Tämä on syksy.

Ihana, ihana biisi.


Ja olipa muuten ihana viikonloppu kaiken viikon vääntämisen jälkeen. Innostuin Pariisin keväästä. Tietovisailin ja sain hetkeni kadunkulmassa katulamppujen alla käydystä keskustelusta pitkästä aikaa. Tein pannaria ja kahden kaverin kanssa katsottiin Monty Python and The Holy Grail. Sunnuntaina sain levätä messussa ja kuunnella kiinnostavia alustuksia avioliiton teologiasta. Ja yön hiljaisina hetkinä sain ajatuksiini selkeyttä. Ei se elämästä helpompaa tee, mutta olenpa ainakin rehellinen itselleni.

On the night you left I came over
And we peeled the freckles from our shoulders
Our brand new coats so flushed and pink
And I knew your heart I couldn't win

Yössä.

Miksi on niin vaikeaa mennä nukkumaan? Yksinään vain haahuilee ympäri kämppää tai istuu vessan lattialla tuijottamassa eteensä. Unohtuu ajatuksiinsa. Tunnustelee yön hiljaisuutta, etsii vielä yhden biisin, jonka haluaa kuulla. Katselee ikkunasta naapuritalon yksinäisen naisen kissaa ja miettii, onko minunkin tulevaisuuteni tuollainen. Alan ymmärtää elämäni miehiä, jotka valvovat viiteen ja heräävät puhelinsoittoihin kahdeltatoista.Yö vangitsee. Silloin kukaan ei vaadi mitään.

Kyse ei ole unettomuudesta. Jos menisin nukkumaan, nukkuisin. Siististi kerällä aamuun asti - unia näkemättä.

Ehkä se johtuu tästä yksinäisyydestä. Yksin eläessä ei tarvitse tiskata, jos ei huvita. Ei tarvitse mennä nukkumaan, jos ei huvita. Vaikka uni on ystävä ja puhdas keittiö elämän ilo, aina se ei riitä. Toisinaan toivon, että olisi joku, joka sanoo, että mennään jo nukkumaan. Joku, joka tulee minun ja tämän maailman väliin, käpertyy minua vasten. Alan ymmärtää, miksi niin monet soittavat Palvelevaan puhelimeen vain kuullakseen sanat "hyvää yötä".

Toisaalta olen sielultani yöihminen. Pidän öisestä kaupungista, katuvaloista ja hiljaisuudesta, tähtitaivaasta. Erityisesti pidän niistä hetkistä, jolloin pysähtyy ystävän kanssa katulampun alle sanomaan vielä yhden asian - ja kaikki on hetken tässä.

I'm too busy with the tape and glue.

Jos se on rikki, se pitää ehjätä.
Mutta missä myydään sielun pikaliimaa, jos Jeesus-teippi on hukassa?

Saa hajota, mutta itsensä pitää myös koota.
Mutta miten? Tämä ei ole mikään tuhannen palan palapeli enää. Tämä on tuhat palaa tuhannesta palapelistä.

Kerran löysin palan, joka sopi täydellisesti yhteen toisen kanssa. Nyt olen hukannut ne molemmat. 

ars moriendi. 

Kalenterini meni uusiksi. Kuolema muuttaa elämän suuntaa, peruu tapaamisia ja raivaa itselleen tilan kyselemättä. Perjantai 5. päivä: Hautajaiset.   

Nuoren elämä jää kesken, mutta vanhus voi kuolla elämästä kyllin saaneena. Nuorella olisi vielä ollut elettävää, koettavaa, saavutettavaa. Vanhus oli jo saanut kaiken. Vai onko näin? Aina jotain jää kesken. Kukat jäävät kastelematta tai lakanat unohtuvat narulle. Koskaan ei ehdittykään Kreikkaan lomalle tai saatu lapsia. Mutta tarkoittaako se, että elämä sinänsä jäisi kesken, jos siinä ei saavuta jotain, mitä ihmisen oletetaan saavuttavan? Jos Jumala on luonut jokaisen elämämme päivän jo ennen syntymäämme, kuinka ne voisivat loppua kesken?

Kun elämä loppuu, eikö se samalla tule valmiiksi?

Yhden ihmisen tarina syntymästä kuolemaan, sehän on ihan kokonainen.

Vaikka se olisi säröillä - kursittu kasaan teipillä ja liimalla.

Kohtaamisia luonnon kanssa.

Äiti mittaili pöllöä, josko sille tekisi vaikka villatakin.
Äidin kodin ikkunaan oli lentänyt varpuspöllö. Pökerryksestä ja filmaamisesta selvittyään pääsi takaisin vapauteen.

Tätä lintua ei alettu elättää meidän pesuhuoneessa, kuten kymmenisen vuotta sitten teimme yhdelle mehiläishaukalle. (Ihan luvan kanssa.) Kuningattareksi ristitty lintu oli tippunut pesästä liian aikaisin ja me (=äitini) hoidimme sitä kesän yli. Syksyllä haukka koitti palata luontoon, mutta siitä ei ollut muuttajaksi. Mehiläishaukat muuttavat talveksi jonnekin Afrikan suunnille, mutta tuo yksilö muutti sitten pesuhuoneestamme Ähtärin eläinpuistoon. On nyt varmaan jo vainaa, mutta onpahan tarina kerrottavana. :)

160 merkkiä.

Selasin läpi vanhoja tekstiviestejä. Saapuneita oli päälle 1300 eikä uusille enää ollut tilaa. Siinä oli kolme vuotta elämästä tiiviissä paketissa. Vuodenkiertoja: hyvää joulua, hauskaa kesää, hyvää synttärii. Kriisiaikoja ja ilon aikoja. Maamerkkejä: parisuhde alkaa, parisuhde päättyy. Ystävyys syntyy. Lähettäjissä ihmisiä, joiden kanssa on ollut joskus yhteydessä joka päivä, ja joista nyt ei ole kuullut kuukausiin - ehkä vuoteen. Saapuneissa viesteissä on jälkiä yhteisestä kielestä, maailmasta ja tavoista, joita ei ole enää.

Muistan, millaista oli joskus ennen.

Huomaan kaipaavani.

And the voice that made me cry

Viikon biisi. Tavoittaa jotain, mistä itse en saa kiinni.
Damien Rice - Volcano.

What I am to you is not real
What I am to you you do not need
What I am to you is not what you mean to me
You give me miles and miles of mountains
And I'll ask for the sea

Don't throw yourself like that
In front of me
I kissed your mouth your back
Is that all you need?
Don't drag my love around volcanoes melt me down

Melankolian riemut.

Herätessäni näin ensimmäisenä lehdettömän puun harmaata taivasta vasten. Surumielisyys laskeutui. Syksy on lempivuodenaikani, sen hämäryydessä ja kirpeydessä on jotain todella lohduttavaa. Nyt lehdettömyys ja värittömyys vain tuntuivat tulevan liian pian. Vallitseva vuodenaikan yllätti muutkin kuin VR:n.

Väsyin suureen homokeskusteluun. Tuntuu, ettei mistään muusta voida puhuakaan. Ja paskat argumentit kunniaan! Nyt pitäisi valita puolensa ja kaivaa itselle bunkkeri, jota puolustaa. Olenko fundamentalisti vai olenko liberaali? Suurin ongelmani tuntuu olevan se, että maailmani ei enää suostu olemaan mustavalkoinen.

Tänään asetin naisellisuuden käytännöllisyyden edelle. Sain lahjaksi lahjakortin Sokokselle. Tarkoitukseni oli ostaa pyyhkeitä ja lakanoita, joihin lahjakortti oli tarkoitettu. Ostin kalliin hajuveden. Ylellisyyden, johon minulla ei olisi varaa. Naisellisuuden, johon olen vasta kasvamassa. Valintani teki minut todella onnelliseksi. Ainakin hetkeksi.

Eikä onni voi ollakaan muuta kuin hetki. Onni syntyy hetkistä, jotka ovat niin lyhyitä, ettei niitä edes ehdi tajuta ennen kuin ne ovat menneet. Onni on ystävä, joka kuuntelee. Onni on palanen ylellisyyttä. Onni on elokuva, joka koskettaa niin, ettei voi muuta kuin itkeä. Onni on tanssivia lehtiä pihatiellä. Onni on kappale, jonka vihdoin löytää - ja joka sanoittaa jotain, mistä itse ei saa kiinni.

Ensilumi.

Kuluneella viikolla satoi ensilumen.
Maa jäätyy ja joutsenet kerääntyvät pelloille laumoina. Ne huutavat jotenkin surullisina. Aamuisin lammikon pintaa peittää seitinohut riite. Sammakot ovat jo kaivautuneet pohjamutaan. Puiden latvat ovat tulenpunaiset, kun nouseva aurinko värjää ne. Onko tämä syksy vai onko tämä talvi?

Olen ollut pitkään matkalla.
Ihan fyysisesti liikkeellä, mutta samalla se käynnisti taas yhden henkisenkin matkan. On hyvä nähdä uusi maisema, jossa itsekin näyttää erilaiselta. Tai sitten tajuaa olevansa se sama vanha.

Sammakkolammikko.
Kun olin lapsi, pihamme laidalla oli pieni lammikko, jossa kesäisin oli sammakonpoikasia. Ne kiehtoivat minua. Nyt myöhemmin olen luultavasti vapauttanut monta sanallista sammakkoa. Olen suudellut muutamaa rupikonnaa, joista ei sitten koskaan tullutkaan prinssejä... ja saanut lahjaksi kirjan, jossa esitellään Prinsessa Rummakko:

"Hänen nimensä ei vastaa hänen ulkomuotoaan. Hän on hyvin kaunis, ei kuolaa, ei kurnuta eikä hänellä ole yhtään nystyrää. Etsii elämänsä prinssiä, jonka arvelee edustavan rupisammakon eleganssia. Viimeisin havainto: kahlaa edelleen sameissa vesissä, edelleen yksin."


Sellainen. Minä.