Adventti-iloja.

Parvekenäkymäni tänään iltapäivällä.

Meille satoi sunnuntaina lunta! Vielä aamulla mustasta maasta törrötti lehdettömiä puita kohti kirkastuvaa taivasta. Kirkon jälkeen otin Herculesta katsoessani pienet päiväunet ja herätessäni maa oli peittynyt valkoiseen. Ihanaa! Tosin ihan yhtä ihanaa kinostunut lumi ei ollut seuraavana aamuna, kun kaivoin autoani esiin lähteäkseni äidin kanssa jouluostoksille.

Rakas äitini oli neulonut minulle pitkävartiset sormikkaat! Ohje jälleen Novita-lehdestä syksy 2011. Helmineuleella tuli aika kiva pinta. Tällaiselle kelille juuri sopivat lämmittimet.

Mutta jotain vielä parempaa! SIILILAPASET. Äidin työkaveri oli löytänyt ohjeen netistä (kiinnostuneet voivat googlettaa) ja vinkannut äidilleni, jonka piti tietysti heti päästä kokeilemaan. Kaupasta kerä 7 veljestä Raitaa ja joku pörrölanka, mikä sattui löytymään. Kolmen päivän kuluttua kaksi siiliä pesiytyi meille. Ihan mielettömän sympaattiset lapaset. Pitää vain muistaa nostaa ne korkealle jemmaan, sillä ne ovat myös Urhon ja Ylermin mielestä vastustamattomat.

Olen jo vuosia ottanut kuvia joulukorttiaskarteluistani, etten ihan joka vuosi lähetä samanlaisia kortteja. Melkoisen tyyliuskollinen näytän kuitenkin olevan: keep it simple stupid. Tässä esimerkkejä tämän vuoden tuotoksista. Meillä oli jo marraskuun alussa työporukalla askarteluilta, jossa tuotin ensimmäiset kymmenen korttia. Tykkään itse tosi paljon - toivottavasti myös vastaanottajat. :)

Saatuani tänään adventtikortin innostuin kuluttamaan vapaapäiväni tekemällä loput joulukortit. Hommahan lähti täysin käsistä! Pari puuttuvaa korttia -ajatus muuttui no kyllä sillekin vois tehdä -ketjureaktioksi, ja korttien kanssa askaroidessa meni koko päivä. Idea on sama kuin aiemmissa korteissa, mutta kotini materiaalit ovat rajallisemmat. Korttipohjat ja kiiltopahvin palloja varten ostin, muuten käytin kierrätysmateriaaleja: vanhoja lahjapapereita, jämälankoja, juuttinarua, edellisvuosilta yli jääneitä tähtikuvioita.

(Pingviinikevennys: joulutähti vuodelta 2008 tai jotain) 

Pitkästä aikaa on aikaansaanut olo. Muutama kuori pitää vielä korteille ostaa ja osoite metsästää, mutta siinä se sitten on. Kaivoin myös jouluvalot kaapista ja seuraavaksi taidan viritellä talvisemmat verhot ikkunaan. Onko minusta tulossa jouluihminen? Vai onko tämä kurottautumista omien ihmisten suuntaan? Minä ajattelen teitä, paperihaavojen ja liimatukosten keskellä minä olen teidän kanssanne. :)

Hyvää adventtiaikaa!

ajatukset pitävät elämää öisin ja matkaavat maailman ääriin

Tuntuu, että aina kun aloitan työni tässä seurakunnassa, olen vähän rikki. Ja juuri silloin, kun pitäisi aamulla tojoontua ajoissa jonnekin, ajatukset alkavat pitää omaa elämäänsä.

Laura kirjoitti blogissaan maailman ihanimmasta kaupungista, Roomasta. Inspiroiduin. Kaikkien yöllisten ajatusteni keskellä päädyin matkailemaan muistoihin. Takaisin siihen ihan parhaaseen lomaan. Jos minun pitäisi Harry Potterin tavoin torjua ankeuttaja elämäni onnellisimmalla muistolla, tiivistäisin sen yhden viikon vahvaksi mielikuvaksi.

Meitä piti lähteä matkaan viisi. Meitä lähti kaksi. Aluksi jännitin riittääkö kahdella puhumista koko viikoksi. Ihan turhaan, avasimme kokonaisen maailman. Sama hotellihuone, kaksi sänkyä. Veimme mukanamme omat kahvit ja aamuisin (tai "aamuisin") toinen lähti ostamaan leipää, toinen keitti suomalaiset kahvit. Lojuttiin rannalla tai uitiin altaassa tai luettiin vähän kirjoja. Illan hämärässä lähdettiin syömään. Myöhemmin parveke ja ehkä vähän punaviiniä. Alhaalla kadulla kulkukissoja. (Jaksoin joka kerta sanoa: kato! kissa!) En voi sanoa kokeneeni Kreetaa, sen verran laiskasti saimme itsemme liikkeelle. Silti. Sinne haluaisin uudelleen - tai ehkä en koskaan enää. Ei se olisi sama. Siihen aikaan haluaisin palata näinä pimeinä iltoina, kun lumi muuttuu vedeksi ennen kuin osuu maahan.

 Värikkäät talot ovat hauskoja. Ne vähät kuvat, jotka jollain kaupunkikierroksella otin, ovat taloista. Muistaakseni myös Rooman matkalta on paljon kuvia taloista, seinistä ja katoista... Ja tunnustan, Kreeta oli ensimmäinen ulkomaanmatkani ikinä. Siksi myös talot ovat jänniä ;)

 Satama. Se oli ehkä täällä tai jossain toisaalla, jossa lasista sangriaa sai pulittaa naurettavan summan. Tärkeä läksy: tilaa aina sisältä, mistä näet hinnaston!

 Hyvin kriittisesti katselen laskevaa aurinkoa. Mutta olin todella onnellinen. Vaikka minut raahattiin sunnuntaina suomi-baariin katsomaan formuloita. Hyvää aikaa kirjoittaa postikortteja (joiden tärkeydestä Toinen ymmärsi yhtä vähän kuin minä formuloista - tasan menee onnen lahjat).

Kirkkohan se siinä. Minne muuallekaan teologit menisivät? Koskaan emme kylläkään heränneet sunnuntain messuun... mutta ei sekään haittaa. Nautin kuvan valosta. Ilta-aurinko on yksi maailman kauneimmista asioista.

Jos sama matkakumppani kysyisi mukaansa, lähtisin vieläkin. Ihan minne vain.

Tämä biisi ei suoranaisesti liity mitenkään tuohon matkaan (ja tässä on kumma video, laittakaa silmät kiinni). Mutta aina sen kuullessani palaan kaukaisen maan parvekkeelle, venyneisiin iltoihin. Ja valtaisan onnelliseksi voi ihminen tulla kaiken rikkinäisyytensä keskellä keskiyönkupillisesta teetä, vanhoista valokuvista ja yhdestä laulusta.

Oli kaksi sänkyä, irti toisistaan

se oli enne

tai sitten ei

Kyllä ja ei.

Olin Maata Näkyvissä -festareilla meidän seurakunnan nuorten kanssa. Olen itsekin nuorena kolunnut tuon tapahtuman 4 tai 5 kertaa. Se oli hienoa silloin. Nyt olen pudonnut täysin gospel-musiikin kelkasta. Satunnaisesti kuuntelen biisin tai pari Terapiaa (Teraa) tai No Man's Bandia. The Rain aiheutti yliannostuksen jo silloin 17-vuotiaana enkä ole vieläkään siitä toipunut (mutta kuuntelin keikasta ainakin kolme ekaa biisiä!).

Jos nuorena meninkin festareille lähinnä kavereiden ja musiikin takia, nyt katselin hommaa ihan eri silmin. Parasta oli työntekijäkahvila ja sen suojissa avautuva lepotila. Takahuoneessa tapasi myös vanhoja tuttuja. Kokonaisuudessaan ohjelma on laadukasta. Mielellään nuoria vie tuollaiseen tapahtumaan ja kannustaa osallistumaan myös keskustelustudioihin eikä vain riehaantumaan tunnelmasta.

Toisaalta festareilla oli tosi kotoisaa. Julistus oli sellaista, jonka piirissä olen kasvanut. Oma elämä pitää antaa Jeesukselle. Sielunvihollinen on todellisuutta. Raamattu on Jumalan Sanaa. Kukaan voi olla osa-aikainen uskovainen. Jotenkin kaipaan sanomaa siitä, että "uskovaisuus" ei olisi nuorelle (tai kenellekään) vain harrastus muiden joukossa vaan elämänasenne. Usko on voimavara, jonka varaan rakentaa elämää.

Mutta kun puhuja muistutti painokkaasti siitä, että Raamattua ja Raamatun arvovaltaa on alettu tuhota sisältä päin - siis kirkosta käsin - en voinut olla värähtämättä. Jonkinlainen "tosi uskovaisuuden" etsintä nostatti niskavilloja. Ensimmäisen illan messussa alttarille asteli vain miehiä. Ja minäkin jätin pantapaidan kotiin.

Yksin ylärivillä istuessani kaipasin nuoruuden intoa. Halusin taas olla vain sekava seitsemäntoistavuotias, jolle kaikki on yksinkertaista. Mä uskon Jeesukseen ja mä pelastun. Ei ollut omakohtaisia kysymyksiä avoliitosta, avioerosta, naispappeudesta... tai ainakin vastaukset olivat kyllä tai ei. Olisin aina halunnut olla se nuori, joka säntää eturiviin fanittamaan. Se nuori, joka ostaa festaripaidan ja fiilistelee vuoden. Olen aina ollut vähän tylsä. Istun penkissä, ehkä laulan pari biisiä mukana. Kannan muiden eväät.

Vielä enemmän kuin nuoruuden intoa ja elämän rohkeutta kaipasin kaiken tietävää uskoa. Sitä uskoa, joka tietää olevansa oikeassa, uskovansa oikein, rukoilevansa oikein, lukevansa Raamattua oikein. Uskoa, jolle on olemassa vain kyllä tai ei. Kuinka helppoa se olisikaan.

Olen usein kokenut olevani huono uskovainen. Minä en halua lähetystyöhön. Minä en ole tehnyt uskonratkaisua ja sen myötä täydellistä elämänmuutosta. Teen elämässäni ratkaisuja, joita "oikeat" uskovaiset eivät ehkä tekisi. En huuda kadunkulmissa jeesusonherra. Minä opiskelin teologiaa ja innostuin sen avaamista näkökulmista Raamattuun ja oppiin - enkä silti ajattele sen heikentävän Raamatun arvovaltaa. Minä en julista, että tämä on oikein.

Minun elämäni harmaa alue laajenee koko ajan ja saa uusia sävyjä. Ei ole enää vain kyllä ja ei. Olen aina kai kuitenkin ollut kyselijä, etsijä. Minun uskoni on rakentunut pieneksi ja hiljaiseksi. Pohjimmiltaan se on luja luottamus siihen, että Jumala näkee minut vaikka minä en aina näe Jumalaa. Aina käteni ei nouse ylistykseen eikä suussani ole Jumalalle yhtään kiitoksen sanaa. Silti minä uskon. Sen on pakko riittää.

Kuinka olla pallomerimies, karkkipussikuski, rakkauden kuriiri, 

jos ei linnakkeensa huipulla villinä liehu laupeuden viiri? 

Saanko olla karusellikundi, hiekkalinnan herra, käpylehmäfarmari? 

Kuinka nuhjuiseen sydämeen löytyy lapsenkaltainen sankari?

-Idän Ihmeet

Ehkä parasta festareilla oli Idän Ihmeet. Aivan mahtava livebändi, jolla on hauskoja sanoituksia. Tuoretta.

Viha väsyy.

Joskus vihaan sinua niin paljon. En tiedä, minne laittaisin kaiken vihani. Haluaisin etsiä sinut käsiini ja lyödä sinua, huuta sinulle, repiä sinut auki. Levittelisin sinut pitkin katuja.

Kipu kapseloituu. Sinä olet kuin lonkkaan ammuttu luoti, joka kehitti ympärilleen arpikudoksen. Mutta siellä sinä olet, vierasesineenä minun lihassani. Jossain ihon alla, muka vaarattomana. Ei siihen satu, mutta se tuntuu, jos siihen tökkää.

Sinun nimesi *töks*, sinun kuvasi *töks*, sinun ystäväsi (meidän ystävämme) *töks*, *töks*, *töks*.

Älä sano nähään, ei kattella enää.
Ehkä.
Pitäisikö sinunkin joskus tarkoittaa jotain.

Koti kuvina.

Koti alkaa tuntua kodilta. Melkein valmis.

 

Kukkia on tullut vielä lisää kukkalaudalle tämän kuvan ottamisen jälkeen. Klovni hymyilee ikuista hymyään. Mielestäni kodissani on mummolatunnelma, vaikka se ei tulekaan niin hyvin esiin näin kirkkaassa valossa. En tiedä, johtuuko se kellertävistä seinistä, muovimattolattiasta vai siitä, että huonekalut ovat pieniä ja matalia, enemmän pyöreitä kuin kulmikkaita, mutta kotini on outo sekoitus nuorta naista ja mummoa. Verhot on haalittu kirpparilta ja 50-luvun nojatuolit Pappilan "poistomyynnistä". Samaan sarjaan sointuvaa keinutuolia vielä odottelen.

 

Kotini tärkein sisustuselementti on kissa. Kissat myös määrittävät useimpien esineiden paikan. Särkyvä on kaapin päällä tai lasiovien takana. Pöydällä on muuten kortti Torontosta, missä ystäväni on vielä kuukauden harjoittelussa.  Ylin kuva on otettu aiemmin, sillä samat pehmohanhet ja pupu näkyvät myös tässä kuvassa. Seinällä oleva ryijy on valmistujaislahja perhetutulta. Mustan osion keskelle muodostuu risti.

 

Henkilökohtainen tietotekninen tukieläin. Nyt ymmärrätte, jos lähettelen pikaviestejä muodossa åååååååååååååååååää䨨  Urhon kymmensormijärjestelmän opettelu on vielä vähän vaiheessa.

 

Asunnossa on näppärä pohjaratkaisu. Parveke on iso ja lasitettu. Tämäkin kuva on ajalta, kun aurinko vielä paistoi kolmen jälkeen. Olen myös piilottanut kuvasuhetkellä kissojen raapimispuun ja pikkusälään peittyneen rahin.

Hyvä piilo! Ylermi on meidän mestaripiiloutuja. Muovimatto on muuten kissaystävällinen valinta. Tassu pitää paremmin eikä rivakammistakaan syöksylähdöistä jää niin helposti jälkiä lattiaan.

Keittiö oli ensinäkemältä kamala. Eihän kukaan kiinnitä avohyllyjä varaston tyhjennyksestä ostetuilla metallikulmilla? Ja kuka on vastuussa tästä beigen ja männyn eri sävyjen ilotulituksesta? Mutta kaikkeen tottuu. Ja aika paljon hämää nostamalla esiin kaiken Iittalan, minkä omistaa. Lopulta kai kaikesta, mikä on jotenkin omaa, tulee rakasta ja kaunista.

Tää on ihan kiva, kun on valikoiva katse.

 

Makuuhuoneesta tykkään. Valitsin vaaleita sävyjä, joita sitten piristän pinkeillä matoilla ja oransseilla tyynyillä. Ikkunaratkaisu on ihan uskomattoman typerä, mutta se oikeutti minut ostamaan itselleni uutta Marimekkoa (Lumimarja), jotta sain riittävän pitkän kapan ikkunan peittämään. Ikkunathan ovat näppärästi sisäpihan puolella, joten aamulla voi herätä ennen kahdeksaa mattojen tamppaamiseen tai naapurien keskusteluun oman ikkunan takana (kuumin aihe tällä hetkellä on naapuritalon piharemontti).

Ja tulihan ne pingviinit sieltä! Suihkuverho on muuten sirkusmaisen kylppärini suola. Laatoitus on hennosti vaaleanpunaista, valo sinertävää ja muu kalustus jotain mintunvihreään ja turkoosiin vivahtavaa. Pikanttina yksityiskohtana Paavo Pesusieni -tarra, joka tuijottaa suihkussa juuri katsekorkeudella.

But frankly, my dear, I don't give a damn.

Olen ihan rakastunut mun kissoihin. Niiden pieniin eroihin. Urhosta on tullut todellinen mammari. Heti, kun tulen kotiin, pitää päästä syliin. Kun olen koneella, pitää kiivetä koneen viereen nukkumaan. Ylermi "metsästää" parvekkeella lasin takana näkyviä lintuja. Se on paljon itsellisempi ja ujompi. Mutta iltaisin se katselee yöpöydältä, jokomentäisnukkumaan-katsellaan minua. 

Ihminenkin on paljon onnellisempi, kun käyttää paljon sanoja kulta ja äidin rakas pikku läski. Meillä myös kehotetaan Urhoa tulemaan ulos kaapista. Ja Ylermi, se on peitetty ihan riittävän hyvin.

Äh, mur!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun sähköpostini avasin. Siis yliopiston sähköpostin. Kaverini vinkkasi, että nyt on tullut todella hämmentävä viesti teologian osaston johtajalta. Kotimaa24 sorvasi siitä heti myös uutisen, josta on tullut kaveripiirissäni illan jaetuin facebook-linkki.

Huvittavaa sinänsä, että juuri eilen ehdin tänne kötistä kirkon naisistumisesta ja naispappeudesta. Ja siinä se sitten taas komeilee: naisopiskelijoita painostetaan alan vaihtamiseen. Itse en tunnista moista kokeneeni, koska hengailin ihanien ihmisteni kanssa, joille ihminen ei ensisijaisesti ollut sukupuoli vaan persoona - teologisista korostuseroista ja erilaisista virkakäsityksistä huolimatta. En  silti epäile, etteikö tällainen naisvastaisuus olisi nousussa. Etenkin nyt, kun naispappeja on yhä enemmän yhä useammissa seurakunnissa ja yhteistyöstä kieltäytyvien elinolot ovat kaventuneet olemattomiksi.

Miksi vain naispapin kutsumuksen saa kyseenalaistaa? Kuinka montaa miesopiskelijaa nuo samat ihmiset ovat kahden kesken jututtaneet ja alavalinnasta kyselleet? Miksi naisen pitää "tunnistaa", että sisäinen kutsumus papin virkaan onkin vain naamioutunut kutsu opettamiseen tai äitiyteen?

Erityisen tärkeää minulle tuossa osastonjohtajan postissa oli kuitenkin painotus, että nyt ei tehdä kirkkopolitiikkaa, vaan kyse on yliopistoa ja yliopistolaisia koskevasta tasa-arvolaista. Jokaisella on oikeus tulla yliopistoon opiskelemaan haluamaansa alaa haluamalleen linjalle. Oman työllistymisensä voi sitten harkita ja suunnata oman vakaumuksensa mukaisesti. Ihan oikeasti, yritetään olla ihmisiksi.

Tähän loppuun vapaasti lainaten jotain unohtamaani jamppaa, johon tutkimuskohteeni Ratzinger viittasi jossain teoksessaan (ne akateemisesti uskottavat lähteet!):

Jeesus saarnasi Jumalan valtakunnasta, 
me saimme kirkon.

The Rite ja kaikenmaailman papit.

Kuten aiemmin kerroin, sain valmistujaislahjaksi elokuvan The Rite. Katsoin sen tuossa yhtenä iltana. Pidin, vaikka kyseessä olikin aika perus manaus-elokuva. Minuun kuitenkin uppoaa edelleen pieni pelottu. Katolinen teologiakin on kiehtovaa - varsinkin dramatisoituna. Elokuvassa Anthony Hopkins esittää hieman erikoista eksorsistia, jonka oppiin nuori ja epäilevä pappisseminaarilainen joutuu. Elokuva väittää olevansa tositapahtumien inspiroima, ja lopputeksteissä on jopa maininta molempien päähenkilöiden "manausansioista".

Katolinen teologia on innoittanut melko paljon elokuvamaailmaa. Uskonto itsessään sisältää hyviä elementtejä elokuviin käytettäväksi: on paljon symboliikkaa ja mystisyyttä, jota kirkkoon kuuluvatkaan eivät ehkä täysin ymmärrä. Rukousnauhat, krusifiksit ja pyhä vesi näyttäytyvät oivina amuletteina. Vahva usko demoneihin ja enkeleihin, tuonpuoleisen vaikutukseen maan päällä ruokkii tätä vielä lisää. Myös katolinen pappeus on kiehtovaa, sillä se sulkeutuu pappisseminaareihin, luostareihin ja selibaattilupaukseen.

Yleensä (etenkin jenkkileffoissa) pappi on katolisen kirkon paimen, joka on joutunut uskonkriisiin tai epäilee. Kuinka usein elokuvissa kuvataan protestanttisia pappeja? Protestanttipappi on kaksinaismoralisti, kuivettunut ja epäreilu - ei se kiinnosta ketään. Simpsoneissakin pastori Lovejoy on vain huvittavan leipiintynyt hahmo. Myös suomalaisessa elokuvassa pappi on yleensä jyrkkä ja vanhakantainen mies. Pappi on konservatiivi ja moraalinvartija. Kanttori voi olla juoppo, pappi ehkä pyrkyri. Pappi on tylsä hahmo (paitsi elokuvassa Riisuttu mies, jossa pääosassa oli alaston Samuli Edelman).

Myös protestanttinen uskonnollisuus on riisuttu kaikesta mystiikasta. Modernit kirkot näyttävät enemmän uimahalleilta ja palolaitoksilta kuin kirkoilta. Rukous ja virret ovat hiljaista pihinää. Julkisuuteen näyttäytyy vain rippikoulu ja väittelyt homoseksuaalisuudesta ja naispappeudesta.

Nyt on 25 vuotta väännetty naispappeudesta. Vuorotellen televisiossa surusilmin tilittää naispappi, josta ei tykätä ja L-säätiöläinen, josta ei tykätä. Naispappeuskeskustelusta pitäisi kuitenkin päästä jo uuteen vaiheseen: kirkon naisistuminen. Tästä puhuimme myös ordinaatiokoulutuksessa. Meillä kolmella tuoreella pyhäinpäivän papilla oli erillisvihkimys - olimme kaikki naisia.

60-70% kaikista teologian opiskelijoista on naisia. Heistä enemmistö ei todellakaan pyri opettajiksi. Monet miesopiskelijat sen sijaan suuntautuvat joko järjestöihin, opettajiksi tai liittyvät Luther-säätiöön. Kirkon muista työaloista naisvaltaisia ovat kaikki. Tämä alkaa näkyä ongelmana mm. rippikoulutyössä. Leireille ei saada työntekijäedustusta molemmista sukupuolista. Miesteologit saavat helpommin pienten paikkojen kesätyöpaikat. Enkä voi sanoa, että se olisi erityisen väärin. Neljän naisen tiimissä riparia vetäneenä tiedän, että joskus olisi vain mies paikallaan. Ihan jo käytännönjärjestelyidenkin takia. Uskon, että työyhteisötkin pysyisivät jotenkin terveempinä, jos siellä olisi sekä miehiä että naisia. Omassa työyhteisössäni on noin 30 työntekijää, joista viisi on miehiä. Viidestä papista neljä on miehiä.

Miksi kirkko ei kiinnosta miehiä? Mitä naisistuminen tekee kirkolle, sen toiminnoille ja jopa teologialle? Enkä tarkoita, että naispappi olisi huonompi kuin miespappi. Vahvuudet toimia työssä nousevat persoonasta, eivät sukupuolesta. Tunnen monta miestä, jotka olisivat minua parempia sielunhoitajia. Ja myös naispappi voi olla konservatiivi. Miksi yhä tuntuu olevan vallalla ajatus, että naiset vain halailevat puita ja puhuvät pörröisestä Kristuksesta, kun miehet saarnaavat synnistä ja Jumalan voimasta? Miesten ja naisten uskonnollisuudessa ja oman uskon ilmentämisessä on varmasti eroja, ja juuri siksi myös työntekijöiksi tarvitaan molempia sukupuolia.

Eikä naisistumista ratkaista vastustamalla naispappeutta. Eikä naispappeutta kaadeta väsyneillä raamattuargumenteilla tai varsinkaan hieman sovinismin sävyttämillä "naisen paikka"-kommenteilla. Miehiä tarvittaisiin kipeästi myös lapsi- ja nuorisotyöhön. Koulut ovat täynnä naisopettajia, kerhot ja leirit naisohjaajia. Naiset kasvattavat, hoivaavat ja johtavat. Mistä miehenmallia? Naiset ovat vallanneet miesten korkeakoulualat ja miehet ovat palanneet duunareiksi. Miksi?

Kirkon naisistumisesta on vaikea puhua, koska naispappeuskysymys on yhä niin tulehtunut. Sen osoittaa sekin, että pohtiessamme porukalla kuinka mukava olisi saada mies kirkkoherraksi, jokaisen keskusteluun osallistujan pitää muista todeta: minulla ei siis ole mitään naispappeutta vastaan! Minulle on myös selitelty hieman anteeksipyydelleen joitain työjärjestelyjä: ei minulla ole mitään naispappeutta vastaan, en vain lomieni vuoksi voi osallistua kanssasi samoihin työtehtäviin juuri nyt. Enkä minä ollut ehtinyt edes ajatella, että kellään olisi mitään minua, naiseuttani, virkaani tai näiden yhdistelmää vastaan. Eikä minulla ole tarvetta mennä julistamaan pappeuttani niiden joukkoon, jotka eivät sitä hyväksi. Kunhan asialliset hommat hoidetaan. Ollaan ihmisiksi.

Saman teeman äärellä viivähti myös Jaakko Heinimäki Kotiliesi-lehdessä 20.9.2011 otsikolla Naispappien vika.

Summa summarum: katolinen teologia on jännää, protestanttinen nahistelee lillukanvarsista. Katolinen pappi on komea nuori mies, protestanttipappi on vanha mies tai vähän ruma nainen. Ja The Rite on ihan viihdyttävä elokuva. Siinä on myös kissoja. :)

Tunnesyistä.

Minä aina luulin, että jos ei meistä meitä tule, niin kenestä sitten.

Joskus tuntuu, että olen elämän välietappi. Majakka, joka näyttää suuntaa kaiken maailman valaanpyytäjille ja taivaanrannanmaalareille. Yhtä kovasti kuin minä haluaisin kaivaa juureni syvälle jonnekin, elämäni miehet haluavat mennä ja valloittaa jotain. Kukaan ei tiedä, mitä, mutta sinne ne lähtevät sitä jotakin etsimään. Kunnes elämä väistämättä menee eteenpäin, pysähtyy - ja kokoan itseni onnittelemaan omakotitalosta, lapsesta ja kihlauksesta.

Ehkä itsessäni on sitä samaa levottomuutta, mahdottomuuden löytämistä. En suostu kenen tahansa valokeilaan - ja siksi olen kuulemma luonnevikainen, tunteilla pelaava, pelottava nainen. Ja siksi jollain hämärällä tunnetasolla ymmärrän elämäni taivaanrannanmaalareita, jotka heräävät joku aamu lähtemään. Ei se siitä helppoa kuitenkaan tee.

Välillä olen yhä loputtoman loukkaantunut, vihainen ja katkera. Toisinaan puolustelen ja tartun epätoivon vimmalla kaikkeen siihen hyvään, mihin toisessa uskoin. Omaan kuvitelmaansa haluaa uskoa aina hetken pidempään kuin mitä kulissi pysyy pystyssä.

Tunnesyistä pidän puhelinnumerot ja vanhat valokuvat. Tiedän, että jossain vaiheessa mykkyys muuttuu vain hiljaisuudeksi, muistot asettuvat ja valokuvat ovat vain valokuvia. Ja aina tulee uusia. Lopulta.

Nevermind I'll find someone like you.