Yökyläilyn haasteet.

Lapsena ehkä parasta oli yökyläily. Jossain vaiheessa äiti jo alkoi rajoittaa sitä, kun aina meillä olisi ollut joku ylimääräinen olemassa. Aikuisena ne rajoitteet löytyvätkin sitten jo omasta päästä. Olen näin aikuisena löytänyt itsestäni ehkä palasen neurootikkoa, mutta monet pienet asiat ovat alkaneet yökyläilyssä kalvaa mieltä. Valtavassa paljastelun vimmassani ajattelin jakaa ne teidän kanssanne.

Ensimmäinen haasteeni on muistaa ottaa mukaan yöpaita. Nukun kotona usein alasti ja vaikka lähden leirille monta kertaa vuodessa (sinne sen yökkärin kyllä muistan aina ottaa!), niin liian usein kassia avatessa toteaa yöasun unohtuneen. Onneksi mukana yleensä aina on ylimääräinen t-paita tai alustoppi, joka ajaa saman asian. Sitten ovat nämä itseni ulkopuolelta tulevat haasteet.

Erirytmisyys. Olen aamu-uninen. On kamalaa olla vierailulla paikassa, jossa tietää isäntäväen olevan jo aamuseiskalta valmiita toimintaan. Väistämättä myös itselle tulee olo, että kello soimaan ja teippiä silmään, jotta voi hyvänä kestittävänä olla mukana menossa aamusta alkaen. Nukun yleensä huonosti, kun stressaan tätä jo etukäteen. Toisaalta yhtä kamalaa on epämääräinen "no, kattellaan milloin herätään". Korva tarkkana siis kyttään heräämisestäni alkaen, joko toinen liikkuu. Tämä ei muuten ole ongelma silloin, jos on yökylässä jonkun tosi tutun ihmisen luona. Silloin voi ihan hyvin nousta hiimailemaan ja lueskelemaan tai jatkaa uniaan. Kyllä se potkii ylös, kun ei enää jaksa odottaa. :D

Renkat ovet. Yksi pahimmista, etenkin hieman vieraammassa paikassa, ja etenkin öisin. Renkka ovi on yleensä aina joko siinä huoneessa, jossa itse majoittuu tai sitten wc:n ovi. Lähdet hiljaa yöllä vessaan - ja ovi voisi herättää vaikka karhun talviunesta. Lukkoa pitää renkuttaa auki ja kiinni, sarana narisee, karmit ovat turvonneet, joten ovi todellakin survotaan kiinni JA auki. Ehkä ainakin kerran kokee myös sen paniikkihetken: mä en saa tätä ovea auki, olen loukossa täällä!

Meillä on muuten myös vaikeat ovet. Ei krenkat, mutta vaikeat. Wc-kylppäriin kuljetaan pukuhuoneen kautta. Vain pukuhuoneen ovessa on lukko, wc:n ovessa ei. Kun kukaan ei ole vessasssa tai suihkussa, täytyy pukuhuoneen ovi pitää auki, koska kissojen hiekkalaatikko on pukuhuoneessa. Ihan pari kertaa saa tämän aina ohjeistaa kelle tahansa, joka meille tulee: jätä pukuhuoneen ovi auki, kun tulet pois sieltä.

Ei roskakoria wc:ssä. MIKSI!? Ymmärrän, jos olen yksin asuvan miehen luona käymässä, että ei ole tullut mieleen sijoittaa roskista vessaan. Te muut: miksi?! On riittävän kamalaa, että on menkat vierailuaikana ja sitten joutuu vielä kuskaamaan intiimituotteitaan mieluiten koko kämpän läpi sinne keittiön roskikseen. Tai sen unohtaa lavuaarin reunalle. Kyllä, menkat ovat luonnollinen asia. En silti halua mainostaa niitä kaikilla asukkaille. Ja olisihan sinne vessan roskikseen helpompi myös jättää mm meikinpuhdistuksesta tuleva jäte, kuten vanulaput.

Tunkkaiset lakanat ja pyyhkeet. Onko tämä joku pesuainejuttu? Jääkö hajuttomasta pesuaineesta tietynlainen haju pyykkiin? Vai laitetaanko pyyhkeet ja lakanat vielä kosteina kaappiin vai mistä tämä johtuu? Itsehän saatan "pistohaistella" omia pyyhkeitä ja lakanoita siltä varalta, että niihin tarttuisi tunkkainen haju. Enkä tarkoita, että pyykin kuuluisi haista pesuaineelta tai huuhteluaineelta - niiden ei kuuluisi haista miltään. (Tämä on ehkä eniten sellainen "hulluuden rajamailla" -kohta.) Minä siis myös petaan meille vierashuoneen sänkyyn valmiiksi yhdet puhtaat lakanat aina edellisen yökyläilijän lähdettyä. Helpottaa kummasti sitten illalla nukkumaan käydessä, kun ei tarvitse alkaa kötöstellä täkkejä ja lakanoita tuhannen väsyneenä.

Lemmikit. Tämä ei ole minulle mikään varsinainen ongelma. Meillä on kissoja ja sitä myöten aina myös karvaa - ja utelias kaveri mukana suihkussa, aamulla vastassa vessan matolla jne. Lemmikkiin tottumattomalle karvakaveri voi olla haaste - allergikosta puhumattakaan. Enkä minäkään ihan kaikkien kavereideni lemmikkien tapaamista niin innolla odota. :D

Ehkä suurin haasteeni on se, että haluan olla mahdollisimman vähän vaivoiksi. Olisin mielelläni helppo ja huomaamaton. Krenkat ovet ja puuttuvat roskikset tekevät siitä toisinaan haastavaa. Lähinnä minulle. Siltikään en aio luopua kavereiden nurkissa roikkumisesta, sukulaisvierailuista ja siitä vakaasta ajatuksesta, että meille saa aina tulla.

Onnelliset.

Hoplaa.
On vuosi vaihtunut ja kirjoittaminen jäänyt. Nainen on edelleen sama. Takuuaika ummessa, ei voi palauttaa. Pakko pitää.

Päivitin facebookiin uuden profiilikuvan. Oikeasti se oli vanha. Keväältä vuonna 2011. Sen otsikkona on onnellinen nainen.

Minä olin. Ja olen taas. Mutta eri syistä, eri paikoissa, eri ihmisten kanssa.

Muistan vieläkin, mitä minulla oli päällä sinä päivänä, kun kuva otettiin. Oli maaliskuun kahdeksas päivä, sellainen nihkeä, aurinkoinen kevätpäivä. Vähän loskaista ja liukasta ulkona. Naistenpäivä. Minun ovelleni tuotiin silloin kukkia. Minulla oli musta paita ja villainen hame, johon en ole mahtunut enää valmistumisen jälkeen. Ehkä muistan sen kaiken niin hyvin, koska kaikki oli vielä alussa. Tai koska sen kaiken tiesi vielä menettävänsä. Kevätiltapäivät kahviloissa laahustamassa luennolta toiseen tai viipymässä vielä hetken ennen kotimatkaa. En ollut vielä antanut itselleni lupaa olla onnellinen - saati ihastunut rakastanut. Siinä kuvassa se silti näkyi.

Aikuiset ihmiset osaa olla eron jälkeen ystäviä, eikö niin? Kunhan pöly vähän laskeutuu, niin soitellaan ja käydään kahvilla ja tullaan humalaan toistemme häissä - eiks nii?
Ei.
Erossa menee jakoon paljon muutakin kuin astiat ja huonekalut. Siinä menee ystävät, sukulaiset, tavat ja tottumukset. Ihminen on sellainen vyyhti, ettei erossa mene rikki vain yksi suhde. Se repii mukanaan kymmeniä. Osa niistä juurtuu uudelleen - vähän kuin ne muutosta toiseen mukana kulkevat huonekalut. Osa jää toiselle. Osa katoaa kokonaan. Niin se vain on, että toiset asiat ja ihmiset ovat enemmän Sen Toisen. Kipeintä niistä luopuminen tekee silloin, kun luuli niiden olevan omia.

Kilpikonnat jäävät sulle, sinunhan ne on.

Siitä on nyt viisi vuotta, kun istuin Kalamiehen pöytään. En enää muista, mitä minulla oli päällä. Muistan, että oli pakkasta ja seuraavana aamuna satoi jo räntää. Opettelin olemaan onnellinen. Ihan he***tin vaikeaa! Kun sitä on kerran sydämensä hulluudessa saanut turpaan, ei rajalinjoja helposti haudata. Viis vuotta ja edelleen on minun ystäviä ja Kalamiehen ystäviä. Viihdymme toki toistemme seurassa, mutta Suuren Jaon sattuessa kohdalle, minä tiedän, mikä on minun. Avioliitossa kaiken pitäisi olla yhteistä. Meillä on erilliset tilit (jopa pankit!), avioehto ja omat ystävät. Meillä on häkkivarastossa ylimääräinen kahvinkeitin (että on sitten erotessa molemmille oma keitin).

Kamalaa? Ehkä.

Silti olen onnellinen. Olen, vaikka se ei näkyisi kuvasta. Avioerokahvinkeitin pölyttyy varastossa. Ei sitä ole aikomusta sieltä ottaa käyttöön. Mutta omalla tavallaan se muistuttaa elämän arvaamattomuudesta. Onnen katoavaisuudesta.

Minä olin onnellinen ennen kuin tiesin sitä itse.
Olin menettänyt onneni, ennen kuin huomasinkaan.

Sen vanhan valokuvan hienous on kaikessa tässä. Onnellinen nainen - mitä sitä syitä kyselemään.