Negaatio.

Tunnustan! Olen pessimisti. Olen suorastaan rasittavan pessimistinen. En sillä tavalla hauskasti ironinen, vaan lähinnä sellainen pohjamutien asukki, joka ei usko auringon nousevan ennen kuin näkee sen taivaalla - joka aamu. Toisinaan saan elämänasenteeni kuulostamaan hauskalta, mutta ei se oikeasti ole. Parhaimpina päivinäkin olen "realisti", joka kyllä muistaa, että salama voi iskeä samaan paikkaan monta kertaa. Ja ihan varmuuden vuoksi menen sateenvarjon kanssa tänne pellolle seisomaan.

Tunnevamman lisäksi minulla on asennevamma. "Todennäköisesti kaikki on jo mennyt pieleen." Eliniänodotteeni on siis hieman keskivertoa lyhyempi: todennäköisesti stressaan ja murehdin itseni hengiltä. "Totisesti, ei murehtimalla voi lisätä elämäänsä kyynäränkään vertaa!" sanoisi Jeesus. Ainakin soveltuvuuspsykologi antoi miinuspisteitä negatiivisuudesta. Lisää kuulemma riskiä uupua työssä. Todennäköisempää lienee, että työyhteisö väsyy pirunmaalailuun ja savustaa minut ulos. Tai loppukin maailma kuulee jo soittoäänestä, että nyt sillä on taas vähän paskaa - ja jättää vastaamatta.

Mutta ainakaan minun ei tarvitse muiden tavoin hokea työhakemuksissani kuinka positiivinen ja elämänmyönteinen olen. Yleensä kuitenkin annan ihmisille iloisen ja reippaan mielikuvan. Onhan sekin totta. Mutta pitemmän tuttavuuden jälkeen kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että minä en ole mikään varsinainen "neiti päivänsäde", vaikka hymyilen ja käytän keltaista paitaa.

Ennen olin iloisempi. Nauroinkin paljon enemmän. Minulla oli sellainen hauskan ironinen ote elämään. Nyt se on lähinnä väsynyttä kötinää. Eikä tämä ole kivaa. Olen kuitenkin rakentanut negatiivisuudesta itselleni jokseenkin toimivan mutta sitäkin epäilyttävämmän selviytymisstrategian. Jos koko ajan odottaa maailmanloppua, niin kaikki muu tuntuu vähän pienemmältä, eikö?

Tietoisuus siitä, että tähänkään epäonnistumisen kipuun ei kuole, ei kuitenkaan varsinaisesti nosta elämänlaatua. Käyn edelleen yhden naisen sotaani yhtä jos toistakin asiaa vastaan. Minua ajaa jokin syvälle sisimpääni haudattu toivo ihmeestä. En siis osaa negatiivisuuttakaan kunnolla.

Eikä  sodissa ole voittajia.

Kesäyöt.

Nämä illat on tehty rakastuneille. Nämä ovat todellisia hunajaisia iltoja. Voisin kävellä loputtomasti öisiä viilenneitä kaupungin katuja. Alkaa tulla jo pimeää. Kaupunki on melkein nukahtanut.

Kuljetaan yhdessä vielä yksi kadunväli yhä huonommin tekosyin.

Päivät ovat liian kuumia. Kotitalon rapussa haisee lämmennyt muovimatto. Kaipaus kasvaa niin suureksi, että se täyttää mahan ja salpaa hengityksen. Pesen lakanat ja auon ovet. Eikä mikään vie levottomuutta pois.

Ehkä eniten suree kaikkea sitä, mikä olisi voinut olla.

Elämänsä haaveilee liian valmiiksi. On hetkiä, joista on muisto jo ennen kuin niitä on elettykään. Kai sekin on jonkinlaista sitku-elämää. Tämänkin kesäyön olin kuvitellut toisenlaiseksi.

9.7.

Tasan kuusi vuotta sitten tänä samaisena viikonloppuna oli Saarijärvellä Herättäjäjuhlat. Olin siellä talkoolaisena nuorten yökahvilassa ja vähän muussakin. Päivämäärä ei ole merkittävä uskonnollisista vaan aivan muista syistä. Juhlien aikaan alkoi ensimmäinen seurustelusuhteeni. Tuohon päivään sijoittuu elämäni ehkä onnellisin muisto. Muistan valon, jopa vaatteet joita käytin (siinä vakosamettihameessa oli täydelliset taskut) ja etenkin sormet, jotka löysivät toisten lomaan. Olen piirtänyt sen illan hetket mieleeni yhä uudelleen ja ollut silloinkin onnellinen.
Ensirakkaudet on tietysti tehty särkymään eikä meidänkään juttumme kestänyt edes kunnolliseen kevääseen asti. Aina kun kuulen Maija Vilkkumaan kappaleen Hiuksissa hiekkaa, muistan kuinka kaikki alkoi.

Kuudessa vuodessa moni asia on muuttunut. Rakennus, jossa yökahvila oli, on purettu. Kaupat ovat siirtyneet keskustasta 13-tien varteen ja Kardemum-kahvilakin on perustettu vasta pari vuotta sitten. Itsekin olen samanlainen mutta silti erilainen. Jälleen yhtä sykkyrällä, hakemassa elämään suuntaa. Kuudessa vuodessa rohkeuteni on karissut, elämästä toivoo valmiimpaa kuin se voi ollakaan.

Onnellisiin muistoihin liittyy myös varjo. Muistan myös päivän, kun aloimme välttää toisen katsetta. Välillemme laskeutui hiljaisuus ja lopulta toinen päätti, että emme voi enää jatkaa. Minulla oli punainen takki, ja kevät oli tullut tavallista aikaisemmin. Ja myöhemmin tuli muita ja muiden mukana lisää onnellisia hetkiä (ja myös niiden varjoja). Ensirakkaus on kuitenkin eri asia, kuten ensierokin.

Riparilla joku kysyi lempirakkauslauluani. En osannut vastata. Ehkä rakkauden voikin sanoittaa vasta jälkeenpäin. Arno Kotron kirjojen viehätys on juuri siinä. Rakkaudesta voi sanoa niin vähän, erosta niin paljon. Tänään valitsisin The Cardigansin Couldn't Care Less -kappaleen, joka on soinut päässäni pari päivää.

Oh my heart can’t carry much more
It’s really, really aching and sore
My heart don’t care anymore
I really can’t bear more
My hands don’t work like before
I shiver and I scrape at your door
My heart can’t carry much more

But you couldn’t care less
Could you
Your face don’t look like before
It’s really not like yours anymore
Your eyes don’t like me no more
They quiver and they shift to the floor
My heart don’t beat like before
It’s never been this slow
No my blood don’t flow anymore

And you couldn’t care less
Could you
Could we stop and sleep for a spell
We can turn this ditch into a well
And send that old devil back to hell
But we really don’t care do we
- - -
Your back’s not straight like before
You really shouldn’t carry me no more
I’m much too heavy for you
I’m really quite a mess, yes
We just don’t care anymore
We’re crooked and we're cut to the core
We’re just not there anymore
But we really don’t care do we
No, we couldn’t care less
Could we?

On yksi päivä, kun hän katsoi minua eri tavalla kuin kukaan muu. Silloin kaikki alkoi. Sitten on se toinen päivä, kun hän lakkasi katsomasta minua. Silloin kaikki päättyi.
Malja ensirakkauksille!