Mitä ystävyys on? Mistä sen tunnistaa?
Olen pohtinut täälläkin aika paljon aikuisen yksinäisyyttä. Ehkä sitä vasten korostuu se, mikä tekee jostakin ihmissuhteesta erityisen, ystävyyden.
Ehkä se on sitä, että voi sanoa toiselle, että kirjoitin muuten niin kamalan ja raadollisen kirjeen, että en kehdannut postittaa.
Ehkä se on sitä, että voi kuitenkin puhua ne samat asiat auki. Ja toinen ymmärtää, että joskus elämä vaan on syväsukellus lasinsiruiseen p*skaan - eikä siihen edes kuole.
Ehkä se on sitä, että voi itkeä räkä poskella ja nauraa räkä poskella. Myös niille hämyisille ääniviesteille ja sattumanvaraisille kuville, joita lähetellään satojen kilometrien takaa. Ja erityisesti itkeä ja nauraa sitä traagista tarinaa, joka saa jo koomisia piirteitä. Tai voi soittaa ilman erityistä syytä, koska siitä vain tuli vahingossa tapa.
Ehkä se on sitä, että tarjoaa jotain varmasti ystävälle mielestä omasta vaatekaapistaan tai kirjahyllystään. Tai sitä, että ekana otetaan päiväunet. Tai pakataan varuiksi vielä pari särkylääkettä mukaan. Ja että aina on kahvia. Myös yöllä.
maanantai 21. joulukuuta 2015
lauantai 5. joulukuuta 2015
Vihainen nainen.
Vihainen nainen yrittää tulla takaisin. Olen ollut jotenkin ärtynyt. En tiedä, minne ärtymykseni laittaisin. Kenelle kertoisin? Alanko laulaa vittu kun vituttaa, mutta nyt ei olla siellä vielä.
Ehkä aikuisen yksinäisyys on sitä, että ei oikein ole ketään kelle kertoa kiukustaan. Kun ei siitä oikein saisi puhua, kun pitäisi kaiken olla hyvin. Ja onhan kaikki hyvin. Minä tiedän, mikä ärsyttää. En vaan tiedä, mihin hemmettiin sen kiukkunsa pistäisi.
Sitten se läikkyy yli. Rapsuttelee silmien takana. Kun ei saa sanojen muotoa.
Ehkä aikuisen yksinäisyys on sitä, että ei oikein ole ketään kelle kertoa kiukustaan. Kun ei siitä oikein saisi puhua, kun pitäisi kaiken olla hyvin. Ja onhan kaikki hyvin. Minä tiedän, mikä ärsyttää. En vaan tiedä, mihin hemmettiin sen kiukkunsa pistäisi.
Sitten se läikkyy yli. Rapsuttelee silmien takana. Kun ei saa sanojen muotoa.
torstai 3. joulukuuta 2015
Koskettava uutinen.
Olen taas menossa yhdelle kurssille. Sitä varten piti ennakkotehtävänä tarkkailla mediaa ja poimia jokin itseä koskettanut uutinen.
Olen tähän mennessä löytänyt kaksi. Kumpikaan niistä ei liity suuriin aiheisiin, kuten pakolaisiin, turvapaikanhakijoihin, yhteiskuntasopimuksen kaatumiseen, Suomen raiskaustilastoihin tai Virsivisan kieltämiseen.
Hannes Hynönen, 102-vuotias sydänten vetaraani, on kuollut.
Itse otsikko ei minua koskettanut, vaan artikkeli kokonaisuudessaan. Kuinka se kertoi tämän Linnan juhlissa hurmanneen veteraanin kuolleen rauhallisesti kotonaan aamukahvin jälkeen. Jos kuolema voi olla kaunis, nyt se oli. Kotona, kahvin ääreltä, elämästä nauttineena saa henkäistä viimeisen kerran.
Korpit huvittelevat matkien ja kiusoitellen isompiaan.
Jep, minua kosketti uutinen korpeista, noista hyljeksityistä mutta älykkäistä tuonenlinnuista. Tämän vuoden luontokirjaksi on valittu Korppiretki. Tuossa kirjassa on kuvattu mm. hetki, kun korpit kierivät lumessa ja kuinka korppi raaputtaa nokallaan kaverin niskaa.
Miksi nämä uutiset?
Ehkä niissä on pehmeyttä tämän sekasortoisen ajan keskellä. Hannes Hynönen oli mies, josta kellään ei ollut pahaa sanottavaa ja jota edes iltapäivälehdet eivät kehdanneet riepotella. Hän oli ihminen, jonka silmätkin hymyilivät. Sodan, jälleenrakentamisen ja teknologiamylleryksen nähnyt mies, joka rakasti tätä maata, sen kauneutta ja koko elämää ylipäänsä.
Korpeissa taas näin jotain inhimillistä. Miten ne elävät nuorina jengeissä ja sitten pariutuvat eliniäksi. Ne leikkivät ja imitoivat muitakin lajeja ihan huvikseen. Älykkyys tekee niistä myös julmia ja takaa-ajettuja.
Molemmat uutiset olivat minulle myös toivon uutisia. On olemassa onnellisia loppuja. Vielä ihan kaikki ei ole pilalla. Vielä on korppeja, jotka osaavat laskea liukumäkeä.
Olen tähän mennessä löytänyt kaksi. Kumpikaan niistä ei liity suuriin aiheisiin, kuten pakolaisiin, turvapaikanhakijoihin, yhteiskuntasopimuksen kaatumiseen, Suomen raiskaustilastoihin tai Virsivisan kieltämiseen.
Hannes Hynönen, 102-vuotias sydänten vetaraani, on kuollut.
Itse otsikko ei minua koskettanut, vaan artikkeli kokonaisuudessaan. Kuinka se kertoi tämän Linnan juhlissa hurmanneen veteraanin kuolleen rauhallisesti kotonaan aamukahvin jälkeen. Jos kuolema voi olla kaunis, nyt se oli. Kotona, kahvin ääreltä, elämästä nauttineena saa henkäistä viimeisen kerran.
Korpit huvittelevat matkien ja kiusoitellen isompiaan.
Jep, minua kosketti uutinen korpeista, noista hyljeksityistä mutta älykkäistä tuonenlinnuista. Tämän vuoden luontokirjaksi on valittu Korppiretki. Tuossa kirjassa on kuvattu mm. hetki, kun korpit kierivät lumessa ja kuinka korppi raaputtaa nokallaan kaverin niskaa.
Miksi nämä uutiset?
Ehkä niissä on pehmeyttä tämän sekasortoisen ajan keskellä. Hannes Hynönen oli mies, josta kellään ei ollut pahaa sanottavaa ja jota edes iltapäivälehdet eivät kehdanneet riepotella. Hän oli ihminen, jonka silmätkin hymyilivät. Sodan, jälleenrakentamisen ja teknologiamylleryksen nähnyt mies, joka rakasti tätä maata, sen kauneutta ja koko elämää ylipäänsä.
Korpeissa taas näin jotain inhimillistä. Miten ne elävät nuorina jengeissä ja sitten pariutuvat eliniäksi. Ne leikkivät ja imitoivat muitakin lajeja ihan huvikseen. Älykkyys tekee niistä myös julmia ja takaa-ajettuja.
Molemmat uutiset olivat minulle myös toivon uutisia. On olemassa onnellisia loppuja. Vielä ihan kaikki ei ole pilalla. Vielä on korppeja, jotka osaavat laskea liukumäkeä.
sunnuntai 22. marraskuuta 2015
Pienissä häissä.
Siitä on tasan kolme kuukautta, kun me menimme naimisiin.
Enpä ole täällä meidän häistä huudellut, vaikka olen edelleen stalkkaamassa sekä Häät 2015 -ryhmää että Rouvat 2015 -ryhmää (tai ehkä juuri siksi).
En ole oikein keksinyt, mistä tulokulmasta kirjoittaisin meidän häistä. Ja sitten se valkeni minulle Lidlin kylmäaltaalla, kun vastaan tuli meidän vihkimisessä ollut ihminen (joka piileskeli ovelasti urkuparvella, enkä ollenkaan tiennyt hänen olevan siellä!). Haluan kirjoittaa siitä, mikä meidän häissä oli luovuttamatona ja omaa.
1. Kirkollinen vihkiminen. Vaikka minusta on hauskaa ja jotenkin oivaltavaa, että yksikin pappisystävä meni pappispuolisonsa kanssa naimisiin "salaa" maistraatissa, halusin silti juhlia omat hääni kotikirkossa perinteisin menoin. Häämarssiksi ei tosin kelvannut Prinsessa Ruusunen, vaan laitettiin kanttori opettelemaan uusi biisi Händelin Zadok the Priest. Ja oli muuten miespappi vihkimässä - kun nyt sattui olemaan mun esimies.
2. Minä kävelen yksin. Koska olen yksinhuoltajan lapsi ja itsenäinen nainen, en halunnut saattajaa. Niin rakas kuin äidin mies minulle onkin, en koe omalla kohdallani oikeaksi eleeksi minkäänlaista "luovuttamista" - että tässä tää nainen nyt sit on, pidä hyvänäs. Toisaalta minulle oli merkityksellistä, että Kalamieheni käveli minua vastaan eikä kuljettu koko matkaa alttarilla rinnakkain. Koska oikeastaan se on kuva meistä kahdesta - hän tuli vastaan, aika äskettäin. Ehkä halusin myös korostaa sitä, että avioliitto on minun päätökseni, ei mikään naimakauppa sukujen kesken.
3. Meillä on hauskaa. Kuten on aiemminkin tullut todettua, minä olen toimintavastaava eli se, joka järjestää teemabileet. Toiset ovat sitten juhlavastaavia, jotka jaksavat mätsätä servettien värejä ja askarrella pompomeja ja luoda visioita. Meillä oli koristelussa pääosassa kettukarkit (koska ovat myös minun ja edesmenneen pappani lempikarkkeja) ja luonnonkukat (vaikka hemmetin auringonkukat ja pihlajanmarjat tekivät oharit!). Pihlaja on pyhä puu, joten oksia oli silti mukana. Koristeita enemmän panostin ohjelman hinkkaamiseen ja soittolistan valintaan (joka muuten sai paljon kiitosta!). Voinen nyt paljastaa, että ajattelin ehkä jokaista viesrasta vähintään kerran listaa laatiessani: "XX varmaan tykkää tästä biisistä, täytyypä valita YY:tä varten vielä vähän Johnny Cashia..."
Ainakin itse nautin juhlistamme täysin siemauksin. Ihmisilläkin vaikutti olevan hauskaa eikä kukaan tapellut, kännännyt itseään tainnoksiin tai muuten pahemmin mokaillut. Elokuun yksi kuumimmista päivistä osui juuri sille lauantaille eikä hääkuvissa näytä yhtään syksyltä, mutta sekään ei haittaa mitään.
Kiitoskortit on postitettu ja valokuvakirja anopille ja mummolle tilattu. Omat noin 600 valokuva odottavat vielä albumiin pääsyä. Onneksi minulla on tammikuussa vähän lomaa... :D
Tässä pari maistiaista teille kolmelle lukijallenikin:
Enpä ole täällä meidän häistä huudellut, vaikka olen edelleen stalkkaamassa sekä Häät 2015 -ryhmää että Rouvat 2015 -ryhmää (tai ehkä juuri siksi).
En ole oikein keksinyt, mistä tulokulmasta kirjoittaisin meidän häistä. Ja sitten se valkeni minulle Lidlin kylmäaltaalla, kun vastaan tuli meidän vihkimisessä ollut ihminen (joka piileskeli ovelasti urkuparvella, enkä ollenkaan tiennyt hänen olevan siellä!). Haluan kirjoittaa siitä, mikä meidän häissä oli luovuttamatona ja omaa.
1. Kirkollinen vihkiminen. Vaikka minusta on hauskaa ja jotenkin oivaltavaa, että yksikin pappisystävä meni pappispuolisonsa kanssa naimisiin "salaa" maistraatissa, halusin silti juhlia omat hääni kotikirkossa perinteisin menoin. Häämarssiksi ei tosin kelvannut Prinsessa Ruusunen, vaan laitettiin kanttori opettelemaan uusi biisi Händelin Zadok the Priest. Ja oli muuten miespappi vihkimässä - kun nyt sattui olemaan mun esimies.
2. Minä kävelen yksin. Koska olen yksinhuoltajan lapsi ja itsenäinen nainen, en halunnut saattajaa. Niin rakas kuin äidin mies minulle onkin, en koe omalla kohdallani oikeaksi eleeksi minkäänlaista "luovuttamista" - että tässä tää nainen nyt sit on, pidä hyvänäs. Toisaalta minulle oli merkityksellistä, että Kalamieheni käveli minua vastaan eikä kuljettu koko matkaa alttarilla rinnakkain. Koska oikeastaan se on kuva meistä kahdesta - hän tuli vastaan, aika äskettäin. Ehkä halusin myös korostaa sitä, että avioliitto on minun päätökseni, ei mikään naimakauppa sukujen kesken.
3. Meillä on hauskaa. Kuten on aiemminkin tullut todettua, minä olen toimintavastaava eli se, joka järjestää teemabileet. Toiset ovat sitten juhlavastaavia, jotka jaksavat mätsätä servettien värejä ja askarrella pompomeja ja luoda visioita. Meillä oli koristelussa pääosassa kettukarkit (koska ovat myös minun ja edesmenneen pappani lempikarkkeja) ja luonnonkukat (vaikka hemmetin auringonkukat ja pihlajanmarjat tekivät oharit!). Pihlaja on pyhä puu, joten oksia oli silti mukana. Koristeita enemmän panostin ohjelman hinkkaamiseen ja soittolistan valintaan (joka muuten sai paljon kiitosta!). Voinen nyt paljastaa, että ajattelin ehkä jokaista viesrasta vähintään kerran listaa laatiessani: "XX varmaan tykkää tästä biisistä, täytyypä valita YY:tä varten vielä vähän Johnny Cashia..."
Ainakin itse nautin juhlistamme täysin siemauksin. Ihmisilläkin vaikutti olevan hauskaa eikä kukaan tapellut, kännännyt itseään tainnoksiin tai muuten pahemmin mokaillut. Elokuun yksi kuumimmista päivistä osui juuri sille lauantaille eikä hääkuvissa näytä yhtään syksyltä, mutta sekään ei haittaa mitään.
Kiitoskortit on postitettu ja valokuvakirja anopille ja mummolle tilattu. Omat noin 600 valokuva odottavat vielä albumiin pääsyä. Onneksi minulla on tammikuussa vähän lomaa... :D
Tässä pari maistiaista teille kolmelle lukijallenikin:
Zadok the Priest on alkujaan kruunajaismarssi.
Myös huntu oli minulle ehdoton ei.
Myös huntu oli minulle ehdoton ei.
Pähein hääauto ikinä!
Ainakaan koristeita ei tarvinnut viedä takaisin kotiin!
Muutenkin juhlapaikka oli ihana, koska kaikki kattauksesta äänentoistoon tuli talon puolesta.
Muutenkin juhlapaikka oli ihana, koska kaikki kattauksesta äänentoistoon tuli talon puolesta.
Meidän häiden romanttisin esine :D
PhotoBooth-rekvisiittaa - tuo pörröankka koki kovia sinä päivänä...
Meidän juhlissa myös kisattiin ja saatiin palkintoja...
Karkkibuffet oli ihan ehdoton illan suosikki!
Karkkibuffet oli ihan ehdoton illan suosikki!
Kimppuni oudon sinisessä valossa.
Germiiniä, freesiaa, marjaa ja murattia.
Kaikki kuvat: Valokuvaaja Mikko Suutala
Ethän kopio ilman lupaa!
Germiiniä, freesiaa, marjaa ja murattia.
Kaikki kuvat: Valokuvaaja Mikko Suutala
Ethän kopio ilman lupaa!
lauantai 7. marraskuuta 2015
Älä taputa mahaa.
Siinä me istuimme vierekkäin saunan lauteilla
kaikki mahaantaputellut.
Jollakin oli omia lapsia, vaivan kautta saatuja.
Toisella oli adoptiolapsia, vuosien odotuksen jälkeen.
Joku mietti, josko olisi lapsen aika sittenkin.
Ja sitten oli se, joka ei äitiyttä koe omakseen.
Toisaalla kiistellään siitä, voiko seurakunnassa järjestää naisten iltoja.
Ja jos voi, niin saako niissä hemmotella ja puhua tyttöjen juttuja.
Jos kuitenkin vain juhlittaisiin tätä äitienpäivää, pitäisi sen riittää.
Tullaanko naiseksi vain äitiyden kautta?
Onko lapseton nainen kuin linnuton puu ja kuivakka viikuna?
Miksi en halua lapsia? Pitäisikö niitä haluta?
Nyt kun on elämässä hyvä mies ja tasainen tilanne.
Ja mahantaputtelijoita riittää.
Tai kun siinä vieressä istuu toinen, jonka suurin haave on perhe ja oma lapsi.
Juuri sitä ei voi saada. Ei edes kivun kautta.
Enhän minä voi toisille lapsia tehdä.
En edes tiedä, voinko saada lapsia.
Mutta että en edes halua. Vieläkään.
Tekisi mieli pyytää anteeksi kaikilta niiltä lasta toivovilta,
että kyllä minä teille lapsen soisin - enkä edes kivun kautta.
En minä teidän kipua voi ymmärtää, aavistella voin.
Mitä se on seistä oman tilanteensa kanssa
kun mahaa taputellaan
ja tekisi mieli huutaa, mutta hymyilee vain.
Joten, rakas ystävä,
älä taputa mahaa.
Naiset eivät ole julkista riistaa.
Ja niiden sisällä on monia salaisuuksia
kipuja
kaipauksia
iloja
jotka eivät ole kenenkään toisen.
kaikki mahaantaputellut.
Jollakin oli omia lapsia, vaivan kautta saatuja.
Toisella oli adoptiolapsia, vuosien odotuksen jälkeen.
Joku mietti, josko olisi lapsen aika sittenkin.
Ja sitten oli se, joka ei äitiyttä koe omakseen.
Toisaalla kiistellään siitä, voiko seurakunnassa järjestää naisten iltoja.
Ja jos voi, niin saako niissä hemmotella ja puhua tyttöjen juttuja.
Jos kuitenkin vain juhlittaisiin tätä äitienpäivää, pitäisi sen riittää.
Tullaanko naiseksi vain äitiyden kautta?
Onko lapseton nainen kuin linnuton puu ja kuivakka viikuna?
Miksi en halua lapsia? Pitäisikö niitä haluta?
Nyt kun on elämässä hyvä mies ja tasainen tilanne.
Ja mahantaputtelijoita riittää.
Tai kun siinä vieressä istuu toinen, jonka suurin haave on perhe ja oma lapsi.
Juuri sitä ei voi saada. Ei edes kivun kautta.
Enhän minä voi toisille lapsia tehdä.
En edes tiedä, voinko saada lapsia.
Mutta että en edes halua. Vieläkään.
Tekisi mieli pyytää anteeksi kaikilta niiltä lasta toivovilta,
että kyllä minä teille lapsen soisin - enkä edes kivun kautta.
En minä teidän kipua voi ymmärtää, aavistella voin.
Mitä se on seistä oman tilanteensa kanssa
kun mahaa taputellaan
ja tekisi mieli huutaa, mutta hymyilee vain.
Joten, rakas ystävä,
älä taputa mahaa.
Naiset eivät ole julkista riistaa.
Ja niiden sisällä on monia salaisuuksia
kipuja
kaipauksia
iloja
jotka eivät ole kenenkään toisen.
torstai 29. lokakuuta 2015
En surusta itke, en ilosta itke, jos itken...
Itken sitä, kun hengitystila loppuu töissä.
Kun haluaisin huutaa puhelimeen, että minä en jaksa enää yhtään kastetta tai vihkimistä, mutta kuitenkin hymyilen ja sanon, että onpa ihanaa, teillä elämässä nyt tällainen taitekohta.
Kun katson kalenteria, jossa on merkintää merkinnän perään aamusta iltaan.
Kun en enää löydä tilaa ajatella, suunnitella, valmistella, vaan selviydyn päivästä päivään.
Kun havahdun siihen, etten ole ehtinyt käydä kunnollista keskustelua puolisonsa kanssa koko viikolla.
Onhan minun käsketty karsia ja priorisoida. Että kaikkea ei tarvitse tehdä.
Mutta mistä karsii, jos kaikki merkinnät ovat perustyötä - toimituksia, jumalanpalveluksia tai niihin suoraan liittyviä kokouksia ja tapaamisia?
Omena Oo, omppomppoo, pilat palat pelistä pois
- ja teidän perheen kanssa en käykään toimituskeskustelua!
Hikkori-tikkori-toikki, hiiri kelloon loikki, kello meni poikki, hiiri pois loikki
- ja tämän sunnuntain saarna silkkaa improvisaatiota!
Sitten niistin. Pyyhin silmänaluset. Ja tapasin taas uuden perheen elämänsä käännekohdassa.
Ei tässä nyt ruveta itkua tihrustaa. Ei ole aikaa. Loppuu kalenterista vartit, päivästä tunnit.
Marraskuussa taas helpottaa.
Kun haluaisin huutaa puhelimeen, että minä en jaksa enää yhtään kastetta tai vihkimistä, mutta kuitenkin hymyilen ja sanon, että onpa ihanaa, teillä elämässä nyt tällainen taitekohta.
Kun katson kalenteria, jossa on merkintää merkinnän perään aamusta iltaan.
Kun en enää löydä tilaa ajatella, suunnitella, valmistella, vaan selviydyn päivästä päivään.
Kun havahdun siihen, etten ole ehtinyt käydä kunnollista keskustelua puolisonsa kanssa koko viikolla.
Onhan minun käsketty karsia ja priorisoida. Että kaikkea ei tarvitse tehdä.
Mutta mistä karsii, jos kaikki merkinnät ovat perustyötä - toimituksia, jumalanpalveluksia tai niihin suoraan liittyviä kokouksia ja tapaamisia?
Omena Oo, omppomppoo, pilat palat pelistä pois
- ja teidän perheen kanssa en käykään toimituskeskustelua!
Hikkori-tikkori-toikki, hiiri kelloon loikki, kello meni poikki, hiiri pois loikki
- ja tämän sunnuntain saarna silkkaa improvisaatiota!
Sitten niistin. Pyyhin silmänaluset. Ja tapasin taas uuden perheen elämänsä käännekohdassa.
Ei tässä nyt ruveta itkua tihrustaa. Ei ole aikaa. Loppuu kalenterista vartit, päivästä tunnit.
Marraskuussa taas helpottaa.
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
Pitääkö parisuhteen kehittyä?
Nyt ollaan naimisissa. Olen rouva. Myös ensimmäiset vatsantaputtelijat ovat jo hiipineet onnittelijoiden joukkoon. Että jokos sitä kohta pikkuisia...?
Niin, kun ihmisen elämä menee edelleenkin ajatuksissa sitä samaa rataa:
seurustellaan - mennään naimisiin - saadaan lapsi - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - esikoinen menee kouluun - lasten rippijuhlat - lasten valmistujaiset - lapset muuttavat pois kotoa - ensimmäinen lapsenlapsi...
Tai nykypäivänä ennemminkin:
tapaillaan - seurustellaan - (tapaillaan muita) - saadaan lapsi - mennään kihloihin - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - mennään naimisiin - esikoinen lähtee kouluun - erotaan - yksinhuoltajuus/uusioperhe - uusi suhde - saadaan lapsi - ostetaan asunto...
Mutta aina siellä on se LAPSI. Kun on riittävän kauan seurusteltu, oltu kihloissa tai mennään naimisiin, ympäröivä maailma alkaa haukansilmällään tarkkailla naisen vatsanseutua. Lakkaako parisuhde olemasta totta, jos siinä ei lisäännytä? Onko avioliitto turha ilman jälkeläisiä (jos kysytään 1500-luvun kirkonmiehiltä, niin on!)? Mihin suhde voi enää kehittyä, jos miehestä ja vaimosta ei tulekaan isä ja äiti?
Minun maha on ihan vaan karkkia ja laiskaa liikkumista, ei uutta elämää henkivä. Olen aika tarkka kosketuksesta ja omasta tilasta (en hirveästi pidä halaamisesta) ja jo pelkkä "raskaustoivevihjailu" saa jotkut tulemaan liian lähelle. Tiedän, etten koskaan ole ollut kovin hoikka - ja nyt koen raskausepäilyjen varjossa tarvetta laihduttaa. Edes vähän. Ettei niin paljon pömpöttäisi. Jos minua, omasta tahdostaan lapsetonta, ahdistaa, miltä mahtaakaan tuntua siltä, joka kantaa mukanaan täyttymätöntä toivetta?
Me olemme ihan onnellinen kahden hengen perhe. Tai kahden ihmisen ja kahden kissan perhe.
Aiomme olla sitä vielä pitkään.
Niin, kun ihmisen elämä menee edelleenkin ajatuksissa sitä samaa rataa:
seurustellaan - mennään naimisiin - saadaan lapsi - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - esikoinen menee kouluun - lasten rippijuhlat - lasten valmistujaiset - lapset muuttavat pois kotoa - ensimmäinen lapsenlapsi...
Tai nykypäivänä ennemminkin:
tapaillaan - seurustellaan - (tapaillaan muita) - saadaan lapsi - mennään kihloihin - ostetaan asunto - (saadaan lisää lapsia) - mennään naimisiin - esikoinen lähtee kouluun - erotaan - yksinhuoltajuus/uusioperhe - uusi suhde - saadaan lapsi - ostetaan asunto...
Mutta aina siellä on se LAPSI. Kun on riittävän kauan seurusteltu, oltu kihloissa tai mennään naimisiin, ympäröivä maailma alkaa haukansilmällään tarkkailla naisen vatsanseutua. Lakkaako parisuhde olemasta totta, jos siinä ei lisäännytä? Onko avioliitto turha ilman jälkeläisiä (jos kysytään 1500-luvun kirkonmiehiltä, niin on!)? Mihin suhde voi enää kehittyä, jos miehestä ja vaimosta ei tulekaan isä ja äiti?
Minun maha on ihan vaan karkkia ja laiskaa liikkumista, ei uutta elämää henkivä. Olen aika tarkka kosketuksesta ja omasta tilasta (en hirveästi pidä halaamisesta) ja jo pelkkä "raskaustoivevihjailu" saa jotkut tulemaan liian lähelle. Tiedän, etten koskaan ole ollut kovin hoikka - ja nyt koen raskausepäilyjen varjossa tarvetta laihduttaa. Edes vähän. Ettei niin paljon pömpöttäisi. Jos minua, omasta tahdostaan lapsetonta, ahdistaa, miltä mahtaakaan tuntua siltä, joka kantaa mukanaan täyttymätöntä toivetta?
Me olemme ihan onnellinen kahden hengen perhe. Tai kahden ihmisen ja kahden kissan perhe.
Aiomme olla sitä vielä pitkään.
tiistai 15. syyskuuta 2015
Napina.
Ja sitten on vain niitä työtehtäviä, jotka ei muutu paremmiksi/helpommiksi/iloisemmiksi sitten millään. Joka kerta sitä vain huomaa repivänsä hiuksia päästään viikko(j)a aiemmin ja hajoilevansa jo pelkkään ajatukseen. Ja sen kerran, kun työpisteensä jättää koulutuksen vuoksi, koko paletti (tai useampi) leviää käsiin. Vaikka eipä niitä saisi kokoon kursittua vaikka työpisteellä olisinkin. Jälleen kerran sen positiivisen ajattelun voi ihan vapaasti tunkea hanuriin. Minä syön teidän maksat.
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Antakaa mun syrjäytyä rauhassa!
Meillä on asunut vuoden verran yhteiskunnan loinen - työtön.
Sellainen tyyppi, joka makaa päivät sohvalla ja kiskoo huimia etuuksia joka kuukausi. Sellainen vapaamatkustaja: laiska ja saamaton. Olen siis vuoden verran saanut seurata lähietäisyydeltä tätä loisen elämää - enkä enää yhtään ihmettele, miksi ihminen putoaa sohvan pohjalle.
Kalamies valmistui ammattikoulusta 24-vuotiaana ja pääsi ensimmäisenä kesänä kesätöihin betonielementtitehtaaseen. Samaan aikaan hän muutti luokseni asumaan. Virhe. Asumme siis minun omistusasunnossani, joten Kalamiehellä ei ole oikeutta asumistukeen. Betonihommien päätyttyä tarvittiin vain noin kolme puhelinsoittoa Te-toimistoon, pari nettilomaketta ja yksi asiakaskäynti Kelaan, että Kalamies sai päätöksen työttömyyskorvauksesta. Sitten vain makaamaan sohvalle ja odottelemaan sitä huimaa 500 euron pottia tilille joka kuukausi!
Keväällä Te-keskus muisti kirjeellä: on olemassa työpaikka, jota olet pätevä hakemaan! Hae sitä, ilmoita hakeneesi sitä - tai muuten tulee karenssia. Taas vain noin tunnin soittelu erilaisiin Te-keskuksen numeroihin, jotta Kalamies sai ilmoitettua hakeneensa tätä työpaikkaa (lopulta häntä ei kutsuttu edes haastatteluun). Vuoden aikana Kalamies täytti useammankin työhakemuksen, kävi jopa haastattelussa, mutta ei tullut valituksi.
Kevään tullen Kalamies sai ohjeen, että kouluihin kannataa hakea vasta, kun täyttää 25, koska sitten saa opiskella korotetulla työttömyyspäivärhalla. Suomeksi: olet nyt vaan tekemättä mitään koko loppukevään, koska töitäkään ei ole tarjota.
Kalamies haki kesätöitä, ja saikin parin kuukauden pestin silkalla tuurilla ja omalla aktiivisuudella. Samaan aikaan alkoi itää ajatus uudelleenkouluttautumisesta. Puusepän tutkinnolla on hankala työllistyä. Mutta tuo talohuollon tutkinto voisi olla kiinnostava - ja sitä tarjotaan lähikunnassa aikuiskoulutuksena! Ja siitähän se mielenkiintoinen osa vasta alkoikin...
Kalamies halusi selvittää, voiko hän hakeutua itse koulutukseen ja silti saada oikeuden korotettuun päivärahaan - ja joutuuko hän karenssijaksolle, jos ei jostain syystä otakaan paikkaa vastaan.
Selvitystyö aloitettiin kartoittamalla sitä, millainen koulutus olisi. Koulun nettisivut eivät paljon kertoneet, mutta varmasti siellä on joku ihminen, joka tietää. Puhelimeen vastasi sihteeri, jolla ei ollut "juuri tästä nimenomaisesta koulutuksesta" mitään tietoja. Mutta maanantaina tulevat kouluttajat takaisin kesälomalta. Muuten hyvä, mutta hakuaika päättyy perjantaina.
No, riskillä vaan paperit menemään!
Sitten kysymään varsinaista asiaa Te-keskuksesta. Voiko hakea koulutukseen ja opiskella korotetulla päivärahalla? Puhelu käännetään keskuksesta aina vain uudelle tyypille, jokaiselle Kalamies selittää asiansa vain saadakseen vastauksen "tää varmaan kuuluu henkilölle XX". Te-toimiston "omavirkailija" on vapailla, sijaista ei ole. Lopulta joku ihminen jollain osastolla osaa kertoa, että Kalamies voi hakeutua koulutukseen ja, mikäli työkkäri katsoo koulutuksen edistävän työllistymistä, hän on oikeutettu opiskelemaan korotetulla päivärahalla. Ja vaikka hän jättäisi koulupaikan ottamatta, hän ei saa karenssia (koska on yli 25-vuotias ja hänellä on ammattitutkinto).
Syyskuu alkaa lähestyä ja ihmetellään, kun koulutuspaikasta ei ole kuulunut mitään... Kalamies soittaa koululle. "Joo, me olemme jo ilmoitaneet kaikille valituille. Näkyy tämä sinun hakemus täällä - eikö sinulle ole soitettu valintatuloksista?". No, eipä oltu. Seuraavaksi Kalamies soittaa koulutuksesta vastaavalle opettajalle, joka tietää, että koulutukseen on avautunut lisärahoituksen myötä uusia aloituspaikkoja - joten "näillä puheilla tervetuloa kouluun tiistaina". (Ei sitten kenellekään tullut mieleen soittaa näistä lisäpaikoistakaan niille, joita ei ilmeisesti ekalla kierroksella valittu?)
Seuraavaksi soittelemaan sitten Te-keskukseen opiskelupaikasta ja korotetusta päivärahasta. Asia pitää hoitaa "omavirkailijan" kanssa, ja hänelle voi soittaa arkisin klo 9-10. Seuraavana aamuna Kalamies on skarppina: 9.05 alkaa puhelinrumba. 9.45 hän selittää asiaansa taas uudelle ihmiselle, joka ei ilmeisesti ole tämän "omavirkalijan" sijainen, mutta joka ehkä kuitenkin osaa kertoa, mitä pitää tehdä. Koululta pitää saada täytettynä tietty loma, joka toimitetaan omaan Te-keskukseen sille mystiselle "omavirkailijalle". Sitten otetaan puhelua koululle (ei vastaa, soittaa kuitenkin takaisin) ja uudelleen Te-keskukseen.
Kalamies on tänään toista päivää koulussa. Koulu on ottanut opiskelijoista hyvin kopin, neuvonut ja auttanut ja kommunikoi jopa Te-keskuksen suuntaan. Päätös korotetusta tuesta oli puoltava ja työssäoppimispaikka on kiikarissa. Edessä olisi kaksi vuotta opintoja: 1-2 lähipäivää viikossa, 2-3 työpäivää työssäoppimispaikassa (=ilmaista työtä) ja jopa 700e tilille joka kuukausi.
Koulutus vaikuttaa mielekkäältä ja työtäkin alalla varmaan olisi tarjolla. Meidän kohdalla asiat selvisivät lopulta hyvin. En kuitenkaan yhtään ihmettele niitä nuoria tai aikuisia, jotka väsyvät tähän soittelurumbaan ja sääntöviidakkoon. Henkilökuntaa on virastoissa liian vähän, virkalijat uupuvat ja jäävät sairauslomille, sijaisia ei ole. "Omavirkailija" vaihtuu miten sattuu ja jokaiselle sijaiselle saa asiansa selittää uudelleen. Säännöt ja ehdot tuntuva muuttuvan koko ajan eivätkä ammattilaisetkaan pysy perässä. Pahimmassa tapauksessa pieni virhe papereissa tai yksi huono neuvo ajaa karenssijaksolle tai blokkaa koulutuspaikan. Helpompaa on jäädä sohvalle pelaamaan pleikkaa. Ja onhan GTA5:ssa parempi äänimaailma kuin Te-keskuksen jonotuslinjalla.
Sellainen tyyppi, joka makaa päivät sohvalla ja kiskoo huimia etuuksia joka kuukausi. Sellainen vapaamatkustaja: laiska ja saamaton. Olen siis vuoden verran saanut seurata lähietäisyydeltä tätä loisen elämää - enkä enää yhtään ihmettele, miksi ihminen putoaa sohvan pohjalle.
Kalamies valmistui ammattikoulusta 24-vuotiaana ja pääsi ensimmäisenä kesänä kesätöihin betonielementtitehtaaseen. Samaan aikaan hän muutti luokseni asumaan. Virhe. Asumme siis minun omistusasunnossani, joten Kalamiehellä ei ole oikeutta asumistukeen. Betonihommien päätyttyä tarvittiin vain noin kolme puhelinsoittoa Te-toimistoon, pari nettilomaketta ja yksi asiakaskäynti Kelaan, että Kalamies sai päätöksen työttömyyskorvauksesta. Sitten vain makaamaan sohvalle ja odottelemaan sitä huimaa 500 euron pottia tilille joka kuukausi!
Keväällä Te-keskus muisti kirjeellä: on olemassa työpaikka, jota olet pätevä hakemaan! Hae sitä, ilmoita hakeneesi sitä - tai muuten tulee karenssia. Taas vain noin tunnin soittelu erilaisiin Te-keskuksen numeroihin, jotta Kalamies sai ilmoitettua hakeneensa tätä työpaikkaa (lopulta häntä ei kutsuttu edes haastatteluun). Vuoden aikana Kalamies täytti useammankin työhakemuksen, kävi jopa haastattelussa, mutta ei tullut valituksi.
Kevään tullen Kalamies sai ohjeen, että kouluihin kannataa hakea vasta, kun täyttää 25, koska sitten saa opiskella korotetulla työttömyyspäivärhalla. Suomeksi: olet nyt vaan tekemättä mitään koko loppukevään, koska töitäkään ei ole tarjota.
Kalamies haki kesätöitä, ja saikin parin kuukauden pestin silkalla tuurilla ja omalla aktiivisuudella. Samaan aikaan alkoi itää ajatus uudelleenkouluttautumisesta. Puusepän tutkinnolla on hankala työllistyä. Mutta tuo talohuollon tutkinto voisi olla kiinnostava - ja sitä tarjotaan lähikunnassa aikuiskoulutuksena! Ja siitähän se mielenkiintoinen osa vasta alkoikin...
Kalamies halusi selvittää, voiko hän hakeutua itse koulutukseen ja silti saada oikeuden korotettuun päivärahaan - ja joutuuko hän karenssijaksolle, jos ei jostain syystä otakaan paikkaa vastaan.
Selvitystyö aloitettiin kartoittamalla sitä, millainen koulutus olisi. Koulun nettisivut eivät paljon kertoneet, mutta varmasti siellä on joku ihminen, joka tietää. Puhelimeen vastasi sihteeri, jolla ei ollut "juuri tästä nimenomaisesta koulutuksesta" mitään tietoja. Mutta maanantaina tulevat kouluttajat takaisin kesälomalta. Muuten hyvä, mutta hakuaika päättyy perjantaina.
No, riskillä vaan paperit menemään!
Sitten kysymään varsinaista asiaa Te-keskuksesta. Voiko hakea koulutukseen ja opiskella korotetulla päivärahalla? Puhelu käännetään keskuksesta aina vain uudelle tyypille, jokaiselle Kalamies selittää asiansa vain saadakseen vastauksen "tää varmaan kuuluu henkilölle XX". Te-toimiston "omavirkailija" on vapailla, sijaista ei ole. Lopulta joku ihminen jollain osastolla osaa kertoa, että Kalamies voi hakeutua koulutukseen ja, mikäli työkkäri katsoo koulutuksen edistävän työllistymistä, hän on oikeutettu opiskelemaan korotetulla päivärahalla. Ja vaikka hän jättäisi koulupaikan ottamatta, hän ei saa karenssia (koska on yli 25-vuotias ja hänellä on ammattitutkinto).
Syyskuu alkaa lähestyä ja ihmetellään, kun koulutuspaikasta ei ole kuulunut mitään... Kalamies soittaa koululle. "Joo, me olemme jo ilmoitaneet kaikille valituille. Näkyy tämä sinun hakemus täällä - eikö sinulle ole soitettu valintatuloksista?". No, eipä oltu. Seuraavaksi Kalamies soittaa koulutuksesta vastaavalle opettajalle, joka tietää, että koulutukseen on avautunut lisärahoituksen myötä uusia aloituspaikkoja - joten "näillä puheilla tervetuloa kouluun tiistaina". (Ei sitten kenellekään tullut mieleen soittaa näistä lisäpaikoistakaan niille, joita ei ilmeisesti ekalla kierroksella valittu?)
Seuraavaksi soittelemaan sitten Te-keskukseen opiskelupaikasta ja korotetusta päivärahasta. Asia pitää hoitaa "omavirkailijan" kanssa, ja hänelle voi soittaa arkisin klo 9-10. Seuraavana aamuna Kalamies on skarppina: 9.05 alkaa puhelinrumba. 9.45 hän selittää asiaansa taas uudelle ihmiselle, joka ei ilmeisesti ole tämän "omavirkalijan" sijainen, mutta joka ehkä kuitenkin osaa kertoa, mitä pitää tehdä. Koululta pitää saada täytettynä tietty loma, joka toimitetaan omaan Te-keskukseen sille mystiselle "omavirkailijalle". Sitten otetaan puhelua koululle (ei vastaa, soittaa kuitenkin takaisin) ja uudelleen Te-keskukseen.
Kalamies on tänään toista päivää koulussa. Koulu on ottanut opiskelijoista hyvin kopin, neuvonut ja auttanut ja kommunikoi jopa Te-keskuksen suuntaan. Päätös korotetusta tuesta oli puoltava ja työssäoppimispaikka on kiikarissa. Edessä olisi kaksi vuotta opintoja: 1-2 lähipäivää viikossa, 2-3 työpäivää työssäoppimispaikassa (=ilmaista työtä) ja jopa 700e tilille joka kuukausi.
Koulutus vaikuttaa mielekkäältä ja työtäkin alalla varmaan olisi tarjolla. Meidän kohdalla asiat selvisivät lopulta hyvin. En kuitenkaan yhtään ihmettele niitä nuoria tai aikuisia, jotka väsyvät tähän soittelurumbaan ja sääntöviidakkoon. Henkilökuntaa on virastoissa liian vähän, virkalijat uupuvat ja jäävät sairauslomille, sijaisia ei ole. "Omavirkailija" vaihtuu miten sattuu ja jokaiselle sijaiselle saa asiansa selittää uudelleen. Säännöt ja ehdot tuntuva muuttuvan koko ajan eivätkä ammattilaisetkaan pysy perässä. Pahimmassa tapauksessa pieni virhe papereissa tai yksi huono neuvo ajaa karenssijaksolle tai blokkaa koulutuspaikan. Helpompaa on jäädä sohvalle pelaamaan pleikkaa. Ja onhan GTA5:ssa parempi äänimaailma kuin Te-keskuksen jonotuslinjalla.
perjantai 28. elokuuta 2015
Liisana Ihmemaassa!
Sata vuotta myöhässä ja ihan nopeasti vain:
Oli ihan huiput polttarit!
Sain ylleni Liisa Ihmemaassa - asun ja mukaani pienen tehtäväpussukan. Seurasin valkoista kania, joka piti huolta ajasta ja hänen kanssaan minut aamulla nouti Hullu Hatuntekijä.
Uhkakuvistani huolimatta en joutunut aamulla ensimmäiseksi verikokeeseen tai benji-hyppyyn (tätä pelkäsin, kun kaaso käski olla aamun syömättä!), vaan minulle (meille) oli katettu runsas brunssi. Oli kahvia, kakkua, suolaista ja makeaa - pelikorttikuvioin koristeltuna. Sitten pääsimme Vain Elämää -tyyppisesti muistelemaan ystävyyksiämme. Jokunen oli jopa kirjoittanut kirjeen minulle, kun eivät paikalle päässeet!
Sitten pääsin meikattavaksi ja kuvattavaksi. Onpahan tullut kahlattua ja hipsittyä varvikossa hieman kepeissä asuissa!
Matka jatkui Jyväskylään syömään ja siitä Mysteeriin... Viisi naista oli hyvin innoissaan lukitusta huoneesta, jossa oli tapahtunut "jotain outoa". Lukkoja ja avaimia etsittiin ja vihjeitä ratkottiin suurella intensiteetillä - ja ulos päästiin! Mysteeri oli aivan huippu, ehdottomasti polttareiden yksi huippukohta!
Loppuillaksi toinen kaaso (se Kani) ja yksi ystävä jatkoivat kanssani terassille ja vielä värivalopaikkaan. Sain siis kaikkea sitä, mitä olin toivonutkin.
Siitä oli hyvä jatkaa kohti hääpäivää, joka sekin on jo takana. Päivä oli ihana, kaunis ja lämmin (ja me kun haluttiin elokuu hääkuukaudeksi, kun ei ole enää niin kuuma)! Palaan siihen toiste. :)
Oli ihan huiput polttarit!
Sain ylleni Liisa Ihmemaassa - asun ja mukaani pienen tehtäväpussukan. Seurasin valkoista kania, joka piti huolta ajasta ja hänen kanssaan minut aamulla nouti Hullu Hatuntekijä.
Uhkakuvistani huolimatta en joutunut aamulla ensimmäiseksi verikokeeseen tai benji-hyppyyn (tätä pelkäsin, kun kaaso käski olla aamun syömättä!), vaan minulle (meille) oli katettu runsas brunssi. Oli kahvia, kakkua, suolaista ja makeaa - pelikorttikuvioin koristeltuna. Sitten pääsimme Vain Elämää -tyyppisesti muistelemaan ystävyyksiämme. Jokunen oli jopa kirjoittanut kirjeen minulle, kun eivät paikalle päässeet!
Sitten pääsin meikattavaksi ja kuvattavaksi. Onpahan tullut kahlattua ja hipsittyä varvikossa hieman kepeissä asuissa!
Matka jatkui Jyväskylään syömään ja siitä Mysteeriin... Viisi naista oli hyvin innoissaan lukitusta huoneesta, jossa oli tapahtunut "jotain outoa". Lukkoja ja avaimia etsittiin ja vihjeitä ratkottiin suurella intensiteetillä - ja ulos päästiin! Mysteeri oli aivan huippu, ehdottomasti polttareiden yksi huippukohta!
Loppuillaksi toinen kaaso (se Kani) ja yksi ystävä jatkoivat kanssani terassille ja vielä värivalopaikkaan. Sain siis kaikkea sitä, mitä olin toivonutkin.
Siitä oli hyvä jatkaa kohti hääpäivää, joka sekin on jo takana. Päivä oli ihana, kaunis ja lämmin (ja me kun haluttiin elokuu hääkuukaudeksi, kun ei ole enää niin kuuma)! Palaan siihen toiste. :)
tiistai 21. heinäkuuta 2015
Kun on mitä odottaa!
En ole oikein vielä jäsentynyt ajatukseen, että meillä on häät kuukauden päästä! Elelen tyynesti levollisuuden kuplassa, jossa kaikkeen on vielä paljon aikaa ja asiat hyvällä mallilla. Kukat ei kasva vaikka niille kävisi avautumassa, kuukaudessa ei tiputeta kymmentä kiloa ja muuhan onkin ihan oikeasti mallillaan.
Paikkakorttien askarteleminen sai ajatukset jo hieman sellaiseen hää-asentoon. Mutta ehkä kuitenkin kaikkein paras ohjelmoija on ollut se eteiseemme ilmestynyt 10 mämmi -laatikko, jonka saa avata vasta lauantaina. Ja sen laatikon päällä oleva paperipussi, josta saa ottaa yhden vihjepaketin joka päivä.
Jep, minulla on lauantaina polttarit.
Päivän tiesin ennalta, koska tässä hommassa vapaat viikonloput ovat harvinaisia. Lisäksi ne harvat tulee yleensä tungettua täyteen ohjelmaa jo kuukautta aiemmin. Yllätyskaappaus töistä olisi toki kutkuttanut tämän naisen nauruhermoa, mutta haluan kunnioittaa kohtaamiani seurakuntalaisia. (Heitä tuskin naurattaisi, jos pappi kiikutettaisiin pois hautajaissaatosta ja tällättäisiin batman-asuun.)
Polttareihin liittyy ehkä enemmän hermojen kirskuntaa kuin häihin. Koska minä en saa hallita kaikkea! Lisäksi lähes kaikki "uutiset", joita olen saanut ennen polttareita ovat olleet jotenkin ikäviä. Milloin kukakin on ilmoittanut ettei pääse osallistumaan tai että on pikkusen otsasuonta tykyttänyt... Toki tunnen omat ihmiseni ja tiedän, että siellä on nyt paljon vaikeita (ja rakkaita!) naisia samassa sopassa keittelemässä. Ilmeisesti myös toiveeni ja mieltymykseni ovat jääneet ystävilleni suureksi mysteeriksi, joten edessä voi olla mitä vain. (Olenkin jo pidemmän aikaa epäillyt, että ajoittan puhun kiinaa enkä siksi tule ymmärretyksi)
Mutta nyt minulla on pussukka ja leimattuja kääreitä. Olen menossa jo kohdassa DAY THREE. Ilmeisesti nämä paketit ovat vihjeitä tulevasta. En tiedä millainen vihje on kikkelinmuotoinen tictac... tai miten se liittyy Morsiamen kirjaan, johon piti kirjoitella asioita, joista Kalamies minussa erityisesti pitää. Ja mikä on tämän päivän vaaleansininen rusetti? Teoriani on tällä hetkellä jotain sellaista, että minulle luvataan palkaksi kikkelikakku, jos vain laulan julkisesti Liisa Ihmemaassa -asussa (ehkä Saarijärven liikenneympyrässä) oodia miehelleni, joka rakastaa minussa tiettyjä asioita (sijoita lauluun).
Näillä teorioillanihan saan vihjattua itseni vaikka kuuhun. Pitänee hieman rajoittaa, etten pety teehen ja afrikan tähteen. Toivottavasti saan ainakin hassun hatun (mullahan on jo kyllä rusetti!), koska teemabileista vaan on niin pitkä aika.
Onneksi on jotain, mitä odottaa.
Paikkakorttien askarteleminen sai ajatukset jo hieman sellaiseen hää-asentoon. Mutta ehkä kuitenkin kaikkein paras ohjelmoija on ollut se eteiseemme ilmestynyt 10 mämmi -laatikko, jonka saa avata vasta lauantaina. Ja sen laatikon päällä oleva paperipussi, josta saa ottaa yhden vihjepaketin joka päivä.
Jep, minulla on lauantaina polttarit.
Päivän tiesin ennalta, koska tässä hommassa vapaat viikonloput ovat harvinaisia. Lisäksi ne harvat tulee yleensä tungettua täyteen ohjelmaa jo kuukautta aiemmin. Yllätyskaappaus töistä olisi toki kutkuttanut tämän naisen nauruhermoa, mutta haluan kunnioittaa kohtaamiani seurakuntalaisia. (Heitä tuskin naurattaisi, jos pappi kiikutettaisiin pois hautajaissaatosta ja tällättäisiin batman-asuun.)
Polttareihin liittyy ehkä enemmän hermojen kirskuntaa kuin häihin. Koska minä en saa hallita kaikkea! Lisäksi lähes kaikki "uutiset", joita olen saanut ennen polttareita ovat olleet jotenkin ikäviä. Milloin kukakin on ilmoittanut ettei pääse osallistumaan tai että on pikkusen otsasuonta tykyttänyt... Toki tunnen omat ihmiseni ja tiedän, että siellä on nyt paljon vaikeita (ja rakkaita!) naisia samassa sopassa keittelemässä. Ilmeisesti myös toiveeni ja mieltymykseni ovat jääneet ystävilleni suureksi mysteeriksi, joten edessä voi olla mitä vain. (Olenkin jo pidemmän aikaa epäillyt, että ajoittan puhun kiinaa enkä siksi tule ymmärretyksi)
Mutta nyt minulla on pussukka ja leimattuja kääreitä. Olen menossa jo kohdassa DAY THREE. Ilmeisesti nämä paketit ovat vihjeitä tulevasta. En tiedä millainen vihje on kikkelinmuotoinen tictac... tai miten se liittyy Morsiamen kirjaan, johon piti kirjoitella asioita, joista Kalamies minussa erityisesti pitää. Ja mikä on tämän päivän vaaleansininen rusetti? Teoriani on tällä hetkellä jotain sellaista, että minulle luvataan palkaksi kikkelikakku, jos vain laulan julkisesti Liisa Ihmemaassa -asussa (ehkä Saarijärven liikenneympyrässä) oodia miehelleni, joka rakastaa minussa tiettyjä asioita (sijoita lauluun).
Näillä teorioillanihan saan vihjattua itseni vaikka kuuhun. Pitänee hieman rajoittaa, etten pety teehen ja afrikan tähteen. Toivottavasti saan ainakin hassun hatun (mullahan on jo kyllä rusetti!), koska teemabileista vaan on niin pitkä aika.
Onneksi on jotain, mitä odottaa.
perjantai 17. heinäkuuta 2015
Etkö ymmärrä..?
Minä olen varsinainen ammattiymmärtäjä.
Vaikka minua loukattaisiin, pettyisin ja suuttuisin, huomaan jo sanovani:
kyllä mä ymmärrän
Hemmetti! Aina vaan ymmärrän.
Että kun on kiire ja elämä kesken ja vaikeampaa kuin kenelläkään, kynsi katkesi ja kissa karkasi ja pissasi mennessään sänkyyn.
Että hei vaan, maailma! Tässä mä makaan, kävele yli, mä ymmärrän!
Vaikka minua loukattaisiin, pettyisin ja suuttuisin, huomaan jo sanovani:
kyllä mä ymmärrän
Hemmetti! Aina vaan ymmärrän.
Että kun on kiire ja elämä kesken ja vaikeampaa kuin kenelläkään, kynsi katkesi ja kissa karkasi ja pissasi mennessään sänkyyn.
Että hei vaan, maailma! Tässä mä makaan, kävele yli, mä ymmärrän!
keskiviikko 15. heinäkuuta 2015
Summertime Sadness.
Now and then I think of when we were together
Like when you said you felt so happy you could die
Gotye - Somebody I used to know
Minulla on ihan hirveän fiksuja ystäviä. Ne puhuu viisaita ja ne jakaa hassuja kuvia yksisarvisista ja saa minut nauramaan. Se yksikin tietää, että jokainen on vähän autisti. Tätä viisautta mietin mm. rippileirillä kun turvallisuushakuisesti heijasin itseäni. Ja ne puhuu saattajista. Että ei kaikkia ole tarkoitettu jäämään, osa on tarkoitettu vain saattamaan. Läpi tästä pätkästä, tuonne mutkaan. Sitten ne jää sinne. Ja tulee uusia saattajia. Onneksi on myös niitä nysvääjiä, jotka jää ja joille voi soittaa töihin ja joiden kanssa saa chattailla kesken koulutuspäivän ja jotka sanoo "oot tyhmä, kun mietit tolleen" eikä se haittaa mitään, koska ne tietää. Nämä ajat erottavat jyvät akanoista, saattajat niistä, jotka jäävät. Joskus vain sen eron huomaaminen, myöntäminen, tekee hetken kipeää.
"menee vuosia ennen maan aavikoitumista
mutta lopulta taivas ja helvetti kättelee
---
se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta
suren osaani vain koska tulen sen menettämään"
SMG - Baladi 2 - Nuorukainen
Näin häiden alla on rankkaa olla niinkin epäromanttinen kuin minä. Yritä siinä sitten koota soittolistaa, kun kaikki suosikkibiisit kertovat kaipauksesta (lapsuuteen, toiseen aikaan tai paikkaan), erosta tai kuolemasta (tai vertauskuvin molemmista, sillä eikö erokin ole joskus kuin pieni kuolema? On vain vaikempi surra jotain, mitä ei voi haudata, mikä ei suostu kuolemaan). Onneksi minulla on mies, joka ymmärtää. Hän on julistanut pannaan kyyhkyset, sydämet ja sormuskuviot. Ja karaoken. Toisaalta on hauska tehdä itsensä kanssa retkeä hääsuunnittelun, söpistelyn ja romantiikan maailmaan.
Kiss me hard before you go
Summertime sadness
I just wanted you to know
That, baby, you're the best
Lana Del Rey - Summertime Sadness
Tämä kesä on ollut etenkin sään puolesta vähän kämänen kesä. En pidä helteestä, mutta tämä jatkuva +13 alkaa olla jo naurettavaa. Monta vuotta pihlaja puski marjaa enemmän kuin jaksoi kantaa ja auringonkukat kukkivat kaksimetrisissä varsissa. Ja sinä vuonna, kun minä haluaisin hääkoristuksena käyttää ko. luonnonantimia - ei yhtäkään! Auringonkukat ovat 10cm korkuisia taimia, pihlajan kukintaa ei edes huomannut. Onneksi meillä on suunnitelmat B, C, D ja Ö (pessimisti ei pety koskaan). Mutta epäromantikolla on aina hyvä ohje mihin tahansa juhlasuunnitteluun: tahallaan vähän ketuilleen!
Like when you said you felt so happy you could die
Gotye - Somebody I used to know
Minulla on ihan hirveän fiksuja ystäviä. Ne puhuu viisaita ja ne jakaa hassuja kuvia yksisarvisista ja saa minut nauramaan. Se yksikin tietää, että jokainen on vähän autisti. Tätä viisautta mietin mm. rippileirillä kun turvallisuushakuisesti heijasin itseäni. Ja ne puhuu saattajista. Että ei kaikkia ole tarkoitettu jäämään, osa on tarkoitettu vain saattamaan. Läpi tästä pätkästä, tuonne mutkaan. Sitten ne jää sinne. Ja tulee uusia saattajia. Onneksi on myös niitä nysvääjiä, jotka jää ja joille voi soittaa töihin ja joiden kanssa saa chattailla kesken koulutuspäivän ja jotka sanoo "oot tyhmä, kun mietit tolleen" eikä se haittaa mitään, koska ne tietää. Nämä ajat erottavat jyvät akanoista, saattajat niistä, jotka jäävät. Joskus vain sen eron huomaaminen, myöntäminen, tekee hetken kipeää.
"menee vuosia ennen maan aavikoitumista
mutta lopulta taivas ja helvetti kättelee
---
se ei ollut suuri rakkaus, se oli valinta
suren osaani vain koska tulen sen menettämään"
SMG - Baladi 2 - Nuorukainen
Näin häiden alla on rankkaa olla niinkin epäromanttinen kuin minä. Yritä siinä sitten koota soittolistaa, kun kaikki suosikkibiisit kertovat kaipauksesta (lapsuuteen, toiseen aikaan tai paikkaan), erosta tai kuolemasta (tai vertauskuvin molemmista, sillä eikö erokin ole joskus kuin pieni kuolema? On vain vaikempi surra jotain, mitä ei voi haudata, mikä ei suostu kuolemaan). Onneksi minulla on mies, joka ymmärtää. Hän on julistanut pannaan kyyhkyset, sydämet ja sormuskuviot. Ja karaoken. Toisaalta on hauska tehdä itsensä kanssa retkeä hääsuunnittelun, söpistelyn ja romantiikan maailmaan.
Kiss me hard before you go
Summertime sadness
I just wanted you to know
That, baby, you're the best
Lana Del Rey - Summertime Sadness
Tämä kesä on ollut etenkin sään puolesta vähän kämänen kesä. En pidä helteestä, mutta tämä jatkuva +13 alkaa olla jo naurettavaa. Monta vuotta pihlaja puski marjaa enemmän kuin jaksoi kantaa ja auringonkukat kukkivat kaksimetrisissä varsissa. Ja sinä vuonna, kun minä haluaisin hääkoristuksena käyttää ko. luonnonantimia - ei yhtäkään! Auringonkukat ovat 10cm korkuisia taimia, pihlajan kukintaa ei edes huomannut. Onneksi meillä on suunnitelmat B, C, D ja Ö (pessimisti ei pety koskaan). Mutta epäromantikolla on aina hyvä ohje mihin tahansa juhlasuunnitteluun: tahallaan vähän ketuilleen!
maanantai 29. kesäkuuta 2015
Mitä jää? Kuka jää?
se kaikki saa sut vielä väsymään
ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään
Maija Vilkkumaa - Mä jään
Ketkä lopulta jäävät? Sitten, kun tulee niin iso suru, että sen alle kaatuu, masentuu, haalenee? Ketkä jäävät, kun matka on aina vain pitkä ja aika lyhyt? Ketkä jäävät, kun onni on iso ja huumaava ja itsellä on vähemmän?
Puhuttiin joskus ystävän kanssa, että onni erottaa ihmiset. Toisen onnea on vaikeampi jakaa kuin toisen surua. Onnea jaksaa, jos sitä on yhtä paljon tai edes itselle riittämiin. Suruakin vain siihen pisteeseen, kun sen tietää loppuvan. Jos asiallisessa ajassa korjaannut ennalleen.
Elämä tuo mukanaan niin monenlaisia ihmisiä. Jotkut omistaa täysillä hetken - ja sitten kaikki haalenee. Joitakin tapaa kerran kahteen vuoteen ja juttu jatkuu ennallaan. Jonkun kanssa on jotain peruuttamattomasti rikki, kohdatessakin kuulee sen helinän. On tapoja, joista pidetään kiinni ja se pitää yhteydet hengissä. Liian harvoin muistaa kiittää, että ajattelit juuri minua.
Ne sanoo, että taivaassa ylättyy siitä, ketä sieltä löytää. Luulen, että siitäkin yllättyy, ketkä jäävät kun kaatuu, haalenee, iloitsee ja kun aika on lyhyt mutta matka pitkä.
ja mä en välitä muusta
mutta jos vain suostut mä jään
Maija Vilkkumaa - Mä jään
Ketkä lopulta jäävät? Sitten, kun tulee niin iso suru, että sen alle kaatuu, masentuu, haalenee? Ketkä jäävät, kun matka on aina vain pitkä ja aika lyhyt? Ketkä jäävät, kun onni on iso ja huumaava ja itsellä on vähemmän?
Puhuttiin joskus ystävän kanssa, että onni erottaa ihmiset. Toisen onnea on vaikeampi jakaa kuin toisen surua. Onnea jaksaa, jos sitä on yhtä paljon tai edes itselle riittämiin. Suruakin vain siihen pisteeseen, kun sen tietää loppuvan. Jos asiallisessa ajassa korjaannut ennalleen.
Elämä tuo mukanaan niin monenlaisia ihmisiä. Jotkut omistaa täysillä hetken - ja sitten kaikki haalenee. Joitakin tapaa kerran kahteen vuoteen ja juttu jatkuu ennallaan. Jonkun kanssa on jotain peruuttamattomasti rikki, kohdatessakin kuulee sen helinän. On tapoja, joista pidetään kiinni ja se pitää yhteydet hengissä. Liian harvoin muistaa kiittää, että ajattelit juuri minua.
Ne sanoo, että taivaassa ylättyy siitä, ketä sieltä löytää. Luulen, että siitäkin yllättyy, ketkä jäävät kun kaatuu, haalenee, iloitsee ja kun aika on lyhyt mutta matka pitkä.
torstai 4. kesäkuuta 2015
Pastorin häädieettivinkit.
Kaikenlaiset ruokavalioon, painonhallintaan, kuntoiluun ja diettaamiseen liittyvähän on aina muodissa. Etenkin näin Fitness-aikakautena. Ajattelinpa minäkin kesäkauden alun innoittamana jakaa
Pastorin omat häädieettivinkit.
Aamupala.
Tähän asti kaikki hyvin, on herätty ja on aikaa syödä. Jääkaapista siis maitorahkaa ja sekaan mysliä (nyt on kyllä muromysliä suklaapaloilla!) ja banaani. Kello on noin 8 tai noin 9 aamulla.
Aamukahvi.
Kahvi maidolla toimituskeskustelukodissa. Kello on noin 11.
Lounas.
Tähänkin asti vielä ihan ok. Lounaana eilisen lasagneten (eineksistä - paha!) jämät ja paljon salaattia (jäävuorisalaatti+kurkku). Juomana vettä. Kello on noin 12.
Välipala.
Automatkalla toimituskeskusteluun vähän irtokarkkeja, jotka löytyi laukusta.
Toimituskeskustelun lomassa kahvia maidolla, 2 minikarjalanpiirakkaa ja pala kuivakakkua. Kello on noin 16.
Välipala 2 (tän kai piti olla päivällinen)
Automatkalla vettä. Toimituskeskusteluperheessä kuppi teetä (mustana) ja pala vaaleaa leipää juustolla. Kello on noin 18.
Iltapala.
Kolme siivua ruisleipää avokadolla päällystettynä. Kello 21.30.
Tätä voidaan varioida vähän työtehtävien rytmin mukaan:
Ei-niin-kiireinen-ja-ihmiskeskeinen-päivä edit.
Aamupala.
Ei aamupalaa, koska torkku. Tai vaihtoehtoinen jugurtti ja puolikas omena. Vettä. Kahvi.
Kello noin 7.30
Lounas.
Lounas työkaverin kanssa, thaikkua tai salaattia. Yleensä ihan hyvä valinta. Lounasaikaan jopa!
Välipala (voi olla useita).
Kahvia. Joskus minulla oli töissä jotain välipalapatukoita, mutta ei ole enää.
Päivällinen.
Kotona nälkäkiukussa tehtyä ruokaa. Usein jotain puolieinestä. Salaattia. Maitoa. Kahvi.
Jotain kello 18.
Iltapala.
Rahkaa/puuroa/leipää/"jotain hyvää".
Viikonloppu edit.
Aamupala.
Jos on rahkaa jääkaapissa, sama kuin ensimmäisessa variaatiossa. Tai vaihtoehtoisesti mikroon keitetty kaurapuuro.
Lounas.
Karjalanpainti, perunat, porkkanalaatikko, salaatti.
(Lounas 2 - sama kuin edellä)
Välipala.
Voileipäkakkua/karjalanpiirakkaa ja munavoita. Kahvia.
Välipala 2
Kermakakkua/leivos/keksi. Kahvia.
Päivällinen.
Jämiä tai tuhti iltapala.
Iltapala.
Puuroa/leipää. Tai mitä tahansa oikeaa ruokaa, mitä on tullut nälkäkiukussa ostettua.
Kyllä, huonot hiilarit, vehnä ja sokeri kunniaan!
Pastorin omat häädieettivinkit.
Aamupala.
Tähän asti kaikki hyvin, on herätty ja on aikaa syödä. Jääkaapista siis maitorahkaa ja sekaan mysliä (nyt on kyllä muromysliä suklaapaloilla!) ja banaani. Kello on noin 8 tai noin 9 aamulla.
Aamukahvi.
Kahvi maidolla toimituskeskustelukodissa. Kello on noin 11.
Lounas.
Tähänkin asti vielä ihan ok. Lounaana eilisen lasagneten (eineksistä - paha!) jämät ja paljon salaattia (jäävuorisalaatti+kurkku). Juomana vettä. Kello on noin 12.
Välipala.
Automatkalla toimituskeskusteluun vähän irtokarkkeja, jotka löytyi laukusta.
Toimituskeskustelun lomassa kahvia maidolla, 2 minikarjalanpiirakkaa ja pala kuivakakkua. Kello on noin 16.
Välipala 2 (tän kai piti olla päivällinen)
Automatkalla vettä. Toimituskeskusteluperheessä kuppi teetä (mustana) ja pala vaaleaa leipää juustolla. Kello on noin 18.
Iltapala.
Kolme siivua ruisleipää avokadolla päällystettynä. Kello 21.30.
Tätä voidaan varioida vähän työtehtävien rytmin mukaan:
Ei-niin-kiireinen-ja-ihmiskeskeinen-päivä edit.
Aamupala.
Ei aamupalaa, koska torkku. Tai vaihtoehtoinen jugurtti ja puolikas omena. Vettä. Kahvi.
Kello noin 7.30
Lounas.
Lounas työkaverin kanssa, thaikkua tai salaattia. Yleensä ihan hyvä valinta. Lounasaikaan jopa!
Välipala (voi olla useita).
Kahvia. Joskus minulla oli töissä jotain välipalapatukoita, mutta ei ole enää.
Päivällinen.
Kotona nälkäkiukussa tehtyä ruokaa. Usein jotain puolieinestä. Salaattia. Maitoa. Kahvi.
Jotain kello 18.
Iltapala.
Rahkaa/puuroa/leipää/"jotain hyvää".
Viikonloppu edit.
Aamupala.
Jos on rahkaa jääkaapissa, sama kuin ensimmäisessa variaatiossa. Tai vaihtoehtoisesti mikroon keitetty kaurapuuro.
Lounas.
Karjalanpainti, perunat, porkkanalaatikko, salaatti.
(Lounas 2 - sama kuin edellä)
Välipala.
Voileipäkakkua/karjalanpiirakkaa ja munavoita. Kahvia.
Välipala 2
Kermakakkua/leivos/keksi. Kahvia.
Päivällinen.
Jämiä tai tuhti iltapala.
Iltapala.
Puuroa/leipää. Tai mitä tahansa oikeaa ruokaa, mitä on tullut nälkäkiukussa ostettua.
Kyllä, huonot hiilarit, vehnä ja sokeri kunniaan!
tiistai 2. kesäkuuta 2015
Täällä ollaan!
Tässä hommassa pitäisi palaa asialleen. Ihailen sitäkin yhtä pappisnaista, joka vetää jalkaan pinkit pöksyt ja menee palavasti selittämään omaa juttuaan telkkariin ja avaa oman kotinsa ovet ventovieraille maahanmuuttajille. Ihailen sitä pappismiestä, josta on tullut oikea mediakasvo, koska hänellä on fiksuja ajatuksia. He palavat asialleen, kirkolle, uskolle, Jumalalle.
Itsehän olen sellainen savuttava hiillos, jota joskus kutsuttiin leirinuotioksi.
Meillä on edessä isoja muutoksia töissä. Olen lähtökohtaisesti muutosvastainen, ja nyt tämä kaikki tulee jotenkin hirveästi iholle. Yritän vain ottaa palan kerrallaan, ihmisen kerrallaan. Muutokselle en voi mitään, pitää vain mennä mukaan. Ja huutaa vähän, ettei unohda itseään ja olemistaan tämän kaiken keskellä. Sitä niin helposti unohtuu, unohtaa itsensäkin, kun aina kuuntelee ja ymmärtää ja on läsnä muiden elämän käännekohdissa.
Kalenteri on täynnä kesäkuun loppuun. Tosin, aina sinne vielä jotain pientä mahtuu. Aloin pitää puhelinta kiinni vapaapäivinä. Kun on mennyt riittävän pitkään sielu levällään, pitää välillä sulkeutua. Joku viisas joskus sanoi, että virka kantaa. Näinä päivinä Käsikirja kantaa. Muistilaput kantaa.
Nämä ovat ruuhkavuosia. Hyviä ja huonoja uutisia satelee tasaisesti joka puolelta. Kaikki muuttuu.
Vähän hengästyttää.
Itsehän olen sellainen savuttava hiillos, jota joskus kutsuttiin leirinuotioksi.
Meillä on edessä isoja muutoksia töissä. Olen lähtökohtaisesti muutosvastainen, ja nyt tämä kaikki tulee jotenkin hirveästi iholle. Yritän vain ottaa palan kerrallaan, ihmisen kerrallaan. Muutokselle en voi mitään, pitää vain mennä mukaan. Ja huutaa vähän, ettei unohda itseään ja olemistaan tämän kaiken keskellä. Sitä niin helposti unohtuu, unohtaa itsensäkin, kun aina kuuntelee ja ymmärtää ja on läsnä muiden elämän käännekohdissa.
Kalenteri on täynnä kesäkuun loppuun. Tosin, aina sinne vielä jotain pientä mahtuu. Aloin pitää puhelinta kiinni vapaapäivinä. Kun on mennyt riittävän pitkään sielu levällään, pitää välillä sulkeutua. Joku viisas joskus sanoi, että virka kantaa. Näinä päivinä Käsikirja kantaa. Muistilaput kantaa.
Nämä ovat ruuhkavuosia. Hyviä ja huonoja uutisia satelee tasaisesti joka puolelta. Kaikki muuttuu.
Vähän hengästyttää.
tiistai 28. huhtikuuta 2015
Häähöpinää, sori vaan.
Jos olisin yhtään enemmän kevätihminen, pitäisin häät vappuna. Saataisiin kerrankin sillekin juhlalle jokin järkevä sisältö - vaikka opiskelijavapuista nautinkin. Vappuna voisi rauhassa astella alttarille kissakorkokengissä ja soittaa ruokailun taustalla Stigiä.
Mutta minä vihaan kevättä ja todennäköisesti hääpävän soittolistalta löytyy kuitenkin Stig. Ja Spice Girls. Kissakengissä en aio alttarille astella... mutta ehkä myöhemmin illalla.
Meillä ei ole teemaa. Olen kuitenkin pienessä päässäni miettinyt, millaiset meidän häät olisivat. Mikä on tunnelma? Mikä on väriteema? Mikä on "meitä"? Minulla kuitenkin on perinteinen pitkä valkoinen puku (ei huntua). Hankin siihen juhlavat vaaleat kengät. Miehelle tulee puvun kanssa liivi ja blastron. Hyvin perinteistä siis. Tylsää? Ehkä. Kuitenkin halusin, että häät ovat juhlava juhla.
Humoristi ja bilevastaava minussa kaipaisi kuitenkin jotain pientä twistiä koko hommaan. Tosin, meidät tuntien, hommaan tulee twistiä ihan siitä, että kaikki on lopulta vähän sinnepäin. Kutsut tehdään leimaamalla ja koristelu on tarkoitus hoitaa oman maan kukkasilla (äiti viljelee koko kesän). Eikä toimintavastaava pääse karvoistaan eroon - juhlapuheiden (niiden harvojen) oheen toivon yhteistä ohjelmaa ja paljon naurua.
Olen yrittänyt olla stressaamatta häistä. Hiljalleen olemme hankkineet kaikenlaista tarpeellista. Kutsumateriaalikin odottaa kauniisti pussissa sopivaa kokoamishetkeä.
Liityin hääpäissäni facebookissa hääryhmään. Tiesin sen olevan virhe, mutta on ryhmästä ollut hyötyä/iloakin. Mutta kyllä siellä taas nähdään kuinka nainen on naiselle susi. Vaikka yleisesti keskustelu on rakentavaa ja kannustavaa, toisia tsemppavaa, niin aina välillä joukkoon mahtuu a) mielensäpahoittaja b) nillittäjä ja c)"kyllämeilläonkaikkiparemmin"-tyyppi.
Ryhmä on tottakai täynnä häistään intoilevia ja stressaavia morsmaikkuja. Sitä vartenhan se on, että oma lähipiiri saa levätä häähörhöilystä välillä. Välillä Mielensäpahoittaja käy avautumassa siitä, kuinka kaasot eivät suostu ostamaan tietynlaista mekkoa tai Nillittäjä valittaa muiden keskustelijoiden aloituksista/kommenteista. Tämä kaikki menee, se kuuluu asiaan. Mutta sitten kuvioon astuu se Kyllämeilläonkaikkiparemmin:
"Ihanaa olla toisella kierroksella, kun en enää stressaa mistään! Kyllä mä nyt niin paljon enemmän arvostan meidän vieraita. En vaan ymmärrä, millä perusteella olette valinneet kaasot, jos niiden toiminnasta on jotain valitettavaa?! Miten joku voi pahoittaa mielensä siitä, ettei kaaso/äiti/anoppi/mummo/kummikaima ole kiinnostunut teidän häistä - kyllä aikuisilla ihmisillä on muutakin elämää kuin jotkut häät!"
Ja näitä kommentteja on ilmeisesti pakko tunkea lähes jokaiseen avaukseen. Kuinka todellinen morsian ei stressaa, ei valita tai menetä hermojaan. Kuinka todellinen morsian ei koskaan joudu sanaharkkaan kaason/äidin/anopin/kumminkaiman kanssa jostain näennäisestä pikkuasiasta. Ja ennen kaikkea, todellinen morsian ei oleta, että muita kiinnostaisi omat häät. Argh!!! Antakaa meille edes yksi paikka, jossa saa olla bridezilla!
Itse en hirväesti stressaa, muutamia painajaisia lukuunottamatta. Hermot ovat meinanneet mennä muutaman kerran ja varmasti kesää kohti kiristää vähän enemmän. Sanaharkkoja ei ole vielä ollut, mutta olen ehkä pari kertaa ehtinyt mieleni pahoittaa. Niin, ja miksi tuuttaan tämän vuodatuksen tänne? Koska en halua olla se morsian, jonka häähöpinään kaikki muut väsyvät jo kuukausia ennen juhlia. Puhun häistä, kun kysytään - ja harvemmin silloinkaan on oikein mitään sanottavaa. Vauhtiin päästyäni innostun kyllä selittämään, vaikka sitten tuleekin jo itselle olo, että kuka näitä jaksaa kuunnella. Tiedostan hyvin sen, että muillakin on elämä - aika monella se elämä on juuri nyt myös taitekohdassa. On eroja, on uusia suhteita, on asuntoja, muuttoja.
Meillä on vain häät. Yksi päivä elämässä, paljon rahaa taivaan tuuliin.
Vaikka en siitä hehkuta, niin on se vain itselle tärkeää. Neljän kuukauden päästä tapahtuu.
Mutta minä vihaan kevättä ja todennäköisesti hääpävän soittolistalta löytyy kuitenkin Stig. Ja Spice Girls. Kissakengissä en aio alttarille astella... mutta ehkä myöhemmin illalla.
Meillä ei ole teemaa. Olen kuitenkin pienessä päässäni miettinyt, millaiset meidän häät olisivat. Mikä on tunnelma? Mikä on väriteema? Mikä on "meitä"? Minulla kuitenkin on perinteinen pitkä valkoinen puku (ei huntua). Hankin siihen juhlavat vaaleat kengät. Miehelle tulee puvun kanssa liivi ja blastron. Hyvin perinteistä siis. Tylsää? Ehkä. Kuitenkin halusin, että häät ovat juhlava juhla.
Humoristi ja bilevastaava minussa kaipaisi kuitenkin jotain pientä twistiä koko hommaan. Tosin, meidät tuntien, hommaan tulee twistiä ihan siitä, että kaikki on lopulta vähän sinnepäin. Kutsut tehdään leimaamalla ja koristelu on tarkoitus hoitaa oman maan kukkasilla (äiti viljelee koko kesän). Eikä toimintavastaava pääse karvoistaan eroon - juhlapuheiden (niiden harvojen) oheen toivon yhteistä ohjelmaa ja paljon naurua.
Olen yrittänyt olla stressaamatta häistä. Hiljalleen olemme hankkineet kaikenlaista tarpeellista. Kutsumateriaalikin odottaa kauniisti pussissa sopivaa kokoamishetkeä.
Liityin hääpäissäni facebookissa hääryhmään. Tiesin sen olevan virhe, mutta on ryhmästä ollut hyötyä/iloakin. Mutta kyllä siellä taas nähdään kuinka nainen on naiselle susi. Vaikka yleisesti keskustelu on rakentavaa ja kannustavaa, toisia tsemppavaa, niin aina välillä joukkoon mahtuu a) mielensäpahoittaja b) nillittäjä ja c)"kyllämeilläonkaikkiparemmin"-tyyppi.
Ryhmä on tottakai täynnä häistään intoilevia ja stressaavia morsmaikkuja. Sitä vartenhan se on, että oma lähipiiri saa levätä häähörhöilystä välillä. Välillä Mielensäpahoittaja käy avautumassa siitä, kuinka kaasot eivät suostu ostamaan tietynlaista mekkoa tai Nillittäjä valittaa muiden keskustelijoiden aloituksista/kommenteista. Tämä kaikki menee, se kuuluu asiaan. Mutta sitten kuvioon astuu se Kyllämeilläonkaikkiparemmin:
"Ihanaa olla toisella kierroksella, kun en enää stressaa mistään! Kyllä mä nyt niin paljon enemmän arvostan meidän vieraita. En vaan ymmärrä, millä perusteella olette valinneet kaasot, jos niiden toiminnasta on jotain valitettavaa?! Miten joku voi pahoittaa mielensä siitä, ettei kaaso/äiti/anoppi/mummo/kummikaima ole kiinnostunut teidän häistä - kyllä aikuisilla ihmisillä on muutakin elämää kuin jotkut häät!"
Ja näitä kommentteja on ilmeisesti pakko tunkea lähes jokaiseen avaukseen. Kuinka todellinen morsian ei stressaa, ei valita tai menetä hermojaan. Kuinka todellinen morsian ei koskaan joudu sanaharkkaan kaason/äidin/anopin/kumminkaiman kanssa jostain näennäisestä pikkuasiasta. Ja ennen kaikkea, todellinen morsian ei oleta, että muita kiinnostaisi omat häät. Argh!!! Antakaa meille edes yksi paikka, jossa saa olla bridezilla!
Itse en hirväesti stressaa, muutamia painajaisia lukuunottamatta. Hermot ovat meinanneet mennä muutaman kerran ja varmasti kesää kohti kiristää vähän enemmän. Sanaharkkoja ei ole vielä ollut, mutta olen ehkä pari kertaa ehtinyt mieleni pahoittaa. Niin, ja miksi tuuttaan tämän vuodatuksen tänne? Koska en halua olla se morsian, jonka häähöpinään kaikki muut väsyvät jo kuukausia ennen juhlia. Puhun häistä, kun kysytään - ja harvemmin silloinkaan on oikein mitään sanottavaa. Vauhtiin päästyäni innostun kyllä selittämään, vaikka sitten tuleekin jo itselle olo, että kuka näitä jaksaa kuunnella. Tiedostan hyvin sen, että muillakin on elämä - aika monella se elämä on juuri nyt myös taitekohdassa. On eroja, on uusia suhteita, on asuntoja, muuttoja.
Meillä on vain häät. Yksi päivä elämässä, paljon rahaa taivaan tuuliin.
Vaikka en siitä hehkuta, niin on se vain itselle tärkeää. Neljän kuukauden päästä tapahtuu.
keskiviikko 25. maaliskuuta 2015
Aikuisuus on helvetin yksinäistä.
Eilen illalla tuli surku.
Ehkä se johtui iltapalan puutteesta tai hääbingolärpäkkeestä tai somen minulle tarjoilemista kaverikuvista. Ehkä se jotenkin liittyi myös ajatukseen siitä, pitäisikö poiketa appivanhempien luona vanhassa opiskelukaupungissa. Kalamies kysyi, haluanko lähteä - ja minä muistin, ettei siellä ole minulle oikeastaan mitään enää.
Kolme ja puoli vuotta lähdön jälkeen oma parvi on hajautunut ympäri Suomea. Laumat ovat muodostuneet uudestaan, eikä minulla ole tilaa (eikä ehkä tahtoa olla) niissä uusissa enää. Alkoi tuntua yksinäiseltä.
Opiskeluaikana taikurinhattu-kotini ovet olivat usein auki. Monta kertaa viikossa joku kävi istumassa tai kävimme porukalla jossain. Ainakin yliopistolla istuttiin Humpalla ja saatiin sosiaalisuusannos täyteen. Perjantaisin Palaveriin tietovisaan, sunnuntait niitä hiljaisia päiviä. Täällä minulla on yksi ystävä. Molemmat väsymme töissä ihmisistä, joten emme hengaille aktiivisesti. Minä käyn kyläilemässä äidin luona. Juttelen elämäni asioista sakastissa tai kahvihuoneessa niille äitini ikäisille naisille. Kalamiehen kavereita on käynyt alkuvuodesta paljon. Tapaan enemmän hänen ystäviensä tyttöystäviä kuin omia ihmisiäni.
Viereisessä kaupungissa olisi enemmän elämää. Mutta sellainen pistäytymisen mahdollisuus puuttuu. On ilo, kun työkaveri pyytää kanssaan lounaalle. On tapahtuma, kun työkaveri pyytää luokseen käymään katsomaan koiranpentuja. Keitetään ihan kahvit. Minä huomaamattani odotan sen yhden toveri-J:n soittoja, että voidaan työmatkan verran puhua töistä ja elämästä. Että olemme toisillemme olemassa.
Mutta tätä se kuulemma on, kun on aikuinen. Ystävät liittyvät tiettyihin elämän vaiheisiin, kouluun ja opiskeluun. Sitten perustetaan perhe ja ollaan kotona perheen kanssa. Laitetaan jouluna kortti ja syntymäpäivänä viesti, että onnea, pitäs soitella. Ja onhan monella elämä vielä niin monella tapaa kesken. On alkavia parisuhteita, päättyviä suhteita, on muuttoja ja uusia työpaikkoja, on lopputöiden tekoa ja pätkätöitä kaukaisissa paikoissa. Kyllähän sen ymmärtää, ei siinä paljon pistäydytä.
Pitäisi itse kutsua itseään useammin kylään. Pitää ovia auki. Laittaa viestiä, vaikka niihin ei vastausta tulisikaan. Kyllä minä tiedän, että tuolla jossain lankojen päässä ne omat ihmiset vielä ovat. Silti aikuisuus tuntuu välillä niin helvetin yksinäiseltä.
lauantai 7. maaliskuuta 2015
Minä olen eri.
Kävin koulutuksessa. Yksi kouluttajista totesi minulle kahvijonossa jotenkin näin:
Olen ilolla seurannut työskentelyäsi täällä. Aivan erilaista kuin silloin vihkimyksen aikaan. Pidä toi!
Kiitin ja hämmennyin. Olisi tehnyt mieli kysyä, mikä oli muuttunut. Tilanne kuitenkin meni.
Mutta minä olen eri. Toki vihkimyksen aikaan käytiin läpi janaa, jonka olin tehnyt surkean harjoittelun jälkeen keskellä jotenkin sekavaa ja tunnemaastoltaan vaikeaa kevättä. Sitä janaa tutkittiin juuri tuon saman kouluttajan kanssa ja olin varma, että hän kieltää minulta pappisvihkimyksen. Sen verran syvälle hänen sielunpinsettinsä ulottuivat. Vihkimystä hakiessa olin saman vuoden aikana rakastanut, tullut hylätyksi, palauttanut gradun (joka oli omastakin mielestä todella huono), hakenut ja saanut töitä ilman sen suurempaa hengähdystaukoa.
Nyt, kolme vuotta myöhemmin, olen asettunut nahkoihini ja töihini paljon mukavammin. Enää ei koko ajan tunnu jotenkin pahalta. Minulla on useammin tunne, että minä riitän. (Ei aina, todellakaan!) Kai se sitten näkyy myös ulospäin.
Suosittelen muuten luettavaksi John Irving: Minä olen monta.
Olen ilolla seurannut työskentelyäsi täällä. Aivan erilaista kuin silloin vihkimyksen aikaan. Pidä toi!
Kiitin ja hämmennyin. Olisi tehnyt mieli kysyä, mikä oli muuttunut. Tilanne kuitenkin meni.
Mutta minä olen eri. Toki vihkimyksen aikaan käytiin läpi janaa, jonka olin tehnyt surkean harjoittelun jälkeen keskellä jotenkin sekavaa ja tunnemaastoltaan vaikeaa kevättä. Sitä janaa tutkittiin juuri tuon saman kouluttajan kanssa ja olin varma, että hän kieltää minulta pappisvihkimyksen. Sen verran syvälle hänen sielunpinsettinsä ulottuivat. Vihkimystä hakiessa olin saman vuoden aikana rakastanut, tullut hylätyksi, palauttanut gradun (joka oli omastakin mielestä todella huono), hakenut ja saanut töitä ilman sen suurempaa hengähdystaukoa.
Nyt, kolme vuotta myöhemmin, olen asettunut nahkoihini ja töihini paljon mukavammin. Enää ei koko ajan tunnu jotenkin pahalta. Minulla on useammin tunne, että minä riitän. (Ei aina, todellakaan!) Kai se sitten näkyy myös ulospäin.
Suosittelen muuten luettavaksi John Irving: Minä olen monta.
tiistai 10. helmikuuta 2015
Selittää ilmatila.
Luterilainen kirkko on Sanan kirkko.
Joskus näitä sanoja pyöritellessäni törmään ongelmaan: pitäisikö selittää auki vai sittenkin jättää enemmän ilmatilaa?
Luin uutta Kotien rukouskirjaa (alunperin avasin opuksen etsiessäni paniikinomaisesti jotain virikettä hartauspuheeseen), ja viehätyin monesta siitä löytyvästä rukouksesta. Niissä oli paljon ilmatilaa, tunnetajua.
Itseäni usein puhuttelevat tekstit, jotka jäävät ilmaan roikkumaan. Runot, lyriikat, mietelauseet. Parhaita katsomiani elokuvia ovat sellaiset, joissa ei näennäisesti tapahdu mitään. Kun leffakaveri puhisee poistuessaan, minä vielä fiilistelen. Pidän siitä, kun teksti tai vaikka elokuva kutittelee mieltä, mutta ei suostu analysoitavaksi ja avattavaksi. "Mistä tämä kertoo?" on minulle harvoin olennainen kysymys.
Runojen ja ilmatilaa ympärilleen keränneiden rukousten ongelma on se, että ne voivat myös jättää sanomatta kaiken. Ne eivät sano(ita) mitään. Hienoja sanoja peräkkäin, ajatusmössöä. Moni leffakaverini on varmaan ajatellut näin minun vielä intoillessa.
Olen töissä sanojen kirkossa. Olen eräänlaisessa opetusvirassa. Rippikoulussa ei tulkinnanvaraisella sanahötöllä pärjää. Ei kauniskaan rukous kosketa, jos sen sanat ja sisällöt ovat vierasta kieltä. Vaikka eihän Jumala asu selityksissä, ei Hän ole selitettävissä. Mutta jotain Hänestäkin olisi sanottava. Että voisi tunnistaa, kun osuu lähelle.
Miten sitä oppisikin sanomaan riittävän selkeästi riittävän vähän?
Antaisi käsitteet ja ilmatilan, että toisen ajatukset saisivat siivet.
Missä olet?
Sinisen taivaan tuolla puolen.
Silti ihan lähellä.
Jumalan sylissä kaikki.
- Kotien rukouskirja
Joskus näitä sanoja pyöritellessäni törmään ongelmaan: pitäisikö selittää auki vai sittenkin jättää enemmän ilmatilaa?
Luin uutta Kotien rukouskirjaa (alunperin avasin opuksen etsiessäni paniikinomaisesti jotain virikettä hartauspuheeseen), ja viehätyin monesta siitä löytyvästä rukouksesta. Niissä oli paljon ilmatilaa, tunnetajua.
Itseäni usein puhuttelevat tekstit, jotka jäävät ilmaan roikkumaan. Runot, lyriikat, mietelauseet. Parhaita katsomiani elokuvia ovat sellaiset, joissa ei näennäisesti tapahdu mitään. Kun leffakaveri puhisee poistuessaan, minä vielä fiilistelen. Pidän siitä, kun teksti tai vaikka elokuva kutittelee mieltä, mutta ei suostu analysoitavaksi ja avattavaksi. "Mistä tämä kertoo?" on minulle harvoin olennainen kysymys.
Runojen ja ilmatilaa ympärilleen keränneiden rukousten ongelma on se, että ne voivat myös jättää sanomatta kaiken. Ne eivät sano(ita) mitään. Hienoja sanoja peräkkäin, ajatusmössöä. Moni leffakaverini on varmaan ajatellut näin minun vielä intoillessa.
Olen töissä sanojen kirkossa. Olen eräänlaisessa opetusvirassa. Rippikoulussa ei tulkinnanvaraisella sanahötöllä pärjää. Ei kauniskaan rukous kosketa, jos sen sanat ja sisällöt ovat vierasta kieltä. Vaikka eihän Jumala asu selityksissä, ei Hän ole selitettävissä. Mutta jotain Hänestäkin olisi sanottava. Että voisi tunnistaa, kun osuu lähelle.
Miten sitä oppisikin sanomaan riittävän selkeästi riittävän vähän?
Antaisi käsitteet ja ilmatilan, että toisen ajatukset saisivat siivet.
Missä olet?
Sinisen taivaan tuolla puolen.
Silti ihan lähellä.
Jumalan sylissä kaikki.
- Kotien rukouskirja
perjantai 30. tammikuuta 2015
Miksi mennä naimisiin?
Mitä se avioliitto sitten muuttaa?
Olen kuullut monen perustelevan avioitumattomuuttaan sillä, ettei avioliitto ole muuta kuin paperin pala - ei se mitään muuta. Jos vihkikeskusteluun tulleelta parilta kysyy "miten ajattelet avioliiton muuttavan suhdettanne?", vastaus on useimmiten hämmentynyt: no, toivottavasti ei mitenkään! Yleensä parilla on jo yhteinen koti ja ehkä myös lapsia. Avioliiton myötä muutama lakitekninen ja yhteiskunnallinen asia helpottuu. Moni ottaa perheelle yhteisen nimen. Mutta hääpäivä ei pelasta huonoa suhdetta tai itsessään muuta hyvää huonoksi.
Joskus tuntuu, että olisi jotenkin uudenaikaisempaa ja itsenäisempää olla menemättä naimisiin. Säilyy tunne vapaudesta, kun ei "alistu" muinaisen instituution kahleisiin. Avioliittoon näyttää nimittäin aina liittyvän ajatus vankeudesta. Miehet ottavat osaa, kuinka nyt on pallo jalassa ja hallitus määrää koko elämästä. Elämä loppuu, kun avioliitto alkaa. Minua tällainen huumori ei jaksa huvittaa. Ihan niin kuin yhteiset lapset ja asuntolaina eivät olisi laittaneet palloa jalkaa jo aiemmin. Ja jos kerran sen toisen kanssa oleminen ja uskollisuus on niin kamalaa, niin miksi sitten edes olla yhdessä?
Miksi mennä naimisiin, jos se ei muuta mitään?
Ehkä vielä uskotaan avioliittoon ja sen tuomaan turvaan. Ehkä halutaan ne isot juhlat. Ehkä tehdään sukulaisille mieliksi. Vielä on myös niitä, jotka haluavat liitolleen myös Jumalan siunauksen - ja kirkollisen vihkimisen.
Jotenkin nämä muutoksen kysymykset ovat vaivanneet minua viime aikoina. Meillä on jo yhteinen koti ja arki. Hääpäivän myötä kummankaan osoite ei muutu, tuskin arkikaan. Kalamies hakkaa varmasti edelleen konsolipelejä ja minä kirjoitan saarnoja iltaisin sohvalla. Kirkkoherran aamen ei saa meitä luopumaan pahoista tavoistamme. Meille avioliitto ei edes ole "lupalappu lisääntymiseen", koska emme ole kumpikaan erityisen lapsisuuntautuneita.
Ainoa näkyvä muutos voi olla sukunimessä. Yhdistelmänimeä en halua. Oma sukunimi tuntuu rakkaalta, vahvojen naisten nimeltä. Mutta. Tämä ohjautuu täysin tunteella: minusta tuntuu paremmalta, jos minun perheelläni on sama sukunimi. En koe, että ottaessani mieheni nimen (tämä on jo puhuttu, Kalamies ei nimeään vaihda) liittyisin jotenkin hänen sukuunsa ja historiaansa. Olen edelleen tätä omaa sukuani. Ajattelen (tunnen), että olemme minulle jotenkin enemmän perhe, kun meillä on yhteinen nimi. Oma pieni yksikkö. Me. (Jos minulla/meillä olisi jo lapsia tai ajatus lisääntymisestä, hyvinkin todennäköisesti pitäisin oman sukunimeni suvun nimen jatkumisen turvaamiseksi. Olen myös tehnyt tutkimustyötä ja ilmoistusrumban vaivan lisäksi kuluja tulee lähinnä ajokortista ja passista, joka on muutenkin uusimisen tarpeessa.)
On minulta kysytty sitäkin, onko avioituminen minulle edes tärkeää, koska vanhempanikaan eivät ole naimisissa. Minusta kysymys oli vähän hassu. Äiti on aina tehnyt omat, itselleen sopivat ratkaisunsa. Minulla on erilainen elämä. Minulle seurustelu on tutkimusaikaa: haluaisinko sitoutua tähän ihmiseen loppuelämäkseni? En voi omalle kohdalleni ajatella suhdetta, jossa asutaan yhdessä tai ollaan kihloissa kymmenen vuotta ilman ajatustakaan avioitumisesta. Minulle kihlautuminen on lupaus avioliitosta, ja sormusten vaihtamiseen liittyy jo sopimus hääpäivästä. Eikä tämä yhteenmuuttokaan niin helppoa ollut. Ehdin kyllä pyörittää päässäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta, miettiä muiden suhtautumista, omaa jaksamista, taloudellista tilannetta ja ties mitä. En pystyisi kevyesti puolen vuoden jälkeen muuttamaan kamoja saman katon alle. Sellainen ei olisi minulle luontevaa. Mutta minulle on täysin ok, että toiset ajattelevat toisin, valitsevat ja elävät toisin.
Mitä avioliitto sitten muuttaa?
Haluan ajatella, että alttarille asteleminen lujittaa suhdettamme. Sitoudumme toisiimme seurakunnan ja Jumalan edessä. Sitoudumme yhteiseen työhön ja rukoilemme Jumalan siunaavaa läsnäoloa liittoomme. Ehkä se ei muuta ulkoisesti mitään, mutta toivon, että se voisi vaikuttaa sisäisesti meissä.
Miksi mennä naimisiin?
Koska se tuntuu oikealta. Se tuntuu oikealta tämän ihmisen kanssa. Häneen haluan sitoutua ja hänen kanssaan haluan jakaa elämän. Minulle avioituminen on luonteva tapa muodostaa ihan oikea oma perhe. Perheeseen riittää kaksi ihmistä.
*
Kalamies on kaverinsa polttareissa. Puhutaankohan siellä syvällisiä? Pohditaanko avioliiton merkitystä? Tuskin.
Täällä on pohdittu polttareita. Ja hääyön viettämistä. Kehällisiä asioita.
Pessimisti ei pety koskaan: miettin jo kaikkia niitä ihmisiä, jotka jättävät tulematta, koska huvi on kallista ja Suomi iso maa. Lopulta päädymme porukoiden rantasaunalle pelaamaan Afrikan tähteä kolmestaan kaasojen kanssa. Hääyö vietetään luultavasti samaisella mökillä, tai jos oikein villiksi heittäydytään, niin ihan omassa kodissa (kunhan ensin siivoan viimeisen poikienillan jäljet). Pummitaan vaikka kyyti joltain, joka on tulossa kylälle päin. Mitä sitä turhasta maksamaan.
Häämatka suuntautuu luultavimmin sohvalle, sillä viisi päivää häiden jälkeen tämä nainen lähtee koulutuspäivään! (Tiedän, nämä ovat näitä elämän valintoja. Mutta minut on kasvatettu siihen, että ensin opinnot ja työt ja sen jälkeen mietitään sitä muuta elämää. Tämä ei ole tunnevalinta.)
Olen kuullut monen perustelevan avioitumattomuuttaan sillä, ettei avioliitto ole muuta kuin paperin pala - ei se mitään muuta. Jos vihkikeskusteluun tulleelta parilta kysyy "miten ajattelet avioliiton muuttavan suhdettanne?", vastaus on useimmiten hämmentynyt: no, toivottavasti ei mitenkään! Yleensä parilla on jo yhteinen koti ja ehkä myös lapsia. Avioliiton myötä muutama lakitekninen ja yhteiskunnallinen asia helpottuu. Moni ottaa perheelle yhteisen nimen. Mutta hääpäivä ei pelasta huonoa suhdetta tai itsessään muuta hyvää huonoksi.
Joskus tuntuu, että olisi jotenkin uudenaikaisempaa ja itsenäisempää olla menemättä naimisiin. Säilyy tunne vapaudesta, kun ei "alistu" muinaisen instituution kahleisiin. Avioliittoon näyttää nimittäin aina liittyvän ajatus vankeudesta. Miehet ottavat osaa, kuinka nyt on pallo jalassa ja hallitus määrää koko elämästä. Elämä loppuu, kun avioliitto alkaa. Minua tällainen huumori ei jaksa huvittaa. Ihan niin kuin yhteiset lapset ja asuntolaina eivät olisi laittaneet palloa jalkaa jo aiemmin. Ja jos kerran sen toisen kanssa oleminen ja uskollisuus on niin kamalaa, niin miksi sitten edes olla yhdessä?
Miksi mennä naimisiin, jos se ei muuta mitään?
Ehkä vielä uskotaan avioliittoon ja sen tuomaan turvaan. Ehkä halutaan ne isot juhlat. Ehkä tehdään sukulaisille mieliksi. Vielä on myös niitä, jotka haluavat liitolleen myös Jumalan siunauksen - ja kirkollisen vihkimisen.
Jotenkin nämä muutoksen kysymykset ovat vaivanneet minua viime aikoina. Meillä on jo yhteinen koti ja arki. Hääpäivän myötä kummankaan osoite ei muutu, tuskin arkikaan. Kalamies hakkaa varmasti edelleen konsolipelejä ja minä kirjoitan saarnoja iltaisin sohvalla. Kirkkoherran aamen ei saa meitä luopumaan pahoista tavoistamme. Meille avioliitto ei edes ole "lupalappu lisääntymiseen", koska emme ole kumpikaan erityisen lapsisuuntautuneita.
Ainoa näkyvä muutos voi olla sukunimessä. Yhdistelmänimeä en halua. Oma sukunimi tuntuu rakkaalta, vahvojen naisten nimeltä. Mutta. Tämä ohjautuu täysin tunteella: minusta tuntuu paremmalta, jos minun perheelläni on sama sukunimi. En koe, että ottaessani mieheni nimen (tämä on jo puhuttu, Kalamies ei nimeään vaihda) liittyisin jotenkin hänen sukuunsa ja historiaansa. Olen edelleen tätä omaa sukuani. Ajattelen (tunnen), että olemme minulle jotenkin enemmän perhe, kun meillä on yhteinen nimi. Oma pieni yksikkö. Me. (Jos minulla/meillä olisi jo lapsia tai ajatus lisääntymisestä, hyvinkin todennäköisesti pitäisin oman sukunimeni suvun nimen jatkumisen turvaamiseksi. Olen myös tehnyt tutkimustyötä ja ilmoistusrumban vaivan lisäksi kuluja tulee lähinnä ajokortista ja passista, joka on muutenkin uusimisen tarpeessa.)
On minulta kysytty sitäkin, onko avioituminen minulle edes tärkeää, koska vanhempanikaan eivät ole naimisissa. Minusta kysymys oli vähän hassu. Äiti on aina tehnyt omat, itselleen sopivat ratkaisunsa. Minulla on erilainen elämä. Minulle seurustelu on tutkimusaikaa: haluaisinko sitoutua tähän ihmiseen loppuelämäkseni? En voi omalle kohdalleni ajatella suhdetta, jossa asutaan yhdessä tai ollaan kihloissa kymmenen vuotta ilman ajatustakaan avioitumisesta. Minulle kihlautuminen on lupaus avioliitosta, ja sormusten vaihtamiseen liittyy jo sopimus hääpäivästä. Eikä tämä yhteenmuuttokaan niin helppoa ollut. Ehdin kyllä pyörittää päässäni kaikkea mahdollista ja mahdotonta, miettiä muiden suhtautumista, omaa jaksamista, taloudellista tilannetta ja ties mitä. En pystyisi kevyesti puolen vuoden jälkeen muuttamaan kamoja saman katon alle. Sellainen ei olisi minulle luontevaa. Mutta minulle on täysin ok, että toiset ajattelevat toisin, valitsevat ja elävät toisin.
Mitä avioliitto sitten muuttaa?
Haluan ajatella, että alttarille asteleminen lujittaa suhdettamme. Sitoudumme toisiimme seurakunnan ja Jumalan edessä. Sitoudumme yhteiseen työhön ja rukoilemme Jumalan siunaavaa läsnäoloa liittoomme. Ehkä se ei muuta ulkoisesti mitään, mutta toivon, että se voisi vaikuttaa sisäisesti meissä.
Miksi mennä naimisiin?
Koska se tuntuu oikealta. Se tuntuu oikealta tämän ihmisen kanssa. Häneen haluan sitoutua ja hänen kanssaan haluan jakaa elämän. Minulle avioituminen on luonteva tapa muodostaa ihan oikea oma perhe. Perheeseen riittää kaksi ihmistä.
*
Kalamies on kaverinsa polttareissa. Puhutaankohan siellä syvällisiä? Pohditaanko avioliiton merkitystä? Tuskin.
Täällä on pohdittu polttareita. Ja hääyön viettämistä. Kehällisiä asioita.
Pessimisti ei pety koskaan: miettin jo kaikkia niitä ihmisiä, jotka jättävät tulematta, koska huvi on kallista ja Suomi iso maa. Lopulta päädymme porukoiden rantasaunalle pelaamaan Afrikan tähteä kolmestaan kaasojen kanssa. Hääyö vietetään luultavasti samaisella mökillä, tai jos oikein villiksi heittäydytään, niin ihan omassa kodissa (kunhan ensin siivoan viimeisen poikienillan jäljet). Pummitaan vaikka kyyti joltain, joka on tulossa kylälle päin. Mitä sitä turhasta maksamaan.
Häämatka suuntautuu luultavimmin sohvalle, sillä viisi päivää häiden jälkeen tämä nainen lähtee koulutuspäivään! (Tiedän, nämä ovat näitä elämän valintoja. Mutta minut on kasvatettu siihen, että ensin opinnot ja työt ja sen jälkeen mietitään sitä muuta elämää. Tämä ei ole tunnevalinta.)
maanantai 19. tammikuuta 2015
"...mutta ei ainakaan petetty telkkarissa."
Vielä pakko jatkaa tuosta "kohusarjasta" Ensitreffit attarilla - tai oikeastaan kötistä toisesta formaatista. Myöhemmin keväällähän alkaa Suomen Temptation Island. Ja sen formaatti ei kenenkään mielestä ole kohun arvoinen? (Ei tietenkään, koska kyseessä on hieman jalostettu BB - ja tissit on aina kivaa ja harmitonta viihdettä.) Ideana on laittaa muutama erovalmis pariskunta saarelle asumaan "villien sinkkujen" kanssa ja katsoa, kuka pettää menemään ensimmäisenä. Siis tule paratiisisaarelle pettämään puolisoasi! Ihanaa!
"Tällä paratiisisaarella pariskunnat saavat testata, onko suhde lujalla pohjalla ja kumppani luottamuksen arvoinen." Villien hetkien jälkeen päätetään, erotaanko vai pysytäänkö yhdessä. Siellä varmaan kirkkain silmin sitten vakuutellaan, ettei se ollenkaan haittaa, että toinen ehkä saattoi kännissä ja vahingossa lempiä sitä mico-darleenaa. Jep.
"Tällä paratiisisaarella pariskunnat saavat testata, onko suhde lujalla pohjalla ja kumppani luottamuksen arvoinen." Villien hetkien jälkeen päätetään, erotaanko vai pysytäänkö yhdessä. Siellä varmaan kirkkain silmin sitten vakuutellaan, ettei se ollenkaan haittaa, että toinen ehkä saattoi kännissä ja vahingossa lempiä sitä mico-darleenaa. Jep.
keskiviikko 7. tammikuuta 2015
"No, me tavattiin alttarilla"
Avalla alkoi eilen uusi ohjelma Ensitreffit alttarilla. Ohjelma on jo suivaannuttanut hyvän joukon ihmisiä, ja yleinen mielipide on, että tässä halvennetaan avioliittoa (ehkä lähes yhtä pahasti kuin uudella avioliittolakiesityksellä). "Ainakaan kukaan näistä ohjelmaan hakeneista ei ole hakenut siihen mukaan muuten kuin julkisuutta tavoitellakseen. Ei voi toimia."
Itsekin piti ohjelma virittää katsomosta näkyviin heti illalla. Hyvin skeptisesti aloin ohjelmaa katsoa ja Kalamiehelle huutelin, kuinka "joku Pera 3kk sinkkuna ei todellakaan tartte tätä ohjelmaa pariutuakseen!" Alkukuvissa vilahteli monenlaisia sinkkuja, mutta onneksi varsinaiseen pariskuntakamppailuun päätyivät noin kolmikymppiset, pitempään sinkkuna olleet ihmiset. Kukaan heistä ei ollut ruma tai rassukka - eikä toisaalta tyrkky julkkisbimbo. Näin heissä pintaraapaisun ihmisistä, jotka ovat perustyytyväisiä omaan elämäänsä, mutta joiden parisuhdekaipaus on jäänyt vastausta vaille.
Ohjelman asiantuntijat, pari psykologia/perheterapeuttia, pappi ja folkloristi, vaikuttivat myös ihan tolkun ihmisiltä. He puhuivat fiksuja avioliitosta ja parisuhteesta. Heillä oli perusteita sille, miksi jotkut toimivat (ainakin paperilla) hyvin parina. Ja esimerkiksi papin haastattelu ennen vihkimistä (ilmeisesti kaksi paria vihitään kirkollisesti ja yhdellä on siviilivihkiminen) oli hyvä. Siellä puhuttiin tahdosta ja luottamuksesta. Ihan samoista asioista, joista puhutaan myös muiden parien kanssa.
Näiden "ikisinkkujen" puhueissa kuitenkin korostui nimenomaan tahto. He olivat päättäneet, että enää ei suhteissa roikuta vain tavan vuoksi tai jotta olisi joku. Oli väsytty etsimään sitä jotain - ja tässähän ei itse tarvinnut tehdä oikeastaan mitään muuta kuin perusteelliset psykologiset testit ja täytellä pari muuta lomaketta. Ei ikäviä Tinder-treffejä tai kuumottavaa odotusta siitä, soittaako se baarituttu koskaan takaisin. Jotenkin, ainakin ensimmäisen jakson perusteella, tässä sitoutumisvalmiit ihmiset etsivät kaltaisiaan - ja toivottavasti löytävät.
Onhan se hullua mennä naimisiin edes tapaamatta kertaakaan. En minä haluaisi. Mutta olen minä vihkinyt pareja, jotka eivät vuosienkaan yhteisen historian jälkeen osaa sanoa, miksi haluavat juuri tuon toisen kanssa naimisiin - tai ylipäänsä avioon. Olen vihkinyt salamarakastuneita ja pikaeronneita. Ei sitä alttarilla tahtoessaan voi kukaan täysin tietää, ketä lupaa tahtoa rakastaa aina. Tottakai siinä hetkessä uskoo siihen, että tahtoa löytyy molemmilta ja aina kuolemaan asti. Mutta varmaksi et voi tietää.
Onhan se hullua muuttaa sokkona häiden jälkeen viideksi viikoksi yhteen. En minä haluaisi. Mutta toisaalta mietin, että viisi viikkoahan on tosi lyhyt aika. Siinä ehkä ehtii ihastua toiseen. Tai ehtii tulla sairaaksi raivosta, jos toinenkin on ihan epätäydellinen puolikas. Toivoisin, että nämä nyt ohjelmaan valitut tahtoisivat katsoa jutun hieman pidemmällekin. Kyllä sitä 6-8 viikkoa asui harjoittelussakin ties missä murjussa ties kenen kanssa. Mutta entäs sen jälkeen, kun ei enää ole "pakko"?
Kyllä, koukutin itseni tähän sarjaan ihan yhtä pahasti kuin Teiniäitien kaikkiin kausiin. :D
Tämä ohjelma herätti myös Kalamiehen ja minun välille keskustelua. (Tietysti koko ohjelma oli mieheni mielestä typerä idea.) Pohdimme myös kysymystä "erotaanko nykyisin liian helposti" toiselta suunnalta: mennäänkö nykyisin liian helposti naimisiin? Ja toisaalta, Kalamiehen 10 pisteen kysymys: Mitä se erilleen kasvaminen on?
Ehdotin, että se on sitä, kuin toinen herää aamulla ja toteaa: en halua tätä enää. Mutta ilmeisesti tässä haettiin jotain sellaista, mistä minulla ei ole kokemusta. Siis sitä, että seurustellaan teinistä asti, mennään naimisiin ja sitten noin kolmessakympissä alkaa tuntua siltä, että olenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin ajattelin, ja erilaiseksi kuin tuo toinen ajatteli. Silloin voi joko yrittää vielä kasvaa uudella tavalla samaan suuntaan - tai erota.
Siinä sohvalla ohjelmaa katsoessani mietin myös omia suhteitani. Miksi jokin toimi paremmin kuin toinen? Miksi jonkun (yhden) kanssa voi olla eronkin jälkeen ihan hyvä ystävä ja toisten kanssa välissä on vain kiviä ja partateriä? Miksi jonkun kanssa alkaa jo ekoilla treffeillä ahdistaa ja toisen kanssa voi säätää ikuisuuksia - jutun johtamatta mihinkään?
Mikään asiantuntijatiimi ei olisi mistään hakemuksista mätsännyt minua ja Kalamiestä. Silti tämä homma on toiminut kaikkein parhaiten. Jotenkin se vain lähti eri raiteelle jo alussa.
Miten ja miksi tuntuikaan kuin ystävä vanha oisit. Ikkunaan tuntemattomaan miksi sä katsoitkaan? Miten ja miksi vain minut löysit merestä ihmisten? Miten sä sait mut syttymään roihuksi tunteiden
-S. Edelman
Itsekin piti ohjelma virittää katsomosta näkyviin heti illalla. Hyvin skeptisesti aloin ohjelmaa katsoa ja Kalamiehelle huutelin, kuinka "joku Pera 3kk sinkkuna ei todellakaan tartte tätä ohjelmaa pariutuakseen!" Alkukuvissa vilahteli monenlaisia sinkkuja, mutta onneksi varsinaiseen pariskuntakamppailuun päätyivät noin kolmikymppiset, pitempään sinkkuna olleet ihmiset. Kukaan heistä ei ollut ruma tai rassukka - eikä toisaalta tyrkky julkkisbimbo. Näin heissä pintaraapaisun ihmisistä, jotka ovat perustyytyväisiä omaan elämäänsä, mutta joiden parisuhdekaipaus on jäänyt vastausta vaille.
Ohjelman asiantuntijat, pari psykologia/perheterapeuttia, pappi ja folkloristi, vaikuttivat myös ihan tolkun ihmisiltä. He puhuivat fiksuja avioliitosta ja parisuhteesta. Heillä oli perusteita sille, miksi jotkut toimivat (ainakin paperilla) hyvin parina. Ja esimerkiksi papin haastattelu ennen vihkimistä (ilmeisesti kaksi paria vihitään kirkollisesti ja yhdellä on siviilivihkiminen) oli hyvä. Siellä puhuttiin tahdosta ja luottamuksesta. Ihan samoista asioista, joista puhutaan myös muiden parien kanssa.
Näiden "ikisinkkujen" puhueissa kuitenkin korostui nimenomaan tahto. He olivat päättäneet, että enää ei suhteissa roikuta vain tavan vuoksi tai jotta olisi joku. Oli väsytty etsimään sitä jotain - ja tässähän ei itse tarvinnut tehdä oikeastaan mitään muuta kuin perusteelliset psykologiset testit ja täytellä pari muuta lomaketta. Ei ikäviä Tinder-treffejä tai kuumottavaa odotusta siitä, soittaako se baarituttu koskaan takaisin. Jotenkin, ainakin ensimmäisen jakson perusteella, tässä sitoutumisvalmiit ihmiset etsivät kaltaisiaan - ja toivottavasti löytävät.
Onhan se hullua mennä naimisiin edes tapaamatta kertaakaan. En minä haluaisi. Mutta olen minä vihkinyt pareja, jotka eivät vuosienkaan yhteisen historian jälkeen osaa sanoa, miksi haluavat juuri tuon toisen kanssa naimisiin - tai ylipäänsä avioon. Olen vihkinyt salamarakastuneita ja pikaeronneita. Ei sitä alttarilla tahtoessaan voi kukaan täysin tietää, ketä lupaa tahtoa rakastaa aina. Tottakai siinä hetkessä uskoo siihen, että tahtoa löytyy molemmilta ja aina kuolemaan asti. Mutta varmaksi et voi tietää.
Onhan se hullua muuttaa sokkona häiden jälkeen viideksi viikoksi yhteen. En minä haluaisi. Mutta toisaalta mietin, että viisi viikkoahan on tosi lyhyt aika. Siinä ehkä ehtii ihastua toiseen. Tai ehtii tulla sairaaksi raivosta, jos toinenkin on ihan epätäydellinen puolikas. Toivoisin, että nämä nyt ohjelmaan valitut tahtoisivat katsoa jutun hieman pidemmällekin. Kyllä sitä 6-8 viikkoa asui harjoittelussakin ties missä murjussa ties kenen kanssa. Mutta entäs sen jälkeen, kun ei enää ole "pakko"?
Kyllä, koukutin itseni tähän sarjaan ihan yhtä pahasti kuin Teiniäitien kaikkiin kausiin. :D
Tämä ohjelma herätti myös Kalamiehen ja minun välille keskustelua. (Tietysti koko ohjelma oli mieheni mielestä typerä idea.) Pohdimme myös kysymystä "erotaanko nykyisin liian helposti" toiselta suunnalta: mennäänkö nykyisin liian helposti naimisiin? Ja toisaalta, Kalamiehen 10 pisteen kysymys: Mitä se erilleen kasvaminen on?
Ehdotin, että se on sitä, kuin toinen herää aamulla ja toteaa: en halua tätä enää. Mutta ilmeisesti tässä haettiin jotain sellaista, mistä minulla ei ole kokemusta. Siis sitä, että seurustellaan teinistä asti, mennään naimisiin ja sitten noin kolmessakympissä alkaa tuntua siltä, että olenkin kasvanut eri ihmiseksi kuin ajattelin, ja erilaiseksi kuin tuo toinen ajatteli. Silloin voi joko yrittää vielä kasvaa uudella tavalla samaan suuntaan - tai erota.
Siinä sohvalla ohjelmaa katsoessani mietin myös omia suhteitani. Miksi jokin toimi paremmin kuin toinen? Miksi jonkun (yhden) kanssa voi olla eronkin jälkeen ihan hyvä ystävä ja toisten kanssa välissä on vain kiviä ja partateriä? Miksi jonkun kanssa alkaa jo ekoilla treffeillä ahdistaa ja toisen kanssa voi säätää ikuisuuksia - jutun johtamatta mihinkään?
Mikään asiantuntijatiimi ei olisi mistään hakemuksista mätsännyt minua ja Kalamiestä. Silti tämä homma on toiminut kaikkein parhaiten. Jotenkin se vain lähti eri raiteelle jo alussa.
Miten ja miksi tuntuikaan kuin ystävä vanha oisit. Ikkunaan tuntemattomaan miksi sä katsoitkaan? Miten ja miksi vain minut löysit merestä ihmisten? Miten sä sait mut syttymään roihuksi tunteiden
-S. Edelman
torstai 1. tammikuuta 2015
...ja hiljaista
Uusi vuosi ei hirveästi herätä minussa tunteita. Se on yksi niitä juhlia, jolloin pitäisi paljon, mutta harvon kuitenkaan tapahtuu mitään. Opiskeluaikana vietin aika monta uutta vuotta Joensuussa. Yhden vietin yksin kotona. Yhtenä uutena vuotena, muistettavimpana, teimme kaveriporukalla ruokaa ja hengailimme ahtaissa opiskelija-asunnoissa. Ruuanhakumatkalla hukkasimme yhden J:n Prismaan (ja tämän jutun kerron joka kerta, kun menemme Kalamiehen kanssa Joensuun Prismaan). Seuraava uusi vuosi vaihtui kaverin mökillä ja sitten olinkin jo siirtynyt työelämään.
Tänä vuonna olin uudenvuodenaaton töissä. Siis ihan virastolla hommissa päivällä, ja illalla toimitin kaksi aattohartautta. Oheen mahtui myös mm. raivo taloyhtiömme naurettavaa lämpötolppasysteemiä kohtaan, parkkipaikalle hyytynyt auto (tämä on koettu ennenkin), yllättäen eteen tullut vierailu työkaverin vanhaan kotiin ja yksi hukatuksi paljastunut lahjakortti (note to self: jollekin voi tulla mieleen teipata lahjakortti kiinni toisen lahjan lahjapaperiin niin, että lahjakortti menee kääreiden mukana hävitykseen, josta tapahtuman paljastuessa tulee mielipahaa ja perheriita siitä, kenen idea oli viedä lahjapaperit roskikseen.) Tämän kaiken päälle ajoin vielä porukoille syömään ja saunomaan.
Valamistamme tinoista tuli epämääräisiä made-kalan näkösiä pitkuloita. Illalla (aamuyöllä) meni pitkään, ja uusi vuosi alkaa nihkeänä. Aamuni vietin lukemalla John Irvingin Minä olen monta. Seuraavaksi pitää päästä pihalle. Ulkona on lämpöasteita, sähköä lämpötolppaan ei edelleenkään tule, joten Kalamiehen auton akkuakaan ei ladata tänään.
Nihkeistä vuodenvaihteista on kasvanut hyviäkin vuosia. Ehkä tästäkin tulee sellainen. Ainakin elokuussa on jotain, mitä odottaa. Ja onneksi huomenna alkaa normaali arki töissäkin. Pääsiäiseen on vielä pitkä aika. Sillä välin voikin vähän tilastoida, ottaa haltuun uuden palkkajärjestelmän, matkalaskujärjestelmän ja pyöräyttää yhden rippileirin.
Kuluneesta vuodesta minulla ei nyt ole mitään sanottavaa. Tuntuu, että koko vuonna en osannut vastata kysymykseen "mitäs sulle?". Ei täällä vain tapahdu niin paljon. Ja on vain ollut niin vähän sanottavaa.
Tänä vuonna olin uudenvuodenaaton töissä. Siis ihan virastolla hommissa päivällä, ja illalla toimitin kaksi aattohartautta. Oheen mahtui myös mm. raivo taloyhtiömme naurettavaa lämpötolppasysteemiä kohtaan, parkkipaikalle hyytynyt auto (tämä on koettu ennenkin), yllättäen eteen tullut vierailu työkaverin vanhaan kotiin ja yksi hukatuksi paljastunut lahjakortti (note to self: jollekin voi tulla mieleen teipata lahjakortti kiinni toisen lahjan lahjapaperiin niin, että lahjakortti menee kääreiden mukana hävitykseen, josta tapahtuman paljastuessa tulee mielipahaa ja perheriita siitä, kenen idea oli viedä lahjapaperit roskikseen.) Tämän kaiken päälle ajoin vielä porukoille syömään ja saunomaan.
Valamistamme tinoista tuli epämääräisiä made-kalan näkösiä pitkuloita. Illalla (aamuyöllä) meni pitkään, ja uusi vuosi alkaa nihkeänä. Aamuni vietin lukemalla John Irvingin Minä olen monta. Seuraavaksi pitää päästä pihalle. Ulkona on lämpöasteita, sähköä lämpötolppaan ei edelleenkään tule, joten Kalamiehen auton akkuakaan ei ladata tänään.
Nihkeistä vuodenvaihteista on kasvanut hyviäkin vuosia. Ehkä tästäkin tulee sellainen. Ainakin elokuussa on jotain, mitä odottaa. Ja onneksi huomenna alkaa normaali arki töissäkin. Pääsiäiseen on vielä pitkä aika. Sillä välin voikin vähän tilastoida, ottaa haltuun uuden palkkajärjestelmän, matkalaskujärjestelmän ja pyöräyttää yhden rippileirin.
Kuluneesta vuodesta minulla ei nyt ole mitään sanottavaa. Tuntuu, että koko vuonna en osannut vastata kysymykseen "mitäs sulle?". Ei täällä vain tapahdu niin paljon. Ja on vain ollut niin vähän sanottavaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)