ja olen päässyt helposti haluamalleni alalle. Olen saanut kesätöitä joka vuosi ja pääsin töihin jo ennen maisterin papereita. Taloustilanteeni on ollut kohtalainen koko ajan. Minulla on paljon ystäviä. Ja yksikään parisuhteeni ei toimi, vaan noudattelee aina samaa, valmiiksi tuhoontuomittua rataa.

Miksi siis surisin tänä aurinkoisena lokakuun päivänä, kun Urho hyppää syliin kesken kirjoittamisen? Ja huomenna saa nukkua tunnin pidempään. Pian voin hukuttautua töihin. Voisi olla huonomminkin.

All the small things.

On kuulemma todella epäreilua ja väärin otsikoida suomenkielisiä lauluja ja tekstejä englanniksi. Minä kuitenkin teen niin. Joskus vieras kieli vain on osuvampaa kuin tämä tuttu ja oma. Esimerkiksi kerran minulla oli ystävä, jota kuvasi parhaiten englanninkielinen sana innocence. Viattomuus ei aivan tavoittanut samaa tai ainakaan se ei riittänyt kuvaamaan koko tuota ulottuvuutta. Niin, joskus vaan pitää saada sanoittaa asioita väärin ja vierailla sanoilla. Minähän olen kaikkien lirpakkeiden, kontemplaatioiden, kötinöiden ja möksötysten ystävä.

Ja nyt minulla olisi vain kaikkia pieniä juttuja. Hyviä juttuja. Koska all the small things ovat aina jotenkin hyviä juttuja, elämän bonuksia, viides kalapuikko.

Meillä oli tosi kiva tyttöjen ilta viime viikolla. Hyvää salaattia, suklaata ja vaahtokarkkeja, hieman punaviiniä (läksiäislahjaksi saatua). Oli hyvää vaikka kuulemma vain pullon vuoksi ostettua - ja se näytti tyttöjen mielestä vähän shampoopullolta, että... Eihän tosin naispapin juhlapukukaan herättänyt heissä kunnioitusta vaan hervottoman naurunremakan. Aikamatka 80-luvulle viidessä minuutissa!

Esittelin tytöille graduani (vaikka tiedän, että akateeminen tutkielma ei oikeasti kiinnosta ketään) ja löysin sen välistä lehdestä leikatun otsikon: Älä aliarvioi punatukkaisen naisen vihaa. Teologien kyky järjestää arkeen pientä huvitusta aina yllättää.

Ordinaatiokoulutuksessa etsin Raamattuni välistä yhtä tiettyä rukousta, mutta löysinkin valokuvan, jonka en muistanut olevan siellä. Siinä on viisi varjoa suon laidalla auringon laskiessa selän takana. Jälleen yksi elämän maamerkki. Those were the days my friend...

Kotiin tullessani postin seasta löytyi ihana onnittelukortti valmistuneelle. Parhaita ovat aina ne pienet asiat, joita ei yhtään osaa odottaa.

Kävin kuuntelemassa entisen proffani yleisöluentoa ja sain hänen uusimpaan teokseensa hienon omistuskirjoituksen. Ehkä jännempää oli kuitenkin löytää yleisön joukosta oma rippipappini, joka innostui ammatinvalinnastani niin paljon, että aloimme jo sopia kollegiaalisia kahvitreffejä.

Urho herätti minut tänä aamuna tuomalla lelupallonsa sänkyyni. Molemmat odottivat minua kotiin makaamalla eteisen lattialla ja Ylermi ei meinannut lopettaa kiehnäämistään ollenkaan. Ehkä me kaikki sopeudumme tähän. Vaikka oli sydäntäraastavaa kuunneltavaa, kun kissat maukuivat kopassaan alkumatkan äidin luota uuteen kotiin. Kuinka itsekästä on omistaa lemmikki, jolla ei ole mitään käsitystä omistussuhteista? Urho ja Ylermi olivat niin pitkään äidin hoivissa, että nyt olen tavallaan riistänyt ne kotoaan. Vain siksi, että ne ovat enemmän minun. 

Kissojen uudesta kodista on kuitenkin löytynyt miellyttävyyksien top 5 -lista:
1. kylpyhuone, etenkin pyykkikoneen päällinen
2. suihkuverho, johon voi syöksyä
3. päiväpeiton alla seikkailu
4. lasitettu parveke (niitä ei saa sieltä sisälle kuin huijaamalla)
5. mikä tahansa kielletty paikka, kuten kaappi, ruokapöytä ja tiskiallas.

Aamulla hetken odotin, että kissat alkaisivat puhua minulle. Hullu kissanainen on siis kehittymässä jossain tuolla syvällä. Siltikin olen iloinen siitä, että kotona on minun lisäkseni jotakin elävää, liikkuvaa ja sosiaalista (vaikkei vielä puhuvaa).

Kaikista pienistä asioista on tänään vähän parempi mieli. 
Ei tartte jantuksessa lähteä kylille riehumaan.

Se on sitten neiti teologian maisteri sinulle!

Sain eilen teologian maisterin paperit. Yliopistolla oli tarjolla kahvia ja kakkua. Ja hienojen valkoisten kansien väliin kätkeytyi oikein kiitettävä tutkintotodistus. Gradusta sain arvosanan Cum laude approbatur - jos se jollekin jotain sanoo. Siis ihan kiva arvosana. Kun ottaa huomioon kiireen, jossa sen viimeistelin saadakseni paperini ulos ajoissa, jotta pääsisin työelämään, arvosana voisi olla huonompikin.

 

Pidin valmistuvan opiskelijan puheen. Suuntasin sen oikeutetusti teologian osastolle, joka on minut kasvattanut. Se oli oodi yhteisölle, jossa sai olla muutakin kuin opiskelijanumero tai suoritusrekisteriote. Itseäkin meinasi alkaa itkettää kesken kaiken, kun katsoin yleisössä herkisteleviä ystäviäni. Kyllä heitä voi jo ystäviksi sanoa.

Sain yllätyksenä hyvin ajatellun valmistujaislahjan. Elokuvan The Rite, koska se käsittelee tutkimaani roomalaiskatolista teologiaa ja tapahtuu Roomassa, silloin kun koko lentoliikenne oli tuhkapilven vuoksi sekaisin. (Olin itsekin silloin Roomassa.) Odottelen sopivaa hetkeä katsoa sen - harmitti ihan, kun en leffaan ehtinyt sitä katsomaan. Kai sitä toisesta jotain oppii, kun samasta tuutoriryhmästä ponnistaa ja viisi vuotta kulkee samoissa saleissa.

Automatkalla takaisin Keski-Suomeen hymyilin välillä tyhmästi ja välillä nieleskelin itkua. Lähteminen alkoi nyt tuntua lopulliselta ja jotenkin todelta. Päivä yliopistolla oli myös outo kokemus. Siellä opiskelijat jonottavat samalla tavalla ruokalaan, lainaavat kirjoja, jonottavat koneelle, manaavat jumittunutta tulostinta, myyvät ja ostavat ennakkolippuja haalaribileisiin. Vain Humpalla oli hiljaisempaa kuin ennen. Minä en enää kuulu sinne. En osta haalarimerkkiä, luovun tunnuksistani yliopiston koneisiin. Samalla olisin halunnut tarrata vielä tiukemmin kaikkeen siihen. Ollaan nyt vielä hetki tässä aulassa kuten aina ennenkin.

Kaksi pitkäaikaisinta ja ominta teologiystävääni olivat kotikonnuillaan ansaitulla syyslomalla, ja yhdellä oli pakollinen luento. Toki heidätkin olisin yleisöön toivonut, mutta tiedän heidän olleen hengessä mukana. Mutta erityisesti yhtä kasvoa jäin kaipaamaan. Olin pakahtua ilosta ja onnesta kaikkien paikalle tulleiden vuoksi - ja samaan aikaan jossain sielun sopukassa odotin yhä vielä Sitä Yhtä. Ehkä siksi se pieni kyynel, kun viimeistä kertaa kotipihasta lähtiessä stereoissa soi Chisun Ennustus.

Sama kappale soi myös kääntyessäni uuteen kotipihaan, sen lehdettömien puiden alle. Vastarannalla näkyvät kaupungin valot.

mä melkein huudan sun perään

mutten haluu enää harhauttaa

sua rakastan niin paljon, että herään

mielummin yksin kuin surusilmäs kaa

kai olin jonkinlainen silta sulle 

oivallusten laitumille

ja nyt pääsit perille

eikä luopumiseen kuole kukaan

eihän muuten mahtuisikaan uutta tilalle

siinä kohtaa irti päästän

vain yhden paidan sulta säästän

mä melkein huudan sun perään

mutten haluu enää harhauttaa

sua rakastan niin paljon että herään

mielummin yksin kuin surusilmäs kaa

Sinkkuelämää.

Nyt on ihan pakko tunnustaa, kun aihe on ollut mielen päällä jo niin pitkään. Olen suuri Sinkkuelämää-sarjan ystävä. Olen iloinnut suuresti siitä, että sarja pyörii uusinnan uusintoina telkkarissa monellakin kanavalla (vaikka se Aidan-vaihe olikin jotenkin tylsä!). Voisin sanoa, että sarja on ihmissuhdeoppaani. Ehkä siksi "parisuhteeni" eivät toimi. Tai ehkä vain löydän sarjasta liian monta kohtaamispistettä oman sotkuisen elämäni kanssa.

Niin se vain on, että parisuhdeongelmat ovat universaaleja. Miehet eivät vain tiedä ja naiset analysoivat liikaa. Soudetaan ja huovataan, vaikka suhde ei voi toimia. Saadaan vahinkolapsi. Tavataan ihan kiva tyyppi, joka rakastuu ja ripustautuu ja alkaa ahdistaa. Rakastutaan väärään aikaan, väärään ihmiseen. Tajutaan kaikki tämä liian myöhään. Tahto riittää vain oman aikansa.

Idolini on Miranda Hobbes. Nainen, jolle ura on kaikkea. Hän on sarjan nelikosta ainoa, jolla oikeasti voisikin olla työnsä puolesta varaa huippukalliisiin kenkiin ja uusiin ravintoloihin. Silti hän on porukan vähiten tyylitelty, jotenkin kaaosmainen, kyyninen. Nainen, joka asuu kissansa kanssa ja tajuaa rakastavansa exäänsä aivan liian myöhään. (Ja sai silti onnellisen lopun, joten ehkä voin itsekin toivoa sellaista...) 

Hannu ja Kerttu -sadun noita on pahasti väärinymmärretty hahmo. Hän oli rakentanut unelmiensa talon ja sitten ne lapset söivät sen! -Miranda

Toinen sarja samalla teemalla on kotimainen Klikkaa mua. Maikkarilla tiistaisin ysiltä. Katsastakaa ihmeessä. Kertoo "toisen kierroksen" ihmisistä nettideittailun ihmeellisessä maailmassa. On pelottavaa kuulla oman elämänsä repliikkejä tv-sarjassa. Ja vielä pelottavampaa, kun ottaa huomioon olemattoman seuraelämäni! :D

Eikä ihminen opi koskaan? Toisaalta ne, jotka oppii, muuttuu kyynisiksi. Eli en edes halua oppia. Onko minut siis tuomittu olemaan ikuisesti 15-vuotias?! -Klikkaa mua

Kyllä, näitä minä katson. Niistä tulee hyvä mieli eikä oma sinkkuelämä tunnu niin yksinäiseltä, oudolta ja toivottomalta. Ja kyllä oman puolensa parivuoteessa löytää ilman pariakin.

Kuulumisia.

Ensinnäkin, miksi löysin niin hienon tuotteen kuin hiuspuuteri vasta nyt? Minulla on paksu ja pitkä tukka. Koko ikäni olen myös pitänyt otsatukkaa, koska ilman sitä näytän vähän penalta - otsista ei siksi voi myöskään kiinnittää sivulle tai päälaelle. Minulla on myös herkästirasvoittuva iho. Voin kertoa, että yhdessä nämä kolme eivät muodosta mitenkään ihanteellista liittoa. Otsatukkani näyttää helposti likaiselta, koska lähmääntyy ihoa vasten, mutta en halua pestä tukkaani joka päivä, koska se vaan on niiiiiin työlästä. Joten useina päivinä mietin koko ajan: näyttääkö otsis limaiselta, olisiko se kuitenkin pitänyt pestä aamulla!? Samalla myös suin tukkaani koko ajan, mikä vain pahentaa tilannetta. Nyt elämääni on astunut uusi päivieni valo: hiuspuuteri. Ei enää limaisena otsaan läsähtänyttä otsista, vaan muutamalla suihkauksella mattapintainen, muotoiluvalmis, pöyheä tukka. Tämä on testattu myös matkaolosuhteissa.

Toisekseen, maailmassa on hirveästi hyviä kirjoja. Suosittelen mm. Sue Monk Kiddin kirjoja Merenneidon tuoli sekä Mehiläisten salaisuudet. Nyt on kesken Riikka Pulkkisen Totta. Lukuelämykseksi toiselle ostin kirjan Parvekejumalat - ihan vain nimen vuoksi.Näistä ehkä tarkempia postauksia joskus. :) Minulla on mielessäni monta kirjoituksen aihetta, mutta olen niin paljon liikkeellä, ettei kirjoittamiselle jää aikaa. Tässä kuukauden aikana ajan lukemattoman määrän kilometrejä: Joensuu, Seinäjoki, Lapua, Kuortane, Jyväskylä. Työyhteisön mukana ehdin Viroonkin.

Elämäni pyörii nyt uuden kodin, valmistumisen ja työhön opettelun ympärillä. Kuvia uudesta kodista laitan tänne, kunhan saan kirjahyllyn paikalleen ja loputkin laatikot purettua. Ilolla voin todeta, että säilytystilaa on kerrankin melko runsaasti (ainakin näin yhdelle hamsterille). Työyhteisö on osittain tuttu, joten siihen on helppo mennä mukaan. Toisaalta en saanut aloittaa tällä kertaa ihan alusta: Hei, olen minä. Täällä minusta on jo mielikuvia, asenteita, muistoja. Puolin ja toisin pitää opetella näkemään uudella tavalla. Oma sopeutumisensa on myös siinä, että hyppäsin opiskelijajoukkojen keskeltä seurakuntaan, jossa työntekijöiden lapset ovat minun ikäisiäni.

Virallisesti minusta tulee maisteri tiistaina. Silloin heitän vähään aikaan viimeisen keikkani rakkaassa opiskelukaupungissani. Lupasin pitää siellä puheenkin.

En vieläkään ymmärrä, että oikeasti valmistun. Että minä olen ihan oikeasti töissä täällä. Enkä minä ihan oikeasti palaa enää Joensuuhun samoin kuin ennen. Välillä koen valtavaa ulkopuolisuutta. En kuulu enää Joensuuhun enkä opiskelijapiireihin, mutta en oikeastaan vielä ole asettunut tännekään. Olen töissä, mutta en kokonaan, koska en ole vielä pappi. Lähettelen papereita sinne ja tänne, opettelen ohjelmien käyttöä, ihmisten nimiä. Opettelen sietämään sitä, että kaikki on kesken. Jälleen kerran huomaan olevani kärsimätön: pitäisi jo olla valmis.

Kaiken keskeneräisyyden keskellä pitää iloitella myös hyvällä musiikilla. Viikon biisivalintani ovat SMG:n Kaunis Marjaana ja Chisun Minä ja mun pää.

Sinä lähdit pois.

Minä lähden pois. Teen surutyötä hiljalleen riisumalla kotia kaikesta omastani. Maleksin päiväni Humpan kahvilassa ja iltaisin siirtelen tavaroita laatikoihin. Olen myös ehtinyt viettää vallan mainiot läksiäiset. Tuntui hyvältä, kun sanottiin älä unohda meitä (kuinka voisin) tulee ikävä (nii miullekkii) ja soitellaan (ja tullaan käymään ja muistellaan ja facebookataan ja... eletään).

Kodista tuli todella orpo, kun otin kaikki kaappien oviin kiinnittämäni postikortit pois. En ole koskaan aiemmin ajatellut, kuinka valkoinen keittiöni on ollut... Otin pois myös runomagneetit jääkaapin ovesta. Viimeisten sanojen kohdalla muistin, että tuo sanataide ei ole olemassa missään muualla, joten otin kuvan viimeisistä merkeistä. Koko hajatelma meni jotenkin näin:

nähdä nainen miehen läpi 

aaltona

salaa pese 

suudelman maku pois

kun kalpea aamuaurinko näyttää

nämä kuvitelmat 

kauneus       kaupunki

harhaa

Uudessa kodissa uudet runot! Ensi viikolla aloitan työt ja muutan uuteen kotiin, jonne saan ottaa myös kissapojat. Ehkä sitten siellä uudessa kodissa tajuan, että tästä tosiaan alkaa uusi aika. Joensuussa on ollut paljon hyvää, ihanaa ja hetkiä ikuisuudesta. Toisaalta täällä on paljon kipeitä muistoja, suruja ja vihaakin (tuskin tätä blogiakaan muuten olisi). Nyt pitää alkaa rakentaa jotakin muuta uudessa roolissa ja uudessa paikassa. Eikä se tarkoita vanhan hylkäämistä. Palaset vain pitää asetella paikalleen ei tavalla.

Pöydän paikalla on pahvisia laatikoita

sydämenmuotoisia haaveita

asioita jotka tapahtui ja joita joiden olis pitänyt olla

aivan eripäin ja aivan erilai

Zen Cafe- Talo

Zen Cafen Talo on minulle yksinkertaisesti muuttobiisi. "Oikeasti" se on erobiisi, mutta kun muuttaa pois jostain, minne on juurensa syvälle kaivanut ja sydämestään palan kätkenyt, tuntee samankaltaista surua kuin erossa. On sekavaa ja yksinäistä. Pöydän paikalla on pahvisia laatikoita. Niihin kirjoitetaan huolella, mitä mikäkin sisältää.

Läksiäisteni jälkeen yksi laatikoistani sisälsi näköjään jotain muutakin kuin "papereita ja kansioita". Nauroin ääneen. Ja ovat muuten maailmankaikkeuden pälleimmät laatikot koota nuo tuollaiset. Insinöörikään ei ymmärrä pakkauksen kylkeen painettua kuvallista ohjetta. Naisteologi kokoaa laatikon kolmesti väärin - ja lopulta oikein hyvin. (Edit. Yritin havainnollistaa asiaa miehelle. Hän tuijotti laatikon kylkeen painettua ohjetta noin puoli minuuttia ja kokosi laatikon toisessa puolikkaassa. Niin tämän takia miehiä ylipäänsä pidetään. Mutta ei se ihan kokonaan selitä sitä häivähtävää ikävää...)

Ison ikävän ihmisiä, tai ainakin osa heistä kaikista.

matkalla kirjoitan

nimikirjaimesi jäiseen ikkunaan

Lämpöisiä juttuja.

Syksy on täällä. Outo ja väritön syksy. On syyskuun 21. päivä ja puut ovat enemmän vihreitä kuin keltaisia tai punaisia. Sade vetää jopa vannoutuneen syysihmisen mieltä vähän matalaksi. Onneksi on punaiset Hai-saappaat ja keltainen sadetakki. Sellainen, jonka nähdessään alkaa hyräillä "sinä lähdit pois, minä katselin parvekkeelta..." Ja onneksi nyt on aikaa vetuloidan Humpan kahvilassa, lukea kirjaa ja neuloa!

Pälli ilme (tervetuloa nunnaluostariin!), mutta tarkoitus oli havainnollistaa tämän reuhkanan käyttötarkoitusta. Eikä minulla ole kanssa-asukkaita ottamaan ihania taidekuvia (eikä tämä ole sellainen blogi) ja itselaukaisusta en edes sano mitään. :)

Tässä yritin havainnollistaa huivin kokoa ja väriä. Lanka on siis Novitan Polku, väri Porkkana. Tykkään väristä tosi paljon, vaikka se alkuun vaikutti melko tummalta. Ohje löytyy Novitan lehdestä Syksy 2011. Itse en yrittänytkään tasata kahden langan raidoitusta ja käytin täydet kerät, jolloin huivista tuli hieman isompi ja "sekavärisempi" kuin ohjeen mukaan olisi tullut. Tämä oli nopea tehdä luennolla istuessa.

Tässä yksi ikuisuusprojektini. Mallin löysin vuosia sitten Hehkuvaisen (vanhasta?) blogista. Ohje oli englanniksi, enkä tiennyt, minkä vahvuista lankaa työhön tulisi käyttää. Käytin Isoveljeä, mikä on aivan liian vahvaa tähän pitsineuleeseen. Paremmin sopisi jokin Polku-langan paksuinen puuvillalanka. Pitsikuvio on kuitenkin ihana ja melko helppo. Neuloin tätä takkia kesinäni Ähtärissä ja viimeistelin sen viime syksynä. Opin todella paljon tätä väkertäessäni. Raglan-hiha ja pitsikuviot eivät enää kauhistuta minua.

Tässä kuvio näkyy hieman paremmin, vaikkei pääsekään oikeuksiinsa kuvassa. Napit näyttävät mustaa vasten ihan kissan silmiltä.

Ja kissan silmistä kissoihin.
Minulla on ollut ikävä mun poikia. Eli pikkuisia kissojani, jotka asuvat evakossa äitini luona, koska omassa asunnossani ei saa pitää eläimiä. Enää ne eivät ole kovin pieniä, mutta pörröisiä ja mutanttivarpaisia ja -silmäisiä edelleen.

Tässä on mun neiti. Ylermi-Kyllikki, sukupuolineutraalisti kasvatettu kissa (Ylermi yllätti parin viikon oleskelunsa jälkeen olemalla tyttö, mutta puhun edelleen mun pojista). Tämä on varsinainen rimpula, joka nukkuu paljon ja mitä venyttyneimmissä asennoissa. Herätessään se pitää konserton: olen herännyt, huomatkaa minut. Vapaa-ajallaan Ylermi tekee lähes maanisella innolla kaivauksia kukkaruukkuihin ja myllättyään multaa koko asuntoon lekottelee itseensä tyytyväisen näköisenä seinänvierustalla.

Urho on kunnon kolli, vaikkakin jo munaton. Laiska läski, joka on jo kasvanut yli raapimispuustaan, ja jonka lempimakuupaikka on lavuaari. Siskoaan rauhallisempi, mutta kehrätessään kovaäänisempi. Kissa, jolla on todella suuret luulot itsestään ja omasta herruudestaan. Urho on selkeästi myös evoluution seuraava askel kohti kissojen maailmanherruutta, sillä sillä on peukalo.

Kun maailma on kylmä ja kova, pitää etsiä jotain pehmeää ja lämmintä. Keitetään vaikka teetä.

Yksin.

Kunhan vaan hoidat nyt työsi.
Pääasia, että saat gradun tehtyä.
Keskityt vain siihen työhaastatteluun.

Tiedättekö, ystävät, minä tein tuon kaiken. Selvitin kesätyöt kunnialla, hyvien ihmisten kanssa. Gradu olisi pitänyt varmuuden varalta palauttaa viikkoa aiemmin, mutta tehty se on. Ja työhaastattelussakin hurmasin persoonallani (vaikka en ole koskaan pitänyt itsenäni erityisen hurmaavana) ja olin se iloinen ja hymyilevä nainen, jonka elämässä tuoksuu pulla.

Nouse ylös,
jatka matkaa, 
älä välitä

Tiedättekö, minä en halua enää. Joko nyt saa pysähtyä?

Minä en polta siltoja, tai jos poltan, olen ensimmäisenä itse virittelemässä lauttaa kahden rannan välille. Tiedän, että helpommalla pääsisi, kun voisi vain kääntää selkänsä ja lähteä. Minä en vain tee niin. Enkä ajatellut jäädä näihin rakennelmieni raunioihin ikuisiksi ajoiksi pyörimään, mutta jos vähäksi aikaa saisin pysähtyä. Tarkistaa tilanteen. Tunnustella. Olla vihainen. Surra. Muistaa.Hyvässä ja pahassa.

Annoin itselleni luvan sulkeutua. Annoin itseni olla se v-mäinen ämmä, joka ei jaksa niellä muiden hyvää tarkoittavia neuvoja tai aforismeja elämästä. Yhden viikonlopun ajan pakenin kirjojen tarjoamiin maailmoihin ja päiväuniin. Muistelin kadonnutta aikaa. Hymyilin sellaista surumielistä hymyä, jolla jätetään hyvästejä jollekin rakkaalle. Välillä tunsin rintalastan alla polttavaa ikävää. Kai minä kirjoitin tarinaa, jotta kestäisin tämän kaiken. Sillä ihminen kestää kaiken, josta voi kertoa tarinan.

Lauantai-iltana sohvan nurkassa neuleen ja elokuvan kanssa olin hetken se laulun onnellinen nainen. En kaivannut minnekään. Olin kokonaan siinä.

Ja sunnuntai-iltana leivoin pannukakkkua, niin kuin niin monena iltana olen leiponut muita varten. Nyt tein sen vain itselleni. Ohikiitävän hetken ajan tunsin olevani yksinäinen.

Reggae ei ole oikein mun musiikkia. Tämä kuitenkin jotenkin tiivistää viikonloppuni. Raappana aina joskus osaa. Näinä pimeinä iltoina ei itsenäisyys tunnu siunaukselta.

Nimikirjaimet.

On ensimmäinen aamu
josta tietää varmuudella, että on syksy
olen viimeistä kertaa
nyt jo aivan liian kylmässä järvessä

tiedän että toisaalla
vesi on lämmintä
ja että pidät siitä
kun se juoksee hanasta

ja tiedän ettemme odottaneet toisiamme
että jossain on se parempi nainen
että miehiä on monia
mutta tiedän myös sen
kun kuolen
ajattelen sinua

En ole vuosiin voinut kuunnelle Scandinavian Music Groupin levyä Nimikirjaimet. Pidän jokaisesta laulusta, joka levyllä on, mutta kokonaisuus liittyy liikaa syksyyn ja talveen 2008. Levy ei ollut SMG:n suurimpia hittejä, ja itsekin löysin sen neljä vuotta ilmestymisensä jälkeen. Nimikirjaimet on selkeästi syksyn levy. Samalla se on yksi niitä harvoja levyjä, joihin minulla on jonkinlainen "suhde".Se ei auttanut minua minkään ajan yli, se ei muuttanut elämääni tai mennyt pilalle. Se vain jäi maamerkiksi elämän polulle.

Ja kun kerrot viikoista joina ei nähty
mä kuulen vain kuinka sun ääni 
nousee ja laskee
ja kuinka samaan aikaan se hento nainen
jonka voi nähdä aamuyöllä
tuo lehden naapureille
mutta ei mulle
se ei ikinä tuo sitä mulle

Sillä aamulla kun pihaa kolattiin
mä huomasin että kaikkeen
kaikkeen lopulta kyllästyy
hymyilen niin että hampaat näkyy
otatsä vielä teetä?

Ehkä tämä syksy on samalla tavalla säälittävä kuin se silloinen. Mahdoton. Kannan outoa surumielisyyttä mukanani. Olen täällä ja samalla poissa. Kai jokaisessa erossa käydään läpi sama ero, luovutaan samoista maailmoista. Se kai saa minut yhä uudelleen palaamaan samoihin kappaleisiin. Niihin, jotka sanoittavat sen, mitä en itse osaa.

tänään ilman mitään sen kummempaa syytä
te rupesitte käymään mun hermoille
älkääkä illalla odotelko mua
niin kuin jossain tv-sarjassa

Moni kappale kulkee mukanani tarinana. Lainaan omaan elämääni sanoja näistä lauluista. Ehkä se vain on osoitus siitä, kuinka kaikista yksityisimmät ja kipeimmät kohdat elämässä ovat lopulta hyvin universaaleja. Rakkaudenkaipuu, erot ja ikävät asettuvat samoihin kaavoihin, ja niistä tehdään loputtomasti lauluja.
Silti ei voi väittää tietävänsä, miltä toisesta tuntuu. En minä halua kuulla, kuinka minua ymmärretään. Ymmärrys on sitä, että saan olla poissaolevana paikallani kahvipöydässä eikä kenenkään tarvitse sanoa mitään selittävää.

En tee mitään
laitan luurini kiinni
en kaipaa rakkaitani
enkä toivo että joku minua kaipaisi