Kaksi nimeä.

Kotiovessa on kaksi nimeä. Siinä se nyt on. Todiste. Tuon oven takana asuu kaksi ihmistä (ja kaksi kissaa, mutta se pitää itse päätellä ovikyltistä). Olemme nyt viikon opetelleet elämää saman katon alla ilman parasta ennen -päiväystä. Onhan Kalamies ollut täällä yhtenä talvena kaksi kuukautta ja viime kesänäkin useamman viikon. Mutta niissä oleskeluissa on aina ollut eräpäivä - kun harjoittelu loppuu, kun opinnot alkavat... Nyt täällä on kahden ihmisen huonekalut, astiat, vaatteet ja elämät.

Huomaan taas hämmentäväni ihmisiä asumalla näin. Sillä eihän tässä ammatissa voi. Eihän tällä taustalla voi. (Tosin en ole koskaan elänyt varsinaisessa ydinperheessä, joten riippuu ihan, että mistä kulmasta katsotaan.) Naapurit kysyvät vähän varovasti todeten. Tutuilta tulee epävarmoja hymyjä, että kivahan se...on...kai.

Huomaan miettiväni yhteisön reaktioita. Puhutaanko takana päin? Tosin, milloin ei olisi puhuttu? Milloin ei olisi tiedetty minua paremmin, millaisesta perhetaustasta tulen ja millainen ihminen siksi olen? On totta, että virkani puolesta minun tulisi eläää esimerkillistä elämää (tavoitella kirkon ideaalia). Mutta miten sitä eletään?

Viime aikoina olen pohtinut paljon itselle rehellistä elämää. Siihen liittyy vahvasti myös Jumalalle rehellinen elämä.

Olisimme voineet muuttaa Kalamiehen asumaan nimellisesti toiseen osoitteeseen, ehkä jopa ihan naapuritaloon. Tai olisimme voineet päräyttää maistraatissa naimisiin muuttopäivänä, jotta oveen saataisiin vain se yksi nimi. Tai olisimme voineet venyttää kaukosuhdettamme vielä yhden vuoden, elää omia elämiämme omilla maillamme. Nämä valinnat olisivat miellyttäneet yhteisöä, näyttäneet oikeilta. Rehellisiä ne eivät olisi olleet.

Minä tunnen itseni. Olen elänyt yksin pitkään. Minun pitää saada opetella toista. Pitää saada asettua ensin kahdella nimellä. Että sitten voisi olla vain yksi nimi. Sillä yhdessä eläminen on minulle vakava ja iso asia. Avioliitto on minulle vielä isompi asia. Ja nämä kaksi pilaria haluan rakentaa huolella. Yhtäkään hyllyä ei kannettu kynnyksen yli kevein perustein, eikä kutsukorttimalleja googlata huvin vuoksi, vain haavekuvien takia.

On tämä tunne-järki-ristiriitansa vaatinut. Että kun ei voi. Mutta kun tuntuu oikealta. Kun on ihan innoissaan siitä toisesta nimestä, mutta ei tiedä, onko se soveliasta.

Kaksi nimeä kotiovessa kertovat: tämä on minun elämääni. Tämän valintani kanssa elän ja Jumalani edessä seison. Tämän kaiken olen saanut Jumalalta lahjaksi. Tätä minä vaalin. Tästä minä kiitän.

Saako rukoilla?

Naamakirjan puolella yhdessä tietyssä ryhmässä keskustellaan rukousaiheista ja niiden tärkeydestä. Että saako pyytää rukousta kurkkukivun puolesta, kun kuitenkin edellinen pyysi rukousta vakavasti sairaan läheisen puolesta. Muistelen, että yhdessä toisessa ryhmässä "keskusteltiin" joskus rukousopetuksesta - ja myös siellä oli jonkinlaisena pohjavireenä ajatus, että on olemassa oikeaa ja vähemmän oikeaa rukousta. Ainakin seurakuntalaisille pitäisi opettaa, ettei Jumalaa kannata vaivata kovin pienillä ja maalaisjärjellä ratkaistavissa olevilla asioilla. "Jumala ei ole mikään toiveautomaatti!" 

Olen siis itse pahimmanluokan rukouksen väärinkäyttäjä. Olen kuluneen kesän aikana osallistunut esim. rukoushaasteeseen, jossa kolmen päivän ajan sai julkaista kolme itselle tärkeää rukousaiheitta. Olen pyytänyt rukousta mm. kadonneen kissan, poikaystävän työpaikan ja yhden muuton puolesta. Asioita, jotka eivät ole maailmanluokan mittakaavassa mitenkään olennaisia. Työttömiä on Keski-Suomessa valtavasti, kissoja katoaa ja löytyy joka päivä... Mutta nämä olivat oikeasti minun elämäni suuria asioita. Toki olen pyytänyt rukoustukea myös "oikeasti isoissa" asioissa - läheisen sairaus, laitoksissa kohtaamani vanhukset... 

Kadonnut kissa tuli vahingoittumattomana takaisin kotiin. Kalamies sai työpaikan, ainakin kuukaudeksi. Muutto ei saanut minua raivon partaalle eikä mitään olennaista mennyt rikki. Ja minä kiitän Herraa tästä kaikesta. Nämä pienet vastaukset vahvistavat minun uskoani. Muistuttavat minua siitä, että Jumala on niin suuri, että ymmärtää myös yksityiskohtien merkityksen. Kestän silloin myös sen, että Jumala toisinaan vastaa ei. Rukous ei parantanut, ei avannut ovia. Koska Jumalalla oli omat suunnitelmansa. 

Ei Jumala ole toiveautomaatti. En minä osaa tai voi vain istua paikallani ja rukoilla. Jos olen sairas, otan lääkettä. Jos jotain on kateissa, etsin sitä. Jos tarvitsen työtä, haen aktiivisesti. Mutta kaiken tämän voin tehdä rukoillen. 

Omin rukoukseni on kuitenkin varsin pientä ja arkista. Voin rukoilla myös toisten varsin arkisten asioiden puolesta. Ei ole niin tyhmää tai turhaa pyyntöä, etteikö Jumala voisi sitä kuulla. Ja kun kaikki muu hengellisyys väsyttää, sanat ovat painavia ja messut liian pitkiä, rukous jää. Ne pienet huokaukset: "pidä minusta kiinni." 

Jumala on suuri, mutta me ehkä teemme hänestä pienen. Jota saa vaivata vain isoilla rukousaiheilla. Jonka siunaus ja johdatus riittävät vain tiettyyn rajaan asti.