keskiviikko 25. maaliskuuta 2015

Aikuisuus on helvetin yksinäistä.

Eilen illalla tuli surku. 
Ehkä se johtui iltapalan puutteesta tai hääbingolärpäkkeestä tai somen minulle tarjoilemista kaverikuvista. Ehkä se jotenkin liittyi myös ajatukseen siitä, pitäisikö poiketa appivanhempien luona vanhassa opiskelukaupungissa. Kalamies kysyi, haluanko lähteä - ja minä muistin, ettei siellä ole minulle oikeastaan mitään enää. 

Kolme ja puoli vuotta lähdön jälkeen oma parvi on hajautunut ympäri Suomea. Laumat ovat muodostuneet uudestaan, eikä minulla ole tilaa (eikä ehkä tahtoa olla) niissä uusissa enää. Alkoi tuntua yksinäiseltä. 

Opiskeluaikana taikurinhattu-kotini ovet olivat usein auki. Monta kertaa viikossa joku kävi istumassa tai kävimme porukalla jossain. Ainakin yliopistolla istuttiin Humpalla ja saatiin sosiaalisuusannos täyteen. Perjantaisin Palaveriin tietovisaan, sunnuntait niitä hiljaisia päiviä. Täällä minulla on yksi ystävä. Molemmat väsymme töissä ihmisistä, joten emme hengaille aktiivisesti. Minä käyn kyläilemässä äidin luona. Juttelen elämäni asioista sakastissa tai kahvihuoneessa niille äitini ikäisille naisille. Kalamiehen kavereita on käynyt alkuvuodesta paljon. Tapaan enemmän hänen ystäviensä tyttöystäviä kuin omia ihmisiäni. 

Viereisessä kaupungissa olisi enemmän elämää. Mutta sellainen pistäytymisen mahdollisuus puuttuu. On ilo, kun työkaveri pyytää kanssaan lounaalle. On tapahtuma, kun työkaveri pyytää luokseen käymään katsomaan koiranpentuja. Keitetään ihan kahvit. Minä huomaamattani odotan sen yhden toveri-J:n soittoja, että voidaan työmatkan verran puhua töistä ja elämästä. Että olemme toisillemme olemassa. 

Mutta tätä se kuulemma on, kun on aikuinen. Ystävät liittyvät tiettyihin elämän vaiheisiin, kouluun ja opiskeluun. Sitten perustetaan perhe ja ollaan kotona perheen kanssa. Laitetaan jouluna kortti ja syntymäpäivänä viesti, että onnea, pitäs soitella. Ja onhan monella elämä vielä niin monella tapaa kesken. On alkavia parisuhteita, päättyviä suhteita, on muuttoja ja uusia työpaikkoja, on lopputöiden tekoa ja pätkätöitä kaukaisissa paikoissa. Kyllähän sen ymmärtää, ei siinä paljon pistäydytä. 

Pitäisi itse kutsua itseään useammin kylään. Pitää ovia auki. Laittaa viestiä, vaikka niihin ei vastausta tulisikaan. Kyllä minä tiedän, että tuolla jossain lankojen päässä ne omat ihmiset vielä ovat. Silti aikuisuus tuntuu välillä niin helvetin yksinäiseltä. 

lauantai 7. maaliskuuta 2015

Minä olen eri.

Kävin koulutuksessa. Yksi kouluttajista totesi  minulle kahvijonossa jotenkin näin:
Olen ilolla seurannut työskentelyäsi täällä. Aivan erilaista kuin  silloin vihkimyksen aikaan. Pidä toi!

Kiitin ja hämmennyin. Olisi tehnyt mieli kysyä, mikä oli muuttunut. Tilanne kuitenkin meni.

Mutta minä olen eri. Toki vihkimyksen aikaan käytiin läpi janaa, jonka olin tehnyt surkean harjoittelun jälkeen keskellä jotenkin sekavaa ja tunnemaastoltaan vaikeaa kevättä. Sitä janaa tutkittiin juuri tuon saman kouluttajan kanssa ja olin varma, että hän kieltää minulta pappisvihkimyksen. Sen verran syvälle hänen sielunpinsettinsä ulottuivat. Vihkimystä hakiessa olin saman vuoden aikana rakastanut, tullut hylätyksi, palauttanut gradun (joka oli omastakin mielestä todella huono), hakenut ja saanut töitä ilman sen suurempaa hengähdystaukoa.

Nyt, kolme vuotta myöhemmin, olen asettunut nahkoihini ja töihini paljon mukavammin. Enää ei koko ajan tunnu jotenkin pahalta. Minulla on useammin tunne, että minä riitän. (Ei aina, todellakaan!) Kai se sitten näkyy myös ulospäin.

Suosittelen muuten luettavaksi John Irving: Minä olen monta.