Rahapuhe.

Kaikki myydään. Kohta varmaan ihmisetkin. Kukaan ei osta, mutta kaikki myydään. Koska ei ole rahaa. Olen väsynyt rahapuheeseen. Puhutaan mistä tahansa, lopulta puhutaan rahasta. Pitää olla valmis luopumaan, tinkimään, ajattelemaan uudella tavalla. Pitää olla valmis myymään. Miten itselleen laittaa hintaa?

Laman lapsena kannan mukanani varmaan jonkinlaista rahapuhetraumaa. Ei sitä rahaa koskaan liikaa ollut, kun olin lapsi. Ei me nyt köyhiäkään oltu, tai en sitä koskaan niin kokenut, vaikkei ulkomailla rampattukaan. Mutta rahapuhetta oli paljon. Jossain taustalla vaikutti aina raha ja puhe siitä, kuinka sitä ei ole.

Loman jälkeen toisena työpäivänä olen taas puhki. Ihmisille jaksan olla kiva - jotkin ammattikunnioituksen rippeet täytyy koittaa säilyttää. Työkavereille en enää jaksa. Kiitos, oli hyvä loma. Ei, ei minua tämä marraskuun pimeyskään niin paljon ota kupoliin kuin tämä työ. Kun kaikki aikakin on myyty. Automatkalla moottoritiellä kirjoitat avauksia keskusteluryhmään. Kastekeskustelusta palatessa taistelet päänsärkyä vastaan (joka lopulta voittaa ja kaataa sänkyyn). Yötä vasten rusentaa paperille edes jotain huomiseen adventtikirkkoon. Että hoosianna vaan sullekin!

Ollaan yhteisellä asialla ja kaikki joustaa. Eli Prinsessa vois ottaa nyt nämä saikulla olevan työt. Ja niitä kesälomiahan voi ihmiset pitää sitten syyskuussakin - tai vaikka viikon pätkissä pitkin kesää - loma kun on aina loma! Väärään aikaan se loma on kuitenkin. Kun on riparitkin väärään aikaan, ja väärät työntekijät ja leirikeskus. Taitaa hintalappukin olla väärä. Pitäisi ottaa lomarahat vapaana, mutta jos ei sinne kalenteriin enää mahdu edes se normaali kesäloma?

Luojalle kiitos niistä työtovereista, jotka huomaa toisinaan pelastaa tämänkin uupuneen perseen. Käsiohjelmat on printattuina lokerossa, virret valittuna ja atk-setä soitettuna paikalle.

Parin päivän päästä alkaa uusi kirkkovuosi ja veisataan Hoosiannaa. Yksi pastori veisaa sydämensä pohjasta: auta, pelasta. Silti kirkkovuoden viimeiset sunnuntait ovat suosikkejani. Ne muistuttavat siitä, että kerran rahapuhe loppuun. Taivaan ja maan kuningas palaa eikä kukaan enää kysy hintaa.

Jeesus, pistä aasiin vauhtia.

Marraskuu.

Aamulla on kylmä. Silti täytyy avata makuuhuoneen ikkuna edes hetkeksi. Unesta jää raskas haju. Pitää tuulettaa. Kissa tunkee itsensä tuuletusikkunan väliin, painautuu hyttysverkkoa vasten. Se haistaa vapauden. Minulle se on vain kylmää loskaa, marraskuuta.

Olen syksyihminen, mutta tämä aika ei ole minua varten.

Toista vuotta peräkkäin kalenteri huutaa Hoosiannaa lokakuun lopusta pitkälle marraskuuhun. Siunauksia ja kasteita, kasteita ja siunauksia. Muutaman jumalanpalveluksen jos välissä heittäis. Olisi sijainen ja tekisi ne toisenkin työt omiensa päälle. Onhan meillä keikkalaisia, mutta ei ne ole virastolla silloin, kun omainen ei enää jaksa ja haluaa puhua papille. Ei ne ole saattamassa sen jälkeen, kun arkku on peitetty raskaalla marraskuun mullalla ja kukat ovat paleltuneet ensihyhmän alla. (Tässä kohtaa mielessä vilahtaa ajatus: eihän meillä enää kukaan ole!)

Aallonpohja tuli vastaan. Sen tunnistaa siitä, että itkee muistotilaisuuden jälkeen sitä, ettei jaksa enää itse. Että tuntuu, että hukkuu. Siinä hetken märistyään, pyyhkii silmät hihaan, ajaa kotiin, pesee kasvot, meikkaa uudelleen ja lähtee pitämään keskusteluiltaa. Jaksaa kuitenkin. Aallonpohjan tunnistaa siitä, että sisällä tuntuu niin hauraalta, että tuulikin voi murentaa. Tuulesta käy vaikka huomautus kirjoitusvirheestä tekstissä, jota kukaan ei lue.

Mutta olen taitava käyttämään teippiä ja liimaa. Virka kantaa. Viiden vuoden ammatillisuus kantaa. Silloinkin, kun messu menee päin seiniä ja paperit on hukassa. Kun huomaa, että keskittyminen herpaantuu. Venyttää viimeistä teipinpalaa, että vielä tämä hetki menisi, vielä tämän kerran jaksan antaa teille ihmisille, hymyillä ja sanoa, että kaikki on hyvin.

Lopulta, kaikki on hyvin. Kalenteri antaa hengittää. Pimeässä kukaan ei nää, jos itkee. Pimeä ei pelota. Pimeä suojelee, sulkee sisäänsä kuin käpälä.